5/31/2015

Sinä oot eka



Lasken tämän viikon yhdeksi nihkeimmistä mahdollisista elämässäni. No ainakin tänä vuonna. Kahden viikon kuluttua olen jo unohtanut kaiken. Aivan kaiken. Siihen tähtään. Kahdessa viikossa (tämän olen sanonut usein ennenkin ja viimeksi eilen) ihminen tottuu mihin vaan. Aion totutella nukkumaan. Odotan sitä aamua, etten herää kuudelta aivokääpiönä ja itseruoskittuna kimpaleena laajenevaa ja aina veristä lihaa. Itsesäälin rippeet rinnuksilla ja tukka sekaisin, pesemätön pyjamantapainen, aina väärinpäin päällä ja puolitajuttomana. Valmiina tekemään miljoona kiloa virheitä, epäonnistumaan kaikessa vähintään kolmesti ja nöyrtymään päiväunen edessä, joka muuttuu päivä päivältä raskaammaksi, kuolaisemmaksi ja painajaismaisemmaksi.

Lopetin itkemisen toissapäivänä. Se tapahtui huomaamatta. Sitä ennen heräsin yölläkin ulvomaan. Miehiä, naisia, ohareita, epätietoisuutta, paskaa ja väsymystä. Ja tämä on silkkaa itsesääliä, typeryyttä, pelkoa ja laiskuutta. Olen ihan varma. Odotan sitä hetkeä, etten enää muista ja alan sitten antaa itselleni anteeksi. Toteutumattomat aikataulut, osaamattomuuden, tylsyyden, rakkauden, odottelun, oharit, itsekkyyden, itkun, ihan kaiken annan anteeksi. Ja kun olen kaikkeni anteeksi antanut, annan myös muille.

Jos tämä plääni ei onnistu, alan tappaa. Joukkotappaa. Sinä oot eka.

Ai niin. Sairaintahan tässä on se, että minulla on ollut hirveän kivaa.


5/26/2015

Pintahaavoja, kaunoja, kaipuuta ja mitä lie





Puhun nuorten naisten kanssa vanhoista miehistä ja pojista, puhun vanhojen miesten kanssa nuorista naisista, puhun naisten kanssa miehistä ja naisista ja miesten kanssa miehistä, miehistä ja naisista, miesten naisista ja naistenmiehistä. Puhun isien kanssa lapsista ja vaimojen kanssa isistä, isien kanssa vaimosta ja lopulta keski-ikäisten miesten kanssa keski-ikäisistä miehistä ja äideistä. Koko ajan tunnen olevani olematon, sanaton ja jotenkin ulkopuolella ja koskematon. Onko muuristani tullut näin vahva? Ymmärrykseni ei varsinaisesti lisäänny, mutta unen tarve kasvaa. Muurikin murenee yöllä. Herään muutaman tunnin unen jälkeen katsomaan kuuta joka lipuu ohi olkkarin ikkunan, omille teilleen, ja itken. Tunnen nykyään aika harvoin paljasta yksinäisyyttä tai osattomuutta. Niistä on tullut kotoisa maja, lämmin ja omanlainen, vaniljantuoksuinen. Sinne on vaikea päästää ketään. Siellä ei ole ketään. Paitsi pieninä pölyhiukkasen kokoisina ajatuksina siellä saattaa joku leijailla. Mahdottomuutena, kuolleena ihona. Kenekään suudelma ei tunnu kenenkään suudelmalta.

Mitä vanhempi nainen olen, sitä vähemmän ihmettelen ihmistä. Ja sitä useammin oikeastaan yllätyn. Positiivisesti. Ristiriitaista. Kaikissa meissä on sitä. Niissäkin, joita en osaa nimetä. Tunnen myötätuntoa kuin pientä orastavaa kuolemaa.

Katson koko viikonlopun ihmistä. Viallista pikku olentoa jolla on sian silmät ja hyönteisen sinnikkyys jatkaa tanssimista. En tarkoita tätä. Huvittaa vain sanoa tämä näin. Ihmisten raajat toivat minulle mieleen hyönteisen. Viittomakielisen hyönteisen. Sauvasirkat, koppakuoriaiset ja itikat.

Lasken vuosia ja kuuntelen puhetta. Kuinka miehet puhuvat tyttäristään kuin jalokivistä. Kuinka onnellinen lapsuus ja kuinka oikein rakentunut hyvä vahinkoelämä. Kyllä tämä on katkeruutta. Myötätunto yrittää vain taistella paikkansa näkyväksi kaikessa ylhäisyydessään. Muistan, etten ole kenenkään tytär. Yleensä toivon äitiä, mutta nyt olisi isälle paikka vapaana. Sellaiselle isälle, jolla ei ole tulevaisuuden painolastia, nuoria naisia tuskanaan ja säälittävänä polttomerkkinä vanhan miehen rakkaudesta. Joku tosi vanha isä.

Ja ne toiset puheet. Hidas käveleminen rannoilla, juokseminen kilpaa, lemmensillalla ruostuvien rakkauslukkojen silittely. Minun rakkauttani ei taida saada lukittua siltaan. Rakkaus on itsetehdyt lihapullat ja tiskaaminen, pikapano jossakin järjenjuoksun tuolla puolen. Iso hellyys ilman lukkoja. Armoton armo.

5/21/2015

Rauhassa kauhussa









Jatkuva sade ja kylmenevä kylmyys. Mitäpä muuta. Alkamattoman päivän kohokohta on ruisleipä jonka päällä on hirveästi tuoretta kurkkua. Siitä on kyllä jo useampi päivä.

Näinä päivinä se tuoreus ei ole itsestään selvää. Olen taas nukkunut neljä tuntia. Kevät on aina tätä. En voi lopettaa silmät auki valoon katsomista yöllä. Hämärtymistä ja valkenemista. Kun on neljä yötä mennyt neljällä tai vajaalla neljällä tunnilla, on olotila puolitajuton. Siinä välissä oli kauhua, päänsärkyä, päiväunia ja siirtyvä deadline. Kaikki tärkeä muuttuu puuroksi.

Mikä minussa pitää pintansa. Väsymys ainakin. Päätin pitää vapaapäivän. Nukuin päiväunet ja päädyin pesemään ikkunoita. Keittiön pienin ikkuna vielä meni lihasmuistin varassa, mutta olohuoneen isomman ikkunan ollessa kokonaan auki, tajusin keikkuvani siinä, viidennen kerroksen korkeudessa, tajuamatta ollenkaan missä olen. Hetkellinen selkeys sekasotkun keskellä. Hei, minulla on korkean paikan kammo. Pimpelipom. Aloin täristä. Yritin ottaa jostakin kiinni. Päässä alkoi kohista. Tulin varoen alas ja istuin tuoliin. Istuin ja hikoilin ja seurasin päänsäryn saapumista. Pitelin kädessäni keltaista rättiä, jolla olin vahingossa tappanut leppäkertun. Mietin, että tarvitsen jonkun tukihenkilön saadakseni viimeisen ikkunan pestyä. Lapsi sanoi ettei sitä tarvitse pestä. Uskon sitä, koska siitä on tällä viikolla kehittynyt vastuullinen lapsi, joka pitää huolta äidistään. Sain yhtenä päivänä illalliseksi kalapuikkoja. Lasta säälitti, kun se oli ollut koko päivän koulussa ja sen palatessa, istuin samassa asennossa ja samassa pyjamassa, yhden ja saman tiedoston edessä ja olin vähän poissaoleva.

Lapsi on kai heitteillä, eikä menetettyjä hetkiä saa koskaan takaisin, mutta luulen että meillä riittää vuosiksi eteenpäin sisäpiirin juttuja niistä homokalapuikoista. En aio tänään ruoskia itseäni. Entiset iskut on vielä verisiä. Kaiken tämän lamauttavan jumituksen keskellä on tapahtunut jotain. En tiedä mitä. Luulen että se on hyvää. Tänä aamuna en osannut kirjoittaa, lukea tai ajatella, mutta nyt alkaa tuntua, että väsymyksen  niskat on hetkeksi nurin. Naurattaa kun luen Piialle aamulla kirjoittamani viestin. En tiedä kuka sen on kirjoittanut ja mitä se joku yrittää kertoa, mutta kovasti se selvittää tunteitaan ja maailmaa siinä samassa. Sarkasmia, ylenkatsetta, peliä ja leikkiä. Luulen että päähäni on tullut reikä ja ylimääräinen kusimätä on päässyt vuotamaan ulos.

Olen tajunnut, että olen ihmisten kanssa tässä tekemisissä. Pelottavien, inhimillisten, tuntevien, kärsivien ja avautuvien. Siitä tuli se päänsärky. Ei pelkästä työstä. Tarkemmin ajateltuna, se päänsärky tuli siitä, että avauduin itse. Aloin kesken kaiken oikeaksi ihmiseksi, kerroin jotakin mikä on satuttanut niin paljon, että se on täytynyt jo parikin kertaa haudata myös itseltäni. Olen minä siitä puhunut joskus aiemminkin. Nauraen. Mutta nyt en nauranut. En osannut edes puhua siitä, mongersin vähän, se tuntui ruumiissa pahalta, mutta se tuli silti. Unohdin olla nokkela. Unohdin olla piilossa. Olen yleensä hyvä siinä.

Luulen että olen paljastunut. Se on pelottavaa, ahdistavaa ja väsyttävää. Ja kivaa. Kauhu tuntuu koko ruumiissa. Myöhemmin illalla luulin tappaneeni vielä toisenkin elukan, mutta hämähäkki kiipesi itse pois ämpäristä. Sanat palailevat hiljalleen. Saan olla rauhassa kauhussa.

5/16/2015

Nyljetyt kivet




Toissayönä tai aiemmin, joskus kahden tai neljän maissa, ajattelin sellaista ajatusta, että taidan olla vähän stressaantunut idiootti väsynyt. Mietin, että voisin suosiolla jättää tämän kaupungin hetkeksi taakseni. Lähteä vaan. Mikään ei menisi rikki, tekemätön työ odottaisi kyllä ja saattaisin saada jotakin jäsentymään päässäni.

Lähdin sateeseen ja palasin sateeseen. Leikin reilut 24 tuntia olevani turisti. Ohi- ja läpikulkumatkalla. Suosittelen kaikille. Edes kovin pitkälle ei tarvitse mennä. Maailma on kummallinen paikka. Varsinkin sen lähialueet. Opin taas paljon kaikenlaista. Muistin miltä tuntuu olla tekemättä mitään ja sitten tehdä sitä vähän lisää. Puhuin kyllä tekemisestä. Kullakin on se oma juttunsa. Toiset laittaa kirjaimia peräkkäin ja toiset tekee rotanmyrkystä amfetamiinia. En sitten tiedä, missä on enemmän järkeä. Tai miten se mitataan, että jonkun juttu on just se sen juttu, joka peittoaa kaikki muut jutut. Savo näyttäytyi mulle hetken aikaa Suomen Breaking Badina. Viileempänä ja sateisempana vaan, muttei yhtä coolina.

Sitten tiesin että olen ollut tässä ennenkin.

Katsoin ulos ikkunasta. Ei sen kummempaa, rekisteröin sen kadun ja maiseman, otin kuvankin. Että olenko minä tässä ja missä on tässä, kun se on tässä vähän siellä sun täällä? Oliko ne muutkin siellä vai vain joku niistä ja missä ne muut oli jos ne ei olleetkaan siellä? Ja missä ne tästä ovat, vaikka ovatkin koko aika muka siellä? Mitä hetkeä elää, jos elää sitä samaa samanaikaisesti siellä ja täällä, eikä missään kuitenkaan ole ihan tässä, vaan maailma on tärähtänyt vähän vinksalleen ja poimulle? Ja siltikin on aina tässä. Ehkä sitä itse tärähtelee. Vavisuttaa maailmankaikkeutta hengityksellään.

Yksinkertaisia asioita. Onnettomuuksia, iloja, elämänkohtaloita, murhayrityksiä, talven alkua, eksymistä ja pois lähtemistä. Olen vähän jäässä kun ajattelen sitä. Kuinka vähän vinksallaan ihmisen täytyy olla ja se suljetaan heti vähän kauemmas päätieltä. Ihminen on niin hauras ja paljas. Sairaskin. Maailma on niin kapea ja heiveröinen.

Aiemmin sanoin unohtaneeni välistä jotakin lämmintä ja isoa. Sitä ei enää ole. Se on kasvanut pienemmäksi ja se on nyt haalea kuin kesäöinen kivi. Nykyisin nyljen tällaiset möykyt alkuunsa. Tai ainakin luulen niin. En jaksa kantaa niitä. Järjettömintä elämässä saattaa olla nyljetyn kiven kantaminen.

Jostain syystä mietin aamulla Prinssiä. Kun vielä makasin sängyssä. Siitä on varmaankin aika tasan kaksi vuotta, kun se lopetti minulle puhumisen. Tai ei lopettanut puhumista vaan ei koskaan vastannut viimeiseen lauseeseeni. Ellei sitä kohtaamista sairaalan ja kuoleman välimaastossa viime syksynä lasketa. Sitä ei voi laskea. Mietin miltä tuntuu olla ihminen, joka ei sano tai vastaa mitään. Harva ihminen osaa olla sellainen muuri. Minä olen tavannut kaksi sellaista elämässäni. Se on aika paljon. Ehkä kolmekin, mutta kolmannen olen unohtanut. Se häilyy jossakin optiona. Kolmas kerta toden sanoo. Tai neljä. Itse olen neljäs. En puhu Kainalosauvalle. En ole puhunut kohta kahteen vuoteen. Puhun heti, jos löydän syyn.

Luulen aina että pelko estää meitä tekemästä kaikenlaista. Juuri nyt luulen, että pelottomuus estää aivan yhtä paljon. Pelko tai pelottomuus myös saa tekemään kaikenlaista. Tappamaan ja haavoittamaan. Ja välinpitämättömyys ja rakkaus. Tänään leikin että olen juuri tässä kaupungissa ja puhun kaikille. Kenelle tahansa. Haluatko kuulla kun puhun ääneen tyhmiä tekoja ja olen.




5/11/2015

Tässä istun ja kahvi seisoo




Minulla oli tänään viehättävä lounaskeskustelu. Hämmentelin kahvilassa normilatteani ja kirjasin muistiin sitä kaikkea millä ei ole mitään väliä. Vähän tippa linssissä. Valmistauduin haastatteluun. Mietin, kuinka selkeällä tavalla jotkut asiat kertautuvat elämässäni. Tasan kaksi vuotta sitten tasan kaksi vuotta sitten ja sitten tasan kaksi vuotta sitten. Tein kuitenkin johtopäätöksiä. Sinikynällä. Kaikki on nyt paremmin, koska kaikki on nyt paremmin. Ja todennäköisesti kahden vuoden kuluttua, kaikki on sitten paremmin ja minä olen entistä ehompi. Tässä istun ja kahvi seisoo. Mikään ei muutu ja kaikki on jo muuttunut ajat sitten.

Viereisessä pöydässä istui aivan tuntematon tyyppi. En ensin kiinnittänyt siihen huomiota. Se nautti siinä lounastaan, mutta alkoi kuitenkin vilkuilla minua vähän sillä silmällä. Säälivästi ja vähän murjottaen. Yritin silti keskittyä sanoihini. Lopulta tyyppi ei enää vilkuillut. Se kääntyi tuolissaan, osoittelevasti minuun päin ja hymyili vienosti. Sanoin sille moi. Se nosti kuppinsa ja hymyili. Sitten se vilkutti silmiään. Katsoin sitä hetken silmiin, mutta sitten laskin katseeni takaisin lehtiööni ja korjasin asentoani sulkeutuneemmaksi. Tyyppi ei luovuttanut. Se nosti kuppinsa uudellen ilmaan ja alkoi nauraa ääneen. Minun oli pakko hymyillä sille ja avata asentoani. Vilkutin oikealla kädellä ja vasemmassa kädessä pyörittelin kynää. Että on tässä hommia. Se innostui kontaktista. Nostin kahvini ilmaan ja sanoin kippis. Tyyppi puhkaisi keskustelun täyteen kukkaansa. Huutamalla. Sanoin, että ehkä sen mielestä on sopivaa huutaa täällä, mutta jos minä ryhdyn samalla tavalla huutamaan, tulee vartija ja vie minut pois. Ei niin, etteikö minun tekisi mieli huutaa tässä suoraa huutoa, se olisi mahtavaa, mutta eri ihmisille on eri säännöt. Se jatkoi huutamistaan. Minäkin uskalsin huutaa ihan pienesti ja nauroimme sille yhdessä. Kallistelimme päitämme ja yritin muistaa miten silmät saa tuikkimaan. Se kaikki meni läpi.

En tiedä mistä me puhuttiin. Tai tiedän minä. En ymmärtänyt sen kaikkea kieltä, mutta sen katseen ja hymyn ymmärsin. Ja jotenkin tajusin, että se tiesi kaiken minusta. Pienen hetken. Se avasi minut.

Haastattelussa olin läsnä. Puhuin vähemmän ja ihastuin nuoren naisen sinnikkyyteen ja kunnianhimoon. Senkin silmät tuikkivat. Kävimme Altassa asti. Iholla tuntui hetken aikaa kuola ja kihelmöinti. Häive Nymfomaanipojasta! Kotona purin nauhaa ja tajusin äkkiä, että jokin iso rentous on käynyt minussa. Huomaamatta. Sen tietää siitä, että olen täysin jumissa hartioista ja tuntuu, että pitäisi oksentaa. Samalla muistan, että oksensin yöllä, unissani, monta kertaa. Kipu taisi olla jo silloin minussa.

Kotimatkalla sain haleja ja vilpitöntä kannustusta. Otin ylimääräisiä, koska ajattelin, että niillä jaksan päivän loppuun. Alkoi taas itkettää. Tunnin päästä täytyy olla töissä.

5/09/2015

Nollaolosta ja noloudesta


Heräsin päivällä. Ihme on varmaan kuljettanut minut kotiin. Muistan istuneeni yöllä puistossa tupakalla Muusan kanssa. Aika pitkään. Toinen on sairas ja toinen on unessa, mutta silti pitää. Jäässä molemmat. Piti vaivihkaa kurkistaa sohvan alle ja päälle ja toiseen sänkyyn, josko Muusa olisi sittenkin pesiytynyt tänne. Tuntui että se on lähellä. Ei se ollut. Onneksi. Voihan sitä olla lähellä vähän kauempanakin. Luin viimeisen viestin, jonka olin lähettänyt aamulypsyaikaan. Olen elokuvissa. Vastaus oli napakka. Hyvä. Ota näistä nyt selvää.

Piti huolellisesti miettiä, tunnustinko yöllä rakkauteni Muusalle vai jollekin muulle. Esimerkiksi Mennenille. Rakkaudentunnustukset Muusalle ovat sellaista peruskauraa, josta ei tarvitse nolostua. Meillä on tapana julistaa rakkauttamme toisillemme ja jankata sitä tuntikaupalla silmät ja suut umpeen. Rakastamme siinä sivussa varmaan itsemme tärviölle. Kieriskelemme siinä kuin sikapossut mudassa. Krapulakauhun ja kuolemanjälkeisen ensikahvin jälkeen ajattelin päästää itseni päiviltä pälkähästä ja kysyin Menneniltä itseltään. Heti kun olin asetellut kysymykseni ja lähettänyt viestin, tajusin että jos en ollutkaan tunnustanut, niin tunnustin juuri. Kiroilin ja piilotin puhelimen tyynyn alle. Muotoilin silti uuden viestin. Syntyi välitön radiohiljaisuus.

Mietin P:n kanssa sitä kaikkea nolouden määrää, jota ihminen tuntee. Jota minä tunnen. Aivan syyttä. En siis suostu tuntemaan noloutta, koska tässä ei ole mitään noloa. Häpeää ja itseinhoa on aivan turha vaalia. Tekojensa seuraukset täytyy sietää, joten on syytä suhtautua niihin armollisesti ja rakkaudella. Niin tekoihin kuin seurauksiinkin. En minä ole tehnyt mitään pahaa. P antoi minulle rohkeusmitalin. Minulla on niitä kaappi täynnä. Mitään hyötyä niistä ei varsinaisesti ole. P sanoi, ettei jaksa olla rohkea, koska rohkeus ei ole enää tuottavaa, vaikka nuorempana olikin. Minä aloin miettiä sitä, että onko oma rohkeuteni tuottavaa? Ei todellakaan ja toisaalta kyllä. Muutuin tänään ainakin hetkeksi kauniimmaksi, rauhallisemmaksi ja ryhtini suoristui moneksi tunniksi. Sitten muistin, kuinka Muusa on määritellyt sekä itsensä että minut sinnikkäiksi pelkureiksi. Onneksi minulla on ihmisiä, joiden rakkaudesta en voi olla kovin epävarma.

Muistin myös, että puhuin niistä omista pahoista teoista aiemmin erään haastateltavani kanssa. Puhuin tietenkin itsestäni. Miettimällä tekonsa ja sanansa tarkkaan, kaikilta kulmilta ja tekemällä mielestään parhaan mahdollisen ratkaisun, voi jonkin ajan kuluttua päätyä huomaamaan, että on aiheuttanut valtaisan kaaoksen. Se muuttuu niin suureksi, että sen edessä ei voi kuin seistä ja todeta tehneensä jotakin hirveää ja tappavaa. Sellaista joka vaikuttaa monen muun ihmisen elämään heidän kuolemaansa saakka. Eikä korjausliikettä voi enää tehdä.

Pitäisikö siis olla tekemättä ja puhumatta kokonaan. Toisiko se edes hennon varmuuden siitä, että mikään ei mene pieleen, kunhan vain olen elämättä ja olematta. Ehkä on ihmisiä jotka eivät mieti. Ehkä on ihmisiä jotka eivät näe hipaisunsa seurauksia ja tuhovoimaa. Ehkä minun ei tarvitse ajatella tätä nyt.

Tämä on sellainen nollaolo. Rauhaton suvanto. Milloin tahansa jokin suuri ja tappava nielaisee minut. Jotkut kai kutsuvat tätä krapulaksi. Tekee mieli käpertyä, vuotaa verta ja itkeä. Katsoa jokin runo tai kuunnella kun joku lukee minulle ääneen. Niin paljon toiveita, jotka ovat niin pieniä, ettei niitä edes kunnolla näe. Ja kaikki toteutumattomia.



5/07/2015

Millainen päivä sulla oli?




- Mites siellä?
- Itkua, väsymystä, pettymyksiä ja pari ylipitkää päivää.
Minestronekeiton tapaista.
Sohvalle nukahtanut lapsi ja aamulla Joensuuhun.
Appelsiini suussa.

Elämä on tänään ollut yhtä saastaa. Pelkkää runoa.

Kerkesin jo viime yönä itkemään. Suurta väsymystäni ja sitä, kuinka sormeni eivät ehdi kirjata ylös kaikkea, mikä päässä kulkee. Päivän ankeita pettymyksiä ja ohareita ja yleistä ruokottomuutta. Omaa kankeuttani ja tyhmyyttäni. Sanattomuuttani saamattomuuttani sodassani itseä vastaan. Kyvyttömyyttäni jäsentää, järjestää ja latoa, luottaa ja luodata. Jos minussa asuisi rahtu viisautta, olisin nytkin unessa. Sen sijaan suoritan tätä öistä itseruoskintaa ja juon vielä kupillisen kahvia. Ehkä odotan itkua, jotta saan nuukahtaa uniin ja herätä pökkyrässä lapsen vaivihkaiseen kuiskaukseen, joka vaatii sekin kahvia. Tarvitsen sylin ja unta. Mutten sano sitä ääneen. Menen mieluummin rikki ja tapan kuoleman, kun antaudun itkuun ja häpeään. Olen sitten tässä.

Aivot tuulee tuhkana avaruuteen, kun päässä palaa roihuliekki, joka ei tiedä mitä polttaisi. Jotain jää jäljelle ja jotain menehtyy liekkeihin. Jokin menestyy liekeissä. Sanoinko jo aiemmin, että vihaan oppimista. Vihaan oppimista.

Tavoitan kyllä itseni. Aina lopulta tavoitan, mutta en ole ennakoinut sitä, millaisia kohtaamiseni muiden ihmisten kanssa ovat. Millaista on kommunikoida kuunnellen ja ajatellen, sivuuttamatta suttuisia ja harmaita alueita. Kääntäen ne yksinkertaiselle kielelle. Olla rehellinen. Auki. (Se on ihan paskaa.)

Hieno päivä. Tulipaloista huolimatta olen tavoittanut jotakin. Jotakin oleellista, jotakin kantavaa ja jotakin uutta ja kaunista. Kieli, se elin, on fyysisesti pahoinvoiva paljosta puheesta, yrityksestä muovata sanoja toisten perään. Minulle tekee hyvää olla eksyksissä, osaamaton, hereillä ja kirjoitustaidoton.

Eikä se ole pelkkä kieli ja aivot. Se on sydän, maksa, munuaiset ja magneetti. Se on myös rakastuminen ja pelko ja vaivihkainen hirttäytyminen jonkun toisen hengitykseen.





5/03/2015

Mikä minua ihastuttaa






Lipsahdin eilen ihan vähän työn puolelle. Tänään nukuin sitä pois. Olen kamalan väsynyt ja siihen päälle vielä hirveän väsynyt. En jaksa asetella sanojani. Tein listaa, jonka mukaan minun tulisi toimia jokunen päivä, jotta saisin itseni kiinni. Ahdistuin.

Aloin kirjoittaa listaa asioista, jotka ihastuttavat minua. Se alkoi näin.

- Kun joku kaataa lasiini viiniä.
- Kun joku sanoo etunimeni, vaikkei tarvitsisi.
- Kun joku kirjoittaa hyvin.
- Kun ajattelen jotain ihmistä vahingossa ja ensimmäinen kuva joka mieleeni tulee, on se ihminen hymyilemässä.
- Kun joku ei halua pelastaa minua.
- Kun joku ei puhu minusta sukunimelläni.
- Kun joku on tuntenut minut kymmenen vuotta, eikä kertaakaan ole arvostellut. Ja kun se haluaa pitää sen kunniaksi juhlat.
- Kun joku panee minut niin sekaisin, etten muista etunimeäni tai sukunimeäni.

Vapun jälkeisissä nukun erikoispitkät päiväunet. Nekin ilahduttavat, sillä päiväuni on aina erikoista yöuneen verrattuna. Kahden tunnin päikkärit vastaavat jotain. En nyt muista mitä piti sanoa. Jotakin esitystaiteeseen viittaavaa. Sisältönä hirveästi seksiä, elämästäni kadonneita ihmisiä ja kirjoitettuja kirjeitä ja viestejä.

Uniponnistelujen jälkeen olen pirteä ja pizzavalmis. Lupasin lapselle. Nykyään ei oikein voi luvata pizzaa ellei hälytä myös Vuorta ja Muusaa paikalle. Muusa tulee kunhan ehtii. Rötkötämme sohvalla ja kuuntelemme toistemme valitusininää ja aivotonta hekotusta. Puhumme epäilyttävään sävyyn käsiaseista ja ihmissuhteista, samalla kun lapsi etsii netistä pommiohjeita. Olen yhä vaan väsynyt ja vähän epätyytyväinen. Sanon että minäkin haluan jonkun, mutta en tiedä kenet ja millä ehdoilla. Ja kuinka olen niin laiska, että tuskin jaksan tavata ketään. Haluan jonkun, jonka kanssa voi vaan olla. En mitään runoilevia hörhöjä tai itseriittoisia taiteilijoita, vaan jonkun joka on jotenkin kasassa. Eikä tarvitse paimentamista tai roiku hameenhelmassa kiinni kuin uhmäikäinen. Tai seuraile kadulla. Ja senkin vielä, että alan taas ajatella sitä, että oikeasti olenkin kamala ja ärsyttävä nainen, josta kukaan ei voi välittää. Ja siitä miten viime vuoden pelkät panotilastot olivat niin masentavia, että niiden edessä on pakko pysähtyä. Ja kun tässä nyt koko ajan tapahtuu kaikkea. On ikävä N:n luo Helsinkiin ja siihen puheeseen jossa me voidaan olla. Ja plaa plaa, käsiase ja sinko.

Lapsi paistaa viinirypäleen kynttilän liekissä. Sitten se paistaa tomaatin. Muusa lähtee ennen elokuvaa ja lapsi pesee löytämällään kemiallisella yhdisteellä rahaa ja jatkaa pommiohjeitten metsästämistä netistä. En viitsi raaputtaa taikinaa pöydästä. Kuuntelen vähän lisää Frank Sinatraa. Ja aamulla uudestaan.

Kaikki on hyvästi. Ihastuttavaa. Minulla taitaa olla kaikki. Ikävä kyllä kaikkeen ei aina sisälly kaikki.






Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...