31.3.2014

Kaikki mihin kosken



Minä ja Juhani Aho 






Kaikki mihin kosken tuntuu muuttuvan paskaksi. Lojun paskassa. En jaksa olla olemassa maailmassa johon eilen kuolin. Joskus tulen toimeen patsaiden, hylättyjen talojen ja tavaroiden kanssa. Ja kahvin.






29.3.2014

Söin juuri piparkakun




Luulin eilen kirjoittaneeni tänne, mutta taisin kirjoittaa jonnekin muualle. Pidän tärkeänä tiedottaa, etten ole tehnyt oikein mitään. Paitsi paikannut lasten haavoja. Luulen lasten viiltelevän itseään takoituksella, jotta pääsevät hoitaviin käsiini. Tietysti voisin olla antamatta niitten käyttöön teräaseita, niin ei tarvitsi valitella ensihoidon raskautta. Eikä mua kauheesti haittaa hoitaa. Eivätpähän ole miehiä. Vielä. Ja teräaseiden käyttö on syytä opetella pienestä pitäen.

Tänäänkin on paistanut aurinko. Olen pitänyt verhot visusti kiinni ja ikkunat myös, ettei kevätkiima pääse sisään. Hakatkoon vaan ikkunat säpäleiksi. Minä en mene ulos. Olen kyllä monena päivänä mennyt ulos ja vaikka minne. Vähän adhd-meinigillä. Istumaan kahvilaan ja Vuoren rappusille juomaan pannukahvia ja toiseen kaupunkiin ja ostamaan kaalia kaupasta.

Tänään jouduin kaikesta hyvästä ja intoilevasta mielestäni huolimatta jonkin kamalan kauhupaniikin valtaan. Maaliskuu alkaa olla ohi. Rakkaus ei kävellyt vastaan. Vuori ei varsinaisesti lohduttanut mua muistuttamalla, että yksi tunti tässä vielä menetetään ennen rakkauden ajanlaskun loppua. Siirrymme taas uuteen aikaan.

Niin siis jos uskoo horoskooppeihin. Minä en enää usko. Seuraavaksi kokeilen Jumalaa. Yritän muistaa lapseni lohduttavat sanat siitä, että olen vaan niin ylivertainen. No ei se kyllä se sana ollut. Se oli ylittämätön. Tai jokin sen tapainen. En muista enää. Yritän silti. Voihan se johtua siitäkin, että olen vaan minä. Se ei ole oikein missään mikään meriitti.

Olen mä pelannut Candy Crushiakin ja olen joo levelillä 45 tai jotain. Juonut 2 lasillista punaviiniä. Ja ruokkinut puna-armeijan. Vai ketä ne nyt oli. En jaksa mennä kauppaan ostamaan namuja, joten söin 2 piparia, jotka löysin kirjahyllystä. Tekee mieli jäätelöä ja jääkahvia. Käyn jotenkin ylikierroksilla.

Maaliskuuttomuus ei varsinaisesti aiheuttanut mun kauhupaniikkia, vaan päiväunessani esitetty vuosisadan painajainen. Se oli paha. Hyvin paha. Tiedättehän sen hetken, kun herää painajaisesta ja alkaa hiljalleen toipua. No minä en herännyt. Enkä toipunut. Kurkussa on tennispallo ja kaikki valot on poissa päältä. Tukehduin uneeni. En pystynyt liikkumaan, enkä nähnytkään mitään. Lapsi hävisi. Kollegani murhasi yhden oppilaistani ja kaikki oli vähän sekaisin ja tahmaista. Enkä minä siltikään herännyt. Kuristuin vain hiljalleen.

Ei sellaisen jälkeen vaan jaksa mennä ostamaan suklaata. Menin suihkuun. Laitoin villasukat jalkaan. Sitten itkin. Joskus olisi melkein pakko herätä jonkun vierestä tai ainakin nukahtaa jonkun viereen. Ei niin että olisi enemmän turvassa. Ihon takia. Lämmön. Sen takia että tietäisi ettei tämä ole niin totta kuitenkaan. Että on toisiakin totuuksia. Pehmeämpiä, turvallisempia ja vähemmän yksityisiä.

Tai sellaista se oli. Minähän kuolin juuri.

19.3.2014

Kummallisella tuulella



En kerro siitä kuinka kokosin itseni elämäni raivoon. Kirjoitin sen ulos, mutten painanut enteriä. Olisi epäreilua kenenkään lukea siitä luomastani omahyväisestä näkökulmasta, sillä tulilinjalla oli teiniytyvä lapseni ja koko kodin irtaimisto. Olin tosi pahana. Purin itseni palasiksi samantien, kuolettavan väsyneenä, join samalla punkkua ja sanoin turvamiehelle, ettei se ollut valkoista, se oli musta aukko joka ehkä alkaa valkoisesta, mutta täyttyy sektoreittain mustalla, kunnes kaikki on mustaa ja tapahtuu valtava räjähdys. Sitten kuuntelimme Akia ja Turoa.

Pakko myöntää että se olin minä. Voin myös sanoa, että raivostuin silmittömästi. Luulen että silmitön tulee siitä, ettei näe mitään. Eikä kohta muistakaan. Kaikki leikkaa kiinni. Ikuiset traumat. Puhdistus.

Maaliskuun ihme on ehkä vähän erilainen kuin kuvittelen sen horoskoopin valossa olevan. Rakkaus ei ole kävellyt vastaan, mutta käsittämätön viha ja raivo on räjähtänyt ulos. Ihmettelen aina hiljaa, kuinka olenkaan selvinnyt tästäkin talvesta. Ihmettelen niin hiljaa, että tuskin kuulen sitä. Jos pahanlaatuinen pimeys kuulisi ajatukseni, se tappaisi minut tähän paikkaan. Luulen. Hyvä pimeys ei suojele pahalta pimeältä. Ihan lopussa ne pitävät aina yhtä. Niiden paras kaveri on pms.

Eikä se rakkaus ehtisi kävellä vastaan, huitelen miten sattuu, enkä koskaan huomaa mitä on tulossa. Maanantaina mut pysäytti mies. Väkisin. Se ajoi pyörän mun jalkojen väliin ja sanoi, että meidän pitäisi nähdä. Minä olin taas juoksemassa toiseen kaupunkiin ja kahvikioskille ja ihmettelin, että justhan me nähdään ja nähdäänhän me taas. Maaliskuu on varmaan itsekin jo aika kiree mun suhteen. Tyhmä ämmä. Tartu nyt näihin tilaisuuksiin. Se valvoo kaikki yöt ja tunkee unetkin täyteen materiaalia ja minä vaan katselen koiravideoita youtubesta. Siis unessani. Siellä on tosi hassu ja iso kultainen noutaja.

Horoskooppi sanoi, että olen kummallisella tuulella. Se tietää. Luulen että inhimillisin ratkaisu kaikkeen, olisi pitää muutama vapaa päivä. Mennä metsään ja olla siellä. Istua saunassa. Olla puhumatta. Olla tekemättä yhtään mitään. Ja nylkeä jokin pieni eläin minusta. Olen nipistänyt liian monesta yöstä ja aamusta aikaa tekemiselle ja mukatekemiselle. Tuskin muistan nukkuneeni kunnolla. Väsymys on hyvä syy. Oikea. Se tekee hulluksi.



8.3.2014

Mitä ajattelin kun tein ruokaa






Kävelen kuullakseni sanani. Noidun ääneen muistiani, joka kadottaa ne samaan paikkaan minne joutuvat irtonaiset hiukset. Harakan pesiin, tuulen tupiin, viemäreihin ja puhtaille vieraille lakanoille.

Hetkittäin olen irti, leijun kahden askeleen välissä ja päässäni soi. Kevyesti keskellä päivää tai jotakin muuta yhtä herttaista, sellaista joka tekee kauppakassista vähemmän raskaan ja  seesamiöljystä paketillisen nenäliinoja. Räkä valuu poskelle ja vähän aikaa olen kokonainen ja  öljyinen.

Muistan, miltä tuntuu rakastella saunan jälkeen, kietoutuneena kylpytakkeihin, istuskellen ja tupakka suussa, siinä samalla siittää olemattomia lapsia, uudelleen ja uudelleen. Puutalokorttelin sisäpihalla, kaikkien ovet ja ikkunat auki, häveliäät naapurit näkymättömien verhojen suojissa, tuoksuvat omena ja kiima.

Muistan miltä tuntuu nukahtaa metsään ja antaa sammalen kasvaa läpi oranssin anorakin ja itsen. Se tavoittaa uuden varjoisan auringon. Kasvavan sammalen liikkeet minussa, en enää koskaan ole yksin.

Muistan miten puhuin sienille. Aina ääneen, matalalta. Ne tulivat luokseni, nöyrät maahiset, sanattomina teuraalle ja tuoksuen havumetsän chanelilta. Miten hellästi voikaan käyttää veistä. Hellästi ja kuola valuen. Ja miltä tuntuu löytää toinen samanlainen, mutta mies. Sellainen joka ei hämmästy metsään huitovasta naisesta, sinne unohtuvasta, siellä puhuvasta ja makaavasta sammalmättäästä.

Sain mieheltä kaiken. Rakkauden, epätoivon, ystävyyden, vihan ja pelon. Sitten minusta tuli minä ja mies joutui näkemään sen. Siinä ei ollut mitään kaunista. Sittemmin se on ollut kaunistumaisillaan, olen melkein aineellistunut. Samalla olen unohtanut järjestelmällisesti mapittaen, senkin mitä olen yrittänyt olla yrittämättä.

Muistan miltä tuntuu herätä yöllä ja karata veteen. Yöllä uskallan sen kaiken mitä päivällä en. Kiivetä ylös hyppytorniin ja sieltä lentämällä alas ulkoaltaaseen. Reidet ovat yötuulessa tutisevaa lihahyytelöä ja pelko hakkaa sormia irti rappujen kaiteesta. Sydän pysähtyy samalla kun vesi pysähtyy reisille. Se hakkaa vatsankin punaiseksi. Harkittu mahalasku, aamuun asti kirvelevä onnistumisen tunne.

Muistan ettei minuun ole helppoa tulla. Painajaiset kertovat lukituista ovista ja seinävaatteista joiden takana on lisää lukittuja ovia. Silti jostakin vetää ja tuulee aina. Minulla ei ole lämmin vaikka makaan kahta miestä samanaikaisesti. Kummallakin on kaksi kättä ja minä lasken sormia mielessäni ja niitä on paljon. Viiden kimpuissa ja omani siinä samassa rauhassa ja hiessä. Lopulta olen kuuma vain itsekseni. Nopea ja varma, kyllästynyt kiimaan ja kiemurteleviin sormiin.

Muistan joskus olleeni selibaatissa kuin kotonani. Lukittautuneena kuukausiksi huoneisiin ja kaihdinten ja verhojen taakse pimeään saamattomuuteen. Annan hiusteni kasvaa, selibaattihiusteni, jotka kasvavat vielä pitkään senkin jälkeen, kun olen saanut itseni sekaisin. Nainen sanoo minulle, ettei hyvää vittua kannata jättää käyttämättä ja minä uskon sen. Käytän sitä paljon, imen sen tyhjiin ja rammaksi. Puhumme samaa kieltä. Käytämme samaa ikuisen tulemisen metodia. Makaan tuntikausia saunan pesuhuoneen lattialla ja saan. Muutun maailman hitaimmaksi hyrräksi. Vesi vuotaa kaikista suihkuista ja pyörittää minut aina uudelle kierrokselle. Miten olenkin unohtanut tämän. Kokonaan. Muistan sen heti kun löydän hyrrän. Vesi lyö aivoihin ja iholle, mies nuolee vedet viemäriin.

Muistan kun makaan alastomana riippukeinussa ja sitten ruohikossa, muurahaiset ajavat ylitseni ja tulen taas. Koskaan en muista kuka minua kuljettaa, tiedän että allani on joku niistä unohdetuista ja hikisistä tunnerampaisista miehistä. Ehkä se, jonka kanssa opettelin olemaan rauhassa. Se oli niin tärvelevää, että jätin miehen lumivuoren juurelle seisomaan ja karkasin toisen miehen matkaan. En muista nimeä, mutta muistan lumisodan ja kukkulan kuninkaan. Kukaan meistä ei selvinnyt ennen aamua.

Muistan kuinka nukahdin kellariin keiteltyäni salaisia aineitani viilipurkeissa. Mökötin ja odotin, että joku löytäisi minut ja lohduttaisi. Ottaisi syliin, pyytäisi anteeksi ja olisi kauhuissaan katoamisestani. Heräsin tuntien päästä. Monta vuotta myöhemmin kävelin jäätä pitkin, kohti sulaa ja odotin sitä kun jää katoaa jalkojen alta ja hukun vihdoinkin. Joku miehistä oli taas ollut armoton, pettänyt ja kaatunut väärään paikkaan ja väärään naiseen. Aika pitkälle piti kävellä. Epäröintiin asti. Junaradan alle ja kadoksiin, sitä kohti, virtakohtaan, kohti sulaa ja sulamaan jäähän. Äkkiä pimeässä pelkäsin etten löytäisi takaisin rantaan. Miten voinkaan pelätä, juuri kun ei ole hukkunut. Pelkään etten huku ja pelkään että hukun. Varovaisin askelin sydän takoo, en tiedä astuako eteen vai taakse. Ja toivon että näyttäytyisin maailmalle rohkeampana kuin olenkaan, ettei jäisi niitä epävarmoja  askelmerkkejä, pientä haparoivaa ympyrää ja suunnan etsimistä. Kuinka olla hukkumatta menettämättä kasvojaan? Jos kävelisin takaperin, näyttäisi siltä, että olen haihtunut ilmaan ja yöhön.

Kukaan ei koskaan tiennyt olla kauhuissaan, kenelläkään ei ollut ikävä. Ihmiskuntaa ei voi kiristää rakastamaan. Sillä on omat puuhansa. Se keittää voikukkia kellarissa ja rakastelee aina uusia naisia minkä kauniilta puheiltaan ehtii.

Minulta kestää kauan muistaa, ettei tarvitse olla se oikea. Ei tarvitse kuin olla, vaikka siitä jäisikin kasvonsa menettäneitä jälkiä.

Rakkaus on ainainen harha. Viilto lihassa. Ihminen on mitoitettu kimpaleeksi jauhelihaa, johon mahtuu erilaisia viiltoja ja iskuja, merkkejä ja vammoja ja arpia, juuri yhden elämän verran. Jumala tai jokin, mureuttaa meitä ja syö mahansa täyteen, minkä kauniilta puheiltaan ehtii. Laittaa iltasin auringonlaskuja meren ylle, jotta meistä tuntuisi paremmalta kärsiä. Lintuja laulupuihin, öihin rastaita ja puistoihin rintakuvia jo kauan sitten mureutetuista runoilijoista. Niin minä tekisin jos olisin Jumala. Jos olisi valtaa ja kansa joka rakastaa, kiduttaisin sen hengiltä.

Muistan kun synnytin uuden ihmisen. Lisää jauhelihaa. Verisempiä auringonlaskuja, rintatulehduksia ja valvottuja öitä. Ihminen syntyi 19.03 ja palkkioksi sain makkaravoileivän ja teetä, sekä ikuisen huolen ja ilon. Eilen lähetin ihmisen kauppaan ja pakotin sen tiskaamaan. Se tuntuu rakkauksista eniten rakkaudelta. Mutta sen ihmisen nimen muistan aina. Ainakin pidempään kuin yhdenkään miehen tai rakastajan nimen.

Muistan niin paljon. Teen samalla ruokaa ja puhun ääneen, etten unohtaisi. Juoksen pannun ja leikkuulaudan ja tiedoston välillä ja unohdan ja unohdan.

Sanon ääneen rakkaudelle, että sinunkin nimesi unohtuu, ettet ole ansainnut tätä, mutta mitäpä kukaan missään ansaitseekaan, me olemme mureutumassa ja meissä on vielä verta joka kiertää ja vuotaa, etsii omaansa ja oikotietä kaltaisensa suoniin. Sinä olet vain ihminen ja parasta mitä tiedät on oma äänesi. Kun minä makasin yhtenä yönä sinun puhtaissa lakanoissasi, ajattelin vain, että nämä lakanat ovat puhtaat. Sinä istuit sängyn vieressä ja puhuit mitä puhuit, minä ehkä kuuntelin. Ja se oli hyvä hetki, onnellinen hetki. Humalaa ja viinaa ja punaviiniä, eikä mitään rakkautta, rakkautta vain. Mies joka ei. Ja sitten minä muistin.

5.3.2014

Rakas


Me olemme hyviä yhdessä. Niin ei saisi sanoa ystävyydestä. Mukamas. Ettei analysoisi, ei määrittelisi. Kukahan niinkin sanoi. Joku turha. Eiystävä. Me olimme hyviä yhdessä. Emme hyviä. Hyvästi.

Kävelin pitkään, en kovin pitkälle. Keuhkoa kuristi ja jalat tuntuivat 25 senttiä liian pitkiltä. Huomattavan vaikea askeltaa ja ajatella. Ei tarvinnut ajatella, sanat tulivat. Ensin yksitellen, sitten ryhminä ja lopulta niillä ei ollut enää mitään väliä. Unohdin. Hätistin niitä aivoihin, järjestykseen. Ne tulivat kuin kaksoistorneista hypäten, hengen hädässä, peloissaan, eivätkä ollenkaan valmiina kuolemaan. Sanoivat ähäkutti ja jotakin muuta lapsellista. En muista.

Meidän pitäisi olla enemmän itsemme. Selkeästi enemmän me. Verissä päin ja herkillä kuin nahattomat. Niinkin me olisimme hyvät yhdessä. Ehkä sanatkin lopettaisivat kollektiivisen itsemurhan. Loputtoman ja järjettömän tulemisen milloin mihinkin. Naamalle ja silmille.

Kuume yritti tulla takaisin. Tapoin sen puolellatoista annoksella lääkettä. Annoin sen kuvitella omiaan. Itse menin nukkumaan. Unessa minulla oli liian iso mekko. Ja liian isot rinnat. Ne hyppäsivät ulos mekosta. Huusin kaikella voimallani hiljaa. En huutanut rinnoilleni. Huusin vanhempainillassa kaikille. Sitten jouduin tyhjään galleriaan purkamaan tuntemattoman taiteilijan näyttelyä. Ajattelin että voisin panna tuota. Sen sijaan löysin yhden unohtuneen teoksen, nostin sen lanteilleni tukevasti. Se oli valtava hevosen pää. Rikoin sen. Ymmärsin olevani vielä vähän kuumeinen ja harmaa. Pelkkää tuhkaa.

Rakastuin eilen. Tänään lisää. Sanoihin. Kuinka muutoinkaan. Osa niistä sanoista näyttäisi olevan omiani. Juodaan kahvia, puhutaan puuta heinää. Santsikuppi puoleen hintaan. Jokin virtaa ja jokin virrassa. Joki. Kunhan virta. Ulvotaan taloja. Varmasti vielä kuukin on jossain. Rakastuin tähän poikaan joka sanoi näin. Minulle tuli ihan valtava ikävä sitä, kun söin fetalla täytettyä jauhelihapihiviä ja uin sen sanoihin. Ajattelin että voisin tuntea tämän pojan. Miehenä. Melkein tulin itkuun. Se olisi jo mies.

Universumi, saatanan petturi, tekee loputonta pellehyppyä kustannuksellani. Poika kuoli ajat sitten. Maaliskuun ihme. Ensimmäinen. Tai toinen.

Ennen nukahtamista kirjoitin.

Mene poissa,
ole kauas.

Siihen kiteytyy jotakin meistä.

Ei kukaan minua estä rakastamasta ja haluamasta. Paitsi minä. Kannan Pian sanoja sydämen takana. Minä voin. Pia elää.

Itsepetoksen tiellä alan saavuttaa huippua. Rakastun kuolleeseen. Sillä ei muuta olekaan kuin aikaa vastata rakkauteeni. Ikuisesti. Näin olen päättynyt. Tähän on tultu.

4.3.2014

Löytöjä




Eilen tai tänään ja aamulla, löysin itseni Iisalmesta, tutusta vuoteesta, hyvin nukkuneena ja saunapuhtaana. Riisuin talon ympäriltäni ja menin toiseen taloon likaamaan itseni. Upotin sormeni tussiin, upotin teräni tussiin ja upotin kynteni tussiin ja raavin paperille mustan puun, kahdeksan puhelua ja sokean muusan. Se jäi kesken ja annoin sen olla valmis sellaisenaan.

Löysin pääni ja siellä oli muistutuksena Pian sanoja ja hymyjä. Kenelläkään ei voi olla sellainen pää kuin minulla. Ja mitä se kenellekään kuuluu ketä minä rakastan. Edes sille ketä rakastan.

Räntä satoi vaakasuoraan ja minä löysin kaksi kirjaa. Puhuin maailman arkipäivästä hötkyilemättömän savolaisukon kanssa. Ukko osti Isovihan. Minä ostin Aila Meriluodon. Sen jossa sanottiin, että riisun äkkiä ympäriltäni talon. Ja Jussi Kylätaskun sen, jossa sanottiin, että puhelin soi toista tuntia, kukaan ei nosta kuuloketta.

Näin unessa mustatukkaisia tyttöjä. Niiden mustat hiukset olivat mustia ja sitten vähän vähemmän mustia, melkein punaisia. Minulla oli silmät auki. Rintaliivit hioivat turvonnutta lihaa 83 km/h. Puhelin soi ja sanoin, että täältä pesee, perinteiset kaksi tonnia huomiseksi. Soitin Vuorelle ja vein mukanani kermaa. Ymmärsin vihdoinkin, kuinka käteviä ovat korkitetut kerma-astiat. Muovin ja tuhon omia olemme kaikki. Siitä tuli lämmin olo. Vuori keitti pannukahvia ja minulla oli vettä ripsissä. Kiusasin kissaa. Söimme äkkiä suklaapatukan pois, koska siitä riittää juuri kahdelle.

Muusa tuli ja luki meille ääneen Antti Koivumäkeä ja minä rakastuin. Viimeistään siinä kohdassa jossa aurinko tai västäräkki nousee yleisen saunan takaa lakikorkeuteensa, lyö maiseman päreiksi,

hyvin nopea rakkaus, rauhallinen, ja naurahtava.

Tom Waits sylki ja räki. Blind Willie Johnson lauloi Motherless Children Have A Hard Time ja katsoin ikkunasta ja ajattelin, että siellä jossakin on yleinen sauna ja hiukseni kaipaavat jotakin, väriä ja leikkuuta. En tajunnut olevani ilkeä.

Sain uuden television ja se katsoi minua. Hymyilin sille. Avasin kirjekuoren ja sieltä löytyi kynä. Kirjoitin sillä kirjekuoreen ja kirjoitin että toimii. Ehkä se oli muistutus universumilta. Sain tietää syntyneeni klo 01.02. Jos se on totta, siinä on täsmällisyyden tuntua. Jonkinlaista. Jos ei nollaa oteta lukuun. Jos ei synny 00.01. voi syntyä 01.02.

21.10.
01.02.

01.02.
21.10.

Hahmottelen. Nouseva merkkini olisi silloin neitsyt. Juuri ja juuri neitsyt.

Kävelin kissanruokakauppaan ja ostin kissalle ruokaa. Ostin kahvia ja menin istumaan Sen yhden miehen kanssa. Se sanoi että torstai oli hyvä. Ja että näytelmä jatkuu. Ja minä sanoin, että minun on vaikea muistaa joitakin asioita. Ja luulen että saatan ehkä oppia ja ymmärtää jotakin. Mutta en enää muista mitä muuta sanoin tai tarkoitin, koska minun on vaikea muistaa ja ymmärtää. Jotakin peilistä, vastavuoroisuudesta ja jonkin sanomisesta ääneen ja sen ymmärtämisestä, että se koskee sinua ja juuri sinua ja juuri nyt. En ymmärrä.

Leikkasin hiukset. En voi poistua kodistani kahteen kuukauteen, mutta huomenna on pakko.

Join lisää kahvia ja laitoin loput hiukseni kiinni. Puhelimen äänettömälle. Luulin nukahtavani heti, mutta sitten kello olikin jo kaksi. Mutta ennen sitä sanoin Pilville ja Pilvi minulle.

Kirjoitin jotain. Vähän. Laskin sen käsistäni ja kissa meni makaamaan sen päälle. Kissa makaa sokean pisteeni. Mustan pisteen ja kolme mustaa pistettä.

Valun uneen kuin minä vain voin, ilman unta. Pääni päässäni. Silitän nukkuvaa. Silitän nukkumaan.

Saan melkein kiinni sokeasta muusasta. Montako päätä on kolme päätä. En näe kovin tarkasti. Se jäi 80 kilometrin päähän ja minä olen tässä, kietoutuneena muistamattomuuteeni. Kaiken muun olen jo unohtanut.

Hyvä päivä.

2.3.2014

Onko kukaan muuten koskaan sanonut, että sulla on saatanan suloiset hiukset?


Terveiset Iisalmesta. Tubbsille.

Terveiset Iisalmesta. Kaikille. 


Elämä on ihanaa, sillä olet löytänyt siihen ihan uutta potkua. Jos sinulla ei vielä ole rakkautta elämässäsi, sen aika tulee nyt maaliskuussa. Olet kovasti energinen. (Viikonlopun horoskooppi.)



Maaliskuun ihme on täällä. Sanoinhan jo sen. Monta kertaa. Sille ei näytä mun ja ärrän apu kelpaavan. Ei se mua lannista. Tänäänhän on vasta toinen päivä. Sain jo kohteliaisuudenkin. Umpiturbotunnelissa juopotteleva mieshenkilö kysyi kysymyksen. Vastasin, että eipä oo kukaan sanonut. En nähnyt että umpiturbotunneli = maaliskuun ihme ja jätin sen niille sijoilleen. Ei kaikille ole sijaa majatalossa.

Voi myös olla, että olen vahingossa hankkinut maaliskuunestolääkityksen. Mietin sitä yöllä ja päädyin siihen, että Muusa = elävä kortsu. Eilen joku kysyi taas, että olemmeko me rakastavaisia. Joku ihana nainen kysyi. Sanomme aina että ei, ei me. Muusa yleensä lisää siihen jotakin miehekästä ja pakkomielteistä, kuten etten minä muuta yritäkään kuin olla rakastavainen ja panevainen sitä kohtaan, muttei se anna. Mitä useammin joudun sen asian eteen, sitä vähemmän mua panettaa. Selibaattiin on syynsä. Sanoin myös etten kirjoita Muusasta. Nyt kirjoitin. Toivon että sillä on jo sikainfluenssa. Näyttää kuitenkin siltä, etten kykene tartuttamaan siihen yhtään mitään.

Eilen painoimme yhdessä paniikkinappulaa. Se lähensi meitä hetkeksi. Vuori katosi. Se oli ulottumattomissamme varmaankin tunnin ja järjestimme kollektiivisen huolipaniikin. Ruokimme sitä. Meille kävi hyvin ja onnellisesti, sillä Vuori löytyi. Millainen on Vuori joka katoaa. Kauhistuttava ajatus.

Nyt mä lähden tästä kaupungista. Kokeilen osaanko kadota matkalla.