28.9.2017

Tilastoitua räkää ja vähän oksennusta





Räkätautini on tykästynyt sumuviikon kosteusprosenttiin. En ole lähipiirin ainoa räkänokka ja parasta vertaistukea saan lainalapsilta. Olemme tilastoineet käyttämämme nenäliinat ja keskimäärin tämä flunssa kestää kaksi isoa pakettia nenäliinoja, yhden pienen, kokonaisen vessapaperirullan ja korvatulehduksen. Omani alkaa olla kokonaista vessapaperirullaa vaille valmis. Tosin korvatulehduksesta ei ole tietoakaan ja tuskin tuleekaan, sillä muistan kärsineeni siitä aiemmin tasan kaksi kertaa elämässäni. Paranemisprosentti on sata, vaikken pahimpina öinä uskonutkaan siihen. Seuraava huoleni ovat yrjötaudissa luokkaan harhailevat lapset. Nuo pienet ja sinnikkät basillit.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmin muutun mielipuoleksi, heti kun valvottuja öitä on kaksi. Teini on kiristänyt aamuheräämiset pysyvästi kohtaan 6:15. On aamuja, jolloin olen saanut juuri toisen silmäni suljettua, mutten henno luopua aamuhetkistämme. Pidän teiniä poikkeuksellisena olentona aamuheräämisineen, en ole elämässäni tavannut toista samanlaista. Muistelen aikoja, jolloin lapsi heräili tyytyväisenä neljän ja viiden välillä, hiippaili keittiöön ja kiipesi syöttötuoliin. Aloin varautua näihin aamuihin rusinoilla ja pähkinöillä tai muilla yllätyksillä, saadakseni puoli tuntia lisäaikaa. Lapsen yksityisyyden ja oman ajan kaipuu ei ole koskaan ollut poikkeuksellista tai yllättävää. Kasvattiäiti muistutti viime viikolla puhelimessa, että olen itse tarvinnut aina paljon yksinoloa. Puhuimme varmaan joulusta, siitä miten se minulle on luonteva hetki olla yksin ja rauhassa.

Teinillä on toiveita isänsä ja joulun suhteen, mutta isän toiveet on toisaalla. Olemme yrittäneet vähän puhua siitä, kuinka sanattoman ja selittämättömän pahalta tuntuu, ettei mahdu omaan perheeseensä ja miten siitä voisi puhua, kun tunteelle ei ole sanoja. Teini nieleskelee hylätyksitulemisensa, kääntää pahan mielensä torjunnaksi ja ivalliseksi välinpitämättömyydeksi. Minä yritän pitää äitihahmoani kasassa. Mikään tarjoamani vaihtoehto ei ole mielekäs. Vaikka voisinkin suunnitella mitä monimutkaisimpia tapoja {kuten kuulento} ilahduttaa lasta, niin yksinkertainen toive viettää joulua isän kanssa ja suvun kesken pysyy. Lapsi ei halua kuuhun. Yleensä teinillä ei tällaista ääneen lausuttua halua hengata vanhempien kanssa ole, joten pidän toivetta poikkeuksellisen arvokkaana. On vaikea sietää oma kyvyttömyyteni vaikuttaa tilanteeseen, mutta pidän enimmät mölyt mahassani ja sihisen ne äidille puhelimessa. Saan lisäoppia omasta riittämättömyydestäni. Olen riittävä ja korvaamaton, korvaamattoman riittämätön. Mitä aikuisia ja vanhempia maa päällään kantaakaan. Epäpäteviä kaikki.

Vaikka räkä vielä painaa, olen koko viikon ihmetellyt keveyttä ja väljyyttä, jota myrkyllisestä suhteesta irtiriuhtominen tuottaa. Kauna ja viha saattavat vieläkin palata, ehkä pieni lämpö tai sääli, mutta ne kaikki ovat niin pieniä, että niitä tuskin huomaa. Olen kyennyt siirtämään jopa kaamosmanuaalin sivummalle ja alkanut epäillä, ettei sen tarvitsekaan olla tämän konkreettisempi. Keveyden tunne itää siitä, ettei kukaan juuri nyt häiritse sydäntäni. Olen onnistunut siivoamaan kaiken paskan ainakin vähäksi aikaa ja tunnen itseni pitkästä aikaa vahvaksi, hyväksi ja rakkaaksi.

Saan pieniä onnellisuuskohtauksia - humahduksia - joiden keskellä olen Liisa Ihmemaassa. Johnny Depp tarjoilee teetä ja tiet ovat auki kaikkiin suuntiin. Jos ei tiedä minne on menossa, on aivan sama mennä minne vaan. Minä menen tekemään kaalikääryleitä.

23.9.2017

Lemmikkejä ja marmorikuulia







Yritin tainnuttaa itseni yön ajaksi, mutta se ei ihan onnistunut. Vielä neljän maissa tuijottelin pimeyttä ja laskeskelin pesemättömiä astioita, lajittelin särkylääkkeitä pikkuisiin päiväkohtaisiin kekoihin. Puhuin T:n kanssa pizzasta ja söin pizzaa. Puhuttiin varmaan rakkauden painosta. Siis silkasta läskistä. Fyysisesti tunnen itseni lähinnä asemalla seisovaksi höyryveturiksi. Henkisesti olo on kummallisen ilmava ja sellainen, että nyt ollaan sujut.

Kesäikävässäni kaivelin arkistoistani saaria ja hiekkarantoja. Löysin jonkin kuvan myös miehestä ja hymyilin, että olihan se tavallaan ihan söpö. Löysin jonkin muiston edelliseltäkin kesältä, enkä kokenut mitään pakahduttavaa. Kaikki paikatkin ovat taas entisellään ja minulla on aina uusi mahdollisuus mennä niihin. Koska olen myös mennyt, tiedän että siten syntyy uusiakin muistoja. Tähän mennessä ne ovat olleet enimmäkseen korjaavia. Yhtäkkiä kaikki tuntui kovin vaimealta ja yhdentekevältä.

Luulen, että omat rajani on sellaiset, ettei niiden venymistä voi aina estää. Sekoan tunteisiini, en osaa käsitellä niitä rauhassa ja silkan vihan ja inhon tunteminen on aina jotenkin kivuliasta ja kiellettyä ja johtaa huonosti vedettynä yleensä katastrofeihin. En tiedä onko se sen kummoisempaa kenelläkään muullakaan ja onko sen vuoksi syytä olla itselleen aina niin armoton. Kyvyttömyyttä on varmasti yhtä monta lajia kun ihmistäkin.

Kun ihmissuhteessa kaikki on kesken ja mätänemistilassa pitkään, kiihkoilen helpotuksen tunteen puuttumista ja syyttelen itseäni kyvyttömäksi ja keinottomaksi. Ruoskin ihan viattomia pikkutunteitani laukkaan, katkomaan jalkansa ja kuolemaan maantieojaan. Rajanveto on sellaista ritsalla ampumista. Sitten kun saan pöydän puhtaaksi, on olo kaikin puolin parempi ja helpottuneempi. Ei ole laukkaavia heppoja eikä kunnon ojiakaan missään. Kupla posahtaa puhki ja todellisuus näyttäytyy pimeänä ja vienosti maatuvan lehden tuoksuisena ja minä ihmettelen tilaa ja avaruutta ympärilläni. Että eihän tämä ollutkaan vaikeaa. Miksi en saavuttanut tätä vihan ja auvon sekavaa balanssia jo vuosi sitten? Nyt en aio kysyä, enkä aio vastata.

Lapsivesi meni ja maailma syntyi. Minä pääsin kynnysmaton hommista kuiville. Olen pahansuopa ja ilkeä, murhanhimoinen ja katkera. Mutta sittenpähän olen. Aion olla reilu itselleni ja antaa näitten tunteitten kukkia vielä hetken. Ne ovat nyt aika pieniä, sellaisia sinisiä lemmikkejä, eivät mitään lihansyöjiä. Tai sitten ne ovat marmorikuulia. Vierittelen niitä laiskasti edestakaisin lattialla ja näen kuinka arvottomia ne ovat. Tärkeintä on, että ne eivät ole enää yhtä minun kanssani, vaan sanoitettava pieni asia, voimaton ja tarpeeton. Jotakin mitä voin tyrkätä liikkumaan haluamaani suuntaan.

En tarkoita että lemmikit olisivat tarpeettomia. Ne ovat kauniita. Mutta ei niitäkään tarvitse sisälle tuoda.


22.9.2017

Maailman kaunein sätkäkone




Imuroin kynnysmatolta viikon aikana kertyneet koivunsiemenet ja mudan, hiekan ja leikatun ja kuihtuneen ruohon. Sitten seison sillä paljaine varpaineni, joista kynsilakka lohkeilee ja irtoaa. Punaista punaisella ja huoranpunaista huulipunaa, kosteusvoidetta ja turvavillatakki. Juon liikaa kahvia ja syön kourallisen särkylääkettä, tukin nokan sumutteella. Suihkussa yritän haistaa kookoksen, mutta se ei vielä onnistu. Kaadan Kurt Cobainin päälle yliannostuksen c-vitamiinia. Tiskipöydällä ja altaassa lojuvat ainakin viikon tiskit. En jaksa seistä niin kauaa, että saisin ne tiskattua. Kaamospesää ei rakenneta näin.

Kaamosolosuhteiden rakennustyö tapahtuu järjestelemällä. Keksin sen kun astuin T:n siistiin ja harmoniseen kotiin syömään artisokan sydämiä, liikaa suklaakakkua ja hihittämään. Meillä on nyt äänitiedosto, joka sisältää pätkän ensi-iltajuhlallisuuksien paneelikeskustelusta. Suurin osa keskustelua on orgastista ääntelyä, jollaista voi synnyttää vain harras suklaakakun ja skumpan lapioiminen. Yliannostus saa meidät puhumaan ranskaa. Se on hauskaa, sillä kukaan meistä ei todellisuudessa puhu sitä.

Kielilläpuhumisen lisäksi puhuimme siitä kielestä jota ei voi kääntää, taiteesta, ammattilaisuudesta, Kiimingistä ja korpisoista. Kollektiivisessa sätkäringissä näemme kotkan lentävän ylitsemme. Se saattaa olla lentokone, mutta emme anna sen ajatuksen häiritä syvää luontokokemustamme. E sanoo että olen maailman kaunein sätkäkone. Se on kauniisti sanottu. Puhumme isistä ja äideistä, suvuista ja iästä, lapsista ja matkustamisesta. Tekee hyvää kuulla puhetta vanhemmista ja siitä kuinka suhde heihin ajan myötä muuttuu. En tule koskaan itse kokemaan sitä, joten saan istua hiljaa ja kuunnella. Avarrun vähän. Aukean. Olen hetken aikaa surullinen siksi, että koen tietäväni monista asioista häviävän vähän. Se on samalla lohdullista ja ahdistavaa. Olen tavanomaisen arkisella tavalla turvassa. Kaipaan tätä lisää ja aion sallia tämän itselleni.

Väkivaltaviihteen lisäksi olen tehnyt itselleni välttämätöntä väkivaltaa ja riuhtonut irti pakkomielteisestä mukarakkaudesta mieheen, valheista, ghostaamisesta, katteettomista lupauksista, kosinnasta ja aina uudelleen muotoilluista rakkaudentunnustuksista ja niitten nopeasta perumisesta. Ne ovat itse syöneet itsensä, purreet, nielleet ja oksentautuneet niin monta kertaa, että minusta on tullut turta. En väitä, että olisin selättänyt omat ristiriitaiset tunteeni, mutta jotenkin ne ovat järjestyneet väljemmin. Se tuntuu kaamosmanuaalissa. Olen liian usein ollut pitkämielinen kun on ollut kyse loukkauksista ja kaltoinkohtelusta. Siis sellaisesta, josta pääsisin eroon vain astumalla askeleen sivuun tai ymmärtämällä, että saan kuunnella omia tunteitani, kuulla niiden varoitukset ja reagoida niihin, enkä voi hallita kenenkään toisen tunteita. En muista ajatella, ettei minun tarvitse olla syntipukki ja hirviö. Pysyn mielelläni hirviönä, mutta päätän itse miltä etäisyydelta ja millä volyymilla. En voi pakottaa ketään, mutta itseäni voin vähän ohjailla oikeille raiteille.

En myöskään usko, että kykenisin saamaan jonkun ihmisen juomaan itsensä hengiltä, saati sitten pysäyttämään sellaisen toiminnan. Minulla ei ole samanlaista valtaa ja voimaa kuin alkoholilla on. Olen pelastanut itseni hellyyden ja rakkauden mielikuvilta ja vaihtanut ne järeämpään, todellisuuspohjaiseen aseeseen. Mielikuvissani mies on muuttunut harhaiseksi ja epäluotettavaksi, haisevaksi olennoksi, joka aamuseitsemältä, selinmakuulla, kaataa punaviiniä ohi lasin suoraan päällensä, kuolaa ja yökkää punaista viinivaahtoa ja korjaa näin oloaan, kunnes kykenee yhteen tai kahteen järjelliseen lauseeseen. Toinen niistä liittyy todennäköisesti persepanoon.

Mielikuvaharjoittelu tosiaan auttaa. Nyt mikään ei ole enää kiinni minusta, minun syytäni tai missään tekemisissä kanssani. Jos Jung pääsisi tähän väliin aukomaan päätään, se ihmettelisi mistä tänne on ilmestynyt tällainen tyhjä huone?

Kaamosolosuhteiden järjestelyyn kuuluu tulevan väljyyden ja kynttilänlämpöisen eskapismin lisäksi todellisuutta, joka sisältää oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa. Puheen ja hiljaisuuden vuorosointua, suklaakakkua, ajattelua, kosketuksia, oppimista, rakkautta, hyvää ruokaa ja hihitystä.


20.9.2017

Huomautuksia kaamosmanuaaliin






Kiusallinen aivotoimintaa kangistava pikkuflunssa on pakottanut minut yli viikoksi sänkyyn ja sohvan nurkkaan jatkamaan väkivaltaviihdeputkea. Välillä nousen ja niistän, ruokin lapsen ja jatkan raatoilua. Olen iloinen tuotettuani perheeseen olennon, joka sarkastisen olemassaolonsa lisäksi aiheuttaa soittoa ja laulua. Öisin se on hyvin hiljaista ja rauhoittavaa.

Unissa on esiintynyt eriskummallisia olentoja, kuolettavasti haavoittuneita ja silti hiljaa eläviä, rauhassa kituvia. Herään kissan rikkinäiseen selkärankaan joka törröttää rumasti sen selkänahan läpi. Kannan sitä edestakaisin tuntemattomassa talossa, johon en muista muuttaneeni. Unesta poikkeavassa todellisuudessa näen siipensä teloneen joutsenen, poikasen vasta, valtavan ruskean höyhenpallon, raahautuvan paniikissa eteenpäin, toinen siipi taittuneena väärinpäin.

Silloin kun unilla oli vielä merkityksensä, kun muistin niitä aktiivisesti, näin hieman samalla tavalla haavoittuneita kissoja. Näin myös petoja, joita en uskaltanut edes katsoa, tunnistin vain niitten läsnäolon. Ne hengittivät yleensä pimeässä selkäni takana, niin että kuumat hönkäilyt värisivät ilmassa. Tunnistan niiden avulla itseni. Nyt unet eivät tunnu ahdistavilta, enemmänkin toteavilta. Tiedän missä mennään ja millä voimavaroilla.

Voimavaroja saan naisilta. Toivon etten kuormita ketään heistä kohtuuttomasti ja luulen, että vastavuoroisuus on vielä tasapainossa. Viikko sitten istuin valtavan juustokimpaleen ääressä, kynttilän valossa A:n kanssa ja puhuin tuntikausia kaikista näistä siipirikoista kuukausista. Tilannekatsaus oli hyväksi. Puhuimme rakkaista miehistäni, siitä miten vierastan myös heitä ja miten vaikea minun on puhua siitä ääneen tai siitä kuinka sammunut tunnen olevani. Vaikeudesta paljastua juuri heille, joiden seurassa se on turvallisinta.

Seuraavaksi puhuin Vuorelle. Siitä hatarasta mitättömyyden tunteesta tai luottamuspulasta kaikkia miehiä kohtaan. En ole tajunnut sitä oikeastaan itsekään. Tai olen sepittänyt sen joksikin muuksi, haluksi olla yksin, tarpeeksi miettiä asioita ja vähän häpeälliseksi kyvyttömyydeksi jakaa oma rikkinäisyyteni. Vuori ei ole koskaan pettänyt luottamustani, eikä petä nytkään. Se totesi että kyllä tämä suhde auki saadaan. Vaikka kuokalla jos ei muuten. Se kuulostaa juuri meille sopivalta työltä.

Toisaalta, kuukausien harharetket ja tipahtamiset kuiluihin ja kaivoihin alkavat kyllästyttää. Rakkauden vuoristorata alkaa fyysisestikin näyttää rappeutuneelta ja käyttökieltoon asetetulta. Se on säälittävä, laho ja vaarallinen, vaikka saattaa syysiltaisen sateen kimaltaessa näyttääkin esteettisesti mielenkiintoiselta.

Kaamosmanuaalin ensihönkäisyt lähtivät matkalle Amerikkaan. Kuollut hanhi ja minä turvavillatakissani olemme nyt digiheijasteena jossakin Michiganissa, luulen. Höpisemme ääneti siitä, kuinka selviytyä kaamoksesta. Maanantaina istuin P:n kanssa saunassa ja tapailin kaamosmanuaalia ja sitä, kuinka se ei saisi olla pakottava aikataulu suorittamiselle, vaan tapa selviytyä marraskuusta (ja kokonaisesta pimeästä talvesta). P huomautti, etteä eihän kukaan selviä marraskuusta! Väitin laiskasti ja räkä hikoavalla poskella, että kyllä siitä on mahdollisuus selvitä, kunhan vain neuloo tarpeeksi ja pesii sitä varten rakennetussa pesässä. Emme ehkä päässeet täyteen yhteisymmärrykseen selviytymisestä tai marraskuun värillisyydestä, mutta harhailimme puhumaan jouluista ja kinkuista ja lohipateesta ja lahjoista. P ei ole koskaan selvinnyt joulustakaan. Lopulta meillä oli niin hauskaa, että lisäsin kaamosmanuaaliin saunomisen P:n kanssa ja nauramisen. Se on itsestään selvää ja jatkuvaa, mutta lisäsin sen silti, koska mikään ei ole niin itsestään selvää, etteikö sitä voisi lisätä kaamosmanuaaliin.

Kaamosta ei voi selättää kieltolauseilla. Marraskuu sylkee päin naamaa, jos sille tielle lähtee. Jos sanoo itselleen, että älä murehdi, niin jo on toinen jalka ja kohta molemmat haudassa. Murehtimisen sijaan, täytyy etsiä oikea tapa murehtia, tarpeeksi armollinen ja lämmin. On tärkeää pitää huolta niistä ihmisistä joita jo valmiiksi rakastaa ja joiden rakkaus on läsnä luotettavina tekoina ja sanoina. Muun saisi unohtaa.

Tänään kaamosmanuaalissa lukee, että mene kuuntelmaan Joose Keskitaloa. Koska räkä velloo aivoissa, kaamosmanuaali vaihtuu teehen ja nenäsumutteeseen. Kerin itseni sohvalle ja kissan siihen päänaluseksi. Saatan puhua puhelimessa ja ehkä särkylääkesession avittamana hakea kermaa lähimmästä maitokaupasta. Ei se selviäminen sen kummempaa ole. Kuin huomaamattani toteutan kirjoittamattomia ohjeitani.


8.9.2017

Hyppää vaan



Vähän ennen keskiyötä yritän olla lukematta T:n linkkaamaa artikkelia jossa 10-40 vuotta yhdessä olleet ihmiset antavat hyviä neuvoja, lähinnä avioliittoon (joskus kolmanteen). Olen lukenut saman artikkelin jo tammikuussa, mutta ikävä kyllä se on aina yhtä neuvokas, ahdistava, toiveikas ja osaltaan myös totta. Ahdistun siitä niin, että valvon koko yön ja katson väkivaltaista sarjaviihdettä. Itken pari pyrskähdystä. En tiedä pelkäänkö enemmän eläväni vielä seuraavat 40 vuotta vai vaivaiset 5.

Eniten taidan ahdistua siitä, että artikkeli on positiivinen ja luottavainen kooste amerikkalaisia onnistumisia. Sellaista tavoittamatonta onnellisuutta, jonka äärellä ei voi muuta kuin hymistä, että totta, kyllä minä tämän olen aina jo jonkin aikaa tiennytkin, mutta joka juuri tänä yönä alleviivaa omaa ainaista epäonnistumistani. Ei sillä tiedolla ole mitään väliä. Mitä väliä on millään kommunikaatiolla, luottamuksella ja yhteisillä sopimuksilla ja säännöillä ja vapaudella, jos niitä ei noudateta ja jos aina ensimmäisen kompastelun jälkeen laitetaan ovi lukkoon, mykistytään ja mennään panemaan jotain toista. Missä kohtaa se luottamus syntyy? Se tunne, että toinen on ja pysyy ja kaiken paskankin voi jakaa. No, ei silläkään ole mitään väliä. Pitäisi osata hypätä vaan, matalaan veteen ja lyödä päänsä kiveen.

Onneksi T linkitti myös mahtavan suklaakakun ohjeen. Teemme sitä toivottavasti huomenna. On epäselvää, onko se parempaa kuin orgasmi. En vielä ole suostunut uskomaan, koska olen sarjaorgasmin saajana parempi kuin Manson sarjamurhaamaan. En  ole vielä jäänyt kiinni. Ehkä elän lopun elämäni symbioosissa sen suklaakakun kanssa.

Taisin tuntea yöllä oloni vain yksinäiseksi. Ensimmäistä kertaa n. 20 vuoteen. Sillä tavalla yksinäiseksi, että itketti ja hävetti ajatus soittaa jollekin ja puhua itkunsekaisella äänellä jostakin. Rakkaudesta, hiekkarannoista, Twin Peaksista ja kahvista. Jokin on saanut minut hetkeksi uskomaan, ettei sellaista tavanomaista ja arkista parisuhdeartikkelionnea ole minulle olemassakaan, eikä maailmassa ole yhtäkään ihmistä, joka haluaisi puhua siitä itkevän minän kanssa viideltä aamulla.

Nukuin silti melkein kolme tuntia ja pieni onni tuli aamukahville. Pesin pannun, mittasin tuoreesta paketista kahvia ja avasin uuden kerman. Muistin, kuinka hauskaa oli P:n kanssa keksiä, kuinka matkakirjoituskoneesta saa ulos huutomerkin symbolin. Minulla on hyvä olla yksin. Siksi sellainen päämäärätön, heikko kaipuu jonkun viereen, punaviinilasin ääreen, viltin alle supattamaan siitä, millainen päivä minulla tänään oli, tuntuu hirveän oudolta ja kipeältä tänään. Ihan kuin olisin todella vähän olemassa, tuskin lainkaan.



7.9.2017

Kaamosmanuaali



Täällä oleminen tuntui kodilta, ja hän säntäsi läpi päivien, joilla oli omat pienet lumoavat rutiininsa, päivien, jotka olivat samanlaisia, jäsenneltyjä ja organisoituja mutta samalla hillittömiä, epäkeskoja, joskus aukkoisia, päiviä jotka matoivat niin hitaasti että teki kipeää. (Don DeLillo, Esittäjä)

Kaamosmanuaalini etsii laiskasti muotoaan. Kuinka säilyä hengissä ja itkemättä jatkuvasti, marraskuusta huhtikuun alkuun? Olen miettinyt sellaisia asioita jotka on kivoja ja rauhoittavia ja edistävät hyvää talviunta ja pesimistä kotona. Sellaisia joista tulisi hyvä mieli, liikoja kuormittamatta. Kahdet jo neulotut villasukat eivät riitä. Riittävä uni ja kaupungin paras kahvi edesauttavat hyvinvointia.

Haaveilen hillityistä ihmissuhteista, jotka sisältävät huolenpitoa/hellyyttä/rakkautta ja pehmeää koomaa. Sellaisista joita voi vaalia ilman temppuilua ja tempoilua, sekavia valheita ja jatkuvaa epävarmuutta ja kyseenalaistamista. Laskelmieni mukaan minulla on ne jo. Olen ajoittain itsekeskeinen imbesilli, mutta monessa ihmissuhteessa yhä voiton puolella, vuorovaikutteinen ja jakava, rehellinenkin. Jotta lämpö säilyy, suhteita täytyy vain tiivistää ja tilkitä talven varalle.

Kun puhuin tästä P:n kanssa, ymmärsin, että selviämättömyys ei ole vielä lähelläkään konkreettista jättäytymistä hankeen. Pelkään vain viime syksyn ja talven muistoa. Sitä kaikkea mitä en muista ja sitä kaikkea mitä ehkä ajattelin, sanoin ja kaikista eniten sitä tyhjyyttä, jota tunsin. Ajatus siitä, että tyhjemmäksi ja itkuisemmaksi en kuolematta voi muuttua on sellaisenaan helpottava. Olen jo aiemmin paketoinut pahimman kuonan ja upottanut sen jonnekin, odottamaan sellaista aikaa, että pystyn pilkkomaan sen pienempiin osiin ja nielemään kakistelematta. Osan olen jo niellyt, lähes huomaamatta.

Kaikki draama ei ole universumin kokoista. Lämpökynttilät, valoketjut, syksyn sienisato ja uniin verkostoituvat ristilukit ovat sitä pientä arkea, jonka vuoksi sydämen kannattaa lyödä. Ja marraskuun, sillä joskus opettelin rakastamaan sitä sellaisenaan. Se ei vieläkään ole tappanut minua, vaikka se joskus onkin kuin ote Södergranin runosta tai mannertenvälinen ohjus.

Pieni hulluus ja holtittomuus on aina hyväksi. Varsinkin huonoja aikoja odotellessa. Kesken päiväkahvin keittämisen, on parasta kaataa lasillinen punaviiniä, kääriä sätkiä, viimeistellä uusimmat villasukat ja leikata iso pala port salut -juustoa lautaselle. Joku kuitenkin vie joskus roskat ulos ja imuroi. Antaa sydämen takoa ylikierroksilla vasta sitten, kun siihen on jokin pätevä syy.

Selviytymisestä keskusteleminen läheisen ihmisen kanssa lisää selviytymisen riskiä. 


3.9.2017

Olen


Kuolevan kärpäsen lento on kiimaista. Se törmää valoon ja kimpoilee seinästä seinään. Silti se elää sinnikkäästi vielä jokusen tunnin.

Minua on hellitty varmaan jo kaksi viikkoa. Joskus en tiedä olenko vain uneksinut vai olenko elänyt huomaamattani todellisuutta. Olen nähnyt paljon hämmentävän muistettavia unia, sellaisia joiden jäljiltä iho kihelmöi ja silmät turpoavat ja on pakko tarkistaa puhelimen loki. Olen tanssinut humalassa ja janonnut gin tonicia, joka on jollakin tapaa ikuisesti saavuttamaton. Se on muuttunut symboliksi, joka sisältää nuotiot ja kynttilät, hiljaisen naispuheen ja saaren, loputtomat määrät juomatonta punaviiniä ja valmiiksi neulottuja villasukkia, kaiken sanomattoman, joka on sanottu jo monta kertaa, mutta sanotaan vielä kerran.

Olen polttanut yöllä tupakkaa, paikassa jonka sijaintia en vieläkään tiedä, enkä halua tietääkään. Olen seissyt tihkusateessa ja pujottanut paksua matoa koukkuun, saamatta sillä yhtäkään ahventa. Kummitus ja sen mies. Pitkä ilta perhosineen ja kaikki sanat, sanatonta yhteisymmärrystä. Olen päiväkävellyt sorakuopalle ja nähnyt poltetun halkopinon ja säikähtänyt vastaantulijaa keskellä ei mitään. Vastaantulija oli vain huolissaan minusta ja katoamisestani. Se oli jotenkin suloista ja liikuttavaa. Olen kahlannut itseni märäksi apilapellossa ja sytyttänyt tulen takkaan. Olen puistellut päältäni kymmeniä pulleita ristilukkeja ja ihmetellyt niiden verkon lujuutta. Olen nukahtanut bussiin ja autoon ja sanonut monta kertaa ääneen jäätelöauto.

Olen avautunut sopimattomissa kohdissa ja ollut nolo ja ehkä säälittävä. Olen sairastanut pikaflunssan ja maannut meren rannalla täysissä pukeissa ja odottanut liikkumatta 1-3 minuttia ja sitten sanonut että kosken merta, tuulta tuhka. En tiedä miten se sanotaan englanniksi,vaikka se on elintärkeää. Juuri siksi arvostan tätä kieltä mikä minulla on. Vaikka olenkin sen suhteen lepsu ja päämäärätön. Hylje ja mursu ja naisten nauru.

Kosken kieli on sen syvyydessä, sen karikoissa ja liukasteisissa kivissä, jotka työntyvät ylös vedestä ja kielivät kaiken. Ja sitten on meri, kivettyneenä ja hiljaa. Se kantaa syliin kuolleet hanhet, elämän ja kuoleman retriitit ja suolaisen hiekan tuoksun nenässäni. Muistona ja tuoreena, kylmänä hiekkalinnahiekkana, jota on käsilaukku täynnä ja me istumme kahvilassa, josta saa lounaaksi kalakeittoa ja ohrarieskaa. Syömme puoliksi suklaaakakkua palan.

Ja nuoret naiset, suloiset ja sekavat, täynnä odotusta ja seikkailua ja minä ajatuksissani, mietin Unelmien Prinssiä ja jotakin mitä tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, silloin kun te ette olleet edes lähellä syntymää. Ja nyt te istutte siinä ja opitte, että elämä ei pelkästään ole, vaan se sohii ja melskaa ja lentää kunnes tipahtaa maahan ja pullea kissa, joka on jaksanut odottaa lähes kaksi tuntia, nielaisee kaiken yhtenä suupalana, kärpäsen elämän ja unohtaa heti, että sitä on koskaan ollutkaan.

Keskellä päivää sanon miehelle, että haluaisin rakastaa sinua. Se sanoo, että etkö sinä jo rakasta, minä ainakin rakastan sinua. Kirjoitan sen hiekkaan ja ajan satoja kilometrejä pois. Mies puhuu ja uneksii ja kaipaa ja sitten ei mitään. Ei minusta ole sellaiseen. Parempi on kävellä metsässä ja taistella ristilukkeja vastaan, löytää kosteikon ensimmäiset suppilovahverot, nähdä unta, herätä omaan kuorsaukseen ja poimia rouskuja niin, että koko maailma haisee keitinliemelle ja halkaista kaikki kantarellit vähintään neljään osaan ja kuivattaa ne auringossa. Halata Vuorta ja haistaa sen tuttuus, katsoa Johnny Deppiä silmiin ja ahdistua humalasta vielä aamulla, kun jo syö auringossa perunarieskaa, joka häviää sienisalaatin painon alle. Ja muistaa unen Unelmien Prinssi. Kuinkakohan monta vuotta siitäkin on.

Nyt se kärpänen on muuttunut hitaaksi. Kohta se tippuu katosta. Ja puhun Piian kanssa siitä, että pitäisi kirjoittaa selvitymisopas talven varalle. Ensin menemme katsomaan Last Jedin ja sitten kaikkea muuta. Ei voi olla pahempaa syksyä ja talvea kuin edelliset oli ja kuitenkin voi. Ei minulla kuitenkaan. Haen parvekkeelta oliiviyrttiä suuhun ja kuulen ihan selvästi, kun joku availee ovia.Tiedän etteivät ne aukea ja kaadan kahvikermaa lattialle. Pimeässä asiat menevät joskus vähän ohi. Täytyy olla varautunut ja silti luottaa aisteihinsa. Istua vettyneellä sammaleella ja polttaa tupakat, sanoa että oletko huomannut, ettemme oikeastaan puhu enää miehistä. Ja sitten puhumme.

Kaikki nämä maisemat, vedet ja sateenkaaret ilman päätä, on tehty vain minua varten. Voin antaa ne pois.