Juon kahvini jäätävässä kirkkaudessa. Pelkokerroin kasvaa migreenin rajamaille ja pukeudun aurinkolaseihin. Valo paljastaa vispilän ohueen metalliin hapertuneet kauramaidon rippeet ja tökin niitä haarukalla. Vaihdan kermaan, lajittelen pienet ohrarieskat suorakulmioon ja päällystän ne hummuksella. Parvekelasit jäätyvät nopeasti, kiteyttävät itsensä. Kaikkialla on kissankarvoja, hiuksia ja sitä samaa mustaa ainetta mitä Totorossa. Mitä se olikaan? Ainakin pimeää ainetta.

Aurinkokävelyllä ei voi olla hymyilemättä. Lapsella on hopeanväriset kengät, kokohaalari jolla tarkenee kuussa ja kintaat jotka kimaltelevat vuoroin pronssisina ja vaalenpunaisina. Se kantaa reppua joka on kuin jättiläisperhonen lapsen harteilla ja selässä, liian iso, kirkas ja painava. Lapsi kiertää pientä kehää, hoipertee riemusta ja laulaa silmät pakkasnestettä vuotaen. Eikä mua ilahuta mikkään muu, ei mikkään muu, ei mikkään muu, eikä mua ilahuta....sitten se nauraa ja kuolaa roiskuu bussikuskin päälle joka vaivihkaa yrittää ohittaa horjuvan tapin. Ollapa tuo.

Viikonlopun jälkeen lumi ja jää ovat punaisia veren, oksennuksen ja ketsupin jäljiltä. Kaduille viskellyt tupakantumpitkaan eivät ole tumppeja, vaan kokonaisia ja polttamatta jääneitä. Mietin mitä puhuttiin Pilvin kanssa siitä, miten ei jaksa olla ollenkaan aloitteellinen enää ja että ei tämä ihmissuhdekaruselli ainakaan vanhemmiten helpota. Yli 80-vuotiaat mummot kamppailevat saman asian kanssa. Sitten kun pääsee palvelukotiin, on miehiä jäljellä (eli elossa) tasan kaksi viittäkymmentä naista kohden. Että tehdäkö asialle jotakin nyt, vai vasta 30 vuoden kuluttua? Silloin jos saa miehen kiikkiin, niin siitä joutuu sitten pitämään ihan fyysisesti kiinni, koska ympärillä on 49 naista, jotka odottavat vain sopivaa hetkeä. Minä keksin, että nyt voi vielä olla rauhassa. Miehiä on vielä niin paljon jäljellä, että alan rauhassa odottaa heikoimpien ja paskimpien kuolemaa. Teroitan kynteni ja alan ehkä jo 10 vuoden kuluttua voimaharjoitella kiinnipitämistä varten.

En ole ihan varma, että selviänkö siellä palvelutalossa tai edes sinne asti. Siksi lähetän miehelle tekstiviestin. Minähän tykkään juuri nyt ihmisistä. Ja ihmiset minusta. No ainakin pari ihmistä ehkä melkein tykkää. Jännittää sopivasti, koska ei kuitenkaan ole menettämässä mitään. Mies soittaa kohta takaisin. Varmistan suullisesti, ettei se ole lähiaikoina tappanut ketään. Parkkisakoista en piittaa.

Armo ei lopu

Vielä kerran palatakseni kaamokseen: Luin ohivilahtaneen, todennäköisesti YLEn artikkelin siitä, kuinka kaamos masentaa suomalaista, mutta on heitäkin jotka ovat pimeälle immuuneja. Tarvitaan unta ja valoa. Valoa valoa valoa ja talven pimeydessä sohvaltakampeavaa sosiaalisuutta. Ihmisten seuraa. Tärkeintä on muistaa, että riippumatta vuodenajasta, 5-6% suomalaisista on masentuneita. Miksi siis edes yrittää jumittaa pelkässä kaamosmasennuksessa. Ottaa vaan itseään niskasta kiinni ja masentuu reippaasti ympäri vuoden.

Olen kylpenyt valossa koko viikon. Ja ihmisten seurassa. Tämä paastonaika ei mene ihan putkeen. Onneksi armo ei lopu. Sen sijaan että olisin rajoittanut ihmiskontakteja, olen haalinut niitä lisää. Olen myös varma, että rakastuin lievästi tänä aamuna joskus kymmenen jälkeen, keittäessäni aamukahvia ensin yhdelle ja sitten kahdelle. Minut on niin helppo saada koukkuun. Riittää, että puhuu asiantuntevasti sienistä, syö niitä ja tykkää kahvistani, nauraa tyhmille jutuilleni ja on fiksu. Tutkii luontevalla otteella kirjahyllyä ja osaa vaivihkaa ja ilman nenäkkyyttä kertoa jonkin omakohtaisen anekdootin kirjasta/kirjailijasta. Kotini on siis eräänlainen ansa. Ja se laukeaa vain kerran. Toisin kuin minä.

Minussa elää kuitenkin vahvana jatkuva epäily ja vainoharha. Usein käännyn epäilyjeni kanssa Vuoren puoleen. Pääsen tasaiselle ja saan lattiaa jalan alle. Tänään päädyimme lopulta siihen, että mies jossa ei tunnu olevan mitään vikaa ja johon en ole vielä koskaan törmännyt, on todennäköisesti istunut viimeiset vuodet vankilassa. Murhasta. Siellähän on aikaa lukeakin. Varmaan myös mielisairaalassa on aikaa lukea vaikka mitä. Tai vankimielisairaalassa!

Mietimme sitäkin, miksi emme osaa kaivata parisuhdetta kuin hetkittäin. Tunnistan omani nykyään kun se hetki on meneillään. Se on arvokasta. Se ei ole varsinaista kaipuuta. Se on iloa. Se purkautuu arkisessa aamuhetkessä, kahvinkeitossa ja pulputtavan väsyneessä puheessa, särkylääkkeissä ja ikkunan aukaisemisessa. Ja siinä kun tajuaa ripsivärin valuneen polviin asti, eikä toinen ihminen hätkähdä ollenkaan. Ihminen jonka läsnäolo tuntuu niin luontevalta, että olisi aivan sama olla yksin, mutta kuulee hengityksen ja aistii ruumiinlämmön, löytää tyynyltä pitkän vaalean hiuksen ja antaa sen olla siinä iltaan asti.

Mikä nautinto

Minä haluaisin, että joku tuntematon kuvataidekoulun opettaja olisi minun täti. 

- Lapselta saatu vaivihkainen palaute töissä 

Silmä lepää maisemassa. Valon lisääntyessä olen mieluusti matkalla. Ei voi olla iso ikävä minnekään, kunhan muistaa ottaa useamman suunnan. Elämä on labyrintti ja sinne kuolee samalla tavalla kuin Jack Nicholson Hohdossa, joskus tosiaan kirves kädessä, mutta ennen sitä saa seikkailla ja jahdata mielin määrin. Ei ole montaa syytä hidastella ja lekotella, kyseessä on kuitenkin elämä, joka on aina lyhyt, puolitiehen jääneen hengityksen mittainen. Tuntuisi kamalalta hidastaa elämää ja downshiftata ja sitten vaan kuolla pois.

Onhan se välillä rasittavaa, henkäys kestää vuoden ja kaksi, mutta sitten mennään taas sata vuotta samalla uloshengityksellä ja yhtäkkiä kaikki onkin ohi. Äkkiä on ilta. Sinut löydetään metsästä makaamasta, kynttilä sammuneena otsaan, steariinin alta näkee harmaantuneen downsiftaajailmeesi ja sen, että tässä se sitten oli. Onneksi sinulta jäi kaunis ja lihaksikas lapsi, joka jatkaa elämää ja laulaa, samalla venytellen raajojaan. Tällaisia minulla tulee mieleen kun katson häviävässä talvivalossa kylpevää kuusikkoa, joka on ohi jo ennen ajatusta.

Kerroinko jo siitä, kuinka räjäytimme papaatteja sinä yönä kun jäin maksan äärelle istumaan? On niin mukavaa taas olla osallisena omassa elämässään. On turha surra menetettyjä kuukausia, sillä niillä ei ole kovin suurta merkitystä. Niiden arvo on niiden nykyisessä kyvyttömyydessä olla olemassa ja ehkä naurussa. Muusa ja Hovimestari kirjoittivat pöytäliinaan. Sanoivat, että sen perinteen aloitti ihminen, jota en varmaankaan enää muista ja toivottavasti en tosiaankaan muista. En muistanut mitään sellaista. Muistan että nauroin, sillä tavalla että lämpö virtasi koko kehoon.

Rakastan aina sitä kohtaa elämässä, kun nauru turskahtaa ulos itsestään ja vasta hetken kuluttua tietää, että se oli vihdoinkin laimentamatonta.

Yömaksaa

Olenkohan joskus maininnut siitä, että kun kiellän jonkin asian itseltäni, on se heti vastassa ja tapetilla. Yleensä tartun siihen reippaasti enkä ollenkaan allapäin. Kyse on yksittäisistä sanoista, sellaisista kuin tupakkalakko (alan välittömästi polttaa ketjussa 24/7) tai kasvisruoka (haudutan kilon lihakimpaletta suussani 24/7). Viime yönä triggeröidyin sanasta maksa, joka samalla liittyy eilen pohtimaani sivuluisuun tai sivutien kautta kulkemiseen. Ei niin että olisin suunnitellut yhtään mitään, mutta pelkkä ylöskirjaaminen ja pohdinta saivat minut taksiautoilemaan ja sivutien kautta maksalle.

Muusa ja Hovimestari olivat valmistaneet käsittämättömän herkullista ruokaa (ulkokeittössä!) kaikilla soosseilla ja minun tarvitsi vain saapua paikalle ja istua pöytään. Miehet maistattivat ensin noin satkun punkun, että josko se kelpaisi ja annostelivat nelikätisesti vartaallisen marmoroitua maksaa kastikkeineen lautaselleni. Mikään ei ole niin seksikästä, kuin ruoka miehen kädestä. No, ehkä runous miehen suusta, mutta sekin valui siinä sivussa päälleni kuin hunaja. Luulen että roiskin kuolaa ympäriinsä, niin onnessani olin.  Hyvästi askeesi ja hei hei, nähdään taas huomenna tai joskus tai ihan milloin vaan.

Jälkiruokana tarjoiltiin liköörissä uutettua pannukakkua sipauksella jäätelöä ja erilaisia epäterveysvaikutteisia juomia. Viihdyin pöydässäni aamukahdeksaan, narikka oli ilmainen ja seura (kuin) minulle luotu.

Saatan olla aamukännissä, juotuani jossain välissä jälkiruoan jälkiruoan jälkiruoaksi noin pullollisen Riikan balsamia. Se on siitä ikävä terveysjuoma, että olen aikoinani joutunut nauttimaan sitä viikon ajan (Kiitos Ju(r)mala) aamupalasta iltapalaan, kaikilla aterioilla ja jäänyt siten koukkuun. Lähtökohta oli tietenkin se, että inhosin sen yrttistä makua ja lopputulos se, että aina saatuani sitä käsiini, juon sen mukisematta. Koko pullon. Ison tai pienen. Ihan miten vaan. Mieluummin sen ison pullon. Tähän kun sekoittaa maksayötä edeltäneet Nuoret Marttyyrit, jotka soittivat juuri sitä mitä pyysin ja koko yön kanssani istuneen Vysotskin, niin paljon paremmaksi ei voi mennä. Vähän kuitenkin.

Ja siis post scriptum, rakastan sua aivan mielettömän valtavasti, olet parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. Ja minä myös, sinulle, ja teille kaikille muillekin. Ja nyt meillä on sopimus. Olen oppinut luottamaan siihen, että sopimuksemme ovat pitäviä. Vähän raskaita joskus, mutta kuolapäissään käteltyjä ja kuolemaan asti pitäviä. Emme koskaan tee pahaa toisillemme.

Nuoret Marttyyrit- Poppers

Yö tekijäänsä kiittää (lörpötellen)

Heräsin tänään klo 03:38 (pakko saada kahvia?), 05:46, 06:02, 07:20 (paniikkikohtaus, josko pitäisi herättää lapsi kouluun?) ja lopulta 09:02 uneen, jossa kuljin ihastuttavaa metsätietä sienestämässä Jaakko Laitisen kanssa. Laitinen ei tuntenut kaikkia sieniä, joten uni pysähtyi kohtaan jossa esittelin kangasrouskua ja kerroin, kuinka välttämätön se on perinteisessä sienisalaatissa. Vaikka salaatin lataisi täyteen karvalaukkua ja haapasientä, niin oikeanlainen puraisu jää puuttumaan jos väheksyy kangasrouskua.

Oli pakko herätä ja miettiä oliko tämä jatkumo niille aiemmille painajaisille ruokailuteemoineen vai jonkinlainen avainuni? Laitisellahan on Sivutien kautta -ralli, joka saattaa hyvinkin sisältää avainuniaineksia. Että kannattaisiko mennä sivutielle, reilusti metsään ja hairahtua. Päädyin siihen, että aina kannattaa hairahtua ja harhailla. Jatkoilta jatkojen jatkoille ja takaisin tuntemattomalle polulle.

Tarkemmin ajateltuna olen ollutkin vähän sivutiellä. Selostin kristillistä asketismia ja paastoa J:lle, jonka kanssa pyörin torstaina Ikeassa. J:hän on parempi kuin maksulliset aviomiespalvelut, joihin en ole tutustunut ja joista en ikinä aiokaan maksaa. Tiedättehän ne pariskunnat jotka kuljeskelevat Ikeassa nääntyneinä elämäänsä ja suhteeseensa ja ostavat aina vaan uutta ilmettä kotiin pikkurahalla ja leipovat siinä sivussa kupeistaan loputtoman määrän lapsia pelastamaan avioliittonsa ja syövät pullaa. Mekin teimme sitä, lapsia ja pullaa lukuunottamatta tietenkin (Herra X paratkoon). J tekee ne paremmassa seurassa. Koska meillä ei ole minkäänlaista pariskuntasuhdetta, on haahuilumme läpinäkyvän mukavaa, joskin myös lääkityksestä riippuen ja johtuen, hieman neuroottista ja hiostavaa. Lisäksi J otti työt mukaansa, joten lopulta istuin jonkun kahvilan pöydässä oikolukemassa ja kirjoittamassa, samalla kun J söi suosittelemaani punasipulihilloketta, ei niin askeettisessa salaatissaan. J torui tylsyyttäni ja valitsi minulle verhot, joissa on muun muassa oranssia ja vaaleanpunaista. Kyllä pelotti, mutta nyt en voi kuin kiittää. Asketismi rehottaa.

Tämä meni taas sivuraiteelle. Siis pääasiassa yritin selostaa sitä, kuinka olen luomassa rauhallisia ja askeettisia kotityöolosuhteita, ilman että ne veisivät tarvittavalta kotoisuudelta ja vapaa-ajalta karvamaton jalkojen alta. Työpöytä puhtaaksi ja nöyryyttä peliin. Eläintenahmimisen vähentämistä, puhtoista ja lähes raakaa ravintoa ja sellaista rukouksellista otetta elämään. Ja tämänhän saavuttaa vain ostelemalla lisää tavaraa, eli luomalla illuusion askeesista ja kaiken vähyydestä lisäämällä rompetta. Ei ole ihan toiminut, mutta kyllä minun sieluni lepää tuossa vaaleanpunaisessa raidassa, joka estää auringonvalon näppäimistöllä. Toinen sieluni, se musta ja masentunut, lepää keittiössä, jonne sijoitin monta uutta kasvia suoraan Himalajalta. Niille on tilaa, koska sitruunapuutarhani on puoliksi kuollut ja harvennettu talven kunniaksi. Vahvimmat puut seisovat ikkunalaudalla ja siristelevät uusia lehtiä.

Minussakin on uusia silmuja. Se ettei millään ole mitään väliä, on lisännyt lähes kaiken merkityksellisyyttä. En enää sure puhkeamatonta kaamosta, mutta olen päättänyt olla surematta ja ihmettelemättä montaa muutakin asiaa. Hyväksyn kaipaamatta ja samalla kaipaan mitä milloinkin. Minulla on koko ajan enemmän tekemistä ja samalla tilani tehdä laajenee. Asketismi ei ole Ikean verho, Himalajan kasvit, lihattomuus tai viinittömyys. Se on sisäinen avaruus ja täyttämätön tilaisuus, tila.

Armo edellä

Soittivat Hesarista ja tarjosivat digi-itseään. En keksinyt sanoa muuta kuin että tilaan lukuoikeuden, heti kun alkaa itsestä tuntua siltä. En keksinyt sanoa, että tilaan heti kaiken mitä heillä on tarjota, kiitoksena laatujournalismista ja varsinkin taannoisesta Ekbergin leipomon suorana taltioidusta tiedotustilaisuudesta, jossa kerrottiin mm. liukuovista. Ja vinkkinä muillekin ei-tilaajille: Hesarilla on niin paljon jakeluongelmia, että digilehti on harva se päivä ilmaisjakelussa internetin ihmemaassa. Ei kannata tilata.

Minilomani on ollut tarpeettoman antoisa. Ensimmäiseksi tulee mieleen lähinnä seitsemän kuolemansyntiä, oikeat kardinaalisynnit, pääpaheet, joista kaikki muutkin synnit ovat seurausta: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Uusiin kuolemansynteihin kuuluvat muistaakseni myös moraalisesti kyseenalaiset kokeilut, huumeiden käyttö ja kaupustelu, geenimanipulaatio ja ympäristön saastuttaminen. Kyllä Iskä, minä olen tehnyt ihan vitusti syntiä!

Enimmäkseen syntisyyteni on pyörinyt tuorepastan, alkoholin, lihallisten himojen tyydyttämisen ja kaikenlaisen muun irstailun ympärillä. Olen riekkunut ahneena kuin geenimanipuloitu hyeena, mutta myös maannut tuntikausia laiskana, kykenemättä laiskuudeltani muodostamaan ymmärrettäviä lauseita. Olen himoinnut lähimmäiseni omaisuutta, ylensyönyt kuin sika ja tanssinut ja laulanut, varmaan myös varastanut, loukannut ja tehnyt moraalisesti enemmän kuin kyseenalaisia kokeiluja.

Tälle kaikelle riettaalle irstailulle on hyvä syy. Tiistaina nimittäin laskeudun ensimmäistä kertaa elämässäni paastonaikaan. Pääsiäistä edeltävät 40 päivää aion harjoittaa katumusta ja katua kiintymystäni kaikkiin mahdollisiin maallisiin iloihin ja koko maailmaan. Tutkiskelen Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka ilmenee kauneimmillaan Jeesuksen kärsimyksissä ja kuolemassa. Itse en kyllä aion antaa ainokaista poikaani mihinkään höpöhöpö-juttuihin tai edes ajatella sellaista. Pyrin kasvamaan ihmisenä ja saatan jopa antaa omastani hädänalaiselle, varsinkin jos se on pitkä ja komea joku random muukalainen. Yksin ei tarvitse kilvoitella. Taistelemme maailman pimeyttä ja omaa syvään pinttynyttä syntisyyttämme vastaan yhdessä N:n kanssa.

Vanhan yleismoton (kaikilla on tämänsä) rinnalle löysimme uuden ja vähän jumalallisemman: Armo edellä. Se on sellainen takaportti ja pelastus, jos sattuu juomaan vaikka pullollisen viskiä ja syömään sian, jossain randomeissa orgioissa. Siis sellaistahan ei ole koskaan tietenkään tapahtunut, tämä on sellainen potentiaalinen kauhuskenaario. Ja sen toteutuessa voi sitten murahtaa että hei armo edellä. Meillä on nyt kaikki langat käsissämme laskeutua paastonaikaan. Huomennakaan ei tarvitse oikeastaan muuta kuin herätä ja jättää yksi aamutupakoista väliin, niin olemme jo voiton puolella.

Värikylpyjä valkoviinillä

Vihdoinkin koittaa tämä odotettu ja ihanainen päivä, jona saan nukkua niin pitkään kuin ikinä haluan, viettää hereilläolon tunnit pyjamassa ja villasukissa, vuoteessa yhdessä rakkaimpani kanssa, ehkä pläräten kirjaa ja lehteä, sanomatta sanaakaan koko päivänä, intensiivisen minäkeskeisyyden hivellessä ajamattomia säärikarvojani, jotka olen kuorinut kahvilla ja öljyllä pehmeiksi.

Kaikki sujuu kuin itsestään siihen asti, että herään varttia vaille kuusi ja olen pirteä ja elinvoimainen heti kun toinen silmä alkaa aueta. Koko päivä kuluu vaellellen huoneesta toiseen, kissanoksennusta lapsen matosta hinkaten ja pinttyneen saastaisia lautasia happokylpyyn pinoten. Odotan huomista ja ylihuomista. Kankeita sanoja, päiväunia bussissa, ohikiitävää valkoista ja harmaata, pimeää ja suolaista sohjoa, kunnollista kahvia.

Kaikki puhuvat minusta, ei minusta minusta vaan itsestään. Minä katson kaupungin ikkunoista heijastuvaa kaupunkia, sen liikettä iltapäivän hämärästä suoraan pimeään. Sanon puhelimeen N:lle, että tule tänne merelle päin, etelään. Kierrämme kaupunkia kuin sokeat myyrät ja kävelemme toistemme ohi. Lopulta kohtaamme ja jatkamme merelle päin. Sehän on kaikkialla, emme voi eksyä.

Pimeyden keskeltä käymme sisään valoa ja väriä hehkuvista avoimista ovista, hikoilemme tiemme valkoviinitarjoilujen luo, riisumme hansikkaamme ja sanomme päivää. Katson miehiä ja naisia ja olen tyytyväinen heidän tuntemattomuudestaan, uutukaisuudesta. Kaikkien minät harhailemassa meren ympäröimiä katuja.Sitten vain istun ikkunalaudalla, kuuntelen vaahtosuista monologia ja vaivun väriin. On onnellista kuljeskella tuntemattomien kanssa.

Aamulla kuvittelemme kaiken. Kuinka ostamme tämän välitilan tästä talojen välistä, remontoimme sen mieleiseksemme, matkustamme vuodeksi Portugaliin, emmekä harrasta seksiä enää koskaan.

Nauramme räkäisesti ja minä kävelen Alepaan ostamaan shampoota, joka lupaa hehkua hiuksissani kuin ei mikään koskaan ennen sitä.

Yksityiskohdat teoskuvissa Kari Vehosalo (ylempi), Anhava ja Arto Väisänen AMA.

Auto sammui maantielle

Antti Immonen, yksityiskohta teoksesta.

Timo Kokko, yksityiskohta teoksesta.

Unohdin eilen tunnustaa, että pääni on soittanut Tuula Amberlaa yli 48 tuntia, kaiken muun toimen lisäksi, aikana ja jälkeen. En oikein tiedä mitä sille tehdä. Olen tehnyt voitavani, eli luukuttanut youtuben punaiseksi ja tunkenut napit liian syvälle korviini, että josko tämä auttaisi. Ei ole auttanut ei. Amberlaa ei tapa Jaakko Laitinen tai edes Nick Cave. Pelottavaa.

Tunnen silti taipumatonta rautakangen ylpeyttä työmotivaation liepeillä. Vuosikymmenen pätevimmät avajaiset ovat ohi ja tämänpäiväisiin kykenivät vain kokeneimmat rohkelikot. Kollektiivinen krapulapäivää jälkeistävä päivä teki meistä kaikista leväperäisen puoliavoimia ja voisin melkein vannoa, että Lapinlahden taidemuseon johtaja nauroi meille salaa availlessaan kiireellä skumppapulloja ja tarjoillessaan niitä kaksin käsin, meille sohville vaipuville ja nurkkiin nuokkuville.

Enkä siis ole ollenkaan pahoillani. Olisin helvetin onnellinen jos elämän rytmi olisi tätä aina, pienin hengähdystauoin sokeroituna. Deadline olisikin joka ikinen päivä ja minä en muuta kuin laulaisin, tanssisin ja kirjoittaisin.

Kolmekymppinen kaksvitonen

Rakastan työtäni silloin kun se antaa minulle enemmän kuin ottaa, kun se ei nöyristele, ei vehtaa ja valehtele, kun se tulee uniin ja takertuu kurkkuun, naurattaa ja kutittaa ja saa huokailemaan. Silloinkin kun se valvottaa pikkutunneille, epämääräisissä olosuhteissa ja juottaa olutta suoraan tölkistä ja pakottaa tanssilattialle. Rakastan sitä kyllä ajoittain silloinkin, kun se vie kaiken ja jättää pölyt pyyhkimättä, valvottaa ja napauttaa vasaralla päähän. Kun se on vähän humalassa ja tulee halimaan ja pussaamaan, eikä se tiedä yhtään, mitä #metoo tarkoittaa. Enkä puhu nyt opettamisesta. Anteeksi opetus. Sinäkin olet ihana.

En tykkää verkostoitumisesta verkossa tai vaikka Tinderissä, koska ne eivät huomioi tuoksua ja silmän liikkeitä, hengityksen rytmiä ja taukojen paikkoja, partakarvoja tai käsivoidetta, eikä oikeastaan mitään muutakaan inhimillistä. Olen sellainen vanhanaikainen käsipäivän sanoja, että hyvää päivää, minä olen Sari ja onpa kiva tutustua sinuun. Siis jos on kiva. Jos ei, niin en katso sinne päin enkä sano päivää, leikin kuollutta.

Uusien ihmisten kohtaaminen henkilökohtaisen ja laajennetun kollektiivisen kuplan sisällä on sulokasta leikkiä ja ajanvietettä. Se on valmiiksi teurastettua ja paloiteltua ja usein turvallista ja jonkinlaisen samanmielisyyden verhoamaa. Eli oikeastaan vähän tylsää. Silti on joskus kiva yllättyä kun mätsää ihan kunnolla jonkun kanssa. On vähemmän kyyninen paska ainakin hetken, tuntematon ja uusi, vähän kiiltävä. Taidan olla siitä onnekas, että minulle sattuu näitä kohtaamisia aina vaan. Ihmisvihaajaksi olen yhä kovin ihmisrakas.

Parasta tietenkin on se, että jouduin iltamenoissani noloilemaan kahdesti, kun ensin minua luultiin kaksvitoseksi ja sitten kolmekymppiseksi. Sillähän elää kuukauden. Kolmekymppisenä.


Kuvat Johanna Väisäsen Kesäteatterin avajaisillalta, Kuopion Suokadulta, Galleria Ars Liberasta, jossa kuluvan vuoden ajan näyttelykiertokulku on kahden viikon mittainen. Kivaa. Suosittelen.