31.7.2016

Huomenna


1970




Anne Tyler: Hengitysharjoituksia, Otava, 2000.


Herään kahden maissa päivällä. Pesin parvekkeella, tomaatin, basilikan, tuhkakupin ja lentävien pieneliöiden seassa. Parvekkeesta on tullut henkireikä ja askartelunurkka. Patjan alla painaa selkänikamia suurehko helmi tai herne. Kaadoin viikolla 1500 hernettä lattialle ja haparoin niitä yön hämyssä takaisin sammioonsa. Vain 1000 heistä pelastui, sekä kourallinen kuolleita lukkeja. Ne ovat nyt samassa tallessa kaikki, lukinkoivet ja kaikki muu.

Opetan yöllä lapsen tekemään jäävetensä juuri kuten itsekin teen. Leikkaat ensin sitruunaslaissin ja sitten puolitat sen. Kolme jääpalaa riittää. Lasi täyteen vettä. Syömme illallista aikaisintaan yhdeltätoista. Pidämme tervettä etäisyyttä. Lapsi kiusaa ja säikyttelee ja kissa tarpoo päälläni pesää tehden. Yskin taas parvekkeen täyteen, enkä kykene makaamaan kyljelläni. Jään yskästä kiinni sekä äidille että T:lle. Huomenna menen taas lääkäriin.

Jo neljä viikkoa kaikki on tapahtunut huomenna. Yritän levätä että pääsisin ystävän kanssa kahville, mutta lepo ei auta. En oikein enää ymmärrä kuinka uupunut olen. Paitsi silloin, kun en jaksa kävellä rappusia ylös toiseen kerrokseen. Toipuminen maitokauppamatkasta on aivan kohtuuttoman pitkä. Haluaisin että tekisi mieli jotain. Edes punaviiniä.


22.7.2016

Miten tulikin mieleeni



"--Koska minä pidin puhumisesta, oli aivan luonnollista että ensitöikseni
kirjoitin rakastetulleni näytelmän meistä kahdesta.-- Minulle se oli suuri menestys, ja aloin oivaltaa mimmoinen inspiraation lähde rakkaus on. Ensi kertaa mnä pohdiskelin miksi ihmisen muka oli ryypättävä itsensä taiteilijaksi, kun siihen pääsi yhtä hyvin naimalla."
- Henrik Tikkanen



Miten tulikin mieleeni. Oma kriiseily identiteetin kanssa toi mieleeni erään julkaisun jonka nimeä en muista, mutta en muistanut tätäkään. Märta Tikkasen Ja Henrik Tikkasen, myös tutkittua ja analysoitua identiteettitarinan kirjaamista. Minähän kirjoitan tarinani miten sattuu ja kaikki on tietenkin totta, minäjumalan yksinoikeudella suoltamaa, mustavalkoista ja harkittua. Jälkimodernin luolanaisen pälpätystä. Pysäytyskuvia minuudesta.

Olen tänään niin vanha etten jaksa samaistua, ainakaan Tikkaseen, mitä nyt vähän kursorisesti ja online.

Tikkanen luultavasti tykkäisi tästä sosiaalisesta mediasta. Julkisesta avautumisesta ja tarinoinnista. Jos Tikkanen olisi minun blogikaveri niin polttelisimme yhdessä tupakkaa, painelisimme enteriä ja kirjoittaisimme taas:

Sari polttaa tuossa vieressä tupakkaa. Ei sitä huvita edes nussia.
Henrik polttaa tuossa vieressä tupakkaa. Ei mua huvita ees nussia sitä.

Enter.


20.7.2016

Kermaa kahviini



" Hän sanoi että maailman valo on vain ihmisten silmissä sillä itse maailma liikkuu ikuisessa pimeydessä ja pimeys on sen todellinen luonto ja todellinen olotila ja siinä pimeydessä se pyörii kaikkien osasten kuuluessa täydellisesti yhteen mutta mitään nähtävää siinä ei ole. Hän sanoi että maailma on tuntemiskykyinen ydintään myöten ja salatumpi ja mustempi kuin ihmiset pystyvät kuvittelemaan eikä sen luonto ole näkyvässä eikä näkymättömässä." 
-Cormac McCarthy, Matka toiseen maailmaan, WSOY 1995, suomennos Erkki Jukarainen.

Kävelin eilen lähikauppaan ja takaisin. Menomatkalla tunsin värähtelevää riemua kuihtuvassa kehossani ja hymyilin ääneen. Kaikki kesä, valo ja humina nielaisivat minut hetkeksi. Palatessa jäin alaovelle lepäämään. Vähiten tuntuu että jaksan levätä, mutta on pakko. Yöllä hermostun toimettomuuteeni, tankkaan nestettä ja yskin. Uskon aamun vapauttavan minut tästä ja haaveilen silmät kiilussa pyykinpesusta, kävelemisestä kaupunkiin, kahviloihin ja avajaisiin. Teen pesän parvekkeelle ja katselen kuuta. Nukahdan auringonnousuun ja vietän seuraavat kahdeksan tuntia heräämättä ja uneksimatta. Herätessä aurinko makaa päälläni ja kissa vieressäni. Olen hetken aikaa kokonainen.




18.7.2016

Hidastettu eutanasia



Vaikka Blexi onkin parempaa lääkettä kuin antibiootti, niin sitä vissiin pitäisi nauttia toinen kuuri. Olen tänään ollut urheista urhein ja siirtynyt istuma-asentoon heti aamusta. Yöllä on aikaa haaveilla ja valaa uskoa itseen. Että heti kun nousen niin heti teen vaikka mitä ja uuden maailman.

En tehnyt. Jalat meni alta nopeasti ja tehokkaasti. Taas piti tilata ovelle ihana nainen mehukassin kanssa. Minulla on kaksi takuunaista, molemmat itsekin äitejä ja kumpikin heistä on tehnyt samanlaisen kassireissun mun ovelle. Ruokahalu on mennyt ajat sitten, mutta ihanat äitinaiset kantavat mehun lisäksi herkkuja ovelle. Että ostin vähän ylimääräistä ja hymyilevät kannustavasti. Sitten vaan ihailen tippa linssissä halvaa ja ruissipsuja ja jotain maagisia suklaatikkuja ja manteleita. Tänään söin aprikoosin, viisi mantelia ja puoli desiä ihanaa kookos-skyriä. Olen viikossa laihtunut 2,5 kiloa ja jos tämä olisi laihdutuskuuri, olisin todella onnellinen.

Tämä ei kuitenkaan ole laihdutuskuuri, vaan hidastettu eutanasia. Saa nähdä, mikä on viimeinen ateriani. Sellainen suklaatikku? Voi kun niitä ei jäisi jälkeeni pilaantumaan. Kunhan tämä eutanasia on ohi, aloitan laihdutuskuurin.








17.7.2016

Saatanan pahan näkönen ämmä






"We're all going to die, all of us, what a circus! That alone should make us love each other but it doesn't. We are terrorized and flattened by trivialities, we are eaten up by nothing." - Charles Bukowski 

Haaveet toteutuu. Matkalla baariin lepään vain kahdesti. Haistan aiemmin sataneen sateen, kesästä tahmeat puut ja jäätelön. Kaikki on kaunista. Taivaat, pilvet ja ihmiset. Maa jalkojen alla ei keinu. Pääsen kotibaariin asti Blexin keikalle, jota täydentävät Salomo ja Liigalaiska. Blexi on aina takuuvarmaa iloa ja riemua. Se tekee minustakin vähän hipin ja alan kaivella ylimääräisiä huumeita käsilaukun pohjalta ja halin vähän rakkaita.

Puolikuntoisena naulaan perseen penkkiin, ettei se lennä tanssilattialle ja tee karhunpalvelusta keuhkoilleni. Onnistun siinä hienosti. Kaksi viikkoa eristysselliä on tehnyt tehtävänsä ja olen ihmisten seurassa sosiaalisesti luonnoton. Liigalaiska väittää viettäneensä kaksi kuukautta sohvallaan ja olevansa samalla tavalla sosiaalisesti kelvoton. Harjoittelemme kommunikointia ja vähän onnistummekin.

Omat harjoitukseni menevät silti nopeasti päin helvettiä. Ilmassa on iloa, johon tarttuu myös lähipöydän blondi. Naisen lausunnot kanssaihmisistä muuttuvat nopeasti niin rasistisiksi ja tympeiksi, että en osaa pitää kieltäni kurissa. En tapa, mutta en ole erityisen rakentava kommunikoidessani. Rauhallinen olen. Sanon häntä todella vastenmieliseksi ihmiseksi ja katson silmiin. Hän ei ilahdu luonnekuvauksestani, vaan kertoo usealla lauseella, että olen todella pahan näköinen ämmä. Saan vielä myöhemminkin osakseni keskaria ja kujakissamaista sähinää. Ja ilon kautta oltiin kuitenkin menossa. Saatanan ihmiset. Ja minä. Voisi kuvitella minun olevan Saatanasta seuraava.

Ja olenkin. Ihmisyystaidot on nollassa, enkä edes peittele sitä. Syytän vittumaisuudestani olosuhteita. Säätä, sairautta, väsymystä ja ihmisten tekoja jotka eivät minulle kuulu, vaikkakin ne kuulutetaan.

Huomenna leikkaan varpaankynteni.




15.7.2016

Jotain






Pihakoivu siementää parvekkeelle. Huomasin sen jo eilen ja tänään uudestaan. Maailma on pysähtynyt ja tiivistynyt neljän seinän sisään. Neljän seinän sisällä pöly muuttuu leijuvista hiukkasista kiinteäksi materiaksi, lattialla kiitäviksi rotiksi ja katossa lentäviksi lepakoiksi. Niinä hetkinä kun silmät sietävät valoa, katson pilviä. Alan haaveilla pienistä asioista, kävelemisestä ja ruokahalusta. Ja uusista pilvistä.

Olen toista viikkoa sairaana. Kahtena yönä olen ollut varma kuolemastani, mutta viimeiset kaksi yötä olen voinut vähän paremmin ja valvonut yöni rauhassa. Ystävät rakkaat ovat tuoneet oven taakse litroittain juomista ja jokusen kilon lääkkeitä. Kissa mököttää ja on syönyt parvekkeelta kesäkukat. Olen joutunut harkitsemaan, millaisiin fyysisiin ponnistuksiin päivän mittaan kykenen. Vessassa käynnit ja nestetankkaus ovat syöneet energian kaikelta muulta. En jaksa edes lukea, sillä en jaksa pitää kahta kättä kohotettuina niin pitkään, että etenisin aukeaman. Itkuun ei ole oikeastaan ollut energiaa, mutta olen silti vähän märissyt surkeuttani ja pian tapahtuvaa ällistyttävän nopeaa kuolemaani.





3.7.2016

Kukaan ei puhu ääneen eikä kukaan kuiskaa




On pitkiä unettomia öitä. Päänsärky ukkosenjohdattimena. Nyt sataa ja äsken satoi. Yöllä on aikaa miettiä ja juoda jääkahvia. Jääpalojen ohut kilke kupin reunaa vasten, nihkeä liha, masturbointi ja ikkunalaudalla tepastelevat näkymättömät linnut. Kuka on kaikkein yksinäisin? Se joka kaipaa vai se joka ei.

Kissa pölyttää. Karvoja leijuu kaikkialla.

Yöllä on aikaa miettiä. Lapsen ääneen lukema rukous. Meille kaikille. Nuoren tyyneys ja rauhallisuus leirikeskuksen kirkossa. Minullakin voisi olla Jumala. Liikutun ilmankin. Ei kukaan pelasta, en ylösnouse, eikä mikään jatku iänkaikkisesta iänkaikkiseen. Ajatus harhailee, mutta tunnen yhden virren etäisesti ja voin mumista mukana.

Nuori puhuu perheestä ja rakkaudesta, poikaystävästä, ystävistä. Kiittää ja muistuttaa itseäänkin kertomaan rakkaudesta. Se on varmaan kuusitoista ja sillä on jo poikaystävä. Sen ohut ääni on paisuvaiskudosta rakkauden erämaassa, versova vihreys ja hatara iänkaikkisuus. Olen kateellinen. Minua Henki ei kosketa, mutta ei kosketa kukaan muukaan. Unohdan itsekin koskea ja muutun levottomaksi.

Kukaan ei puhu ääneen eikä kukaan kuiskaa.

Tiedän mitä on tulossa. Kuljen karvasta pöllyävät huoneet läpi ja arvon minkä ikkunan sulkisin. Kirjaimellisesti. Mihin tarttuisin, ja mitä koskisin kahvipannun lisäksi. Juuri nyt en mitään. Kaipaan hetken äitiä, yleisäitiä, joka silittää ja tuo lasillisen sitruunavettä, vaikken pyydä.

Kerron K:lle miettineeni yöllä sitä, etten jaksa aina vaan alkaa alusta. Lapsikin on niin iso, että olen kohta vapaa menemään vaikka Honoluluun loppuelämäkseni. Ainoa mitä keksin toivoa ennen kuolemaa ja Honolulua, on tennispallon kokoinen discopallo kattoon. Siis voisin toivoa, mutta en toivo. En toivo tänään mitään muuta kuin äkkikuolemaa ja yhden suklaatuutin.

Kaikki nämä vuodet ja vuosikymmenet siihen päälle. Usko ja toivo ja kaipaus. Rakkaus. Kaipa ne yhä jäävät. Jälkeenjääneiksi. Hiiviskelen yksin kotonani, itken vähän ja päätän vihdoinkin luovuttaa. Kuten aina ennenkin. Miksi pelkään omia askeleitani? Nöyristelen itseni edessä. Arvottomuuden multihuipentuma.

En viilene, enkä kastu. Olen kamalan surullinen ja vähän vapiseva. Pienet äänet jäävät roikkumaan suustani. Toisto on pysyvää. Jätän kertomatta mikä sattuu kaikista eniten ja milloin se on mahdollisesti ohi. Jätän kertomatta milloin en jaksa enää ja milloin olen seuraavaksi. Ei ole mitään mitä olla.


LUOTA SILMÄLASEIHIN
Luota silmälaseihin vaan älä silmään,
tikapuihin, älä pienaan;
luota siipeen älä lintuun,
ja vain itseesi, vain itseesi, vain sinuun.
Luota pahuuteen vaan älä pahaan,
lasiin, älä koskaan viinaan;
ruumiiseen, vaan älä mieheen,
ja vain itseesi, vain itseesi, vain sinuun.
Luota moniin, älä enää yhteen,
uomaan, älä koskaan virtaan,
housuihin, vaan älä sääriin,
ja vain itseesi, vain itseesi, vain sinuun.
Luota ikkunaan, älä oveen,
luota äitiin, älä yhdeksään kuukauteen,
kohtaloosi, älä kultanoppaan,
ja vain itseesi, vain itseesi, vain sinuun.

César Vallejo, Musta kivi valkoisen päällä, Suomennos Matti Rossi, Tammi, 1975.


Voisi sen sanoa jotenkin muutenkin. Haluan olla luottamatta vain itseeni, haluan kaatua syliin, olla turvassa ja itkeä rauhassa. Haluan puhua ääneen koko yön ja että joku koskee minuun. Yhdesti. Juuri silloin kun tarvitsen sitä. Kun olen tarpeeksi verillä sanoakseni sen ääneen. Kun ei ole rakennettuja muureja, ei maailmaa eikä mitään muutakaan.




1.7.2016

Muistin viemää






Tekee mieli läimiä itseä nassuun. Koko yön ja päivän olen pulputtanut päässäni muistettavia lauseita ja asioita. Heti kun istun paikalleni, unohdan kaiken. Paitsi muikut. Tosin unohdin ne eilen. Tänään muistin ne, mutta muistaessani unohdin jotakin mistä olin saamaisillani kiinni. No, onpahan kalaa ainakin. Täytyy muistaa että on.