27.9.2015

Olen vähään nääntynyt



Emme ole yhtä kaikki, mutta yhtä kaikki, ihmisiä.

Katson kuuta, sitten yskin, sitten nukun, uneksin ja maleksin vuoteessani. Unessa joku on vieressäni ja herään useasti ennen aamua kiusalliseen läheisyyden tunteeseen ja toisen ihmisen tuoksuun. Saattaa olla, että minuun on tarttunut ihmisen hajujälki tuolta jostakin. Saippuaa, hikeä ja partavettä.
Koska haistan, on niistämisen aika ohi. Väsymys on pysyvästi kerääntynyt laidoilleni ja pinttynyt. Sitä ei poista edes partavedetön lepo. Dementia on tullut jäädäkseen.

Tekee mieli hirveästi vorschmackia ja kävelen hitaasti ravintolaan. Selkäpuolellani, menosuuntaan vasemmalla, on jokin pistokohta, sydämen alapuolella, sydämeni alapuolella. Tarkkailen sitä ja astun ja huokaan, kyllä se siellä on. Vorschmackravintola on ummeessa. Kävelen Nimettömän kanssa seuraavaan ja saan suolatun avokadosalaatin. Rakastan suolaa. Rakastan avokadoa.

Ja puhetta. Puheeni alkaa olla lopussa, angstinikin alkaa. Saan luovuttaa niin paljon kuin haluan ja jaksan. Ei minusta tämän kummempaa ja vammattomampaa enää tule. Puhumme puheestani. Siitä onko se ehkä jollakin tapaa ylimielistä, arvottavaa, rumaa ja räikeää. Nimettömän mielestä kieleni on vielä selkeän puolella. Ja vain kerran hän muistaa saaneensa luun kurkkuun jostakin sanomastani. Mutta ei enää muista mitä sanoin. Tunteen muistaa. Puhumme sanattomuudesta ja lukoista, muistamattomuudesta ja muistoista, luottamuksesta kehon kykyyn muistaa ja ihmisen pelottavasta taidosta rakentaa tunteistaan uskottava kertomus ja tarina. Alku ja loppu, ymmärryksellä ja hyväksynnällä silattu todellinen sepite kaikesta.

Elokuvista ja kirjoista. Jatkamme Tollesta ja Coelhosta. Kuinka ne pitäisi kriminalisoida. Lisään listalle Bergmanin. Jos jokin fiktiivinen on vaikuttanut elämääni musertavan pahalla tavalla, se on Bergman. Sellainen luovuus on rikos ihmisyyttäni kohtaan. Ikuinen ja kenties tunnistamaton osa vammaani. Puhumme lisää miehistä. Miksi minulle läheisissä miehissä on niin paljon naista? Kysyn. Miksi minulle läheisimmät miehet ovat ihmisiä? Miksi minulle ei ole ketään? Ja nyt pystyn puhumaan tästä jo itkemättä vuolaasti.

Kysyyköhän Nimetön vielä senkin, kuinka tarpeettomuuteni oikein näyttäytyy? Se onkin kova pala, koska en tartu siihen. Mitä olen itse ajatellut haluavani ja toivovani ja onko tapanani syytellä muita? Tapanani on syytellä itseäni, ruoskia ja kiduttaa itseni hengiltä ja ampua päähän.Vai onko sittenkään? Pitäsikö minua tappaa vielä vähän enemmän? Toivon että olisin jollekin tärkeä. Joku tarvitsisi minua. Ja minäkin saisin tarvita. Ja että rakastaisin. Ja se mies olisi hauska ja menisi omia teitään ja tulisi aina joskus takaisin ja toisi mukanaan ainakin kahvia. Ja saisin hyviä orgasmeja. Ja se tulisi minua vastaan asemalle. Nimetön kysyy, että linja-autoasemalleko? Hyvähän näitä on tarkentaa. Saisi tulla mille tahansa asemalle vastaan, mutta yleensä ajattelen tätä rautatieasemalla tiistaisin palatessani kotiin. Sanon, että tällainen naurettava haave on aika vaarallinen, sillä olen erityisen tottunut saapumaan asemalle, jolla kukaan ei ole vastassa. Usein joku on jotain toista vastassa. Tämä on pinttymä. Kipeyden lisäksi se luo myös toivoa. Tosin kerran aloin itkeä sitä olemattomuutta. Minut tuntien, se on oikeastaan hauskaa. Kerron Pilvistä ja itsestäni. Kuinka olemme olleet toisiamme vastassa. Milloin jallukaakaota termarissa, milloin punaviiniä karnevaalimukissa.

Levittelemme auki lapsuuden traumat, sukupolvien ja -puolien näkymättömät teot ja totuudet. Sen verenperinnön, mikä meissä virtaa huomaamattamme. Katsomme ihmisiä. Miehiä. Puhumme niille ja niiden kanssa. Että olettepa te kauniita ja komeita. Mikä on se haava, jota itse tilkitsen ampumalla kuulan kallooni kerta toisensa jälkeen. Mikä on se mittamattoman laaja rakkaudettomuus ja kasvava huonous, jonka puolesta jaksan elää ja liputtaa.

Minussa asuu sisäänrakennettu epäluulo, ihmisviha, pelko ja häpeä. Todellisuudessa kukaan ei voi haluta minulle hyvää. Silti minulla riittää pieniä itserakkauden ja armon hetkiä. Joskus muillekin kuin itselleni. Murustelen rakkauttani sinne tänne. Ei kaipaus saisi olla itseinhoa ja häpeää, syvenevää kyvyttömyyttä ihmisyyteen, eikä rakkaus saisi olla musta aukko ja taakka ja hellittämätön kuolemanvimma. On valtavan suloista, että ihmisellä tai minulla on säilynyt kyky rakastua. Se vammauttaa silti ja viimeistään sitten kun ei enää jaksa pinnistellä, etsiä eikä löytää, saa olla itselleen armollinen. Ja muistaa mitä on pakkorakkaus. Se vain on. Sen kanssa ei voi taistella, eikä se koskaan voi vahingoittaa.

Tapaan miehen, joka lupaa kaiken. Aamulla vuoteeseen kahvin ja orgasmit, makkarakeitot ja mitä tahansa mitä keksin toivoa. Rakkaudesta ei puhuta. Mietin miten se kehtaa. Jos vain nyt lähdet mukaani, niin huolehdin sinusta. Se on Johnny Deppin kaveri. Se tietää, että olen tekojäätä, itkuinen ja pumpulia. Jään oikein kuuntelemaan ja katselemaan tätä lupauksen aaltoa. Mitä haavaa tässä hoidetaan? Minun täytyy saada pitäviä todisteita, mitä ja miten ihminen kaipuussaan lupaa ja vannoo. Ja miten mies on toiselle ystävä. Annan miehen kiemurrella ja ajattelen, että tämä on matelijoiden planeetta. Vasta sitten kävelen pois. Tunnen vain vähän myötätuntoa ihmistä kohtaan.

Rakkauteni kulkee seinän viertä ja kusee housuunsa. Sellainen raukkis se on. Mutta ihan kelpoa käyttistä elämälle. Arkitodellisuus on kärpänen, jota kissa ei saa kiinni, enkä minäkään. Kissa kehrää ja maukuu ja minulla vetää suonta jalasta. Makaan itseni näännyksiin. Kohta on taas nälkä, enkä jaksa kävellä kauppaan.

Ajattelen että jos tulisit, olisin kuin et olisikaan. Pakosti. Hengitän ja juon paljon vettä. Olen vähään nääntynyt.


25.9.2015

Mulla on uusi mekko



Olin tänään vahingossa kahvilla poikain kanssa. Puhuttiin enkelimarsuista ja naisista ja pakolaisista ja yksisarvisista ja Siskonpedistä ja viinasta ja sen juomisesta ja juottamisesta ja miehistä ja. Että jos ei itse juo, niin saattaa muuttua sellaiseksi tyypiksi, joka juottaa muita humalaan. Työkseen. Sikakänniin. Se on kyllä aika kinkyä.

Sitten pojat alkoivat puhua poikien juttuja. Sellaisia, että taidan tästä lähteä parturiin värjäyttämään nämä harmaat piiloon ja katso nyt tätä tukkaa, tän verran tää on kasvanut, voi ei, mä en ala tän kanssa, mitä mä teen?! En aina tajua miten nää jutut menee, mutta joskus, ihan joskus pieni siru mun päässä aiheuttaa sähköisen reaktion ja näen asiat kuten ne tositeeveessä nähdään. (Mun teeveestä ei tule mitään, kun en ole kolmessa viikossa saanut kanavia näkymään. Ei niin, että katsoisin teeveetä muutenkaan ikinä, mutta nyt kipeydessä olen hetkittäin kaivannut sitä.)

Sanoin niille pojille, että tämä menee nyt väärin. Minä olen tässä se nainen jonka pitäisi ulista hiuksista sun muusta. Sitten katsoin, että kumpikin niistä oli kuin joku saatanan joulukuusi. Että teillä on enemmän korujakin kun minulla! Heti tuli noottia, että voi vitsi kun mun korut on kulunut puhki ja tiiätkö sä sen yhden korutaiteilijan, kun pitäisi saada heti lisää. Ja minä tiesin. Soitin sille, että ollaan tässä poikien kanssa kahvilla ja niitten pitäisi saada shoppailla lisää koruja, että onnistuuko, nyt heti tai kohta? Onnistuu kyllä.

Ongelmani ei ehkä olekaan minä. Ongelmani on ehkä nää tytöt joiden kanssa hengailen. Välillä tulee sellainen olo, että olen ainoa mies koko porukassa, enkä kuitenkaan. En taida tarvita miestä. Tarvitsen jonkun vitun hyvän naisen. Ikävä kyllä se vitun hyvä nainen on jo tässä. Ikuisesti. Vittu että vituttaa.

Jätin ne poitsut lakkaamaan kynsiään ja menin kirpparille ja ostin uuden mekon. Se maksoi kolme euroa ja siinä on höyheniä. Katsoin kirpparilla, että siinä on kivoja kukkia, mutta vasta kotona huomasin ne höyheniksi. Varmaan marsuenkelin höyheniä. Siinä on myös joku nirunaruliehuke, jonka voi sitoa rusetille tuohon tissien päälle. Huomasin tänään siis senkin, että mulla on tissit. Ja vasemmassa tississä on nytkin jotain glitteriä. En tajua. Voi se olla syöpäkin. Ja korkokengät. Korkokengät pukee mua, mutta mä en todellakaan aio pukea korkokenkiä. Ei sitä tiedä, vaikka tänään taas joutuu hukuttautumaan. Hukun mieluummin niin sanotusti saappaat jalassa.

Iloiseksi minut teki eilinen lukijapalaute. Tai ystävyyspalaute. Puhuttiin Marian kanssa puhelimessa. Sanottiin monta kertaa, että vitun elämä ja vitun kaikki. Se on naiseutta parhaimmillaan. Tänään, kävellessäni kahvilaan ja muotoillessani päässäni kolumnia Lahden yöllisestä tötteröpaskanatsikyrvästä ja kotimaani kiputilasta ja kaikesta ihmispaskasta, minut pysäytti ihminen. Se oli mummo ja se oli yli 80 v. Se sanoi, että anteeksi nyt kun minä teitä näin häiritsen, ja näin hupsulla asiallakin, mutta kun katsoin teitä jo kaukaa ja sitä miten reippaasti te oikein kävelette! Minä niin haluaisin jaksaa kävellä samalla tavalla ja olla noin määrätietoinen mutta kun en enää pysty. Siinä suli natsikyrvät atomeiksi. En kyllä kertonut, mikä sai askeleeni niin ylvään reippaaksi, vaikka luulen, että se mummo olisi ymmärtänyt kaiken. Siinä me olimme, kaksi vierasta ihmistä, itku silmässä ja puhelimme vaeltamisesta Lapissa ja tuntureista ja kaduista ja maailmasta.

Ei saa unohtaa, että tämäkin maailma on.

24.9.2015

Alustavasti toipilas


Kaikki ehtii valmiiksi ennen itsemurhaa. Tai ainakin kuukautiset ehtii. Millään muulla ei ole oikeastaan väliä, sillä jos joku selviää viikkoja pms:n kourissa, samalla sairaana ja mielenvikaisesti pakahtuen ja räjähdellen, on sellaiselle ihan oikein, että se elää ikuisesti. On hieno tunne, kun ei ole jäljellä toiveita tai haaveita. Luovuttaminen ei ole raukkamaista. Luovuttaminen on vain luovuttamista. Paperista tulee valkoinen ja tyyni. Tilukset tuplaantuvat. Ei tarvitse merkkailla ja kuseskella ympäriinsä. Nyt ollaan sentään ikuisuuden äärellä. Tulepa tänne ihminen häiritsemään minua, niin tapan sinut. Sellaista rakkautta on nyt tarjolla. Ikuisesti.

En ole hoitanut itseäni. Ei minua oikein voi hoitaa. Suurin sairauteni ja vammani on minä itse. Olen levinnyt kaikkialle ja tartutan tätä vielä ympäristöönkin. Kuolette kaikki.

Hyviä päiviä on. Ihmisiä, juhlaa, taidetta ja kaikkea muuta paskaa. Puhetta. Ja muutama päivä pelkkää unta. Tilillä on 80 senttiä rahaa. Ollut jo monta päivää. On pakko kävellä keskustaan ostamaan lapselle ruokaa. Ja kissalle. Jään kahville ja katson maailman läpi. Joku on ostanut toiselle kukkia. Äiti tuo tyttärensä lounaalle. Aurinko paistaa. Tori kukkii. Lapsi ryömii tissille. Syön lounaaksi särkylääkkeen. Hymyilen makkarakeitolle. Sitä ei ole vieläkään tullut, vaikka se on jo toistamiseen etsintäkuulutettu. Elämäni on suuri vitsi. Sellainen huono, joka ei naurata.

Naurattaa se hetkittäin. Kaveri utelee onko minulla taas uusi mies? Ei ole. No onko se varattu? No ei ole. No miksei sitten? No kun ei. Ai onko se Muusa? No ei ole, tai siis on, ainahan se on, mutta ei se ole mies, se on ikuinen. Ja sitten hymyilen itsekseni, kun tajuan, miten paha puhe kantaa kaikkialle ja kauas, maailman ääriin. En jaksa korjata, ettei minulla ole varattua miestä, ei ole koskaan ollutkaan. Enkä jaksa kysyä, että kuka nyt on kielen päällä juorujen mustissa aukoissa. Koska minua ei kiinnosta. Skitsofreniaa se tosin lisää. Olen varmaan joskus Vuoren kanssa päättänyt, että vastaamme kaikkiin juoruiluihin ja huhuhin reippaasti että kyllä tämä on näin. Unohdan sen aina kun tilanne on päällä ja menetän mahdollisuuteni lisätä vettä myllyyn.

Voin kertoa nyt yhden salaisuuden. Vaikka minulla olisi kuinka monta miestä tai naista, niin luuletko, että enää ikinä kertoisin siitä kenellekään? Oletteko huomanneet, että voittopuolisesti kerron vain sen, mitä minulla ei ole? Tarkkuutta saatanan zombiet!

Kävelen takaisin kotiin, nousen niitä sammaloituneita kivirappusia. Tykkään niistä tavallaan. Kun kävelin niitä pitkin kotiin ensimmäistä kertaa, ajattelin Johnny Deppiä. Sitä miltä se tuoksuu (pesuaineelta) ja miltä sen niska tuntuu sormenpäissäni. Ja samalla meinasin kävellä päin puita, kun puhelin piipahti. Hymyilin sisääni. Ajattelin sitä, miksei hella mene päälle ja kuinka väsynyt olenkaan muuton jälkeen ja nälissäni. Kohta tulin sairaaksi kaikesta. Nyt en hymyile. Etsin uusia reittejä. Uutta vakiintunutta tietä paikasta toiseen. Välillä tulen rantoja pitkin, varsinkin silloin kun tekee mieli hukkua. Välillä Puistokatua, sillä se työntää lehtiä vasten kasvojani. Kunhan kävelen.

Jokin muutos olisi kyllä paikallaan. En tainnut ihan tajuta, että se muutos on tässä nyt. Se on ollut jo monta viikkoa. Voin tietenkin ruokkia sitä. Esimerkiksi lopettamalla työnteon ilmaiseksi, vaihtamalla maata ja kaupunkia ja keittämällä makkarakeittoa. Ensin kuitenkin alkoholisoidun ja poltan talon.


Jään kahville ja kirjoitan rästiin jääneen horoskoopin kaloille. Sitäkin varjostaa epätoivo ja kaikki muu paska.

KALAT: (voimassa maailmanloppuun asti)
Tunnet joskus laajalevikkistä riittämättömyyttä koko maaailman suhteen. Likemmin tarkasteltaessa se onkin koko universumi, joka on mittakaavaasi sopimaton. Olet aina valmis auttamaan ja analysoimaan, mutta muista, että niin naapurin Erkillä/Eevalla kuin unimversumillakin on luontainen vastustuskyky ylimääräistä kipua ja apua kohtaan. Mustat aukot taas imevät sinut tyhjiin, ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Jossakin on varmasti myös joku tumma kohtalokas muukalainen, joka on valmis niin imemään kuin sylkemäänkin. Varo räkää, äläkä sekaannu Saturnuksen renkaisiin, ainakaan pelkästään hyväntahtoisuutesi vuoksi. Se ei tee hyvää herkkyydellesi ja tunteikkuudellesi.

Koska olet helposti ohjailtavissa ja altis kaikenlaisille elämän hömpötyksille, sinun kannattaa harkita kahdesti, ennen kuin ilmoittaudut mukaan ensimmäiselle lennolle Marsiin. Sinulle riittää pienempikin maailma. Vesi on elementtisi, joten Mars-lennon sijaan voisit harkita vaikka uimaopettajan virkaa. Viransijaisuuskin riittää. Tällaisessa hommassa saat tyydytettyä luontaisen valmiutesi astettaa toisten tarpeet omiesi edelle, aiheuttamatta kuitenkaan kovin laajaa tuhoa psyykellesi. Muista pitää silmäsi auki, sillä ne ovat oikein kauniit. Ja tukka hyvin! Ei sitä koskaan tiedä, mitä kulman takana vaanii. Muista myös rajata ne silmät. Kannattaa ehkä myös mennä juomaan punaviiniä yhden todella viehättävän naisen kanssa, johon törmäät liian harvoin.


20.9.2015



"Komisario näytti todellakin toisinaan siirtyvän muihin maailmoihin, eikä kukaan silloin halunnut lähteä hänen mukaansa."
- Fred Vargas, Kuriton mies nurin


Kyllä ilo ilman viinaa on teeskentelyä vaan. Ainakin välillä. Krapulan ankeus ei ole mitään verrattuna elämän ankeuteen. Jäljellä on myös muisto viivasta ja pienistä kivoista ihmispoloista, puheesta, tanssista ja hetkellisestä ilosta. En tosin ole niin varma ilosta. Luulen että minun pitäisi tehdä juuri nyt töitä. Kirjoittaa ja sanoa, kertoa viivasta, kuinka se liikkuu ja valmistaa tietä värille. Kuinka se on musta, haparoiva ja todellinen. Viiva on ilo silmälle, todellisuus ei. Jätän viivan. Se ansaitsee muhia vielä hetken. Sanon sen kohta. Tiivistän sen kaikessa laajuudessaan.

Istun parvekkeella ja tarkennan taivaalle. Sielläkin liikkuu musta. Yritän miettiä mikä ihme se on, kunnes tajuan että se on lintu. Sen on pakko olla lintu. Sitten näen sen kahtena, mutta se on toiveajattelua ja kuvitelmaa. Se on yksi kokonainen musta lintu joka liitää. Varpaani ovat kylmästä siniset ja nenä on vihdoinkin puoliksi tukossa. Kahvi on mustaa ja öljyistä, maidotonta. Haen vaatehuoneesta villasukat. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa hyvinvointiini.

Unettumuus on peltoaukea ja humalaisen uni. Istun Muusan kanssa reunalla ja kuuntelen. Muusa polttaa kaikki tupakkani. Minäkin poltan. Muusan rauha rauhoittaa vähän itseäni, vaikka väistelenkin sitä. Haluan olla juuri näin osaton ja möhkälemäinen marttyyri. Muusa antaa olla. Minulla on paha olla. Muusa tuskin edes huomaa päälläni lojuvaa marttyyria ja itsemurhaani. Meillä ei ole mitään toivoa. Meillä on punaviiniä ja tupakkaa ja jossain meillä on Vuoremme. Puhumme siitä ja William Shatnerista. Naisista. Myrskystä. Jostakin, en minä tiedä ja rakkaudesta ehkä. Tämä puhe pitää minut hereillä ja maailmassa. Olkoonkin tärähtänyt maailma. En voi edes kiistää rakkauden olemassaoloa, kun se leijuu kuitenkin tässä ympärillämme, joka henkäyksessä. Olen voimaton hengityksen edessä, se voittaa aina, lyö itsensä läpi. Rakkaus on, ikävä kyllä, kaikkea paskaa. Ja paskaa on aina. Kahvi on jo kylmää ja juon sen silti. Varpaat lämpenevät.

En pidä siitä miten rakkaus ilmenee suurena olemattomuutena. Minulta ei tietenkään kysytä. Minun tunteillani ei ole mitään väliä. Niitä ei ole olemassa muutoin kuin minussa. Antaisin ne mielelläni pois, mutta kukaan ei tee niillä mitään. Ne ovat täysin tarpeettomia. Ongelmajätettä. Tiedän kuinka rakkaus olemattomuudellaan voi vallata mielen, tappaa ja kiduttaa. Voisiko se joskus tuoda tullessaan jonkin pienen hyvän jutun, konvehdintapaisen suupalan, unentäyteisen yön ja hipaisun toisen ihmisen ihoa? Rakkaus sanoo, että periaatteessa tämä kaikki on mahdollista. Katso nyt noitakin ihmisiä, kuinka rakastuneita ne ovat ja kuinka iso niiden suklaarasia on. Ja katso noitakin, kuinka ne hymyillen taluttavat toisiaan läpi vuosien ja avaruuden. Katso ympärillesi, kyllä se on mahdollista. Rakkaus on kaikkialla.

Vaadin sitä toteuttamaan kaikki pikkuiset toiveeni ja se kohtelee minua samalla intesiteetillä ja ruokottomuudella kuin universumi. Ampuu aivot pihalle ja lataa taas. Osoittaa sormella haavoihin, arpiin ja isoihin mustiin aukkoihin minussa, törkkii mätäneviä kohtia. Se pakottaa sovittamaan ylleni vielä tätä yhtä uutta osattomuutta. Vanha kun on jo vähän repaleinen.





19.9.2015

"Mun tukka nousee pystyyn, aina kun näen sut."




Saan sen lapsen hengiltä. Olen nuijinut, potkinut ja viillellyt sitä kaksi viikkoa. Nyt se alkaa vihdoinkin päästä hengestään. Ei nosta enää päätään tai yritä olla mieliksi. Sen inhimilliset piirteet alkavat haalistua ja kellertävät mustelmat muuttuvat pieniksi auringoiksi. Se laajenee ja se supistuu, se alistuu ja voittaa mielitekonsa. Se on värikkääksi murjottu, se on ilotulitus jokaisen voittomaalin jälkeen. Hengitän vapaammin. Mätä valuu hiljalleen ulos.

Lapsen isä sanoo, että mene lääkäriin. Jos et itsesi takia, niin lapsen. En mene. En jaksa. Ei kiinnosta. Luulen että flunssaan voi kuolla, mutta en kerro mitä kaikkea tämä flunssa pitää sisällään. Tämä on viimeinen flunssani. Tähän on yksi hyvä lääke. Minua ei enää kiinnosta mitä minulle tapahtuu tai ei tapahdu. Hengitys kulkee helpommin. Kirjoitan sen käsin päiväkirjaan.

Sivut loppuvat. Eivät kesken. Ne vain loppuvat. Kirjoitan, kuinka kolmiviikkoiseni rakkaudettomuuden kourissa on pelkkää matelijan paskaa, nöyryytystä ja itkua. Rakkaudettomuus on itsemurha, itseinhon bakkanaali ja lämmin kusi kasvoilla. Haluan vain, että tämä on ohi, eikä mitään tällaista enää tule. Kai sellaisesta voi itse päättää? Kun tämä tie on ohi, ei ole enää mitään. Se on umpikuja jonka päässä on tiilimuuri, tai se on umpikuja jonka päässä loistaa valo, mutta se on loppu kuitenkin. En vaan enää ala. Se mitä siellä on, on yhdentekevää.

Lopulta vaikka kuinka vähän voi olla liikaa. Ihan hippunen vaan. Ilmassa leijuva pölyhiukkanen. Se on niin paljon, että siihen sortuu ja romahtaa, kuolee vähän ja itkee viikkoja. Liikaisuuden nuppu aukeaa. Räjähtää kukkimaan ja märkimään.

"Mun tukka nousee pystyyn, aina kun näen sut." Hirveän kaunista. Jälkipölyä. Pyydän automaattisesti anteeksi, mutta lauseen onkin tarkoitus olla positiivinen. Olen jo kävelemässä pois, pelkään että joku on tappamassa minua taas, ennen kuin ehdin kuolla rauhassa. Joku silittää poskeani. Se on kuin lyönti. Suuri ilveily. Katso kuinka me murhaamme sinut. Hymyilemme kohteliaasti, kun hirtämme sinut ja hukutamme.

Kävelen rauhassa rantaan. Miten voisi hukkua, kun märkä sukka tossun sisällä ärsyttää? Jos huomenna ei sada, menen takaisin rantaan.



16.9.2015

Kuumeongelma


Yves Bonnefoy, kokoelmassa Douve puhuu, Otava, 2002




Kehoni reagoi mieleni mukaan. Flunssa on helpottamaisillaan, mutta se saatanan paska rauhanen on tulehtunut. Olen kuumeessa. Ei ole varaa mennä aina lääkäriin ja sairaalaan. Saati lääkkeisiin. Alan yskiä. Vetää suonta. Oksettaa. En vaan mene. En tee mitään. En enää halua.

Ei koskaan enää. Menen nyt sinne bunkkeriin. Lähetys on loppu.

En jaksa silittää itseäni. En jaksa olla näin näkyvästi vajaa. Jännä, kuinka ruumiini tosiaankin mätänee. Käykö muille samalla tavalla? Ruumiini on kyllästynyt elämään minussa. Se haluaa pois. Se mätänee kun ei muuta voi.

Sanovat että muuta Iisalmeen. Sanon että kaikki muuttuu vain pahemmaksi niin. Toisaalta miksi muuttuisi. Tai miten voisi. Eihän tässä ole muuta ongelmaa kuin minä. Tänne on kuulemma muuttanut joku joka osaa maalata. Tuhahdan, ettei se riitä. Työkaverini mielestä se ei ole miinuskaan. Miehet ovat vain logistiikkaongelma sen mielestä. Se hiihittää, ettei se oikeastaan tiedä mitään, kun itse on aina joutunut tai ajautunut parisuhteeseen. Tekemättä yhtään mitään. Minuakin naurattaa, koska se on niin epäreilua. Sanon että tässä iässä vähän kaikilla on jo tämänsä. Minun tämäni on vain vähän vammainen ja yhteensopimaton. Enkä minä oikeastaan puhu mistään parisuhteesta vaan ihmisenä olemisesta. En koskaan pääse edes siihen ajautumisvaiheeseen, eivätkä asiat tapahdu minulle ihan vahingossa ja huomaamatta. Vaikka tapahtuisivatkin, olen se ikuinen sisar tai äiti. Tai melkein ihan kiva, mutta vähän luonnonkatastrofi. Hyvin väsynyt luonnonkatastrofi.

Menen yöllä ajatuksissani junan alle. En tietenkään oikeasti mene. Joku on kirjoittanut tästä artikkelin. Katson kun pääni leikkaantuu irti. Se lohduttaa. Tarkka kuoleman kuvittelu vapauttaa elämään. Tämä on artikkelitietoa.

Yön itkun jälkeen puhun kaikille talon eläimille. Ruokin ja silitän. Aamusumu on niin raskas, että se painuu vetenä alas. Ihmiset ovat menneet. Teen itselleni aamiaisen vuoteeseen. Tarpeeksi kahvia ja yksi särkylääke. Nautin rakkaudenosoituksen, sen että täällä on aina minua varten kermaa. Kosketan sumua.

Kotimatkalla ajattelen kolme kertaa, että tässä voisi jäädä mukavasti junan alle. Taivas on ihan helvetin kaunis. Leiskuva ja mustelmilla. Ei ole mitään, mitä tarvitsisi odottaa. Kuume nousee vähän lisää. Käveleminen sattuu. Väistän vastaan tuulevia lehtiä. Olen säikky ja valun mätää. Nauran hiljaa. On ilmiselvää, millainen mielipuoli se ihminen on, joka edes vahingossa ajautuu lähelleni.



14.9.2015

Virrassa



Muusa soittaa iltapäivällä. Ja nauraa räkättää korvaan. Epäreilua. Senkin imbesilli ja hymyilevä ystävä rakas. En selviä selviän. Puhumme matelemisesta ja korjausliikkeistä. Universumin kyvystä kyykyttää meitä isolla kädellä. Henkisestä elonkorjuusta, joka ei olekaan omamme, vaan liru isoa virtaa. Nöyrtykää, senkin pienet villi-ihmiset, jotka luulette kaiken olevan käsissänne! Kyllä me nöyrrymmekin, mutta meissä molemmissa elää kipinä ja liekinheitin. Ja kummassakin ripaus vimmaista halua opettaa ja pelastaa. Minussakin elää yhä itseeni nähden kaksinkertainen marttyyri, vaikka olen puhunut sitä vuosikausia pois. Muusassa elää jonkinlainen Jeesus ja agitaattori. Ja meissä molemmissa vielä se pieni lapsi, jota itse ainakin nuijin hengiltä minkä kerkiän. Nämä tyypit eivät aina ole parasta seuraa. Onneksi nyt ovat, sillä nauru pysyy jotenkin läsnä, vaikka sitten taas johdattaakin äkilliseen itkuun.

Todellisuudessa mikään ei ole käsissämme. Ainoastaan oma suhtautumisemme on. Se langettaa vielä monta, omasta mielestämmekin pöyristyttävää tuomiota. Muusa on voimantunnossaan ärsyttävän aurinkoinen ja koska olen tällainen ihmisimuri ja tunnesieppari, nappan sen tunteet ja nukun itseni tainnoksiin. Unesta tulee niin pitkä ja hyvä, etten halua illallakaan vielä herätä. Kenenkään muun kärsimyksillä ei ole minulle mitään väliä. Ja minä sentään pidän itseäni empaattisena. Oma kärsimykseni on ilmeisesti sitä kaksinkertaista marttyyrianikin suurempi. Taidan hankkiutua siitä eroon.

Osattomuuteni on hyvin pientä. Minulla on tässä kaikki mitä voi toivoa. Paitsi kahvi loppui juuri, mutta minulla on kuitenkin keinoja saada sitä lisää. Aikoinaan murskaksi hiottu ihmisyytenikin  on hiljalleen rakentunut vahvemmaksi ja kestävämmäksi. Minulla on satunnaisia rohkeudenpuuskia juosta vaikka päin seiniä. Unohdan joskus, että sellaisesta on seurauksia, mutta jos pohtisin seurauksia en ottaisi askeltakaan. Olisiko niin parempi? Ihmisruumis ja -mieli on luotu kestämään. Se on puutteellinen sekasotku ja kokonaisuus, joka on viskattu maailman virtaan ajelehtimaan ja sen luoja on varmasti ollut esimerkillinen sekakäyttäjä. Pyydä siltä sitten armoa. Hah.

Kaiken unen ja rään ja itkun jälkeen soittaa Johnny Depp ja pyytää anteeksi. Minä räin sen korvaan ja annan anteeksi. Olen iloinen, että siinä on tarpeeksi miestä. Ihmistä. Yritän olla valottamatta omia tunteitani, etten pelota sitä nurkkaan. Ei sen tarvitse tietää nyt enempää, eikä minun kannata olla tämän enempää hädissäni. Jatkuva nousujohteinen pähkähulluus ja rehellisyys on aivan perseestä. Samalla unohtaa sen, ettei ole yksin tässä virrassa. Kaikki ovat. Sitä ei voi ohjailla kuin kevyesti räpiköiden omalta osaltaan. Minä taidan olla kipeän rakastunut, mutten kuitenkaan ymmärrä, että samalla tapahtuu Johnny Deppissäkin jotain, mihin en voi mitenkään vaikuttaa, mutta joka tapahtuu osittain minun ansiostani. Eikä se mitä tapahtuu ole minulle välttämättä suosiollista. Oikeastaan se ei liity minuun mitenkään. Ehkä se on Johnny Deppille suosiollista. Olkoon niin. Kipu johtuu siitä, että käännän kaiken yhdeksi valtavaksi osattomuudeksi. Miksi en vain kohauta hartioita ja käännä katsetta pois. Ai niin ne omat tunteet.

Samalla maailmani rakkaimmat ihmiset liikkuvat juhlavalaistuksessa liepeilläni ja ottavat minut syliinsä. Varsinaista osattomuutta.


13.9.2015

Puolusta, pelasta, armahda



Kun lapsi lähtee, on helpompi ajatella rauhassa kuolemaa. Miten se varmalla kädellä viiltelee pois kaiken kivun. Tule minua lähelle kuoleman autuus ja pelasta. Tämän kerran. En meinaa jaksaa. Puolusta, pelasta, armahda. Ota minut syliin ja silitä maailma pois. Pyhä Kuolema armahda meitä.

Olen unohtanut Jumalan ja rukouksen. Se taitaa mennä sittenkin niin, että Pyhä Kuolematon, armahda meitä. Korjaan itseäni ortodoksisella liturgialla. En korjaannu. Yritän silittää itse itseäni, enkä korjaannu. Auta jo. Käteni on vuoroin kylmä ja kuuma, se on väsynyt, leikattu, kipuileva ja pehmeän karhea. Epäterveen täynnä rakkautta, jolle ei löydy mitään purkautumistietä. Se mätänee käsiini. Silti jaksan pyytää apua. Annan sanojen olla levällään ja hahmottomia. Ne pelastavat minua kirjain kerrallaan. Autuaita ovat aakkoset, sillä ne eivät tiedä mitä tekevät.

Kuka sanoi minulle unessani, että ihosi on pehmeintä mitä tiedän? On aina ollut. Ei kukaan ole voinut sanoa niin tässä elävien elämässä. Hetken aikaa on elämällä kuristusote kuolemasta, mutta paini jatkuu. Erätauot, stadionit ja luolat täyttyvät hengityksistä, tuhansista sisään ja ulos liikkuvista hyvän tahdon eleistä. Kukaan ei ole yksin. Yhden hyvä tahto ja henkäys on toisen myrkkykaasu.

Varjoni on nyt seinää vasten. Se kahdentuu ja näen sen hengityksen liikkeen. Auta minua nyt, kun olen vielä näkyvissä. Ota pois kaikki osattomuus ja rakkaudettomuus. Katson illalla Johnny Deppin silmiin ja tervehdin. Saatan melkein hymyillä. Eikä se tunnu missään. Kaikki on yhä paikallaan. Kukaan ei saa kuolla, ennen kuin ehdin hengityksestäni ulos. Jos et ymmärrä hyvän päälle, niin katso nyt, minä olen paha. Katso nämä kohdat minussa, etkö näe kuinka ne ovat valmiiksi alleviivatut. Voit lukea vain tärkeimmät kohdat, kaikki on valmista. Anteeksi silti tämä mädän lemu. Anteeksi, että olen olemassa. Anteeksi että tunnen sinut. Olen niin arka ja rikki, ettei veri uskalla ulos haavasta.

Tiedän odottaa ei mitään. En tee mitään kaikella tällä ei millään. Minulla on sitä määrättömästi. Voin pyytää ja jakaa loputtomiin. Kunnes kuolen. Ei auta. Kukaan ei vie sitä pois ja se lisääntyy yksineuvoisesti. Se hengittää.

En halua olla elossa, mutta istun parvekkeella valohoidossa. Ajattelen ettei aurinko halua minulle mitään pahaa, mutta onhan se tappanut ennenkin. Tarvitsisinkohan tähän oikeasti jotakin apua? Jonkin aivoja syövyttävän kemikaalin vaikka. Enhän minä nytkään ehdi tuntea mitään, kun kaikki hyökyy yhtenä saatanallisena möykkynä. Herkuttelen ajatuksella siitä, kuinka ne autuaat jotka minua tuolla jossakin aktiivisesti vihaavat, saavat nyt masunsa täyteen orgasmipullaa, säädyllisen voitonmarssinsa, oikeudenmukaisuutensa ja rauhansa. Hyvä voittaa pahan. Minä olen paha ja minut on totisesti voitettu. Antakaa minullekin vähän pullaa? Annan kaikille anteeksi, kun en jaksa muuta. Kun en ymmärrä mitään. Ei mitään laajentaa reviiriään.

Olenko minä itse houkutellut tämän vihan luokseni. Kykenisinkö oikeasti viettelemään jotakin näin valtavaa. Loppumattomiin lisääntyvä, ei minkään kokoinen jättiläinen. Kosketan poskeani, itken missä sattuu, kadulla ja kellarissa, puhelimessa ja parvekkeella. Yritän vihata itseäni niin paljon, että osaisin ja uskaltaisin kuolla. Säädyttömästi ja levällään. Kukaan ei pidä minusta kiinni. Kukaan ei kiinnity.

Autuaita ovat murheelliset, he saavat lohdutuksen. Autuaita ne jotka toisia armahtavat. Autuaita ovat ne joilla ei ole mitään. Huvittaako minua ihan oikeesti olla näin autuas?




12.9.2015

Kaikki on oma syy


Herään aamulla puoli seitsemältä imurointiin. Mikä näitä nykyajan koneenkasvattamia teinejä oikein vaivaa? Kissa kiipeää peittoni alle ja on jäntevän pelokas. Ikkunassa on kärpänen. Kahvi kiehuu. Minä olen.

Ai niin. Me emme tule koskaan olemaan suhteessa tai parisuhteessa. Te naiset aina sitä ja tätä ja blaa blaa blaa. Ja te miehet, puhutte suoraan heti kun teidät on naulattu seinään ja teille on sanottu viisitoista kertaa, että sano se nyt tai kuolet. En tiedä missä se ihailemani ihminen ja ihmisyys ovat. Jossakin toisaalla, oletan.  Sano nyt suoraan, äläkä kiemurtele. Ja se sanoo, ja sitä vituttaa ja sitten se taas katoaa, kävelee pois. Te miehet olette aina.

Elämäm koulussa ei taida olla välituntivalvontaa. Kokeilen miltä tuntuu olla koulukiusattu kynnysmatto. Nämä miehet tosiaan takovat minua syvemmälle. Ja kun itken kun en enää muuta osaa, ne katsovat sen verran perään, etttä löytävät vielä yhden puhtaan kohdan joka tuhria. Itsekin hakatut miehet. Ei ne tiedä miten minulla on pyyhitty lattiaa ja miten paljon päätäni on särkenyt. Teen tämän ihan itse. Niistä on hauskaa kun perjantai-illan ratoksi löytyy kerrankin suojaton ja helppo uhri. Tässä ei tarvita maksullisia taivaskanavia eikä tositeeveetä. Rakastatko sinä tuota? Tuletko sinä? En tule. Jos tämä olisi oikea koulu ja valtion tukema, olisi joku korsto jo tullut väliin ja puhaltanut pelin poikki. Tosin minä en tarvitse erätaukoja.

Miltä nyt aamulla tuntuu olla koulukiusattu imbesilli? Kynnysmattous kutittaa niskaa. Kaikki on oma syy. Tämä ei ole työpaikkahaastattelu, mutta silti minulta kysytään, miksi puhun jollekin ja jollekin toiselle en? En edes tiedä kenestä puhutaan, mutta minun on syy ja seuraus ja valtakunta ja vastaan tunnollisesti. En tiedä mistä te puhutte.

Muusa sanoo että ainakin olen tuottoisa. Puhumme muusuudesta ja oppimisesta ja rakkaudesta ja. Minä kirjoitan Muusalle ja sitten kirjoitan jollekin muulle. Nyt en kirjoita Johnny Deppille. En usko että se tuntee kirjaimia. Voihan se osata aakkoset, muttei tiedä mitä niillä. Katson kun Vuori puhuu Muusalle ja katson kun Muusa puhuu Vuorelle. Tämäkin itkettää. On hyvä, että on olemassa jotakin pysyvää, sellaista jota en voi ajaa pois. Vaikka menisin Uruguaihin kymmeneksi vuodeksi, olisi Muusa aina. Muusa on niin dramaattinen. Hyvä niin. Terveisiä Montevideosta. Täällä on kaikki ollut kääntymäisillään joksikin muuksi, mutta nyt tulen takaisin ja alan lakkaamatta kirjoittaa horoskooppeja.

Tiedän jo entuudestaan miltä tuntuu osattomuus ja yksinäisyys. Ja se, kun ei jaksa syyttää ketään, eikä tarvitsekaan. Se tuntuu yllättävän hyvältä. Joskus. Pieninä hetkinä. Tutulta. Kun on saanut selville. Kaivan tapetun rakkauskirjeen paperinkeräyksestä ja luen sen. Hymyilen. Joku on rakastanut minua joskus niin paljon, että sitä on sattunut. Sattuuhan sitä. Laitan sen takaisin roskiin. Vittuilen universumille.

On hyvää ja yllättävää tajuta, miltä eläminen tuntuu. Ja epätoivo. Ja haaveet. Oleminen. Katson parvekkeella tupakoivaa naista. Se on ehkä kuollut. Se katsoo puita. Koivun lehdistä osa on keltaisia ja osa on vihreitä. Voiko sen suoremmin sanoa?

11.9.2015

Äkillinen itsemurhakohtaus




Lapsella on taksvärkkipäivä. Aamulla kannamme laatikoita kellariin. Se on kahdeksan oven takana. Mitä natsiarkkitehtuuria! Vanha rakkauskirje karkaa laatikon reunan yli. Tapan sen. On sopiva hetki puhella niitä näitä, lähinnä kuolemastani, sillä yskin keuhkoni kellarin lattialle. Pidetään tauko.

Olen yön jäljiltä ankea ja vereslihalla. Kävelin eilen rauhassa kaupunkia läpi. Kahvilta ja hihityksistä kodinhoitoon asti. Silittää ja olla psykoosissa, sitä on ihastuminen. Aurinko ja vadelmasuklaatuutti. Olen laihtunut seitsemän kiloa. Kohta huomaan sen. Saan vyöllä kurottua housuni kiinni. Muutama viikko sitten sain ne jo jalkaan. Epätoivo kasvaa yön mukana. Yritän nukkua ennen yötä, mutta se kourii minua jo kun käväisen parvekkeella. Viileä käsi liukuu villatakin alle ja sytyttää minut. Leivon leipää, pesen pyykkiä ja yskin. Hätistän seuralaistani kauemmaksi. Lopulta epätoivo tuo kätensä kurkulle ja makaamme yhdessä liikkumatta yön tiukassa ja ahtaassa kehdossa. Kapaloituneina ja vastasyntyneinä. Tähän ei eläin pysty.

Päästäisit minut jo pahasta. Laatikkoleikin jälkeen makaan sängyllä ja valoisa aamu tulee läpi ikkunan. Tunnen lämmön. Luulen että se on aurinko, mutta se onkin minä, joka hehkuu kuin kuumeinen. Luulin olevani viileä. Lapsi luuttuaa parveketta. Se pyyhkii pölyni pois. Kävelen lähikauppaan hakemaan kermaa kahviini. Vanha mies ja nainen muodostavat kunniakujan. Mies katsoo minuun jo kaukaa. Tekee mieli kääntää katse pois. Kun tulen kohdalle, se hymyilee ja sanoo että tämä on kunniakuja. Paluumatkalla kuja on paikallaan, paitsi sitten kun mies kääntyy minuun, nainen lähtee ja mies hymyilee minulle niin, että itku tulee. Se on aurinko. Ja ympärillämme aurinko. Minulle ei saisi näyttää nyt näitä kuvia. Kello ei ole yhtätoistakaan ja päiväni ovat luetut. Tämä päivä ei ehkä enää näekään yötä. Tämä on se päivä jolloin pms voittaa ja kuolen äkilliseen itsemurhakohtaukseen. Ennen sitä lämmitän lapselle pastaa. Ja käyn ahmimassa vähän musiikkia. Ja ihmettelen, mikä minut sai ostamaan kermanhakumatkallani laastaria. Mitä minä laastarilla? Paikkaan itsemurhakohtauksen jäljet? Naurattaa.

Ja missä on Samuli Putro silloin kun sitä tarvitaan? Nyt tekisi hyvää kävellä lujaa ja piipittää, että älä kävele niin lujaa. Samuli Putro on helvetin hyvä kävelemään.





10.9.2015

Poikain horoskoopit, siitäs saitte



Tälläkin viikolla taivaankappaleet tekee kaikkia juttuja ja ovat suhteessa toisiinsa. Luettiin eilen Mennenin ja Nimettömän kanssa meidän horoskoopit. Ne oli tosi tylsiä. Päivähoroskooppeja jotka kattoivat lupauksineen koko vuoden ja vielä toisenkin, eikä niistä saanut mitään selvää. Paitsi oma horoskooppini, joka lupasi jo ennen puoltapäivää, että päivä on pulkassa. Ei näin.

Vaan näin:

Seuraava horoskooppi on ainoa oikea. Älä pidä muita horoskooppeja.

NEITSYT: (hamaan loppuun asti on tämä voimassa)
Joku on unohtanut syntymäpäiväsi, mutta ei se mitään, eipähän tunnu siltä, että ikä suuremmin painaisi. Jatka iättömänä elämääsi. Voit korjata tilannetta toimittamalla tosi ison palan täytekakkua yhdelle tosi ihastuttavalle naiselle, johon törmäät lähes päivittäin. Mieluiten suklaakakkua. Voit yrittää ostaa sille punaviiniäkin. Sellainen hanapakkaus käy hyvin.
Tiedätkö vanhan sanonnan, että niin metsä huutaa kun sille vastaa. Vastaa joskus hiljaa. Jos sulkee silmänsä ja suunsa, voi kuulla sellaista huminaa, että oksat pois! Älä kuitenkaan kuvittele, että sinun tulisi olla aina se ensimmäinen hiljainen metsänhoitaja jonossa. Lopeta vähäksi aikaa kaikki hoitaminen ja välittäminen, niin saat kaiken. Ja paljon ylimääräistäkin. Maailma suorastaan pökertyy syliisi. Itse asiassa, tämä kaikki tapahtuu 39 päivän sisällä. Ole rauhassa.

VESIMIES: (hamaan loppuun tämäkin)
Katso peiliin. Huomaatko mikä sinussa on vikana? Ei niin mikään! Paitsi se jatkuva vittuilu. Ole välillä hetki paikallasi ja suojaton, niin huomaat kuinka pumpulivuori kasvaa. Älä huku siihen. Sinulla on takana raskas alkuvuosi, mutta loppu onkin yhtä juhlaa. Ilotulitus voi tulla ihan minä hetkenä hyvänsä. Varsinkin kun muistat kaataa tarpeeksi kahvia yhdelle tosi ihastuttavalle naiselle, johon törmäät lähes päivittäin. Älä unohda kermaa. Voit kokeilla myös punaviiniä, savukkeita ja makkarakeittoa. Se ei ole sinulta itseltäsi pois. Päin vastoin, hyvä karma suorastaan takertuu mekkosi helmaan, äh,  housun lahkeeseesi, etkä saa sitä pois edes hinkkaamalla. Jos haluat tätäkin parempia asioita tapahtuvan, niin ihan oikeesti, vaihda partavettä. Ai niin, ja osta uusi takki. Ja pipo pois päästä. Muista pestä kädet.

Kaikille: Maailmanloppu tulee. Yritetään siihen asti rakastaa toisiamme. 28.9 asti. Ei voi olla mahdotonta.





9.9.2015

Ihan rauhassa





Etsin sopivaa etäisyyttä. Nähdäkseni tarkemmin ja ymmärtääkseni. Pompin kuin orava, yhä vain huterasti tuulen vietävänä. Koivun lehdet tanssivat ympärilläni. Yksi tulee iholle. Tähän tulee syksy.

Kirjoitan näköestettä pois sen mahdollisen kuvan ympäriltä, joka selittäisi sen miksi reagoin kuten reagoin. Olen analyyttinen. Analyysini ei kanna minnekään. Lopulta tajuan ettei kokonaisuutta ole. Se on sen kokoinen, että riittäväkin etäisyys antaa mahdollisuuden nähdä vain suikaleen kerrallaan. Ja kun siirrän katseeni, olen uuden kuvan armoilla. Siinä on paljon mustaa. Siellä on paljon valoa. Siinä on laajoja alueita epävarmuutta, pelkoa ja ihmetystä, mutta monta jalkapallokentällistä tyhjää ja lämmintä tilaa, jossa levätä. Siellä on rakkautta ja ymmärrystä ja tunnistamisen mahdollisuus. Siellä on myötätunto ja suojelunhalu. Uskonnot, sodat ja kansanmurhat. Tunnistan itseni. Ei ihme, että kauhu irrottaa silmät päästä. Tunnustuksellinen ihmisyys.

Johnny Depp soittaa kesken työn. Soita minulle pian uudestaan. Tuntuu kuin jonottaisin hirteen. Kun vuoronumero on yksi, on hirveän vaikea kiemurella pois tilanteesta. Eikä numeroa kaksi ole, jottei voisi olla kohtelias takaa tulevalle. Ja Johnny Depp soittaa. Olen kaupassa. Ole kiltti soita minulle vielä. Ja se soittaa. Otan mukavan asennon. On tärkeää löytää mukava asento, kun pääsee hirteen.

Sanoja ei oikein ole, kun en tiedä mistä tässä on kysymys, eikä hengitys kulje. Mutta itku ja sopertelu on, ja kantamattomiin pahaa oloa ja ääneen kertomisen pakko. Ne muuttuvat hiljalleen taas puheeksi, tarkennuksiksi ja sumeudeksi. Sumeutta ei voi kuvailla, kun sille ei ole vielä sovittu määritelmää. Kieli perustuu erillisyyteen, erojen tunnistamiseen, nimeämiseen ja vertailuun. ”Kissa” ei ole ”koira”, ”vasen” ei ole ”oikea”, ”minä” ei ole ”sinä”.

Yhtä samuutta ja sekoittumista on kaikki mikä nyt pulppuaa pintaan. Haalin Johnny Deppin ruumiit ja luurangot omaan pohjattomaan lähteeseeni. Ja sitten sekoan pulputukseeni. Mistä helvetistä tämä kaikki tuli juuri nyt tähän? Ilmeisesti juuri sieltä. Väsymys, kiintymys, huoli, ruumiit, erot, miehet naiset ja lapset, ystävät ja petokset. Ja viha. Kaikki outous. Rakkaus. Menettäminen. Musta. Rauha.

Kun ei ole mitään skaalaa, minkä turvassa tökkiä toista ihmistä, niin tulee juuri tällaista jälkeä. Vaikka juuri se ihminen, jonka uskoo tai kokee tunnistaneensa, tulisi kietoa pumpuliin ja tehdä siitä suojelukohde. Tapani mukaan aloitan varomatta ja varoittamatta. Mutta en todellakaan ole pahoissa teoissani yksin. Nyt peruutetaan ja ollaan hiljaa, ettei mitään mene rikki.


8.9.2015

Hei sinä epätoivon ilmentymä


Sanon Muusalle, että litistyn sittenkin tämän ylitseni vyöryvän vihan alle. Ja sitten itken. Istun bussissa. Voi bussi parka, se litistyy liiskaantuneen minuni alle. Olen unohtanut syödä. Sanon Muusalle, että sen täytyy muista syödä ja mennä nyt nukkumaan. Ehkä myös hengittää. Vuori sanoo, että tekstailu vain mutkistaa asioita, kaikki menee enemmän solmuun. Ja minä tekstailen sitten ihan vähän vain itselleni. Se helpottaa. Nukun viisi minuuttia ennen Iisalmea ja herään asemalla. Olen jättänyt turvavillatakkini jonnekin. Ennen töitä käyn kirpparilla ja ostan punaisen villapaidan, koska palelee niin paljon. Se päällä olen vielä vieraampi itselleni ja vieras kaikille. Suorastaan jouluinen.

Lapset rauhoittavat minut hetkeksi. Kaikki nämä tytöt ovat kauneuden ja viattomuuden lähde. Minä olen iso, rikkinäinen ja vääränvärinen viallisuus, paitsi tässä. Yksi uusista lapsista kertoo, että tietää jo nimeni ja kuka olen, koska kaveri on tehnyt minusta näytelmän koulussa. Selviää, että se oli sittenkin esitelmä. Olen vähän poissa, mutta vain sen verran, etteivät tytöt huomaa. Istun silti lähemmäs kaikkia ja kokeilen, voisinko salaa imaista viattomilta lapsilta energiaa. Se onnistuu.

Vasta junassa alan taas itkeä. Olen onnellinen ihmisistä joiden pelkkä olemassaolo pelastaa minut kun tunnen repeileväni. Ne eivät pelkää minua, eivätkä tunteitani tai itkuani tai oikeastaan mitään minussa. Olen oppinut luottamaan niiden olemassaoloon. Siihen meni reilut 40 vuotta. Haen kaupasta lisää ruokaa lapselle ja unohdan taas syödä. Ei ole nälkä. Ehkä nälkäni on loppuun kaluttu. Sanon Vuorelle, ettei pitäisi olla enää ikinä minä ja suora. Se muistuttaa minua että kyllä pitää, kun en oikein muuhun pysty. On outoa pitkästä aikaa olla valmis mihin vaan. Matelemaan, nöyrtymään, avautumaan ja anelemaan.

Yö kuristaa. Itken tunnin. Tärisen koko päivän skarppaamisen pois kehosta. Päätä särkee. Miksi minun täytyy kannatella itseäni. Miksei kukaan jo tule ja ota välillä minua syliin. Edes minuutiksi. Nukahdan nälkään. Aamulla se on poissa. Lattialla on kasa nenäliinoja. Olen levännyt. Herään puolitoista tuntia ennen kelloa. Puhelen hiljaisella äänellä, siivoan sotkuni, lähetän taas tekstiviestin ja keitän toisen pannun kahvia. Salama iskee pään läpi. Ajantaju herää. Luulen, että olen ollut tässä vuoden, mutta olen ollut vain muutaman päivän. Naurattaa. Seuravaksi itsemurhattaa. Menen parvekkeelle tupakalle ja säikähdän lasista heijastuvaa naista. Tarjoan sille lisää kahvia. Hei sinä epätoivon ilmentymä, vietetäänkö taas päivä yhdessä? Yritän rakastaa sinut piloille.



7.9.2015

Maailma pysähtyy




Luulin että Johnny Depp on se hyvä mikä minulle tapahtuu, mutta en voinut tietää, että minä olen se paha mikä Johnny Deppille tapahtuu. Nyt asemoidun reippaasti olemaan se paha ihan konkreettisesti ja käyttäytymään sen mukaan. Pohdin keinoja sulkeutua pois tästä ihmisyhteisöstä. Ja pitämään pääni kiinni. Rukoilin eilen illalla jo Jumalaa, eli nyt on kaikki tehty. Silitin myös verhoja. Kummastakaan ei ollut sanottavasti apua, mutta menihän se aika niinkin. Ei huvita olla yhtään mitenkään, mutta en voi sillekään mitään. En voi kuolla tai hautautua, koska lapsi ja kissa jäisivät orvoiksi piruiksi, eikä kukaan enää koskaan olisi niille paska äiti.

Kokoilen raajojani ja keitän lisää kahvia. Hutera flunssan jälkimaininki tutisuttaa ja käveleminen on pelkkää keinumista tuulen mukaan. En katso ketään silmiin. Lämpö on laskenut kokonaan. Kadotin kissan parvekkeelle. Siitä tuli pörhöisä. Se antoi ehkä anteeksi. Luin eilen artikkelin, joka valaisi sitä, kuinka kissat tosiasiassa paskat välittää ihmisistään. Luin eilen kirjallisen runoja, joissa oli useassa kohtaa ilta ja melankolia ja jotakin pysähtynyttä ja menetettyä ja jotakin arkista ja työtä. Voitelin lapselle leivän, siivutin kurkkua päälle. Kahvinne olkaa hyvä.

On paras olla vannomatta mitään. Että ei koskaan enää ikinä mitään. En koskaan enää ikinä halua olla missään. Laitoin jo puhelimen äänettömälle ja annoin sille useamman siivun välimatkaa. Oppiipahan. 

Universumi pakkasi kamansa ja jätti minulle punakynänsä ja pari tussia. Ehkä piirrän niillä kuvia. Ehkä kirjoitan. Aloitin jo uutta listaa. Siinä lukee suihkuverho, lamppujohdot ja kannellinen pyykkikori. Ei viittaa itsetuhoon vaan ennemminkin uuden rakentamiseen. En halua olla seuraava täysin tuntemattoman ihmisen elämään oudosti vaikuttava luuranko. Olen mielihyvin hetken aikaa universumin kynnysmatto ja alleviivattu esimerkki maailman ja naisten pahuudesta, jos se kerran pelastaa jonkun ihanan. Näillä mennään, kultalusikka suussa. Ansaitsisin marttyyrikuoleman, mutta sitä ei ole näköpiirissä.

Puhun illalla P:n kanssa verhoista. Ikkunoista. Lakanoista. Olen hetken rauhassa. On joku joka ei ehkä usko minuun, mutta on lähellä kuitenkin ja ihminen. Kun en enää usko itse mihinkään. Olen kuin säikky lepakko paetessani maailmaa. P sanoo että tavallaan minä olen aika hyvä löytämään hyvin erityisiä miehiä...Sanon ettei minusta ole ikinä tuntunut kenenkään miehen kohdalla tältä. Ja sanon senkin, että taidan sanoa aina näin. Mutta en juuri näin. Enkä koskaan aiemmin ole ollut se minä, joka olen nyt.

Tänään tuntuu etten uskalla mennä ovesta ulos. Lähetän lapsen kouluun, halin ja suukotan. Kaikki on hyvin niin kauan kun en ala kuuntelemaan Tom Waitsia. Vasta kun näen lapsen pyöräilevän pois, ulvon itseni ja naapurit kuuroiksi. Jos sattuu niin sitten sattuu. Eikä kahvikuppi pysy enää kädessä. Kuuntelen vain vähän Tom Waitsia ja katselen aivoihini syöpynyttä kuvaa hymyilevästä Johnny Deppistä. Kyllä, maailma pysähtyy. Kiitos. Anteeksi.





6.9.2015

Luurankovanat


Tiskaan ja niistän. Etsin aurinkolaseja ja kirjoitan aurinkolajeja. Olkoon niin. Nukun kuumetta pois. Menen vessaan itkemään, ettei lapsi kuule eikä näe. Lämmitän sille lounasta. Se virnuilee. Ei ehkä uskalla kysyä. Menen uudestaaan vessaan itkemään. Aurinkolasit ovat samassa korissa tomaattien kanssa. Aion hankkiutua eroon näistä koreista. Aion hankkiutua eroon näistä aurinkolaseista. Uusien päälle astuin. Vanhat ovat vinossa ja hilseilevät, mutta eivät mene rikki. Minäkin olen vinossa. On helpompi itkeä ja kävellä eteenpäin, kuin selittää ja itkeä vain enemmän. Ja mistään laseista ei ole hyötyä. Paitsi juomalaseista. Täytyy muistaa juoda vettä, ettei tule nestehukka.

Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Universumi pani meitä molempia 6-0. 16-0. Päädyn tämäntapaiseen Muusan kanssa. Omahyväisessä elonkorjuuonnessamme emme huomanneet, kuinka universumi levitti lahjansa eteemme. Toi lämpimäiset tarjottimella ja hipsi maailmankaikkeuden takahuoneeseen hihittelemään. Että vitun tollot, avatkaa jo silmänne. Tekee mieli laittaa silmät kiinni.

No, minä olen ansassa. Tämä on ehkä kaivo. Ainakin päässäni kaikuu. Suurin muutos elämässäni on itkun palaaminen ja se, että pidän puhelimessa ääntä päällä, ensimmäistä kertaa noin puoleentoista vuoteen. Reiluun. Orjan hommia.

Täysin vieraitten ihmisten pahat teot vaikuttavat toisten täysin vieraitten ihmisten elämään. Yllättävällä tavalla. Minä olen yksi niistä toisista täysin vieraista ihmisistä. Tänään olen päättänyt sekä rakastaa kaikkia että vihata. Jos vain osaan päättää kumpaa. Sillä ei taida olla väliä. Mitään muuta en uskalla edes ajatella tai nimetä, sillä vieraitten ihmisten komeroista löytyy luurankoja vaikka muille jakaa. En tarvitse yhtään sellaista tänne komuamaan. Olen menossa tappamaan täysin vieraan ihmisen vain siksi, että sen jättämät luurankovanat haittaavat nyt minunkin elämääni.

Myöhemmin päätän säästää sen tyypin. Naurattaa kun sanoin Johnny Deppille, että emmehän me mitään menetä. Nyt universumi istuu tässä mun vieressä ja alleviivaa punaisella tussilla kaiken minkä menetän. Mielenrauha on ensimmäisenä listalla. Se on hiljaa ja hyräilee samalla. Keskittyy työhönsä tunnollisesti. Haluaisin että se säästäisi minut, mutta ei se säästä. Sanon etten välitä. En enää välitä. Tämä on viimeinen kerta. Anna mennä vaan. Mut on tapettu niin pieneksi, ettei ole enää mistä ottaa.

Alan tehdä omaa listaani siitä, mitä elämässä voisi olla ja jota ei aina tarvitsisi menettää. Missä on armo ja rakkaus. Anteeksianto, uskallus ja inhimillisyys? Ja se, että saisi rauhassa tulla vastaan. Viallisena ja pehmeänä ja arkana ja ihmisenä. Ei ketään saa teloittaa yhden epämääräisen kauhunhetken vuoksi. Universumi ei ole kuullut armosta tai muustakaan, mutta teloittaminen on sille tuttu sana.

5.9.2015

Pahin kaikista ja Johnny Depp




En haluaisi elää ilman tätä. Tätä minua joka on pahin kaikista. Olemme todellakin ansainneet toisemme. Kehdosta hautaan telomme itsemme mustelmille. Tulisi jo hauta. Huuhtoutuisimmepa rantaan kuin Syyrian lapset. Kuka meidän kanssa haluaa olla missään tekemisissä?

Pahimpana kaikista. Jalkapuu, häpeäpaalu ja ihminen. Nelikaistainen universumi. Viikonlopun loputon nakkikioskijono. Häpeätahra. Keuhkomätä. Musta surma. Vitsaus. Suojelkaa kaikkea minulta. Jos pääsen matolle asti, vetäkää se alta. Polttakaa matot. Viekää pois ja hukuttakaa.

Pussasin Johnny Deppiä. Sitten löin sitä. Se löi takaisin kuin Syyrian lapset hukuttanut aalto ja hukutti minutkin. Se on minulle ihan oikein. Nähdä itseni ja hävetä silmät päästäni ja raajat kehostani. Ja kyllä minä olenkin palasina. Säpäleinä ja lasina. Jos liikun, tulee lisää haavoja. Kaulaa myöten olen lasimurskassa. Soita minulle huomenna. Minä soitan sinulle huomenna.

Ei tästä voi herätä kuin unesta, sillä olen hereillä. Tekee mieli käristää minut. Tekee mieli olla palanut ruumis raunioissa. Tekee mieli olla suuronnettomuus. Uni. Pelkkä painajainen, josta voi  herätä huokaisten, juoda lasin kylmää vettä ja jatkaa unia, hyviä unia, ruohomattoja ja niittyvillaa.

Tiedättekö kun on niitä hetkiä elämässä jotka syöpyvät mieleen. Ne on aina pieniä hetkiä ja kuvia, eikä niitä voi ennustaa, houkutella tai määräillä. Ja ne syöpyy ja palaa verkkokalvolle ja aivoihin. En halua enää yhtään sellaista hetkeä, mutta ei minulta kysytä.

Johnny Depp tulee sittenkin. Katson kun se kävelee sisään ja katson sen silmiin ja se hymyilee. Selkärankani suoristuu itsestään ja sähkö pesii aivot säpäleiksi. Syöpyminen tapahtuu. Se on niin kaunis ja hyvätapainen. Se on ehkä sadan tähden Michelinravintola, puoliraaka pihvi ja itsetehty jäätelö. Se on kaikkien unieni Johnny Depp ja aurinko. Minä olen sen jokaöinen painajainen. Olin tai en. Unessa tai en. Maailman merien kasvava muovijätekate.

Jos minua ei olisi, ei minua olisi. En uskalla olla olematta. En menetä mitään, paitsi kaiken, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska menetin sen jo. Miten tätä elämää kelataan taaksepäin?








3.9.2015

Feng shuit kohdallaan






Olipa helppo muutto. Minulla oli kaupungin parhaat muuttonainen ja -miehet, joiden ammattimaista otetta naapurin mummotkin kävivät ihailemassa. Olin päättänyt, että muuttaminen on hauskaa ja sitä se oikeastaan olikin. Juoksimme ylös ja alas rappusia banaanilaatikot sylissä. Hyvät treenit. Uudessa kodissa ei ole hissiä. Se on kiva.

Kävin eilen antamassa viimeisen silauksen vanhalle kodille. Siihen meni juuri ja juuri liian monta tuntia. Muuton, uuden kodin järjestämisen ja vanhan siivoamisen seassa tulin kipeäksi, kirjoitin yhden artikkelin, lajittelin (yhä vaan) lapsia, kirjoitin lausunnon ja sovin treffit. Uusi koti on kaaostilassa, mutta vanha on siisti. Onnittelin eilen illalla itseäni, vietyäni viimeisen roskapussin, jäteauton juuri peruuttaessa pihaan. Viidessä minuutissa tajusin, että sinne menivät ainakin harja, rikkalapio ja moppi.

Yöt olen maannut kuumeessa. Olen yrittänyt käydä vaatehuoneessa suihkussa ja potkinut kaksi kissan juomakuppia päin seiniä ja säpäleiksi. Tämän lisäksi olen vienyt uunituoreet julisteet paperikeräykseen ja säilyttänyt jotakin muuta. En vielä tiedä mitä. Tai missä se on.

Muuttamisessa on hauskuuden lisäksi se kummallinen osio, jota en koskaan tule tajuamaan. Kirjahyllyt ovat paikoillaan, mutta kirjat (radikaalisti vähentyneet) eivät mahdu niihin. Vaatteet (radikaalisti vähentyneet), eivät mahdu kahteen vaatehuoneeseen. Kahtena yönä vaatehuoneen alalauteet ovat romahtaneet. Johtunee siitä, että ne toimivat hetken aikaa myös kellarina. Koti on aivan samankokoinen kuin entinen, mutta kaikki verhot ovat liian kapeita ja lyhyitä. Oikeastaan mikään ei mahdu paikalleen. Paitsi keittiön pöytä. Se pieneni yli metrillä ja on siksi ollut helppo sijoittaa. Ruokavieraita tosin on nykyisellään mahdotonta sijoittaa. Vaikka vein vanhassa kodissa jätesäkeittäin tavaraa roskikseen, jouduin viemään vielä enemmän rojua ulos uudesta. Siltikään, mikään ei mahdu. Tosin vuode tuntuu isommalta. Sille ei ole tapahtunut mitään. Se voi kyllä johtua siitä, että olen niin yksinäinen. Ja laihtunut 6 kiloa.

Tämä on vasta neljäs asunto Kuopiossa, mutta olen tehnyt melkein täyden ympyrän. Eipäs kun suorakulmion. Kiva olla lähes samassa pisteessä, josta täällä aloitinkin.