23.2.2016

Kesken jääneet lauseet






Tänään olen enimmäkseen nukkunut pommiin. Tein sitä samaa eilen. Jalalla on öisin oma elämänsä ja se herättää minut säännöllisin väliajoin valvomaan kanssaan. Hyvin se jo vetää. Viime viikolla unohdin hetkeksi koko jalan ja juoksin rappuset alas. Tai ainakin yritin. Vietin laatuaikaa lapsen kanssa. Se kuljetti rahapussiani paikasta toiseen, mutta se oli sen arvoista. Sain itsekin syödäkseni.

Kaikki kertovat omia tarinoitaan poikkileikkautuneista luista, vuosikausia jatkuvista kivuista ja revenneistä nivelsiteistä, joiden ansiosta liikkuminen on vaikeaa, työlästä ja mahdotonta. Oma ajatus harhailee ja olen aivan varma, että seuraavaksi saan sikainfluenssan. Ja peräpukamat. Ja maailmanlopun. Kaikki ovat koko ajan kipeinä. Jopa eläimet.

En pääse asemalta junaan. Nuoret miehet ovat menneet autoineen rusinaksi matkan varrella ja ajattelen, että ei minulla niin väliä. Bussi ei pääse ihan lähelle seuraavaakaan asemaa, jonne aivan pian saapuu juna, jossa saan vihdoin lunastaa oman paikkani. Lumi sataa vaakasuoraan ja kukaan ei ole ehtinyt pahemmin kolata. Katselen nuorten naisten paljaita nilkkoja ja kiitän itseäni iän suomasta suojasta pukeutua tukeviin varsikenkiin. Kukaan meistä ei kiukuttele. Avaan vierustoverilleni internetin, koska en itse tiedä mitä on tapahtunut ja hän ei ole kuullut, koska on torkkunut. Sairaat lapsenlapset ja ristiäiset.

Konnarikin ehtii seuraavalle asemalle. Se jäi edellisellä asemalla sekä junasta että bussista, joten se otti meidät kiinni taksilla. Joku mummo jää vahingossa Siilinjärvelle, vaikka on menossa Kajaaniin. Konnari tilaa sille taksin Lapinlahdelta. Kajaaniin. Se oikein puhisee riemusta ratkaista ihmisten matkaongelmia. Joku matkustajista soittaa venäjää puhuvalle kaverilleen, jotta rajalle asti matkalla oleva kielipuoli saadaan turvallisesti perille asti. Kiitän parillista viikkoa siitä, ettei minun tarvitse tänään ehtiä viimeiseen paluujunaan. Sen sijaan menen Pian kanssa saunaan ja syön kaksi kiloa karkkia.

Kerron kollegalle, että vr:n konnarit ovat mukavaa porukkaa. He ikään kuin terästäytyvät poikkeustilanteissa. Nautiskelevat työstään ja siitä, että taas tapahtuu. Junamatka on yleensä aika tylsä ja aikataulutettu, mutta vr suo henkilökunnalleen piristävän paljon poikkeuksellisia matkapäiviä. Toki matkustajilleenkin. Minulla ei ole valittamista. On kiire vain yhteen palaveriin ja töihin ja olen ollut kaukaa viisas. Varannut tunnin matkaan reilusti kolmatta tuntia.

Pari päivää normaalia liikettä paikasta toiseen väsyttää minut loppuun. Juoksen ympäri kaupunkia etsimässä valtaistuinta. Löydän niitä kolme. Taas ollaan von Trierin Rigetissä. Hiippaillaan kellareissa ja minä eksyn jokaisella askeleella. Vahtimestari on reipas ja kiihdyttää jokaisella askeleella. Sattuu taas.

Paikkailen vertavuotavia ja palovammaisia lapsia. Pitäisi mennä ensiapukurssille. Nyt heti, ennen kuin joku viiltää ranteensa stanleyllä ja saa oikeasti rakennettua atomipommin. Rakensimme tänään  atomipommin. Syyria meni sen siliän tien. Paljon muutakin meni. Olen vastuussa kaikesta. Kesken käsittämättömän tuhon ja murhaamisen, sanon lapsille hiljaa, että miettikääpä sitä tyyppiä joka kuuntelee meitä tuolla oven takana. Kaikki ulvovat räkäisestä naurusta ja sanovat että saan potkut, kunhan pomoni kuulee tästä(kin). Muistutan heitä, että minä olen se pomo. En meinaa saada niitä luokasta ulos. Kukaan ei ole tällä viikolla halunnut lähteä kotiin. Eli minä juoksen taas. Toivon että junat kulkevat. En ole ehtinyt tarkistaa. Kyllä ne kulkevat.

Täällä on umpihankia ja niitten vieressä lumivuoria. Tulen bussilla kotiin ja viimeinen 20 metriä bussista etuovelle tuo vedet silmiin. Puhisen että ei voi saatana sattua näin. En oikeastaan puhise. Itkettää. Romahdan vasta kun olen saanut rakennettua lattialle pesän, kissa kehrää ja kahvi höyryää vieressä. Omapa on syyni, sillä olen arvioinut särkylääkekulutukseni taas väärin.

Olen ollut aloittamaisillani monta lausetta viime päivinä. Suurin osa niistä, jotka olen aloittanut, ovat menneet jonnekin taivaan tuuliin ja päin persettä. Niin vähän kuin ihmisistä tykkään, niin hämmentävän paljon joudun niitten kanssa tekemisiin. Isoa osaa niistä rakastan. Muusan kanssa ehdimme juoda viinaa kaksin käsin ennen ensi-iltaa. Yhdeksän minuuttia aikaa ja me ehdimme. Kaiken. Muusa purskauttaa nopeasti taakkansa. Minä en ratkaise mitään, pohdin omiani. Olen ulkopuolella ja kaukana ja kokonaan läsnä.

Muistan kuunnelleeni naakkoja. Ajatelleeni sitä, miltä tuntuu kuunnella naakkoja. Tykkään niiden kuuntelusta paljon. Siltä se tuntuu. Tuntuu hyvältä tuntea tuntevansa. Naakkaparvi liikkuu. Minä en niinkään. Kuulen niitten kaartavan. Ojennan nilkkaani ylös. Tässä kohtaa tulee ilotulitus ja otan huikan jäävettä. Viisitoistavuotias aamutakkini lahoaa päälle ja päätän hankkiutua siitä eroon. Ja ostaa vihdoinkin sen hajuveden, jota olen suunnitellut kuukausia. Ihan kohta. Palkkioksi siitä, etten välitä siitä mistä en.



17.2.2016

Katso aurinkokuntasi rannat




Tänään oli pakko laahautua jonkin muiston perässä. Toisenkin. Ja Päivi Paunun. Se heräsi ja vaani koko kotimatkan, ei Päivi Paunu, vaan se muisto. Vaikka watsappi soi ja kotona maito oli pitkään ollut loppu.

Jos ostan litran maitoa, teini juo sen alle päivässä. Jos ostan 1,5 l, teini juo sen alle päivässä. Jos ostan l,75 litraa (en edes tiedä sellaista ostaneeni, mutta teini tietää), se juo sen alle päivässä. Jos ostan lehmän, se varmaan syö sen raakana. Ei meidän kerrostalossa voi pitää elävää lehmää. Vaikka se siis pian kuolisikin.

No mutta löysin sen muiston. On aina jotakin mihin palata. Olen usein palannut sinne, missä olen 14 v ja kokenut harrasta lohtua siitä, että kaikki on aika lailla samaa yhä. Päiväkirjojen tekstit ja muu sellainen. Kohta varmaan elämä alkaa tai loppuu, miten milloinkin.

Tätä etsin:

pidän naisista,
jotka eivät ole eläneet liian monien miesten kanssa.
en odota neitsyyttä,
mutta pidän enemmän naisista joita kokemus
ei ole raastanut vereslihalle.

naisissa jotka valitsevat miehensä huolella on laatua;
se näkyy heidän kävelytyylissään
silmissään
naurussaan ja
hellissä sydämissään.

naiset joilla on ollut liikaa miehiä
tuntuvat valitsevan seuraavan
paremminkin kostoksi kuin tunteella.

kaikki kääntyy vastaan
kun pelaa itsekkäästi:
rakkautta ei voi kahlita
eikä tunnetta vaatia.

lopulta jäät sen kanssa mitä
olet itse ollut halukas antamaan
mikä on usein:
ei mitään.

jotkut naiset ovat hienoja olentoja
jotkut naiset ovat herkullisia ja
ihmeellisiä.

jos haluat kusta aurinkoon, niin sen kuin kuset
mutta ole hyvä ja jätä hyvät naiset rauhaan.


Charles Bukowski
 ---

Hommage á Bukowski


pidän miehistä,
jotka  ovat eläneet
naisten kanssa.
en odota paljoakaan,
mutta pidän enemmän miehistä joita kokemus
on raastanut vereslihalle.

(pidän miehistä joiden päälle on kustu)

miehissä jotka valitsevat naisensa huolella ei
ole mitään laatua;
se näkyy heidän liikkumattomuudessaan
silmissään
tukahtuneisuudessaan ja
kivettyneissä sydämissään.

(pidän miehistä ja naisista)

miehet joilla on ollut tarpeeksi naisia
tuntuvat valitsevan seuransa
paremminkin huolimattomasti ja tunteella.

(pidän tunteista)

kaikki kääntyy vastaan
kun pelaa itsekkäästi:
rakkautta ei voi
tunnetta ei voi.

(pidän)

lopulta jäät sen kanssa mitä
olet itse ollut halukas antamaan
mikä on usein:
jo annettu.


jotkut miehet ovat hienoja olentoja
jotkut miehet ovat herkullisia ja
ilmeisiä.


jos haluat kusta aurinkoon, niin sen kun kuset
kuset ja kuset. ei kusi lopu.

---

Bukowski on Bukowski ja jälkimmäinen on tietenkin minä. Tässä ei ole mitään suurta inhimillistä takana. Vain tämä auringontäyteinen päivä ja pimeä yö. Junamatkaa ja puheluita. Runous ja täyttymätön punaviinin kaipuu ja kipeä jalka, jolla ei ehdi junalta punaviinikauppaan. Päiväys on 20.2.2010 ja tämänpäiväinen.Vanha blogi joka ei enää vuosiin ole ollut julkinen, mutta joka joskus herää pikaiseen sormeiluuni. Siellä ihmisillä on nimet. Joku on esimerkiksi Jussi ja joku Eeva Kilpi. Eeva Kilpi sanoo siellä, ettei eläimiä saa syödä, mutta että kinkkua tekee joskus mieli. Seuraavaksi hän lukee runonsa joka kehottaa vanhuksia tappamaan ihmisiä ennen kuolemaansa. Niitä metsänriistäjiä (ja paperintekijöitä!). Tuula-Liina Varis kysyy onko Kilpi elänyt eläimen kanssa? Kyllä hän on.

Minä siis elän itseni kanssa ja kaivan täältä näkyville senkin hetken, viikonlopun ennen kosintaa. Sen kohdan kun tekokuu ei ollut Tekokuu, eikä oikein mitään. Pelkkää käyttistä vaan. Tanssia tyhjällä terassilla. Liikutun vähän. En silloin ajatellut että se kosii minua takaisin, pari vuotta myöhässä. Kaikkien niitten öitten jälkeen, joina sen ääni on soinut päässäni. Perkele. Ehkä se on oppinut huumorintajulleni, ehkä se on oppinut, etten sano sille koskaan että joo. Mikä miehekäs ja savolainen hitaus. Kuolemankankeus. Tule Helsinkiin. Kun sinua tarvitaan siellä. En tule. Mene sinä kuuhun.

Ajattelen vähän silleesti, että menkää ja tehkää ja olkaa onnessanne. Hykertelen katsoessani ja kuullessani sitä onnea. Usein itkien ja itsemurhan partaalla, mutta sitten löydän taas itseni ja sitä ei minulta voi viedä. Eikä niitä mustia öitä ja ikävää ja harhailua. Ajattelen ne voimavaroiksi aina kun ne eivät tapa. Eivät ole vielä ikinä tappaneet. Eivät pettäneet.

Uusin miestuttavuus sanoo, että ääneni muuttuu kun tätiyteni muuttuu mummoudeksi. En tiedä mitä se tarkoittaa, ehkä jotakin katkeraa. Ajattelen, että se on niin kovin nuori. Mutta ei se olekaan. Tekokuukin on nuorempi. On ikiä ja ikiä. Eikä niillä ole paljoakaan väliä, paitsi sitten kun se väli muuttuu kuiluksi. Sukupuolien väliseksi. Polvienväliseksi. Tähtienväliseksi.

Maailmassani on paljon hyvää ja rauhatonta kiitoskiimaa. Paljon myös kohellusta. Lääkäri on löytänyt röntgenkuvani ja sanoo, että siellä on sidekudos mömmönä, muttei murtumia ja että pitää ottaa iisisti. Voi kestää paraneminen. Minulla soi päässä Kauko Röyhkä.

Ja kaikki muukin soi. Rakastan valtion apurahoja ja kuivunutta ruohoa. Tyhmiä ja rujoja olentoja. Aivovammaisia imbesillejä. Ja erilaisia kyniä.


11.2.2016

Unia ja pottumaa Marsissa



En nähnyt unta. Joku muu näki. Sain sen postissa. Pitää tarkastella tuntejaan kuin unia. Ovatko ne unia vai tunteja vain.

Pyörin yhden yön sängyssä ja sen päälle - ikuisissa ajatuksissani - pyöräytän rappusissa eräänlaisen voltin. En vielä pysähdy. Vasta sitten kun tajuan että minun on päästävä täältä kotiin. Apteekin pussillinen jäämurskaa jalassa ja kuiva hiki kaikkialla. Lasiuunien polte ja savitöiden lasitus, näytelmät ja rekvisiitat ja kaikki sekaisin. Alkoi sattua armottomasti. Kollegiaalinen turva pelasti ja kaverin isäpuolen auto. Ja juna. Ja lopulta Janne, joka ei osannut sanoa hänkään että mikä tässä olisi parasta. Oltiin alunperin menossa kaljalle. Tai siis meillä oli kirjakerhon tai masennuskerhon tapaaminen. Yhtenä iltana minut sekä saatettiin asemalle että tultiin vastaan. Ei valittamista. Saan kaiken.

Päivystyspoli on sellaisessa remontissa, ettei sinne kukaan lähde turhaan valittamaan ja henkilökuntakin on suoraan Trierin Valtakunnasta. Oltiin sitten Jannen kanssa kaksistaan. Jätettiin auto vainajien omaisten parkkiin. Minä konkkailin röntgenin ja lääkärin välillä ja Janne desinfioi käsiään ja haki jostain kahvia. Käytäviltä sammuivat valot. Hihitettiin. Ei varsinaisia murtumia. Ehkä. Ota tästä nyt selvää. Syö lääkettä ja chillaile. Entäs tämä kävelypuoli? Mietin sitä joskus myöhemmin.

Kipu on siitä kiva, että se pakottaa lepoon. Olen nukkunut ja sitten rouskuttanut särkylääkettä. Ruoka on tuotu ovelle ja juostavat asiat ovat hoituneet lennossa. Minä olen ähissyt paikallani. Tänään aamulla osaan jo vähän varoa. Astun varovasti oikeanpuoleisella itselläni ja hyvin se sujuu. Jauhan kahvipapuja, eikä enää kiukuta niin paljoa. Olen terästä. En ihan, mutta lähes.

Urpo universumi luulee pysäyttävänsä minut yhdellä voltilla. Vähänkö se on sekaisin. Sen kunniaksi katson The Martiania ja yritän olla turhaa töpeksimättä ympäriinsä. Matt Damon pistää kumipotut itämään ja teippaa avaruuskypäränsä jeesusteipillä. Aika poika. Minulla ei ole mitään hätää. Matt Damonilla on helvetin pitkä matka kotiin. Minun kotimatkani on yksi kullin luikaus siihen verrattuna. Otan avaruuspäikkärit ja katson Interstellaria. Rouskutan särkylääkettä menemään. Oispa jotain tosi vahvaa. Huumetta vaikka. Matthew McConaughey jaksaa kiinnostaa vähän enempi kun Damonin pottunaama, muttei tarpeeksi sekään.

Janne sanoo että rutiineja pitää olla. Että otettaisko päivystyskäynnit päiväohjelmaan? Tänään on 112 päivä. Ja ne unet. Kaikkihan tietää, että mä aina kuumehoureissani luulen, että Mikko Alatalo on kuollut. Se elää. Mä olen viimeiset kahdeksan vuotta luullut, että Eminem on kuollut. Mutta sekin elää. Se on ollut mulle niin pitkään kuollut, että en saa sitä enää herätettyä henkiin. Jännää. Tosin ei sillä ole mitään väliä. Kertokaa mulle heti jos Mikko Alatalo kuolee. David Bowiehan on kuollut. Marsissa se soi hetken taustalla. Kivaa avaruusmatkailla omassa sängyssä. Vähän tekee mieli elävää lihaa ja jotain limua.



7.2.2016

Kiva päivä






Kiva päivä. Sanoin joskus viikko sitten. Parvekkeella, puoli seiskalta aamulla, sukkasillani, tupakoimaisillani, kahvi höyryten. Sanoin samaa koko viikon. Olen herännyt. En olisi arvannut muutama kuukausi sitten. Jotenkin se tiedottomuus aina vaihtuu tietoisuudeksi, itsestään, vaikkakin hitaasti. Äkkiä muistaa, ettei ole esimerkiksi halunnut aktiivisesti kuolla pitkään aikaan. Eikä itkenyt.

Kuinkakohan paljon elämänmittaisesta ajastani menee kuoleman kanssa piehtarointiin. Vain vähän enemmän kuin pitäsi, luulisin. Lopun aikaa  nieleskelen pakkasta ja aurinkoa, luonnonvoimien vietävänä. 

Kaikki on ollut niin unohduksissa ja hakusessa. Mutta jossakin tässä se aina on, melkein saavutettavissa. Muistot, tuoksut, tunteet ja se muu, työ ja työstäminen. Muisti ja aika ja ajattomuus. Märät vaatteet, nuotiot, tähdenlento, Aikuinen nainen Pilluralliauton ikkunasta ja vodkaa pullonsuusta, narkkarit, käveleminen hiljaa, istuminen laiturin päässä ja sen sanominen ääneen, että nyt olen valmis. Ja mitä sitten tapahtui, on tapahtunut jo, sitä ei enää ole, mutta se on tässä olemaisillaan, koko ajan. Sitten siitä tulee muistomerkki, arpi.

Unissa ja valveilla minulla on muistoja, joita en ole jaksanut muistaa. Ne ovat vain muistoja, eivät mitään aktiivista. Lämpöä, hajuja, hikeä ja silmiä. Öitä ja auringonnousuja ja ne ovat täällä taas, uusina ja ennenkokemattomina. Joka päivä. On asiallista mainita ne ääneen aamukahvilleen.

Miesvapaa viikko menee pieleen. Annan periksi aikaisessa vaiheessa. Istun Muusan kanssa baaritiskin umpeen ja mutisen miesvapaasta. Sumpussa partojen, mahojen, partavesien, ruutupaitojen ja lopulta myös sekavien naisten keskellä. Huomaan yhden asian. En halua pois. Mennen on vahingoniloinen. Että katso nyt hei vähän.

Suhde toiseen ihmiseen voi olla samalla sekä antoisa että vastenmielisen kuvottava. Kuvailisin suhdettani Menneniin jotenkin niin. Tuolla todellisuudessa meillä on ollut varsin hyviä istuntoja, mutta täällähän ei ole kysymys todellisesta todellisuudesta, vaan Jumalan sanasta ja se Jumala olen minä. Tie ja totuus. Mennen ei ole läpensä paha, vaikka haiseekin aina, varsinkin lauantaisin, pahalle. Se juoksentelee ympäri baaria halailemassa ihmisiä. Huomautan, ettei se ikinä halaa minua, ei ikinä, vaikka rakastaakin minua silmittömästi. Se sanoo että rakkaus vain ilmenee toisin. Voimme pian viettää vittuiluvuosipäivää. 

Sormista lähtee voima. Ranne on kipeä ja kulttuurirahasto ohjeistaa vakuuttamaan faktoilla ja visioilla. Herkullinen...visio. On vähän vaikea ilmaista se, mitä tekee, kun tekee kaikkea, eikä sitä pakettia oikein saa kategoriaan mahtumaan. Ja siihen päälle vielä laulut. Mikä minä olen sanomaan että teen yhtään mitään. On tässä muutakin tekemistä.

Kuten syöminen, naiminen ja leipominen. Ostan voita ja sitruunaa ja juustoa ja keksejä. Teen niistä tahman ja tamppaan kaiken päälle purkillisen lemon curdia. Mies tekeee minulle samalla ruokaa. Tosi hyvää ruokaa, ei todellakaan mitään makkarakeittoa. 
Elokuvaa ja elävää dialogia. Nautin kotoisasta olostani, mutta tahman vien pojille baariin. Syntymäpäivätahmaa kaikille. Se on tappavan hyvää.

Tekokuu on tullut kaupunkiin ja saa osansa tahmasta. Vastustan sen vittuilua kevyesti 28 tuntia. Se ei ehkä ole uusi ennätys, mutta koska minulla on uusia resursseja ja voimavaroja, se on ihan hyvä saavutus. Näytän sille listaa unelmieni miehestä. Se nauraa ja sanoo että tässähän minä olen!  Se täyttää yhden kohdan listalta. 183 cm pitkä. Ei taida riittää. Kaikella rakkaudella. Vastustuskykyni herpaantuu vain pieneksi hetkeksi. Siksi aikaa kun mumisen torilla jäähyväisiä. Tekokuu käyttää sen hetken hyväkseen ja työntää itsensä suuhuni. Loppu on taas yhtä tahmaa. Orgasmikierre laahaa väsyneenä nurkissa ja irtohiuksia kaikkialla, kipeitä raajoja ja mustuneita kosketuksia. Aamulla juomme kahvia parvekkeella ja poltamme tupakkaa. Ajattelen että kiva päivä taas.

Ei ole valittamista. Sanon Muusalle, että tarviin sellaisen joka on kipinämies ja apinamies. Muusa sanoo, että t
arttet apinamiehen lasertykeillä. Apinoiden planeetan. Kyllä Muusa tietää. Rakastan sen viisautta ja rakastan sitä, että rakastan sitä näin. Ja rakastan sitä, että se rakastaa juuri kaikkea sitä mitä rakastaa.

Olen todella hereillä. Ole kiltti Sarille - viikko on kyllä onnistunut yli odotusten.