9/22/2014

Hei hei





Yöllä seisoin kylpyhuoneessa ja analysoin rasteja seinässä. Muistin niiten merkityksen. Sillä ei enää ole mitään väliä. Pesin ne aamulla pois. Feng shui vaan ja taakka on taas kevyempi. Sori.

S: Mä en kuule ymmärrä ketään.
P: Enmäkään.En edes itseäni. Mä oon ihan pihalla.
S: Voi helvetti. Ehkä mäkin oon. Miksi ei voi aikuinen ihminen kommunikoida selvästi! Napakasti! Yksiselitteisesti!
P: Sen voisi ottaa tavoitteeksi.

S:  Ihan kun mä yrittäisin häätää sen pois.
P: No sitä mäkin mietin, että ihan kuin sä yrittäisit häätää sen pois. Testaatko sä sitä jotenkin?
Tänään viimeksi ajattelin, että kaikki miehet, siis jos niitä olisi, katoaisi varmasti mun elämästä, jos kohtelisin niitä noin kuin sinä.
S: Mä olen ihan paska.
P: Sulla on ehkä syysi siihen.
S: No on. Koko mun elämä on syy siihen. Mutta kun mä en halua leikkiä ja testata. teen sen automaattisesti. Perkele.


Koska olen kovin hukassa ja pihalla ja mun on vähän vaikea hengittää ja rauhoittua, mä korjaan nyt maanantain kunniaksi pienimmät virheliikkeeni pitämällä pienen tauon tästä. Luulen että se tekee elämiselle hyvää. Koska juuri tämä on sitä leikkiä ja testiä.

Tulen sitten heti kertomaan jos herään lammen pohjasta betonilohkare valettuna päähän kii, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että pieni lepo oikean elämän syvyyksissä on enemmän kuin paikallaan. Mun itsetuhosössintäsorkkimisen rajapinta on aika lavea ja välistä ohutta seittiä, mutta iso heleä ääni päässäni kertoo, että nyt on tässä hyvä kohta. Tässä kohta kun olen hetken rauhassa ja avuton ja vähän väsynyt ja juoksemaisillani bussiin tai sen alle. Milloin mitenkin.

Hyviä asioita ovat epävarmuus, rakkaus ja hiljaisuus.

Hei hei.

(Jos joku haluaa, voi lyödä vedon siitä, kuinka kauan kestän näin. Se joka lähimmäs osuu, saa kahvia.)

9/21/2014

Merkkejä ja vaihtelevaa maastoa


Mitä ihmettä täällä tapahtuu?


Kuka on piirtänyt seuraavan rastin mun kylppäriin ja miksi? Olenko minä piirtänyt sen? Muistaako kukaan mikä merkitys noilla rasteilla on? Lisääntyvätkö ne itsestään? Vai kävikö Äijä piirtämässä rastin? Heti kun menin möläyttämään sille, etten kerro mikä merkitys noilla rasteilla on? Ja nyt minä en tiedä mikä merkitys ylimääräisellä rastilla on! Ja miten se voi edes kuvitella, että se voi piirrellä tänne jotain vitun rasteja miten sattuu, ilman että mä tiedän mistä on kysymys! Tämä on mun reviiri ja täällä merkkaan minä. Voi helvetti kun se osaa olla ärsyttävä. Ja karvainen.

Olen sentään tullut aivan valtavasti vastaan. Olen mukisematta viettänyt (melkein) seksitöntä syyskuuta ja (melkein) pitänyt lupaukseni siitä, etten tee tämän "mikä vitun juttu tämä nyt onkaan" eteen mitään. Sitten mä vaan jotenkin luovuin taas kallisarvoisista periaatteistani. Ja lupasin olla valittamatta. Ja valitin. Ja lupasin olla kiukuttelematta. Ja kiukuttelin. Meidän keskustelut käydään julistaen ja yhteen ääneen. Hermo ei paljoa lepää.

S: Sinä et ole ollenkaan minun tyyppiseni mies!
M: Et kyllä sinäkään ole ollenkaan minun tyyppiseni nainen!

Okei sitten ja selvä. Juodaanko kahvia?

En tiedä onko soveliasta saada aina jokin draamapläjäys aikaiseksi ja ihan kaikesta. Jokaisesta viestistä tai uhrautumisesta puhelinsoittoon tai mitä niitä nyt siunaantuu. Kommunikointi ei suju kovin jouhevasti, vaikka molemmat on jo melkein puolessa välissä tulemaisillaan vastaan. Ja välillä melkein sanomaisillaan oikeasti jotain toiselle. Ja omaa tilaa, lääniä ja suorastaan erämaata, tarvitsee kumpikin niin paljon, etten oikein usko, että maapallolta sen kokoista plänttiä löytyy.

M: Heeei. Mikä sulla on? Ootko sä vähän äkäinen.
S: EN ole!
M: No kerro mitä sä haluat?
S: No en minä nyt tässä ala avautumaan! Mä haluan vähän kaikkee. Mut en mä voi mitään viisivuotissuunnitelmaa nyt kertoa.
M: Eikun avaudu nyt. Mitä sä haluat nyt tänään?
S: Ai tänään!? SÄ ET KUULU MUN VIISIVUOTISSUUNNITELMAAN!

Kuitenkin me mahdutaan sopivassa mielentilassa olkkarin matolle ja jopa samalle sohvalle tai yhden peiton alle. Pystyn nukahtamaan sen kuorsaukseen. Harva mies tosin kuorsaa kesken suuseksin. Vaikka eikö se ole hyvä merkki kun molemmat nukahtaa tyytyväisinä?

Toisaalta minua vähän surettaa, että miehellä ei ole vielä kertaakaan ollut mahdollisuutta nähdä minua oikein viehättävänä ja älykkäänä. Ehjät sukkahousut jalassa ja korkokengät ja kukkamekko ja mielenrauha. Tai edes ehjissä villasukissa. Olen aina vihainen tai väsynyt ja jos en muuta niin ainakin likainen ja haisen pahalle. Vittuilen päin naamaa ja  haluan silti heti paljon orgasmeja.

M: Liikaa pinkkiä tuolla naisella. Liian tyttö.
S: Kato. Huomasitko? Mulla on kokonaan pinkki mekko.
M: Se on eri asia.

Ehkä mulla on vain tällainen karvamahafetissikausi tässä meneillään. On kyllä hauskaa tarkkailla itseään ja edistymistään, kun mitään merkkejä tai sääntöjä tai mitään muutakaan ei tunnu olevan ilmassa. Välimatkan päästä olen tyynen asiallinen ja eleetön. Kun mies on metrin päässä, muutun iniseväksi ja nikottelevaksi idiootiksi. Alan valua kuolaa ja limaa ja uppoan jonnekin pornoseksifantasioiden maailmaan ja olen lähes hysteerinen. Lähikontaktissa hakkaan päätäni ihan kirjaimellisesti seinään, enkä edes huomaa kipua. Tai huomaan, seuraavana päivänä. Eikö mulle mikään riitä? No ei.

Keskenäni sitten mietin, että mikä helvetti muhun taas meni? Ei tämä ole minä. Mutta entäpä jos onkin? Miten tämä voi kaikki mennä näin kummallisen hallitsemattomasti ja väärin ja samalla vituttaa ja ihastuttaa yhtä paljon.

Eilen me tultiin puskareissun jälkeen meille kahville. Mies puuhastelee täällä kuin kotonaan. Nauratti ja vitutti taas samalla henkäisyllä. Tänään kun olen yksin, se tuntuu kivalta. Etäisyys on sopiva. Mutta sitten muistin ylimääräisen rastin. Ja kilon sokeria! Olen ostanut kilon sokeria miehen vuoksi. Olen uhrautunut. Jos leipoisin siitä vaikka korvapuusteja. Kaikki muu onkin tänään jäänyt kesken.

9/16/2014

Maailman paskin nainen




Kuihdun.

Minäaikuinen ei saisi kilahtaa. Lapselle. Tänään kilahdin lapselle. Iso pala viimeisestä tunnista meni siihen, että itkin nurkassa tytön kanssa. Sen, joka usein on aivoni, kalenterini ja aurinkoni. Se, jolla on erioikeuksia hölöttää, koska se ei voi olla hölöttämättä. Tänään en jaksanut sen hölöttämistä. Se myös loukkasi minua. Sanoi suoraan jotakin sellaista, että minä olen samanlainen. Talutin sen ulos luokasta, eristin itsestäni. Vaikka voisin sanoa, että eristin sen kaikista muista, työrauhan vuoksi, mutta ei. Eristin sen iholtani ja nöyryytin aikuisen pikavoimalla, ylemmyydellä ja tyyneydellä. Saimme työrauhan. En ole koskaan poistanut ketään luokasta. Tässä koulussa.

Työrauhalla ei ole koskaan ollut minun luokassani kovin isoa merkitystä. Olen itse kannustanut lapsia rypemään värissä, ulvomaan kuin sudet ja kokeilemaan vasaraa täydellä teholla. Sanomaan asioita ääneen. Ja niin ne aina tekevätkin. Ja se joka ei kestä menoa, saa sanoa että hiljaa kaikki nyt vähän aikaa. Tiedän etteivät ne kovin monessa paikassa saa olla. Ja nyt ryssin koko paskan yhdellä lauseella ja kahdella eleellä. Pitäsi varmaan yrittää psyykata itseään ja ajatella, että olen mainio vallankäyttäjä ja kurinpitäjä. Jos olisin ollut Titanicilla, se ei olisi uskaltanut upota, koska minä olisin kilahtanut sille.

En tiedä onko minulla viikon kuluttua enää aivoja ja kalenteria. Aurinkoa. Yritin köyhästi paikkailla tekosiani. Sanoin että minä olen tyhmä ja aikuinen. Että pyydän anteeksi ja kadun. En halua että tyttö lähtee mihinkään tai harkitseekaan sellaista. Että olen tyhmempi kuin tyhmä ja että anteeksi vaan kaikki mutta nyt me vähän itketään tässä.

Olen maailman surkein opettaja.
Olen hyvä itkemään nurkassa yhdessä lasten kanssa.

Ulvoin vasta 500 metrin päästä kotoa. Ja sisällä lisää. No junassa vähän hillitysti sanikat päässä. Suunnittelen tappavani naapurin, joka varasi hissiä muuttokuormansa vuoksi. Pitää ehkä keittää omaa kahvia ja rauhoittua.

Ai niin. Mä en jaksa kantaa nyt kenenkään muun taakkoja. Luin nettiartikkelin siitä, kuinka kirjoittava ihminen selviää paremmin sairauksistaan ja jopa fyysiset haavat paranevat nopeammin. Romaania ei tarvitse kirjoittaa. Kunhan vähän jotain rustaa.

 No, enivei, menkää ja kirjoittakaa vaikka. Älkää missään tapauksessa kirjoittako mulle. Teidän jutut on mulle nyt kärpäsen paskaa seuraavan viikon.



9/15/2014

"Wuthering Heights"


Kukkavarkaissa 


Torilla itkemässä 
Olen yrittänyt kävellä itseni kartalta, mutta urasta päätellen seison yhä torilla ja itken. Yöllä mun unissa seikkailee Hannes Kolehmainen, oikea tossukka mieheksi. En tiedä juoksemmeko me kilpaa, mutta aamuisin väsyttää ja janottaa. Jo ennen heräämistäni juon univettä, monta lasia. Ei se tyydytä, vaikka lisään jäitä. Harvoin minkään himon tyydyttäminen unissaan tyydyttää. On herättävä, on noustava, on avattava hana ja juotava. Voin kertoa, ettei voisi vähempää kiinnostaa.

Jos loppuunkulunutta viikonloppua raskaampi oli se edeltävä, niin tämä viikonloppu oli vain painava. Lannistava painollaan. Että joskus asiat vain jatkuvat ja joskus ei. Toiset jäävät henkiin ja toiset ei. Turhauttava kitinä jatkuu ja ei. Määrällisesti kitinälle ei tapahdu mitään. Elämä on kuin Lapinlahden Lintujen Tarvajärvi-sketsi, jossa seitsemän Tarvajärveä tulee yksitellen kaapista ulos ja sanoo "Sillälailla!". Ei voi olla ihan varma loppuuko se vai jatkuuko loputtomiin. Häly kasvaa ja Tarvajärviä tulee lisää. Sitä toivoo jo että loppuisi tämä ja samalla pelkää että niitä tulee vielä 700 lisää.

Istuin torilla kirjoittamassa. Join kahvia johon minulla ei tainnut olla varaa. Aurinko paistoi ihon läpi. Ihana aurinko. Ajattelin kuinka mukavaa on oppia ja tietää, varsinkin vahingossa. Kuitenkin kurkussa poltti jokin pala, hiili ja peruna. Kävelin pois ja törmäsin mieheen. Sitten sitä alkoi tulla. Puhetta. Puhetta ja lopulta itkua. Itkin ääneen. Sanoin että haluan yhden päivän. Yhden päivän vain. Minun päivän. En mitään muuta. Yhden päivän, jolloin mikään ei paina, jolloin en joudu huolehtimaan, tekemään, vaatimaan, vahtimaan, auttamaan, tukemaan, olemaan olemassa, tavoitettavissa. Yhden päivän, jolloin joku tekee ruokani, kaataa viinini, pesee ihoni ja silittää hiukseni, vaatii puolestani ja huolehtii kaikesta. Haluan olla mykkä ja huoleton. Kiinni ruumiissa ja maassa ja silti ikuisesti poissa jossakin salaisessa maailmassa, jonne ei mahdu muuta kuin minä.

Mies vei minut kahville. Sitten puhuimme naisista. Varastin kukkia. Aurinko jatkoi vain. Läpi viikonlopun, läpi öiden, läpi Hannes Kolehmaisen ja janon.

Laitan punaisen mekon päälle. En jaksa olla musta. Aion myös tehdä kärrynpyöriä nurmikolla.


9/12/2014

Onko tämä vittusaatanaperkele liikaa vaadittu?


Viimeksi keskiviikkona sanoin ihanalle naiselle, että mä aina tiedän mitä en halua. Olen varmaan kertonut jo miljoona kertaa ja kaikille, että tajusin vasta joskus kolmekymppisenä, että en tykkää mansikoista. Lopetin niitten syömisen siihen paikaan. Käyn aika hitaalla joskus, vuosikausia, mutta sitten koen valaistumisia. Joskus saatan vielä syödä niitä, jos ne on marinoitu tuhdissa liköörissä tai kuorrutettu suklaalla. Muuten ei kiitos. Banaanin kanssa on muuten sama juttu. Mutta pirtelössä se menee joskus ja paistettuna yleensä aina.

Halusimme oikeastaan istua Lekkerin terassilla juomassa kahvia, mutta olosuhteiden ollessa epäsuotuisat, jouduimme haluamaan kävelykahvit ärrältä ja istumaan lasten liikennepuistossa tupakoiden ja juopotellen. Saatettiin puhua miehistä. Siitä kuinka ei oikeestaan jakseta sellaisia roikkujia ollenkaan. Ja että on oikeastaan hyvä merkki, jos mies ärsyttää minua. Mietin että voisin skippata elämäni ja ne kaikki jotka mukamas tarvitsevat minua ihan hetkeksi. Voisin antaa vaan mennä. Lapsi huostaan ja silleesti. Kahden viikon itsekkyys- ja panoloma. Omalla kohdallani päiväkahvipuhe johti lopulta kamalaan päänsärkyyn. Jouduin skippaamaan kaiken iltaohjelman ja ruumiinlämpökin nousi. Miesstressiä sanoisin jos jotain oikeasti tietäisin.

Sitten tuli mies. Tunsin itseni voittajaksi, kun sain sen houkuteltua kerran tälläkin viikolla lähietäisyydelle. Houkuttelin sitä perinteisesti ruoalla ja jäätelöllä. Aloiteltiin sitä mikä tää juttu nyt on -keskustelua, joka aina joskus täytyy käydä. Sanoin että mä tiedän nyt että voin antaa vaan mennä. Se sanoi että nyt se tietää että pitää ottaa rauhallisesti. Se oli myöskin jo päätynyt suremaan eroa, jonka jälkeen se haluaa pysyä mun ystävänä. Koska mä olen niin mukava. Vaikkei me edes olla yhdessä! Mitäpä tähän sitten kompromissia petaamaan, kun ollaan eri puolilla maapalloa noin ajatuksissamme ja kun kaikki on jo valmiiksi ajateltu. Saatoin sen aamupäivällä hautuumaan läpi lähemmäs kotiaan. Nyt juon valmissuklaakastiketta suoraan purkista ja mietin miksi mua vituttaa ihan saatanasti ja kiroilen kuin piru. No siksi, että tiedän. Olen jo ihan kiikissä ja yhtäkkiä haluan roikkua, mutta roikun väärässä hirressä!

Tässä on se mitä haluan just nyt ja heti:

Jonkun (miehen) jolla on aikaa mulle.
Jonkun (miehen) jolla on hyvä ja mulle sopiva muna.
Jonkun (miehen) joka saa mut kiikkiin ja auki ja läkähtymään.
Jonkun joka tulee punaviinilastin kanssa mun luo nyt, eikä vaadi tai pyydä yhtään mitään. On vaan mullemullemulle kokonaan hetken. Voi tuoda myös pizzaa.



9/09/2014

Hallinnasta ja onnesta


Viikonlopun tai viikkojen paino painaa yhä. Se ei ole paha. Tunnistan painon, osaan arvioida sen. Tämä painaa kuusi kiloa ja 800 grammaa.

Eilen illalla katsoin bussin ikkunasta pimenevää iltaa ja koin aivan hiljaisesti olevani. Matkalla kaupungista a kaupunkiin b, koko hetki täysin hallinnassani tai tarvitsematta hallintaani. Turvassa ja yksin. Vähän huolissani ja väsyneenä, mutta tässä kuitenkin, itse aiheuttamassani hetkessä, kohta kommunikoimassa itse valitsemieni ihmisten kanssa. Myöhemmin illalla silitettyäni lapsen uneen, makasin sängyssä ja silitin itseäni. Kaipasin kamalasti viereeni aikuista, joka auttaisi minut uniin ja orgasmeihin, rentouttaisi vähän vielä, jotta jaksaisin hengittää läpi yön taukoamatta.

Kuoleman läheisyys tekee sitä minulle. Muistan kun ystäväni hukuttautui avantoon. En ole ehkä koskaan ollut niin tietoisen orgasminkipeä kuin silloin. En kaivannut läheisyyttä. Kaipasin yksinäisyyttä, jota rikkoo yhä yksinäisemmät, säännöllisemmät ja pidemmät orgasmit. Pääsemällä säännöllisesti pois ja irti, olemaan aistimatta ja ajatta, voi saada kiinni aistimisesta ja ajasta.

Bussissa ajattelin puhetta. Olen puhunut paljon. Tai ehkä enemmän taas kuullut. Sitten ajattelin puutetta. Kaikkea sitä mitä ei ole. Ja sitten sitä mitä on. Mitä on mahdollisuus saada, vaikkei haluaisikaan ja miten sen kanssa voi oikein elää? Ja sitä, kuinka sille halulle ja ahneudelle ei ole loppua.

Sitten toivoin etteivät lapset olisi kuvia meistä. Emmekä me Jumalasta. Ettei minun lapseni joutuisi jatkamaan elämääni, täyttämään toiveitani tai koskaan olemaan ylpeyteni aihe. Enkä itse joutuisi koskaan rukoilemaan jotakin olematonta, jotta pääsisin pälkähästä.

Tai etten koskaan pyrkisi mihinkään hyvään. En rajoittaisi itseäni suotta. Pakkorakastaisin lasta kaikin voimin, mutta ilman pyrkimystä rajoittaa sen olemista hyvään. Sehän johtaa yleensä päinvastaiseen. Kuten luottaminen guruihin ja elämän tarkoituksen ja ohjeiden etsiminen johtaa joukkoitsemurhiin ja sotiin.

Yhteisöllisyys taas johtaa pahimmillaan valmiiksi rakennettuihin aitoihin, kyräilyyn, kilpailuun ja hallitsemisen vimmaan. Silloin loppuu hengitys. Ainakin minulta. Olen niin herkkä massapsykooseille. Hyvät asiat tapahtuvat huomaamatta, ilman ponnisteluja, koska hyvyys on joskus vain sitä, että hengittää ja tuntee itsensä, kuulee sydämen, haistaa hikensä ja uskaltaa ajatella paloittelumurhia, aivan rauhassa. Ilman gurua ja jumalaa.

En usko että onni syntyy vartioimalla ja vahtimalla tai tuomitsemalla ja rajaamalla.

Sellaisia ajattelin. Kävelin hautuumaan kautta kotiin ja se kesti melkein viisitoista minuuttia.

Aamulla heräsin vahvana. Kaikki painaa kolmisen kiloa, aurinko paistaa ja luulen hymyileväni. Annan mennä. Koska olen jo valmiiksi auki, minuun on helppo tulla. Painon ja kepeyden. Enkä halua nyt erotella niitä, eriyttää, analysoida. Ne ovat.

Syön aamupalaksi nakkeja suoraan paketista ja poltan liikaa tupakkaa. Minusta se on hyvä juttu. Sitä kai kutsutaan elämäksi.


9/08/2014

Poliisiasioita ja muita




Metässä 


Prinssi!


Kun naiset puhuvat miehistä, on seurauksena aina pari lisäkiloa (Coelho)

Jotkut viikonloput ovat niin täynnä tavaraa, että herään maanantaina kuuden maissa koomaunesta ja uskottelen vain nähneeni paljon ja vaihtelevasti unia. Se tavara on sellaista kaatopaikkajätettä, jonka seassa on joitakin aarteita. Se kaatopaikka on kyllä sellainen vanhanaikainen, jonne kaikki viedään lajittelematta ja jossa voi viettää päiväkausia. Pienenä me aina ihmeteltiin, miksi me jäätiin kiinni siellä pyörimisestä. Nyt uskon että haju paljasti.

Parhaiten tulen toimeen poliisin ja sammakoiden kanssa. Ja tietenkin Vuoren. Ja jokusen naisen. Poliisi hoitaa poliisiasiat, tai ainakin ne poliisiasiat joita mä niitten kanssa toimitan, aina erittäin poliisiasiallisesti ja mä haluaisin aina halia ja pussailla niitä ja kysyä loputtomiin ohjeita kaikkeen. Ne vaan loputtomiin olisivat asiallisia ja tyyniä ja luotettavia ja järkeviä. Paitsi se yksi poliisi joka kerran oli sitä mieltä, että mun pitäisi antaa mun kamera sille. Sen saa maa niellä. Mutta mennyt viikonloppu sisältää yllättävän monta poliisiasiaa. Kiitos niistä.

Sammakoita mun tekee mieli vaan jututtaa ja joskus vähän pussailla, koska siinä on se jännitysmomentti, että ne oikeesti muuttuu prinsseiksi. Voin tässä paljastaa joskus pussailleenikin. Nykyisin vähemmän, sillä saman asian ajaa miesten pussailu ihan suoraan.

Vuori taas on mun turva ja varmistin ja luottomies. Sitä pussaan silloin kun huvittaa, koska se on valmiiksi ihan paras prinssi. Siis jollekin. Odotan yhä, että Vuori saisi jonkun leipovan ja kodikkaan naisihmisen kiikkiin ja me saatais vihdoinkin raparperipiirakkaa ja popkornia suoraan television eteen. Tähän mennessä on kyllä saatu ilmasta kaljaa. Kerran. Sekin on hyvä. Just eilen mietittiin, että se ilmanen kalja nousee hienosti päähän. Jotenkin se ajatus siitä, että tää ei maksa mitään, on vähän huumaavaa. Vaikkei ihan kaikkea joisikaan ja joutuisi lähtemään kotiin ennen puoltayötä. Voihan se tosin olla se alkoholin vaikutuskin siinä mikä tuntuu humalluttavan.

Yritän oikeastaan vähän uudelleenohjelmoida itseäni, sillä se nimetön äijä, jonka kyllä vois nimetä Äijäksi tässä, sai eilen kärsiä mun lahopäästäni. Me käytiin eräänlaista keskustelua. Keskinäinen kommunikointimme on vähän hakusessa. Se lupasi tulla mun viereen nukkumaan, mutta se menikin itsensä viereen nukkumaan ja päätin että tää oli nyt tässä. Suostuin kuitenkin iltakävelylle, joka istuttiin puistossa huutaen. Tulemme kai aika hyvin toimeen.

Jossain välissä kävi niin, että mies pyysi mua kertomaan ne jutut mitä en aiemmin ehtinyt. Mä olin sitä mieltä, että olen kyllä kertonut kaiken ja päivittänyt tilanteen jo päivällä sätissä. Olin niin tehnytkin. Ei siinä kai mitään, olin vain päivittänyt kaiken suoraan Vuorelle. Ai sori. Kerroin sitten senkin, että mulle on turha luvata yhtään mitään ja sovituista asioista pidetään kiinni. Ja että jos mun kanssa sopii vaikka treffit seiskaksi johonkin, on parasta olla siellä sovitussa paikassa seiskalta, koska minuutin yli seiska mä olen jo mennyt. Miehen mielestä se kertoo vaan siitä, etten ole kovin kiinnostunut niistä treffeistä. Unohdin kertoa, että sillä ei ole mitään väliä, että itse saatan tulla vasta kasilta tai seuraavana päivänä. Senkin unohdin kertoa, että olen silti aina oikeassa, täydellinen ja ajoissa.

Varmaan tekstaisin nyt nää asiat miehelle, mutta miehen mielestä tekstailu on perseestä. Sähköpostikin on. Että jos on jotain asiaa niin voi soittaa ja asia hoituu siinä suit sait. Mun mielestä on ihan turha soitella ellei ole poliisille soittamassa. Inhoan puhelimen pirinää, joten mun puhelin on usein äänettömällä. Eikä mulla ole tapana soitella takaisin. Lapsi on yleisin poikkeus. Ja naiset.

Koska mies päätyi kaiken kivan yhdessäolon jälkeen siihen, että mä vittuilen ja kiusaan, niin myönsin kaiken, mutta tekstailin sille vielä ennen nukahtamistani. Että mulla on tässä nyt tärkee asia mielessä, jonka haluan sulle sanoa, mutta en muista mikä se on, joten tekstaan etten muista, koska on niin hauskaa tekstata. Ja sitten vielä tekstasin että nyt en enää tekstaa. Se otti otti ne viestit maltillisesti. Tykkään siitä vähän.

Vaikka kyllä mä yleensä seiskalta tulen.

Ja ennen kuin oikeasti nukahdin, ajattelin että voisin mä joskus odottaa vaikka 5 minuuttia. Olla armollisempi. Ja muutenkin sitä kommunikointia. On kuitenkin ihmisiä joita saatan odottaa puolikin tuntia tuosta vaan.

9/05/2014

Tämä tässä näin




Meni vituiksi se seksitön syyskuu. Olen niin helppo. Mulle ei oikeastaan tarvitse muuta kuin vilauttaa kuollutta (ja paistettua) kalaa ja lämmittää sauna, niin olen polvillani. Kosimassa ja/tai ottamassa suihin.

Pari päivää sellaista, niin kannan jo aamukahvia sänkyyn, poistan Tinderin ikuisesti tarpeettomana ja teen neljältä aamuyöllä uutta herkullista ruokalajia. Vain osoittaakseni olevani kaikkien niitten kuolleitten kalojen arvoinen. Vaikkei siis tarvitsisi edes. Lupaan lopettaa panopäiväkirjan kirjoittamisen. Tätä ei voi kirjata.

Tuntuu kivalta, kun joku sanoo vihdoinkin ääneen, että on hulluna mun päähän. Eikä pelkästään sano asioita, vaan toimii reippaasti sanojensa mukaan. Ja paljastaa itsensä heti. Ei pelaa tai leiki. On vähän hauva, muttei kuitenkaan. Ja äijä. Ja pitkätukkainen. Siis kaikki mitä miehessä en arvosta, tulee yhdessä paketissa ja hoitelee mut pois päiväjärjestyksestä. Tai sitten muhun on törmännyt kaikkien aikojen paras pelimies.

Tätähän mä olen odottanut ja itkenyt vuosikaudet. Kitissyt ja nirsoillut. Miltä se sitten tuntuu kun tämä on nyt tässä näin? Ei miltään ja tosi hyvältä. Parit treffit ja mä lompsin ympäriinsä miehen villasukissa ja nalkutan kuin vaimo.

Viime yönä päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen siitä, että tämä menee kyllä ihan vituilleen vielä. Loppuu kuin seinään ja sitten ollaan ruumiita. Ei ole muuta ennustetta. Ajateltiin että katsotaan nyt kuitenkin. Kuollaan ja kärsitään sitten myöhemmin.






9/01/2014

Seksitön syyskuu




Sain kutsun osallistua muovittomaan syyskuuhun. Sen kunniaksi kävin aamulla ostamassa kassillisen muovia ja pakkasin sen kaiken muovikassiin. Ei hyvin ala. Onneksi keksin mun Panopäiväkirjasta uuden aukeaman. Sen avulla voi seurata seksittömän syyskuun etenemistä ja saada samalla kotihommat tehdyksi, täytyy vain muistaa olla panematta. Aion myös hylätä listalta toimimattomina sellaiset tekoset kuin auton katsastus tai soitto aviopuolisolle. Tai korvaan ne polkupyörän pois antamisella ja kännipuhelun soittamisella ihan kenelle vaan.

En oikeesti tykkää näistä kaikista kuukausista, jolloin pitää olla ilman jotain. Tuoliton toukokuu ja tipaton tammikuu ja jouluton joulukuu. Jos suorittaminen alkaa sattua päähän, kuten moni asia aina sattuukin, jatkan seksitöntä syyskuuta siveettömänä syyskuuna. Se kuulostaa heti paljon hauskemmalta.

Mä jouduin tänään kyllä jo yhden avohoitopotilaan kanssa vastakkain tämän seksittömyysteeman kanssa. Se seurasi mua aamukahville ja tulkitsin sen tuijotuksen jotenkin niin, että se ensin tappaa ja sitten vasta lempii. Ihmiset on niin arvaamattomia. Jos en valehtele, niin samantyyppinen ratkaisu lähestyi mua jo lauantaina. Yhdestä voi naureskellen mainita, mutta kaksi on liikaa. Itsetunto joutuu aikamoiseen nujakkaan ihan keskenään.

Mikä kuukausi alkaa aalla? Voisi pitää avohoitopotilaattoman kuukauden. April. Silloin niitä muuten onkin kovasti liikkeellä. Olen itsekin ollut usein aprilin aikoihin avohoitopotilaana.

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...