31.12.2012

Who ever is filthy, let him be filthy still




Kaikki lupaukset uudelle vuodelle on peruttu. Pilvi käänsi kelkkansa ja ryhtyi laulamaan musikaaleja, koska sitä huvitti. Minäkään en jatkanut listaani. Menin peiton alle punaviinipullon kanssa ja kuuntelen Johnny Cashia aika lujaa. Näyttäisi siltä että viini loppuu kesken. Mä saatan juhannushukuttautua heti kun se loppuu tai sitten menen kadulle saamaan silmävamman.

Vähän lupailin lopettavani tupakanpolton, mutta mitä mulle sitten jää? Lisää elinviikkoja? Kuka helvetti haluaa vapaaehtoisesti elää vähän vielä lisää, janoten uutta röökiä joka saatanan tunti, tietäen että jokainen kieltäymys tuo lisää elinaikaa? Lievän psykoottisen kammottava ajatus.

Mä voisinkin sittenkin luvata vielä etten lähde baariin, kahville tai seurustele sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät polta tupakkaa. Pilvi on kuitenkin poikkeus. Ja muut itsestäänselvät. Ja mun lapsi tietenkin. Jotenkin mun täytyy yrittää peittää ketjupoltteluni lapselta, koska olen jo panostanut ja painostanut sen lupaamaan jotain. Tulossa on kyllä tosi kiero vuosi.

En toivota mitään kivaa kenellekään. Ennemminkin toivon, että te kaikki kuolette ja mahdollisimman pian. Jäätte auton alle ja kaadutte lentokoneesta. Ja jos ette kuole, niin katkaisette ainakin jalkanne tai kätenne tai menetätte kassillisen omaisia/läheisiä/rakkaita ja sokeudutte ja tulette kuuroiksi. Tai muuten vaan, putoatte tikkailta ja lähikaupan kassa ei hymyile teille. Eikä kukaan leivo teille pullaa. Jumala hylkää.

Katotaan sitten miten suu pannaan, saatanan ilopillerit ja muusat.

Elämä kulkee sykleissä. Ensin minä olen elävä ja sitten minä olen kuollut. Siinäpä se sitten onkin. Paitsi jos saa toivoa, niin toivoisin aina hetkittäin, en juuri nyt, että elämäni olisi viiden tähden romanttinen komedia, jolla olisi onnellinen loppu ja erityisen hyvä soundtrack. Ja se olisi sekä katsojien että kriitikoiden ylistämä, varsinkin dialogiltaan. Naispääosassa olisi Susan Sarandon. Olisi ollut jo viimeiset 30 v.

29.12.2012

Mustalakaa olla selvätämä asia


Mulla on eräs viehättävä ystävätär, jonka kanssa lähes vuosittain päätämme, joko hiljaisesti tai ääneen puhumalla, ettei tätäkään vuotta kannata mitenkään koota kokonaiseksi tai muistella hyvällä. Alkaa vaan vituttaa koko meininki.

Hyvä vuosi on tämä vuosi, loppua kohti vain paranee. Munaa ja viiniä on ollut tarpeeksi, ihan liikaakin. Mä kyllä muistelen antaneeni sellaisen juomis- ja naimislupauksen vuosi sitten, joten sen suhteen vuosi tosiaan on rukkaset naulassa. Töitäkin on ollut niin, että kädestä suuhun on ajoittain ollut pitkä matka, mutta sen suhteen mitä olen tehnyt ilmaiseksi ja korvauksetta, on käynyt mahtavan hyvä flaksi. Olen saanut käyttää niihin töihin sekä aikaani että rahojani, enkä oikein tiedä minkäasteista tämä antamisen riemua seurannut onnellisuus oikein on.

Jos kävisin vuoden läpi kuukausi kuukaudelta, niin tästä tulisi vaan sotkua. En edes muista missä esimerkiksi tammikuu on. Eikä sillä ole paskankaan väliä missä se on, kunhan ei täällä.

Siinäpä ne tärkeimmät. Ei vaan huvita. Paitsi mun naiset. Olisin tappanut itseni ainakin viidesti tänä(kin) vuonna ilman naisiani. En ole mistään kiitollinen enkä haikaile minkään perään. Paitsi parin jutun. Lapsen terveyden ja yhden unen, mutta niistä mä kerron lisää vain maksusta. Maksun voi periä suoraan mun tililtä.

Uudenvuodenlupaukseni ovat yhä vähän hakusessa. Mut mä hahmottelen kovasti, luonnostelen.

1. Älä lupaa mitään. Äläkä kerro tai tunnusta mitään.
2. Ole huonompi ihmisenä.
3. Älä kuuntele (ikävystyttävien ihmisten) horinoita. Juo liikenevä aika vaikka kahvia.
4. Ole tosissasi.
5. Opettele ampumaan.
6. Lähde pois pariksi kuukaudeksi.
7. Ole hiljaa ja kirjoita.
8. Älä tiedä mitään. Varsinkaan toisten puolesta.
9. Ikärajaa voi näköjään ihan hyvin laskea.

Jatkuu varmaan jo huomenna.

27.12.2012

Niin hyvä lämmin hellä


Joulupukki soittaa ja laulaa Kellbergin baarissa. Huomaa lattialla kilistimet ja kalistimet. Niitä sai soittaa. 


Joulu pääsi lipumaan ohi maltillisesti. Jätin etanat tänä vuonna väliin ja istuin pimeässä sohvan nurkassa neulomassa lapsen myssyä loppuun ja kuuntelemassa Jouluyötä. Aloitin toisenkin, se minun piti viemäni eilen rakkaalle naiselleni, mutta pimeyden vuoksi se on keskeneräinen. Pimeys hidastaa toimiani ja langanjuoksua. Ehkä järjenkin.

Mikään ei mennyt ihan päin vittua, söin yhden konvehdin enkä saanut yhtään lahjaa. Joulu on lasten juhla, ei neulovien mummojen.

Eilen karkasin Iisalmeen, koska Iisalmi on todennäköisesti paras paikka maailmassa. Ainakin tapaninpäivänä. Juna oli myöhässä. Tai ei juna ollut, mutta jokin muu juna oli ja sittemmin kaikki muutkin junat. Kuuntelin ihan hiljaa savolaisten uhoa.

Kuha tulloo se inttersiti nii on helevetin halukkaita tulijoita. Siihen asti istun tähä. Parempi se on tähän jäähä ku pakkaseen. Pitäis vua päästä oikiinpäi istummaa! Se o yks suatana tämähi tekniikka, ku ei voi valita penkkiä jossa sais  istuu oikiin päin!  Kuha piäsis ies etteepäi!

Itse jouduin kiikkiin tupakkakoppiin. Runoilijan uhriksi. Se työnsi uusimman kokoelmansa käteen ja käski lukea. Mulla oli sytkäri kädessä ja joulumieli nollilla, joten mietin voisinko sytyttää sen tuleen ja sanoa että mä olen performanssitaiteilija, näit juuri uusimpani. Mä kuitenkin luin panemisen ja huumeisen viinanjuonnin seasta muutaman kivan rivin ja mumisin jotakin Bukowskista. Sitä paitsi runoilija näytti lihamestarin ja kirvesmurhaajan sekoitukselta ja sitä janotti kovasti. Ravintolavaunu oli yhä kiinni ja junan lähdöstä ei tietoakaan, joten olin ihan hiljaa ja yritin väkinäisesti hymyillä runotyttömäisesti. Täytyy vaan ihmetellä, kuinka helposti se yhä menee läpi lihamurhaajien keskuudessa.

Mä saatoin olla hieman allapäin, mutta mun mieleni piristyi kun mä pääsin Pian suklaavarastoihin käsiksi ja Kellbergin baariin humputtelemaan ja keskustelemaan henkevästi orgasmeistani ja ihmissuhteettomuuksista muutoinkin.

Oikeastaan mä piristyin vasta sitten kun sain yöllä lapselta 200 g Fazerin sinistä, ihan yksityiskäyttöön. Otin sen lapsen varmuuden vuoksi matkaani tänään ja yllätys yllätys! Siltä löytyi lisää suklaata! Mä en jaksanut syödä niitä, mutta se jaksoi. Samalla se availi joululahjoja kääreistään ja minusta se oli oikein hauska tapa matkustaa. Tiemme erosivat Kuopion linja-autoasemalla, mutta mulla on yhä suklaata. Tänään en vihaa ollenkaan lapsia.

24.12.2012



Kaikki on jäässä. Minäkin.

Tielleni on osunut niin möykkyisiä vastoinkäymisiä, etten kykene sanoin kuvaamaan. No, voin mä ehkä nimimerkillä. Nimimerkillä Voi Vittu Sentään. Tarkemmin ajatellen en mä voi. Jatkakaa silti lukemista, jotain saattaa lipsahtaa.

Pilvin kanssa olemme tehneet uudenvuodenlupauksia. Tai listaa. Tai opas elämiseen se taitaa olla. Ei kyllä mikään selvitymisopas. Pilvillä on viimeisten laskelmiemme mukaan listallaan 139 lupausta. Minulla on 1. Minulla pitäisi olla niitä paljon enemmän. Muistan ehkä joskus aiemmin hourailleeni jotain lupaavaa, ainakin joskus silloin kun teimme niitä neljännesvuosikatsauksia, joissa luettelimme kaikki virheemme ja pahat tekomme, vai mitä ne nyt on, epäonnistumisiamme. Ehkä lupaan vaan jatkossakin epäonnistua täyteläisesti ja aina. Ainakin ihmissuhteissani. Miessuhteissani. Tai siis enhän mä varsinaisesti epäonnistu miessuhteissani vaan miehet jotka joutuu tekemisiin kanssani, epäonnistuvat naissuhteessaan.

Mun pää pitäisi leikata irti. Ja kieli. En tiedä voiko noita varsinaisesti luokitella uudenvuodenlupauksiksi.

Nythän on jouluaatto. Mun ei kannata vielä lupailla mitään. Muistaakseni juuri äsken oli uusivuosi ja kävelytin cardigania koivikossa. Oli kylmä. Itkin pari kuukautta siitä eteenpäin. Se teki hyvää, koska sen jälkeen en ole itkenyt.

Mun täytyy aamulla muistaa käydä varaamassa pyykkitupa, kuten aina aattona. Joulu on lapseton, joten  kävin jo perjantaina juomassa punaviiniä baarissa ja kuuntelemassa elävää, eräänlaista raastepainotteista musiikkia ja sitten vielä suomeksi väännettyä Tom Waitsia, joka paljolti olikin Nick Cavea. Uskokaa tai älkää, mutta mä tapasin siellä zalandomiehen. Zalandomies on mun prinssi, joten mun kannattikin olla vanhoissa kalsareissa, haista paskalle ja roikottaa rasvaatihkuvaa hiustani sen kahvissa.

Muutenkin meni ihan putkeen. Ympäristöinsinööri 27 v meinasi ryhtyä suhteeseen kanssani ja lupasi ettei mene Talvivaaran töihin. Kiinaan saattaisi mennä. Suosittelin sille lämpimästi Kiinaa. En suostunut ottamaan sen puhelinnumeroa. Kaikkea ei aina tarvitse saada.

20.12.2012

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi






Joulu on ihan hollilla. Sen huomaa kilisevistä lapsista. Varsinkin omastaan. Tosin lapsi on helkännyt myös, esitellyt parhaita avustavia temppujaan, itseni maatessa reilun vuorokauden koomaisena emakkona peiton alla. Nyttemmin olen voinut paremmin ja eilisestä aamukahvista alkaen  harjoittanut enimpien rästien suorittamista. Sesonkiin liittyen, sain ensimmäisen joulukortinkin. En koskaan lähettele niitä, joten ihmettelen suuresti kuka mulle on sellaisen väsännyt. Eduskunnassa! Omilla pikku kätösillään.

Mekin olemme lapsen kanssa askarrelleet. Jouluisista minifiguureista Josef on lähellä sydäntäni. Tuossa pojan askertelemassa hahmossa kiteytyy paljon sellaista inhimillistä tuskaa, jota Josef kaiken rajallisen järkeni mukaan saattoi kantaa. Jos olisin Josef, minulle olisi valtava taakka Marian kaltainen petollinen luuska, joka kehittelee mielipuolisen järjettömän toeorian, jolla salata aviorikoksensa. Varsinkin kun homma ei ollenkaan pysy hanskassa ja perhepiirissä, vaan paisuu maailmanlaajuiseksi ja vuosituhansia kestäväksi hurmeeksi. 

18.12.2012

Sortumisvaara





Joskus tulee se hetki kun hanhen selästä valuu vesi. Tai kamelin selkä katkeaa. Ja heinäsuova menee neulansilmän läpi.

Palelee. Kuvittelen olevani Hohdon Jack Nicholson, paitsi että mulla on kahdet villasukat ja yksi villapaita ja mä istun sohvan nurkassa. Ei mulla ole edes kirvestä. Tämä ei ole varsinainen labyrintti, mutta tässä pari päivää vähän kaikki on ollut mulle labyrinttia. Tai ehkä tämä on vain helpohko ristisanatehtävä, jota en ehdi täyttää.

Paitsi lomalla. Mä en ole saanut viikonlopun hommia tehtyä koska menin lomalle. Olin ainakin vuorokauden, melkein. Makasin saunassa nestehukkaan asti ja puhuin, puhelin ja selitin, maalailin, valitin, tuskastelin, hihittelin, raavin, paheksuin, ihmettelin, totesin, kauhistelin ja pesin. Voi olla etten kuunnellut, mutta Pian luona mulle käy aina niin. Valun kuin vesi heinäsuovasta ja menen neulansilmän läpi. Puhdistun. Ehkä mä jo seuraavalla kerralla kuuntelen. Tasapainon vuoksi.

Mä en ole vieläkään oppinut kuulemaan niitä joilla ei ole muuta kuin itsensä ja oma äänensä. Sitten kun minä, joskus kun, kun minä, minä kun, tulevaisuudessa, nyt kun, jos, minä, aika varmasti, jo ensi vuonna. Sellaiset ihmiset eivät oikein ole, koska ne eivät koskaan ole läsnä, tässä ja täällä.

Tänään sain vartissa pakkini sekaisin ja nostatettua kuumeen. Ennen sitä join kahvia ja päivitin tietoja. Tiedättehän sen kun vaihdellaan kuulumisia ja kerrotaan missä mennään. Omat kuulumiseni saivat minut lopulta  vähän hysteeriseksi, sillä jos ne eivät olisi omia kuulumisiani, olisin kenties empatian vallassa ja keräisin katastrofiapua itselleni. Sytyttelisin ainakin fb-kynttilöitä. Oli kovin turha niiden kaikkien lauseitten jälkeen sanoa, että mä olen ihan tasapainossa ja kaikki on oikein hyvin. En ole pahoilla mielin.

Oksentaminen saattaa olla juuri oikea ratkaisu joskus. Kun on niellyt liikaa. Vieraita esineitä, ikäviä näkyjä.

Välillä vaan tulee ruumiita.

14.12.2012

Joukkoliikenne ja joitakin huomioita yössä


Joukkoliikenne. En tiedä kutsutaanko tätä joukkoliikennettä täällä joukkoliikenteeksi. Ehkä. Olen tutustunut siihen nyt parisen viikkoa ja alan olla sujut sen kanssa. Vielä maanantaina pelkäsin henkeni puolesta, se tuntui arvotavaralta kuskin kyydissä, joka kaahaili motarin rampeilla ja vei matkustajia piennarten kautta vain vähän ohi pysäkin, kiilasi toisten bussien kylkiin ja ajeli kaupunkialueella agressiivisesti punaisia päin. Matkan aikana ajattelin useasti, että no nyt ja nyt kyllä viimeistään! Ei naarmukaan. Normiluisena pääsin ulostumaan enterprisestä kadulle. Hetken luulin, että jumala olisi olemassa, mutta ehkei se sentään ole. On vaan helvetin tehokkaita, kauhun tasapainoa ylläpitäviä bussikuskeja.

Oikeesti suurin osa niistä on kivoja ja hyviä kuskeja, hymyilevätkin ennen aamuseiskaa ja sanovat että hyvää huomenta, nyt mennään. Mutta joskus ihan varmasti on bussikuskillakin pms. Minusta niillä pitäisi silloin olla palkatonta vapaata, jonka ajan ne pelaisivat Need for Speediä ja söisivät suklaata.

Olen tässä hoidellut vuoden kalenteria pois alta ja kiire alkaa helpottaa. Ihan hyvä niin, mä niin inhoan savuttomia työpaikkoja, melua ja paskaa paskamokkamasteripaskakahvia ja tuoreelta tuoksuvia lehtipinoja, joita ei ehdi koskaan lukea. Työni kohteet ovat kuitenkin hauskoja ja nöpöjä. Mulla oli tänäänkin hienoja keskusteluja valokuvareportaaseista, muotiblogeista (uskokaa tai älkää) ja  paikallisen kirjakaupan liiketoiminnan mahdollisuuksista ja liikevaihdosta. Ja maailmanlopusta. Hieman vetelehtivä suosikkioppilaani kärtti mua kertomaan milloin sen työn olisi oltava valmis. Lopulta sanoin, että maailmanloppu on deadline ja sen jälkeen alkaa joululoma.

Mun mielestä opetustyössä on tärkeintä antaa lukiolaisten hakea kahvia automaatista kesken oppitunnin. Jos taas joku haluaa vessaan 10 minuuttia ennen kokeen päättymistä, niin se ei kyllä käy. Joku roti pitää olla.

Mä sain myös eilen hauskan puhelun. Paikallinen taideneuvosto kysyi, voiko mun hakemuksen siirtää pois yhdestä paikasta toiseen paikkaan, johonkin muuhun taiteeseen ja ehkä kirjallisuuteen tai johonkin muuhun nyt kuitenkin?  Siellä kun on kuulemma ihan koulutettuja hakijoita ja hyviä hakemuksia! Mä sanoin että siirrelkööt vaan. Mä en tajunnut ehdottaa, että ne voisi luoda sellaisen mappi ö:n, johon laitetaan erikseen kaikki paskat hakemukset ja sellaiset jotka ovat yksiselitteisen hankalia. Ja sinne sitten oma määräraha. Miksi helvetissä näin ei olla jo tehty? Koskaan ei ole liian myöhäistä ehdottaa.

 Mä olen viisi vuotta lukenut niitä hakemuksia itse, joten mulla on jonkinlainen käsitys niistä ja niiden tasosta. Myös siitä millä periaatteilla niukkuutta jaetaan. Siirrellään viisikymppistä kerrallaan kuvataiteesta musiikkiin ja juodaan kahvia päälle. Onneksi sentään on kahvia. Vertaisarvioinnissa on se paha puoli, että arviota tekevällä olennolla saattaa olla käsitys hakijan terveydentilasta, taloudellisista ja ihmissuhteellisista asioista tai pelkästään siitä, että tyyppi on aika vittumainen. Kukaan vaan ei ole niin täydellisen immuuni, että saisi suljettua sen ulkotaiteellisen sirinän kokonaan pois. Olen itse joskus ollut tilanteessa jossa ruoditaan hakijan miehen ansioita. Tai ennemminkin ansiotuloja. Pätee myös hakijan  rouvan ansiotuloihin. Tasa-arvoisesti. Onneksi siellä on yhä niitä, jotka muistavat sanoa että tämä ei käy.

Paljastin juuri salaista tietoa ja kirjoitin vahingossa myös vähän kulttuurista. Toivottavasti ei nyt mennyt työpaikka tässä. Tulen sitten kertomaan. Nukun ensin pienet unet.

8.12.2012



En ole varma tuleeko kylmyys sisältäni, viltistä johon olen käärinyt itseni, vai läpi kantavien seinien. Ehkä se puskee tasaisesti kaikkialta. Keskuskylmyys. Jos pukeutuisin ja menisin ulos, lämpenisin.Tässä on kuitenkin keskeneräisiä kahviastioita sohvalla ja keskeneräinen elämäntilanne.

Mietin olenko ihmisenä kohtuuton, selkärangaton vai pelkästään vittumainen. Olen päätynyt siihen etten keskivertovallitsevasti mitään niistä, vaan voittopuoleisen kiltti, päättämätön ja ymmärtäväinen ja siksi aina vähän sivuluisussa. Se ei estä minua tasaisen varmasti vihaamasta kaikkia ihmisiä jotka esimerkiksi tänään tielleni osuvat.

Mä kävin eilen umpivalaistussa kempparissa ja meinasin saada sieltä migreenin. Mä en yhtään ihmettelisi vaikka ihmiskunta tuhoutuisi ylihuomenna. Vaikka sen laskettu aika taitaa olla vasta 21.pvä. Yritin ostaa naamarasvaa. Talven tulo on tehnyt ihosta santapaperia ja mulla oli pakkorako edessä.

Mä en ole kevään jälkeen joutunut asioimaan naamarasvakaupassa ja olin taas ihan pihalla kaikkien niiden ryppyjäpoistavien ja nuoruuttaedistävien tuotteiden seassa. Kyllä vitutti. Hyllymetreittäin katteettomia lupauksia ja turhauttavia tuoteselosteita. Peilistä näin harmaan ja keski-ikäisen naisen joka murjotti otsatukka vinossa. Luulen että se olin mä. Löysin lopulta nurkan jossa ei haissut pahalle ja valokin oli vähän harmaampi. Siellä oli tuote joka ei luvannut paljoa muuta kuin imeytyä helposti, olla hajusteeton ja kosteuttaa ihoa 24 h. Sen käytölle ei ollut ikärajaa, sen pakkaus ei kimaltanut, eikä sitä suositellut mikään photoshopattu kalmonaama joka olisi sen arvoinen. Mä tein pyhän päätöksen käyttää jatkossakin sitä kempparin harmaata aluetta ja vain sitä.


Täyteläinen, helposti imeytyvä, hajusteeton ja väriaineeton kosteusvoide kasvoille. Suojaa ja rauhoittaa herkkää ihoa. Aqualance -yhdiste kosteuttaa tehokkaasti. Tuloksena pehmeä ja hoidettu iho. Sopii sekä päivä- että yövoiteeksi.

Odotan hämärää ja lähden vasta sitten pyryiselle kadulle, tönimään mummoja ja syljeskelemään lasten päälle.

6.12.2012

Kaikki uni ja jää




Kalmea marras on mennyt ja pakkanen on tullut, vähä lumikin. Tavallaanvalo. On niin kylmä, että toinen italialainen saappaani repesi jalkaan aamuisella kermanhakumatkallani. Tai oikeastaan sen vetoketju repesi, kestämättä kalsareitten ja kahden villasukkaparin painetta. Lopun päivää kuljeskelin tohveleissa. 


Olen joutunut tekemään eräänlaisen kalenteriuudistuksen. Multa loppuivat punaiset neliöt joilla merkitsen pikkuiseen kalenteriini työteliäimmät hetkeni, sellaiset varmat päivät, rahavirrat ja sen sen kuinka paljon aikaa saan kuhunkin virtaan haaskata. Minuutilleen. Painoin vahingossa kaksi kertaa paniikkinappulaa, tai ehkä kolmannenkin, ja jotenkin yllättäen mulle napsahti punaisia neliöitä kaikkialle. Myös päällekkäisiä. Jokunen. Jokunen liikaa.


Mä olen jo muutamana aamuna ihmetellyt heräämistäni omasta sängystä. Varsinkin puoli kuudelta heräämistä. Varsinkin kun olen mennyt puoli viideltä nukkumaan. Että miten mä tähän olen joutunut, vaikka luulin olevani jossakin ihan muualla. Välillä olen pohdiskellut sitä, että olenkohan mä ollutkaan missään. Missä minun olisi pitänyt olla? Olenko unohtanut ilmoittaa jonnekin, etten ole täällä koska olen siellä. Ja missä kaikkialla olen unohtanut jo olleeni?

Silti alan olla sinut juoksurytmini kanssa ja huomaan, että tämä sopii minulle. Hetkittäin. Olen kuin vieteriukko joka sinkoilee pisteestä A kaikkiin muihin pisteisiin ja sitten takaisin A:han.  Vieterit vaan venyy päässä, kun vaihdan moodista toiseen. Sellainen pitää valveilla, vähän niinku hereillä.

Oikeesti meidän nukkumisjärjestelyistä voisi kirjoittaa kirjan. Ei ole kummallista, että välillä ihmettelen heräämistäni. Siirtelemme lapsen kanssa sänkyjä huoneesta toiseen ja rakentelemme erilaisia pesiä. Itse herään usein sohvalta. Lapsi nukkuu mielellään uusimmassa sängyssä, sillä siinä näkee hulluja unia. Juuri nyt lapsi on sohvalla ja minä tässä hullujen unien sängyssä. Kukaan ei ole työhuoneen isossa sängyssä.  Olisin siellä mielelläni, mutta lapsi haluaa herätä mahdollisimman läheltä minua. Vielä muutama päivä sitten työhuoneen iso sänky oli olohuoneessa, mutta se itse halusi mennä takaisin työhuoneeseen, yksin ja rauhassa. Ja tämä uusi hullujen unien sänky on niin pieni vielä, ettei se uskalla nukkua yksin. Se haluaa olla mahdollisimman lähellä sohvaa. Ja mulle taas kelpaisi pari hullua unta juuri nyt.

Mun poikkis on hävinnyt. Se alkoi siitä että se teki päätelmiä. Ja insinööri kun on, suoritti yhteenlaskua. 1+1. Se johti siihen, että se ymmärsi asioita. Mä erehdyin kysymään, että mitä se ymmärsi, mutta se sanoi ettei se mitään. Sitten se sanoi menevänsä ulos. Nyt se varmaan on jo ulkona.

Itse saatoin ulkoistaa poikkiksen ihan huomaamattani jo muutama viikko sitten. Mä en vieläkään varsinaisesti ole mitään ihmissuhdemateriaalia. Se on vähän surullista. Menkää ja tehkää te jotka jaksatte olla ihmissuhteisia, mustasukkaisia ja kaikkea sellaista.

29.11.2012

La Vie d'un homme inconnu


Marraskuu on menemäisillään. Viittä yli marraskuun. Ihan pian. Työnsin sohvan lähemmäs patteria. Siirtelin kirjoja. Yksi rivi runoja lähemmäs sohvan kakkosnurkkaa, yksi rivi Aku Ankan taskukirjoja lähemmäs lasta.

Aamulla sytytän kynttilät, päivällä sytytän kynttilät ja yöllä sytytän kynttilät. Illalla sytytän pari kynttilää. Haluan olla rauhassa. Vaikka olen antanut kaikki kirjani pois ihmettelen taas. Miksi niitä valuu vaatekaapistani ja tipahtelee jääkaapin päältä. Kuka niitä tuo. Muuttuvatko uneni aamunkoitteessa kirjasarjoiksi.

Marraskuun saldo. Monta unetonta yötä. Kiinni kierretyt kaihtimet. Halu itsemurhata. Alkoholismi. Masennus, itseinho, katkaisu, kuraattori, öinen oksentelu ja heräily, perheneuvola, useita putkia verta, palkintotarra, sairausepäily, halu kylpeä, valokuvien hidas selailu, kuume, nuha, huumeet, väsymys ja väsymys. Menetetyt äänet. Seuranta. Keskittyminen. Tuoreet sämpylät ja juostut kilometrit.

 Hätäinen ja pieni kuppi kahvia kahvilassa jonka olemassaolosta en tiedä. Se näyttää ja tuntuu sairaalalta. Se on puhdas ja siivo, aina valmiina menemään kiinni. Valeriaanaa, melatoniinia ja buranaa. Toinen kuppi kahvia kalaravintolassa. Saisinko niin ison kun voi saada?

Itkua ja ulvomista unessa. Siitä sinun jaksamisestasi sanoisin että pidä se. Pidätä sitä. Pidä siitä. Se on sinun, ei minun.

Te olette pikkuisia tutisevia muurahaisia ja teidän ihonne on filotaikinanohutta. Sen alla kiehuu kypsä liha, valmiina ontumaan marraskuun kitaan.

Oma arki on asiakirjavirheitä, kukkia, kuohuviiniä ja rahaa. Kalenteri on hetken pullollaan. Töitä, haastatteluja ja juhlia. Täitä. On niin kylmä jo, ettei kenekään ihoa muista.

Aamulla ajattelin polttaa kirjoja. Aamulla ajattelin poltettuja kirjoja. Minulla on vakava ja rauhallinen olo.

22.11.2012










"Harmaa ja leuto sää jatkuu päivästä toiseen." IS, 21.11.2012 
 Perkele kun en ostanut eilen suklaata. Mulla oli melkein Pätkis näpeissäni, mutta se vaan jotenkin jäi siihen kirkasvalohoitoon, kaupan hyllyyn. Tosin mä ostin Angry Birds Explosive Espressoa. Mä en ole ikinä pelannut Angry Birdsejä. Valehtelin, olen kerran kokeillut. En paljoakaan arvosta näitä oheistuotteita, mutta mulle voisi myydä vaikka paskaa, kunhan siinä lukee nätisti päällä "kahvi".

Kuka helvetti näitä muuten kirjoittaa?

"Ota lintujen lailla marjavoimat käyttöösi"
(Lumene)
"Paulig Angry Birds Explosive Espressossa on kiihkeä aromi, jonka lataus kestää pitkään."
"Nauti intensiivistä ja tasapainoista espressoa, joka linkoaa makuelämyksesi aivan uudelle tasolle."
"Hamstraa ja nauti kuin oikea possu!"
(Paulig)
Oho!
"Sulkijatarran alla olevalla koodilla voit voittaa Arabian valmistamat Angry Birds -kahvimukit!"
Ei voittoa.
Vittu sentään. On taas boikotin paikka. Kahvi on ihan lähesjuotavaa, mutten keksi mikä siitäkin tekee niin saatanan arvokasta. No keksin kyllä ja sitä isommalla suulla boikotoin.


 Kerroinko mä jo siitä, miten Sataman Helmi pääsi boikottilistalleni? Niillä on kesällä puolikiva terassi, varsinkin silloin kun siellä ei ole elävää musiikkia. Mä olin siellä sisällä jonottamassa tiskillä, hirveessä kahvinhimossa. Mua ennen oli yksi asiakas, jota palveltiin pitkään ja hartaasti. Ja se palveleminen on tietenkin hyvä juttu. Muuten ravintola oli tyhjä, asiakkaat istuivat terassilla, mutta oli vielä niin aikainen päivä ettei terassin palvelupiste ollut auki. Alkoi olla jo mun vuoro, kun sisään tunkeutui kaksi päiväkännistä jamppaa ja kassapistenainen kääntyi heidän puoleensa kysymään, että mitä laitetaan? No kaljaa laitettiin. Sitten nainen kääntyi minuun päin ja sanoi että, sori, olisko sulle tullut mitä/jotain?! Mä seisoin siinä lompakko puoliavoinna ja suu melkein kokonaan ja sanoin, että eipä kuule tule mulle mitään enää. Eikä ole sen jälkeen tullut. Eikä muuten tule tulemaankaan. Pitäkää kahvinne.

Mun piti voivotella tänään kaikkia pienestä kitisijöitä ja paskanjauhajia, mutta tässä kontekstissa mun täytyisi herjata itseäni rivosti, joten teen sen joku toinen päivä. Tosin voi olla ettei se päivä ole vielä lähellä. Zen vaan kaikille.

16.11.2012


Sairaus väistyy ja mä olen jo imuronut kissan. Tai sen karvat lattialta. Ja loput pikkulinnun höyhenet.

Rahtauduin illaksi teatteriin näkemään uusintaensi-illassa Leea Klemolan Jessikan pennun. Se sai mut ulvomaan naurusta ja melkein kohta itkustakin. Puolitoista tuntia vatsalihasharjoituksia. Heiaheia. Niin monta keskinkertaista ja jo unohtunutta teatteriesitystä mun erittäin vajaaseen esityselämyshistoriaan kuitenkin mahtuu, että mä oikein nautiskelin siitä vimmasta ja viettelyksestä jolla esitys eksytti itseensä.

Olin erityisen riemastunut kohdasta, jossa näin hetkellisesti lavalla itseni, keski-itkuisen naisen etsimässä tunnelmaan sopivaa biisiä ja onnistumalla siinä. Paniikkimärkivänä hoilottamassa viimeisen mammutin perään ja tanssimassa surkean makkaranhakuisen terapiakoiran kanssa, joka oli juossut itsensä uuvuksiin jäniksen perässä ja paetessaan itseään. Voi meitä aivottomia. Ei tarvitse lähteä eksymään kun on aivan pihalla ja eksynyt aina. Ja voi niitä jotka eivät eksy millään. Niitäkin joissa ei ole eläintä edes rotanalkion vertaa jäljellä.

Tämän lisäksi olin erityisen riemastunut kaikista muistakin kohdista.

Aamu palautti mut arkeen ja eläimiin. Yksi tuttu lapsi on siirtynyt sanoista tekoihin uusnatsismin tiellä. Se olikin odotettavissa vahvan kokoomuslaisen kauden jälkeen, jota taas edelsi jamaikanruohoinen niittykasvikausi ja yhdenasteinen ortotoxisuus.

Kutsuin sen mun luo teelle ja keskitysleirimeiningille.

14.11.2012



Kuopion kauppahalli on saanut uuden värin ulkoseinään. Kävin katsomassa sitä sisältäpäin. Tekivät sinne joulua.

Hiljaisia päiviä ovat nämä, lämpö tulee ja menee, silmistä vuotaa vettä. Ilma on tihentynyt sellaiseksi sumuverhoksi, ettei sitä huvita läpäistä. Kaunista ja kyymäistä. Kiemurtelee iholle, kun yritän käydä jossakin.

Olohuoneessa leijuu pikkuisia höyheniä. Kissa pääsi elävän ravinnon makuun ja nyt se päivystää naukuvana ikkunoissa ja vaatii minulta toimia. Se jotenkin kuvittelee, että hoidan sille tipejä tahdonvoimallani. En hoitele, mutta pidän ikkunaa raollaan. Täällä tuoksuu vanha nainen ja vanha kahvi ja kuppiin kuivunut tee. Toivottavasti kukaan ei ole tulossa kylään. Edes ikkunasta.

Kaksi yötä näin piinaavaa unta Elviksestä. Sillä oli hirveä virkattu vyö. Tekee mieli tappaa Elvis.

Poikkis sanoi eilen, ettei se tiedä minusta mitään ja haluaa tietää kaiken. Keskusteltiin siitä eilen kuumepiikkien lomassa. Se ei osannut tietää mitä se haluaa tietää, joten kerroin sille sitten pieniä tarinoita. Olen aina luullut, ettei se halua tietää mitään ja olen ollut oikein tyytyväinen. Jotenkin on riittänyt että olen joskus hoodeilla. Minusta on ollut vapauttavaa, ettei sitä kiinnosta mun pikkuruinen elämäni, se missä olen syntynyt tai asunut, miten olen elänyt ja keitä tuntenut ja kenelle tehnyt töitä. Havaitsin ettei muakaan oikein kiinnosta kenenkään kaikki.

Me puhuttiin mun synkästä ihmisvihasta, tyhmyydestä ja kuuroudesta. Poikkis sanoi ettei mun esitykseni ole mennyt koskaan läpi. Mä en hennonnut kertoa, että mä tiedän sen kyllä.

Mutta mulla on nyt missio. Iltasatumissio. Yritän välttää kuvailemasta kuvitelmia itsestäni tai suuresta vaikutuksestani universumiin ja kerron vain pienistä pienimpiä tarinoita. Niitä jotka tekevät minusta ihmisentapaisen. Tänään kerron aseista joiden kanssa olen joutunut tekemisiin. Kerrankin me maattiin kippurassa mun siskon kanssa valtavan arkun takana piilossa pyssymiestä. Yksi tyyppi oli meidän takapihalla tappamassa meidän kasvattisiskoa ja siinä sivussa meitä. Me hihitettiin. Ei ole hihityksen paikka se, mutta ihan varmasti muillakin on samanlaisia kokemuksia sellaisesta tilanteesta. Mä en edes usko, että se tilanne on mitenkään muovannut mua ihmisenä. Ehken mä kerrokaan siitä vaan kerron miten paljon mä tykkään mesimarjan kukista.

Nyt mä kerron että nousen seisomaan ja tiskaan tiskit loppuun ja olen jotenkin perinjuurin onneton.

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Regina Linnanheimo

10.11.2012


Marraskuu syö miestä. Ihmistäkin se syö.

Kuulin eilen hummauskeikalla välispiikin  mieheltä jota marraskuu syö. Mies näyttää, tai ennemminkin kuulostaa siltä, että marraskuu on napostellut hänestä muutaman raakalihaisan palan. Mies on onneksi vielä nuori, sellainen joka saa tuta marraskuun todellisen voiman ehkä joskus kymmenen vuoden kuluttua. Tosin voi käydä niinkin, että hän ystävystyy marraskuun kanssa. Se ystävyys voi pelastaa hengen. Samalla se korvaa ja kruunaa kaikki aikaisemmat kärsimykset.

Mies siis ehdotti, että lokakuuta ja joulukuuta pidennettäisiin molempia niin, että marraskuu lyhenisi pieneksi häivähdykseksi vuoden kartalla. Silloin moni mies pelastuisi. Ajatuksena se on erittäin kaunis ja inhimillinen. Omasta mielestäni marraskuu saisi olla kahdesti vuodessa ja pituudeltaan 45 päivää. Ne miehet jotka eivät siitä selviäisi, joutaisivatkin mennä.

Jos kykenee syvään ja nöyrään ystävyyteen, jopa rakkauteen, marraskuun kanssa, tajuaa kuinka eleettömän salliva ja hoitava se kaikessa raakuudessaan ja säälimättömyydessään on. Jos jaksaa seistä, seisoo marraskuu tukena kuin näkymätön kilpi. Se esittelee kaikki mustansa sävyt, viileän sahalaitaiset valoilmöt ja opettaa ymmärtämään veden ja jään terävän vuoropuhelun niiden viillellessä toisiaan. Jos sen  pystyy kuulemaan, on jo turvassa.

Marraskuu kohtelee meitä kaikkia tasapuolisesti ja epäinhimillisen arvokkaasti. Sille on yhdentekevää säilymmekö me hengissä sen huuruisenloskaisen rakkauden jäisissä kynsissä.




8.11.2012



Jouduin sanattoman ja sanomattoman liikutuksen valtaan noutaessani eilistä lahjaani. Ei se oikeastaan ollutkaan lahja, vaan kiitos, täynnä voimallisia sanoja. Sen kunniaksi mä itkeä pillitin kadulla, samalla kun hoipertelin lähikaupan kautta kotiin. Poikkis käveli mua vastaan ja kysyi, että itkeskelenkö mä täällä kadulla? Se on aina niin tyyni. Mä voisin kävellä käsilläni sitä vastaan, oksentaa ja itkeä samalla ja se hymyilisi ja kysyisi, että paljonko kello muuten on ja nähdäänköhän me illalla.

Olen mä jo aiemminkin miettinyt , kuinka vaikeaa mun on ottaa vastaan myönteistä palautetta. On paljon helpompaa olla huono, sivistymätön ja tyhmä. Saanhan mä sitäkin palautetta ja sellaista mun on aika kivutonta ottaa vastaan. Mun suosikkipuuhaanihan on olla tyhmä ja yksinkertainen! Samalla mä tietenkin hykertelen itsekseni niille, jotka tuntevat itsensä viisaiksi ja monimutkaisiksi seurassani. Toki myös niille jotka luulevat minua kuuroksi. Ne ei tajua mitä kiksejä mä siitä saankaan. Tosin välillä mä pelkään kuuroutuneeni ihan oikeasti, sillä saatan viettää useamman päivän kommunikoimalla suullisesti vain kysymällä 25 kertaa, että mitä.

Mulla on tapana joskus vähän epäillä paljon. Joudun silti mitä kummallisimpien haltioitumisten ja ilahtumisten valtaan itsekin, jopa päivittäin. Älkää kertoko tätä kenellekään, multa menee maine. Tai kertokaa vaan. Mä olen myös semisti kyllästynyt yleiseen kyynisyyteen ja pikkusievään sarkasmiin. Sellaisiin ihmisiin, jotka omahyväisyydeltään ja  kököltä sarkasmiltaan eivät tunnu enää taipuvan perusihmisyyteen. Ehkä ne pitäisi vaan kaikki tappaa.

Päätin silti kehystää saamani kiitoskirjeen huoneentaulukseni. Kiitokset kun yleensä hautautuu kaiken muun rojun sekaan. Samalla mulla on hyvä syy vältellä päivän töitä. Ainakin vielä vartin verran.

7.11.2012




Viime viikko oli vähän kiivas, joten mä jatkan viime viikkoa vielä tän viikon ja siirryn tähän viikkoon vasta ensi viikolla. Mutta just nyt mä chillailen itseni uuvuksiin parilla megakahvilla.

Muistatteko meidän naapurin mummon, jotain 94 v, joka on pitkään sinnitellyt elossa. Se jonka kuoleman perään me olemme lapsen kanssa kuolanneet aika pitkään. Nyt se on lopettanut sinnittelyn. En tiedä kuoliko se, vai luovuttiko se tomumajan rippeensä esimerkiksi palvelutaloon. Naapurin täti joka tietää kaiken, tai ennemminkin luulee kaiken, sanoi että se on "lähtenyt". Mä olen ehtinyt olla liian vähän kotona huomatakseni edes itseäni tässä ollessani, joten mä en osannut auttaa juoruavaa tätiä lähdön syissä. Se oli vähän pahoillaan.

Mä juorusin lapselle että nyt se mummo on kuollut tai muuten vaan lähtenyt. Lapsen mielestä olisi hyvä jos joku muuttaisi siihen mahdollisimman nopeasti, ettei siinä asunnossa alkaisi remuta aaveet. Sanoin että voihan siihen muuttaa joku samanlainen möykkääjä kun naapurin juoppohullu setä. Pojasta juoppohullu setä olisi ihan okei, kunhan ei hullua sarjamurhaajaa. Minusta olisi kiva jos Dexter muuttaisi meidän seinänaapuriksi. Meistä molemmista taitaa olla kivaa aina kun joku kuolee. Tai ei kivaa, mutta aika tavallistahan se kuitenkin on, joskaan ei jokapäiväistä. Mä olen niin iloinen, etten ole koskaan sortunut niihin lähtemisiin ja poisnukkumisiin tai tähtiin taivaalla ja Jumalan luo menemisiin. Elämän perusasioista puhuminen on meille aika helppoa. Niinku nytkin,  aaveista ja Dexteristä voidaan puhua ihan suoraan.

Mua ei pelota aaveet niin paljoa, mutta mua pelottaa lahjat. Mä sain taas tänään viestin, että mulle on jätetty lahja yhteen paikkaan josta mun täytyisi noutaa se. Mä en tiedä viitsinkö mä noutaa, kun edellisetkin lahjat on korkkaamatta. Mä siis kyllä korkkaan ne kunhan ehdin, jatkakaa lähettämistä, jatkakaa. Pilvi on kuitenkin niin utelias, että säilyttääkseni lämpöiset välit, mun on oikeestaan just nyt mentävä noukkimaan se uusin.

Tsau. Mä "lähden".

31.10.2012



Luonnos, ei saa koskea, kopioda tai levittää, muuten tapan.
Mietin eilen yhtä juttua jota mä katselin ainakin vartin. Olin näyttelyn avajaisissa. Siellä oli tajuton tungos. Avajaiset on yleensä tylsiä ja haisevia loukkoja. Paitsi lauantaiset päiväkänniavajaiset, joissa voi olla päiväkännissä, ellei satu olemaan töissä.

Seisoin sen tungoksen liepeillä ja katsoin ihmistä. Siinä oli joukko paksua pikkukaupungin kulttuurikermaa, vähän kylmää ja vähän hikistä, osittain haisevaa ja aavistuksen verran tunkkaista. En erittele heitä/meitä tähän nimillä, vaan ajattelen meitä ja heitä ennemminkin tummahkona massana, jonka velvollisuus on olla paikalla ja asemissa, ojentamassa tassua toiselle samanlaiselle.

Sosiaalisuuteni on ollut muutaman päivän sellaista laudat ikkunaan -tyyppistä, joten saatoin olla vähän kitkerällä päällä, jouduttuani poikkeuksellisesti peseytymään, pukeutumaan ja kulkemaan tukka kosteana läpi kylmäviimaisen kaupungin.

Mä tunkeuduin sinne, lähentyen niitä teoksia kynä sojossa, toivoen että sen voimalla saisin niitä lihamassoja tökittyä sivummalle ja pääsisin varsinaiseen yhteyteen taiteen kanssa. Pääsinkin. Pionit tuoksuivat mehiläisvahalle.

Seisoin siellä suppilomaisen gallerian takaseinällä ja katsoin taas ihmistä. Sitä oli kymmenittäin. Yksikään ei ollut kääntänyt katsettaan kohti teosta. Suikkelehdin salin läpi ja seisoin nyt ikkunaseinällä, sisääntulossa ja katsoin sitä uudestaan. Näin sen saman. Ei katsettakaan teokselle.

Olen inspiroitunut. Näyn vallassa. Se häiritsee keskittymistäni työhön. Sellaista on minun työni.

25.10.2012





Olen luvannut Pilville jo pitkään salipostauksia. Tiiättehän ne kuvat, joissa notkutaan jonkun räkin tai kahvakuulan liepeillä verrareissa/vaijereissa ja katsotaan itseä peilistä. Peilistä näkyy sinä itse ja sun samsungiphonelumia jolla kuvaat sitä itseysinteriööriäsi. Mä löysin salin pihalta laonnutta kukkaketoa ja kuvasin sitten sitä. Unohdin kuvata mun salitossuja, vaikka ne kertoi mulle jonkun salillakävijän salaisuuden. Treenin jälkeen tutkin niitä hellästi ja mietin kuinka tässä nyt näin, mun tossujen pohjassahan on paskaa?  Ei se ollutkaan paskaa, vaan ihan oikeeta suklaata. Kukakohan ehtii salilla murustella suklaata ympäriinsä? Täytyy huomenna kokeilla ehdinkö. Muitakin eväitä voisi ottaa, juustonaksuja vaikka, en ole maistanut niitä vuosikausiin. Ja punaviinpönikkä. Olen huomenna varmaan koko päivän salilla.

Tuli mieleen vielä, että jos voisi aikamatkustaa, menisin jonnekin kolmen viikon päähän menneisyyteen ja sitten käväisisin tuolla maaliskuussa 2013 ja tulisin äkkiä takaisin. Vaikka päiväkahville suoraan. Ensi viikon skippaisin kokonaan, panisin mustaan aukkoon tai jonnekin piirongin laatikon pohjalle. Ensin pitäisi hankkia se piironki kyllä, mutta voisin tuoda sen jostain menneisyydestä, vielä kauempaa. En kuitenkaan Ikeasta.

21.10.2012


Kahvilla ketjubaarissa. Paskaa lattea.

Kakulla 

Kakulla 

Olskulla Alessa. 

Keikalla
J! Kumpulainen&Veijarit 
Muutama päivä on mennyt mukavasti hippaillessa synttärikarkeloissa. Kun on tarpeeksi vanha, täytyy aloittaa ajoissa, ettei kuole ennen deadlinea. Tänään on deadline ja minä elän. Jippijaijee.

Söin eilen hyvin paljon kakkua ja toissapävänä jorasin lippalakkikansan parissa ja parina. Kiihkeitä ovat nuoret miehet. Niiden alkoholinkulutus on sitä luokkaa, että todellisuudentaju naiskauheuden suhteen muuttuu ratkaisevasti. Suosittelen kaikille janoisille puumille. Paitsi etten pidä siitä puumavertauksesta, se on jotenkin teennäinen. Ihan sama se on mitä tai ketä paneskelee, jos on sellainen panomieli ja osaa valita puumansa tai nuorensa oikein ja hyvin. Ja joskushan voi käydä niinkin, että puuma sammuu alastomana riisikebabin päälle, ei  toiveikkaan lippalakkinuorison.

Eilen päiväkännäilin piiiitkästä aikaa Paasilinnan kanssa. Meillähän on satunnaisia ongelmia päästä itse asiaan, sillä yleensä kohdatessamme arskamagnetismi on kohtuullisen vahvana liepeillämme, jokaisessa henkäyksessämme suorastaan. Täytyy melkein etukäteen tietää, jaksaako kuunnella ihmiskohtaloita, varsinkin kun ne arskojen kohdalla ovat yleensä suht identtisiä. Eli ennen oli toisin, nyt on näin, kerroinko jo että lapset, että puoliso ja niin huonosti? Että Niuva ja psykologi? Jaksaa täytyy. Vain te voitte auttaa ja joskus viranomaisetkin auttavat minua ja vaimoa kun ei meillä oiken suju. Ja kaikki on minun syytäni. Mitä minä teen, kertokaa heti. Juotteko te olutta?  Voitteko te kuvitella? Sanokaa minulle mitä minä teen? Aiotteko te lähteä pois? Minä tapan itseni jos te jätätte minut!

Niinku että riittääkö oma inhimillinen lämpö tuohon kaikkeen. Ettei vaan käske samantien kaikkien mennä ja tappaa itseään?  Mun kohdallani on taas todistunut se, ettei riitä mun lämpö. Sanoin taas ihan selkeästi että jos haluat tappaa itsesi, ole hyvä, mene ja tapa. Onko se kuitenkin pakko sanoa aina ääneen? Joskus kyllä on. Varsinkin kun jokaisesta oluthörpystä itsesäälistyvä arska istuu mua vastapäätä, housussa jo vähän kuivuneet kuset ja pyyhkii kyyneltä silmäkulmastaan. Todellisuudessa ei ole edes sitä kyyneltä, on vain myötätunnonjanoinen humalaisen ele, jäänteinä niiltä ajoilta kun itku vielä irtosi. Ja vieressä istuu Paasilinna, jonka kanssa on tuskin ehditty päivää sanoa ja aikaakin on jo kulutettu kaksi tuntia. Että nähdään taas marraskuussa. Yhdessä Arskoja.

18.10.2012





Mä olen jo useamman päivän leikkinyt, että mulla on loma. Olen viettänyt ne päivät Pian kyljessä, koska mä vaan rakastan Piaa. Me on saunottu, syöty ja treenattu. Ja sitten on saunottu. Ja saunottu ja uitu. Ja saunottu ja treenattu. Ja saunottu ja syöty. Ja syöty. Ja höyrysaunottu. Ja katsottu elokuvia. Ja sitten oon tehnyt ruokaa Pialle. On puhuttu ja oltu ihan hiljaa ja loikoiltu. Lapset me lähetettiin isille ja muihin turvallisiin paikkoihin lanittamaan ja ne lapset jotka jäivät kotiin saivat erikoistehtäviä, kuten limpan ja sipsin hakemista makoileville äideille.

Mä en olisi uskonut viisi päivää sitten, että mä ikinä sortuisin mihinkään hömpötyksiin, mutta nyt mä olen sortunut maailman ihanimpaan höpötykseen. Se ei ole edes hömpötystä! Mä palkkasin personal trainerin. Jos et ole vielä kuullut miten mä hehkutan personal traineria unissanikin, niin nyt kuulet. Go go personal trainer! Lisää painoja! Mä rakastan personal traineria! Mullahan on ollut juoksuvalmentaja jo pari kuukautta, oikeastaan kaksikin. Toinen niistä juoksuttaa mua paikallaan liikennevaloissakin, sillä muutenhan mä fuskaisin ja juoksisin vaan punaisiin valoihin seisoskelemaan. Toiselta mä saan palkkioksi sitä unelmaseksiä, jos vaan jaksan juosta muutaman kilometrin kiukkuamatta. Tämä kolmas on kaikkein professionaalein, sillä kun ei ole omia lehmiä ojat pullollaan.

Personal trainerin jäljiltä mä olen tänään liikuntakyvytön. Mä vedin eilen ihan innoissani koko viikon punttitreenin putkeen, sellaisessa lisää painoja!-ekstaasissa, jossa  lisäkilot sinkoutuivat pikku kätösiini heti kun inahdin. Kyllä kannatti. Tänään mä en varsinaisesti ole liikkunut, olen vaan yrittänyt löytää jonkin korvaavan metodin nousta ja laskeutua rappusia. Siltikin se kannatti. Mä en ole aikoihin saanut samoja kiksejä kun eilen, hippelehtiessäni punttisaliäijien ja niitten hien ja nostovöiden seassa. Mitä siitä jos mun mave on tangon verran?

Sitä paitsi mun liikkuvuuteni on yhä hyrrän luokkaa ja mä suoritan kaiken tunnollisen oikein. Tosin se tapahtuu ihan vahingossa. Se on mun luonto. Mukavaa olla näin vitun täydellinen kaikessa.

Ai niin. Mulla näyttäisi olevan 80 sähköpostia jonossa ja mä olen vuorokauden jäljessä aikataulustani. Ei se mua haittaa. Huomenna sitten. Tai joskus.

Jope Ruonansuu – Mutsi-rap

13.10.2012


Lampi


Tori
Mulla on takana kaoottisen syvä pätkä aivotyötä, jonka jäljiltä olen vähän romuna. Aivotyö ei ole mun juttu, ei ole koskaan ollut. Eilen mä pääsin jo sellaiseen jännittävään tilaan jossa en osannut sanoa sujuvasti huu, saati sitten luetella postinumeroani.

Se johdatti mut miettimään 10-18 tuntisia työputkia, joiden lomassa pestään pyykit, hoidetaan sairaan lapsen mieli ja keho, säntäillään tiedostosta toiseen ja unohdetaan syödä. Tämä kaikki on ihan ok, siihen asti kun tulee aika palkita mut punaviinillä ja kehnolla ravintolaruoalla. Mä seisoin elen illalla ravintolan oven edessä ja (melkein) itkin sitä etten mä voi mennä sinne sisälle. Vanhemmiten mulle on tullut jokin raja vastaan. Muistatteko niitä juttuja siitä, miten mä unohdan vaikka pukea hameen päälleni, kun lähden ulos, tai käyn kaupassa pyjamassa?  Ennen mä naureskelin sille. Eilen mä seisoin pyjamassa siinä ravintolan ovella ja päätin jättää väliin. Musta on tullut luuseri.

Älkää koskaan tehkö liikaa töitä. Jos itket pyjamassa kadulla, uskaltautumatta sellaisenaan ruokaravintolaan, etkä jaksa juoda punaviiniä, olet tehnyt liikaa. Lopeta se heti. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi siihen, ettei jaksa juoda punaviiniä.

Tänään on kansallinen epäonnistumisen päivä. Sen kunniaksi mä sain jonkin universumin valttikortin, joka olisi saattanut johtaa kuolemankolariin moottoritiellä. Close to death -kokemukset on aina olleet mun suosikkeja. Mä inhoan jossitteluja, koska kaiken voi aina jossitella siihen malliin, että nyt oli kyllä lähellä muttei ollutkaan. Tänään mä olen antanut itseni jossitella, sillä tapahtumaketju, joka johti siihen etten koskaan ehtinyt motarille saakka rikkinäisellä autonrenkaalla, oli vallan hieno. Siihen tarvittiin kollektiivista kahvinhimoa, tarkkasilmäinen nuorimies, rikkoontunut kassakone ja ovelle asti jonoa.

Nyt mä olen onnellinen. Päivää on toki jäljellä ja olen unohtanut taas hameen kotiin, mutta se ei kauheesti haittaa. Punaviinikin tippuu.