8/28/2013

Silmäpeli




Maailma on muuttunut osittain vastahakoiseksi. Olen kyllästynyt mittavirheisiini ja kivun ylläpitämään väsymykseen. Toisaalta nukun silloin kun nukuttaa ja valvon kun en nuku. En oikein jaksa mitään säällistä ja lykkään pieniä asioita huomiseksi ja ylihuomiseksi ja jonnekin hamaan tulevaisuuteen jossa pelaan normaalia silmäpeliä.

Päänsärky muistuttaa ajoittain migreeniä ja silloin on vain elettävä liikkumatta verhojen ja kaihdinten takana, vaikka mieli hyppii seinille ja aivoissa sihisee.

Jouduin harjoittamaan maakuntamatkailua ja viettämään kokonaisen päivän valossa. Viisto ja syksyinen kirkkaus viilsivät läpi silmälapun ja läpi aivojen. Kuulin kuinka valo kiehui silmän kautta läpi pään.

Lapun alla tapahtuu solujen jakautumista tai jotakin mitä en osaa selittää. Valo sulkee koko silmän, pimeydessä näen paremmin. Loppukesän kelit eivät voisi olla paremmat. Surettaa oma kasvava inho valoa kohtaan. Sitä ei pääse pakoon. Se satuttaa ja tunkee läpi.

En ole kovin sinnikäs tai pitkämielinen. En ollenkaan zen. Mitä enemmän vituttaa, sitä vilkkaammin pyörivät molemmat silmät päässä. Ja sitä huonommalta tuntuu. Itkisin, enemmänkin, jos se ei sattuisi haavaan.

Pitkästä aikaa toivoisin, että olisi joku joka silittäisi ja helpottaisi mun oloa. Rauhoittelisi mut olemaan tekemättä mitään. Kokeilen musiikkia.

Rodriguez – Climb Up on My Music



8/25/2013

Näkemiin



Väliaika.

Melkein näin tänään jotakin. Menin kauppaan ilman silmälappua. Kardinaalivirhe. Aurinko porautui silmän läpi aivoihin ja preparoi ne ihan uuteen uskoon. Tai ehkä vain ennalleen. Viiltokipua, sahanpurua ja -laitaa, megalääkitystä ja lappu takaisin silmän päälle. Mä sanoudun irti tuosta saatanan elimestä. Revin kohta kokonaan irti, niin loppuu tuo toimimattomuuden toimittaminen.

Mä huomasin kirjoittaneeni vahingossa romaanin. Laitoin sinne kaikki miehet ja tein itsestäni vihdoinkin sen hämähäkin, joka olen jo pitkään ollut. Sen kunniaksi syön kärpäsiä. Niitäkin vahingossa, sillä luulen silmähaavan revenneen uudelleen, umpi-innostuessani hetkellisestä näkemisestäni. Niinä tunteina kun näin selvästi, etsin käsiini vanhan alun, mutta löysinkin vanhemman alun. Seuraavaksi siivosin gmailini, koska arvelen kohta kuitenkin kuolevani ja jättäväni jälkeeni epäilyttävää ja paljastavaa materiaalia. Löysin mun ja kainalosauvan (melkein) kaikki tallennetut pikaviestit. Niitä on aika paljon. Vuodelta 2008 säästettyjä. Sitä ennen on tyhjää. Helvetti. Kuusi vuotta keskustelua.

Silmän lisäksi revin itseni irti. Pakko on. Ei tämmöinen peli vetele.

Toinenkin näkemisen hetki oli. Kävin läpi toukokuun. Ei sieltä erota mitä mä olen puuhaillut tai kenen kanssa. Rakkaus on pulkka hiekassa. Koskaan ei sada ensilumi. Olin tuhoamassa koko kuukauden, mutta päätin antaa olla. Että muistaisin. Sen kunniaksi hetin roskiin sinisen mekon.

Saapa nähdä (tai siis vissiin ei saa) mitä musta on aamusella jäljellä. Nyt menen viemään roskat.


8/22/2013

Muista hamkkia seksi*


Terassilla 


Terassilla 
Sokeat päivät jatkuvat ja mun mieli yrittää madaltua. En päästä sitä vajoamaan, mutta vaikeaa se on, kylmien sadekuurojen keskellä, mummojen nyrkkirautojen seassa ja jatkuvassa väsymyksessä. Silmät kiinni on hyvä, mutta välillä pelkään että silmä ei parane, vaan sokeudun ihan kokonaan. Ihan kokonaanhan on tässä tapauksessa vain puoliksi, joten mitään oikeaa hätää ei ole. Kipu on ja väsymys.

On siis otettava ilo irti elämästä tällaisenaan, upottava vähän omaan pelkoon ja turhautumiseensa. Kotiutuminen on vaikeaa ja elämä jumittaa. Menen silti joka päivä ulos, istun urheasti terassikahvilla ja säädän tulevaisuutta. Aivotoiminta on puuroutunut huonosta unesta, mutta olen antanut itselleni luvan nukahtaa missä haluan ja milloin haluan. Silloin silmäkin lepää.

Olen myös jatkanut silmäpeliä. Se on vähän vaikeeta. Huumattu kyklooppi lienee aika harvinainen fetissi, mutta on mulla käynyt flaksikin. Mietin Setätaiteilijan neuvoja mulle. Sitä lähinnä, että uskaltaisin vaan ottaa ja saada kaiken mitä haluan. Leikkiä, tehdä työtä, naida ja nauraa. Ja olla välillä vähän kiltimpi. Ja ihana, koska olen.

Eilen mä olin megakiltti ja samalla hullunrohkea. Joskus mä mietin, arvaakohan kukaan, mitä mä oikein käyn toisten ihmisten työpaikoilla tekemässä. Sori. En aio lopettaa.


*Muistutus Pilville

8/21/2013

Valosta sokeuteen



Viimeiset päivät ja tunnit ovat sujuneet välitilassa. Torstaista ja perjantaista on pitkä matka tähän. Lähteminen Arenyksesta sekoittui itkuun, rakkauteen ja ruttoon. Ikävään. Setätaiteilija piti puheita ja itki. Pyysi anteeksi sentimentaalisuuttaan ja itki. Pyysi anteeksi kaikkia rumia sanoja ja yhteenottojamme ja itki. Oscarkin itki, mutta hillitymmin, analysoiden puoliääneen tunteitaan ja äkisti syttynyttä rakkauttaan. Sitä, kuinka mahdoton nainen minä olen ja mitä mahdottomammaksi käyn, sitä suuremmaksi hänen rakkautensa kasvaa. Miten helvetissä se tuntuikin niin tutulta?

Annoin kaikkien itkeä. Itse en enää voinut, olin jo suorittanut oman välitila-amokini ja paininut keskenäni jokusen yön. Pep lupasi minulle kaiken marin mitä ikinä tarvitsen ja milloin ikinä tarvitsen. Se oli minusta asiallinen tarjous.

Jotenkin alistuin sillekin, etteivät mies ja nainen voi koskaan olla ystäviä. Seksi ja seksuaalisuus puskevat pintaan kuin myskihärät. Matadorit ja toreadorit kamppailevat keskenään jokaisen pillun ympärillä kuin häiriintyneet banaanikärpäset. Viimeisen illan kaihoisa kysymys oli se, mahtaisinko olla kiinnostunut nauttimaan vielä punaviiniä ja kenties harrastamaan kolmen kimppaa? En ottanut edes punaviiniä, en jaksanut. Yritin kertoa, että jos helpoiksi leimatut pohjoisen naiset tosiaan olisivat helppoja, nämä miehet olisivat panneet vuosikausia putkeen, eikä niitten tarvitsi vongata minua kuutta viikkoa. Ja että olettehan te nähneet ketä minä panen! Mitä te nyt enää! Mutta se on kunniakysymys, eihän sitä tiedä jos vaikka kuitenkin, juuri tänään. Jalkaa on pidettävä oven välissä, vaikka se olisi jo katki.

Sanon vielä kerran, että ihailen näitten miesten loputonta sinnikkyyttä. Toivoa, joka palaa ja polttaa, vaikka todellisuus tekisi aivan muita temppuja, ihan nenän edessä. Olisipa itsellä yhtä vankkumaton usko omiin mihin vain ja kyky jatkaa. Mitä vain.

Valvoin viimeisen yön, join viimeisen kahvin, haahuilin merentuoksun kautta lentokentälle. Kun pääsin koneeseen, nukahdin melkein heti. Nukuin nousun ja heräsin jossakin taivaalla ja sitten nukuin uudestaan. Kuuntelin kieliä, olin ihan hiljaa ja join paskaa kahvia ja nukuin vielä vähän. Seuraavaksi nukuin bussissa Turkuun ja lopulta Pilvin sängyssä. Minulla oli puolessa tunnissa ikävä. Ikävä takaisin ja ikävä kotiin lapsen luo. Voin suositella lämpimästi kaikille jotka palaavat reissuiltansa, kotimatkaa perjantaina iltasella ja Turun kautta. En tiedä mitään, millä orientoitua paremmin arkeen.

Pilvi sieti voivotteluni. Söimme nakkeja suoraan paketista (tapas) ja joimme vähän punaviiniä päälle. Pilvi leipoi suklaakakun. Yritimme istua parvekkeella ja nauttia lasilliset viiniä. Kehoni kamppaili muuttuneita sääolosuhteita vastaan heittäytymällä jäätyväksi, mutta onnistui olemaan läsnä.

Mun kotimatkasta kehkeytyi lopulta kummitusjunamainen sessio, sillä tulin hieraisseeksi silmiäni aamusella. Jotenkin onnistuin repimään tai viiltämään haavan sarveiskalvolleni, mutten tietenkään tiennyt sitä. Asemalta sain kyydin kotiin, jonne jätin kissan ja kassin, laitoin villasukat jalkaan ja vaatetta päälle ja menin keskussairaalaan jonottomaan juoppojen painijoitten ja kuolevien pappojen sekaan. Sain ensiapua viidessä tunnissa. Kaksi päivää ensiapua ei auttanut, joten hain lisäapua eilen aamulla. Omalääkäri löysi haavan silmästä. Olen voidellut itseni antibiooteilla ja odotan sokeutta. Yöt kuluvat kivussa ja säryssä. En kuole, mutta en ehdi paljoa ikävöidä muuta kuin näkemistä ja kahden silmän yhteispeliä. Väsyneenä kuvittelen, etten enää koskaan näe normaalisti. Nukkuneena uskon muuta.

Arki tökkii silmään ihan fyysisesti ja kamppailen unen ja valveen rajoilla. Uni on hyvä, siinä silmä lepää. Tasapainoilu sopivan lääkityksen löytämiseksi on hakuammuntaa. Silmätippoja, silmävoidetta, ehdotonta lepoa ja nukkumista, sokea silmä peitettynä. Kirjoittaminen, opetussuunnittelu, työ ja näkeminen tekevät tiukkaa.

Ehkä minuun tarttui hitunen välimerellistä rentoutta ja riettautta, sillä suhtaudun tähän odottamattoman rauhallisesti ja fatalistisesti. Tämä on nyt näin ja kohta on taas huominen. Eilisen kivussa ei tarvitse roikkua, se on jo kaukana. Vaikka todellisuudessa kehollani on tapana muistaa, kaikenlaista. Miksi se ei muista kaikista parhainta, kaikista parhaiten.

No, ehkä eilen pelkäsin vielä kuolevani tai sokeutuvani. Lähetin muusalle viestin, että olen ikävöinyt ja haluan jonkin audienssin, punaviiniaudienssin.  Enhän mä menetä mitään sillä, että rakastan. Epämääräisesti, mutta kuitenkin. Tarkensin kuitenkin rakkauteni reunaehtoja jo aiemmin, itselleni vain. Ei niitä rakkauksia, jotka tekevät minusta kipuisan ja kaipaavan. Vain niitä jotka lataavat kehoani ja mieltäni, vain niitä jotka tulevat ja menevät itsestään, ilman pyrkimyksiä saavuttaa ja saada. Ja tietenkin pakkorakkaus.

Olenpa minä pöllyssä. Vihlonnan alaisena.

8/15/2013

Adéu




Adéu, mun ranta 

Adéu, personal trainer


Elämä on juhla. Ja festa. Vielä ei pahemmin väsytä ja eilenkin jäi iso osa juhlista kokematta ja näkemättä. Ei vaan ehdi ja jaksa olla kaikkialla. Mä tulin jo kolmelta yöllä kotiin. Aikaisemmin kuin monet lapset. Ihan puhtaana ja kuivana. Tämän illan ruttopirskeistä en tiedä. Laitan iskunkestävät jotkut.

Mä sain illalla mielettömän hienon oppitunnin flirttailusta. En ehkä usko, mutta se nainen oli luullakseni huumepoliisi. Kukaan muu ei siksi jutellut sen kanssa, ettei ne (huumepäissään) lipsauttelisi tietoja, mutta me löysimme heti yhteisen kielen. Naurun. Se yritti ensin kaivaa multa jotain tietoja, mutta tajusi, että mä olen hirveän tarkkana, enkä oikeasti taida tietää kuka levitää kolumbialaista ruohoa täällä. Söimme yhdessä. Olemme melkein vanhoja tuttuja, koska se on kerran nähnyt mut istumassa ja syömässä mustekalaa.

Valitsimme yhdestä pöydästä miehen, jota kiusasimme tunnin. Mä en kykene sellaisiin suorituksiin kun paikalliset, mutta mä olen halutessani nokkela lukemaan eleitä ja ilmeitä. Tosin tulkitsen niitä ihan väärin, varsinkin täällä. Mutta mä olinkin enmmän sellainen opetuslapsi.Kävimme koko prosessin vaihe vaiheelta läpi. Ensimmäisestä silmäyksestä, jatkuvaan tuijotuskidutukseen ja tissien sivelemiseen ja sormen suuhun työntämiseen. Meinasimme kuolla nauruun, sillä selostimme tapahtuman toisillemme. Ihana miesparka. Se ei oikein voinut mitään, sillä se oli seurueessa, joka myös istui syömässä ja juomassa. Se taisteli meitä vastaan kaikin mahdollisin elein, tajuamatta niitä itse ja yritti jopa kääntyä meistä pois, muttei kuitenkaan voinut uteliaisuudelleen mitään. Iskimme heti, kun se vilaisi jonkun ohikulkevan isoäidin suojista meihin päin. Lopulta, seurueen poistuessa, se tuli tervehtimään meitä ja huokaisi helpotuksesta, mutta oli silti hyvillään huomiosta.

Lopun iltaa notkuin juhlan mukana, vähän laiskana ja väsyneenä, mutta harjaannutin katsettani ja pelasin silmäpeliä ihan kaikkien kanssa. Taisin osua pari kertaa vähän väärään osoitteeseen. Viehättävä silmäilykumppanini joutui keskeyttämään pelimme hyvän alkulämmittelyn jälkeen, sillä perhe pamahti paikalle. Tosin täällä on sellainen sanonta, että he is not gonna fuck his woman this night!  Kävin läpi myös homoporukan ja ihmettelin kun ei toimi mikään tuijotus. Tapasin vielä yöllä yksinhuoltajaisän ja sen pojan. Ne oli yhdessä joraamassa iltabileissä. Isä laittoi ilmiselvästi pojan asialle ja luulen ettei poika ollut asialla ihan ensimmäistä kertaa. Niin suloinen oli. Se haki mut tanssimaan ja näytti mulle miten rokataan. Olin tietysti ihan myyty. Sen iltasuukot ja adéut veti melkein vertoja pt:n pusuille.

Mun kollega kertoi, että heräsi aamulla siihen kun joku huusi nimeäni kadulla. Se oli kyllä joku nainen. Olinko mä sittenkään ennen aamua kotona?

Tänään kävin hyvästelemässä oman rantani. Jäin melkein kiikkiin kivikkoon, sillä perääni säntäsi alaston mies, jolla oli helvetin hieno muna, ihan pystyssä. En siis ollut tajunnut, että se seurasi mua. Hetken aikaa täytyi nieleskellä merivettä ja tehdä nopea reittisuunnitelma pois vedestä ja hädästä. Onnistuin. Mulla ei ollut ongelmia lukea tämän urhean nudistin eleitä.


8/14/2013

Vuolas läheisyys



Rakastan tässä olemista. Kaikesta vääntämisestä ja tajuttomuudesta huolimatta, suurin osa ihmisistä on ihania, kauniita, ystävällisiä, avoimia ja rakastavia. Ihmisiä. Vaikka itse olen jo vähän välitilassa, enkä oikein missään, vetävät ihmiset minut takaisin tähän hetkeen. Pakottavat koskettamaan ja hymyilemään. Antavat pieniä lahjoja, oksentavat elämänsä päälleni, kuin linnunpoikaselle.

Itse kykenen juuri ja juuri sulattamaan kaiken vuolauden. Kun hiljenen, kaikkien on vaikea ymmärtää, mikä oikein on vialla. Yritän selittää, ettei mikään ole vialla, minulla on hyvä juuri näin. Ja koskea voi niin monella tavalla. Mä olen oppinut väistämään ainakin limaisen kosteat poskisuudelmat, jotka osuvat posken sijaan suulle.

On ihan sama mistä tulen. Ihmiset puhuvat aina pohjoisesta ja kyselijät nyökyttelevät ymmärtäväisinä. Että kylmä. Minä siihen että joo. Iso osa ihmisistä on muutenkin jostain muualta. En minäkään jaksa kiinnostua kenenkään kansallisuudesta, sillä kun ei ole väliä, kun kaikki ovat nyt tässä. On niitäkin jotka ovat eläneet koko elämänsä kylässä, eivätkä ole koskaan käyneet missään muualla. Ne liikkuvat kaupan ja kodin väliä, istuvat kahdessa kahvilassa ja juovat joka päivä samaan aikaan saman juoman, syövät taas macarones, tänäänkin. Tarjoavat minulle grillattuja paprikoita, taas tänään. Iso osa elämästä tapahtuu kadulla. Mä en uskalla ajatella mitä mulle tapahtuu kun joudun ylihuomenna kotimaiselle kadulle.

Arvostan paljon pohjoista hiljaisuutta ja väljyyttä, joka parhaimmillaan sietää toisen ihmisen läsnäolon ilman jatkuvaa puhetta ja liikettä. Täällä mun täytyy välillä pinnistellä, etten joutuisi silmätikuksi murjottamiseni takia tai ahdistuisi jatkuvasta häsläämisestä. Mutta on muitakin hiljaisia. Ja kaikki saavat olla. Välillä otetaan yhteen, mutta niin kai ihmiset tekevät muutenkin.

Täällä ihmisillä on takanaan pitkä historia lähellä olemista, naapuruutta, kansallisuuksien sulautumista ja kaikkea sellaista, mikä Suomessa on aika lailla vielä hakusessa. Miksi ihmeessä se pohjoinen väljyys ei kanna suvaitsemiseen asti? Tosin mä inhoan suvaitsemista jo sanana. Mä en mielelläni suvaitse mitään. Ymmärrän muutosvastarinnankin, pelon ja sulkeutuneisuuden. Olenhan minäkin sellainen. Kansainvälisyys ei ole ollut täällä mikään juttu, koska se on niin normiarkea. Välillä pelkkää sietämistäkin.

Viime yön vietin enimmäkseen rannalla ja näin monta tähdenlentoa. Yksin. Paitsi kävi mua joku Muha moikkaamassa. Se oli niin pilvessä että minäkin pilveennyin kun vaihdoin muutaman sanan. Se etsi nukkumapaikkaa, mutta mä olin ehtinyt ensin. Uin mustassa. Mä olen niin tehty näitä öitä varten. Kalamarin kalastajien valot heiluu mustassa, rantaa lanaava traktori nostattaa pölypilven ja se leijuu mereen, hirviöiksi, kaloiksi ja haamuiksi. En haluaisi jättää sitä näkyä. Sitäkään.

Aamulla hieroin sovintoa Setätaiteilijan kanssa, mutta ei se enää oikein toimi, kun mies on vereslihalla ja tihkuu pyhää vihaa ja muuta purkautumatonta miesenergiaa. Istuin aamupäivän Pt:n kanssa juomassa kahvia ja puhumassa sianitaliankatalaania ja pussailua. Meillä on valtavat kieliongelmat, mutta ei yhtään ilme- tai eleongelmaa. Meidän ympärillemme kerääntyi piiri. Alan jo tottua siihen. En tiedä onko jokin vedonlyönti käynnissä, tai mitä kukakin veikkaa tai on veikannut, mutta kaikki istuivat hiljaa ja odottavat.

Jännää, että täältä etelän tuppukylästä löytyy tuollainen pilallehemmoteltava adonis, guapa ja komistus.

Tänään ajattelin nukahtaa myöhäiselle siestalle, syödä sitten illemmalla masun umpeen mustekalavauvoja, polttaa vähän pilveä ja käydä tsekkaamassa yhden konsertin. Mitäpä sitä muuta. Ihminen.

Panomuuri



Suomi ei voittanut 

Atzaran Jordi on mun karkki ja suklaa 

Elvis ja sen isäntä 

La Vanguardia


Juuri kun pääsin onnittelemasta itseäni kieliasioissa, törmäsin muuriin. Kielimuuriin, ajatusmuuriin, kosketusmuuriin ja tiiliseinään. Panomuuriin. Mun piti kertoa kielestä ja kommunikaatiosta, mutta tämä panoasia syö kielen.

Olen metsäläinen. Kiivas, ilkeä, itsenäinen ja paha. En ymmärrä antaa tarpeeksi. Vaikka minulle annettaisiin mitä. Olen kiittämätön kissa ja luulen olevani parempi kuin muut, vaikka oikeasti olen täysi paska ja mulla on liikaa kuvitelmia itsestäni. Kuten se, että olisin muka joku! Setätaiteilijan mitta siis täyttyi eilen. Se on pitkään yrittänyt olla jokin muu eläin kuin koira, mutta yhden Irish coffeen jälkeen se sylki päälleni kaikki mahdolliset loukkaukset. Olen ruma ja paha ja se ei panisi minua mistään hinnasta! Sen mielestä ei kukaan muukaan panisi!

Tähän asti ongelma on ollut lähinnä se, että se panisi minua millä hinnalla hyvänsä, mutta minä en vaan suostu. Ei paneta. Ei vittu paneta. Ja mitä enemmän mä kuuntelen niitä ja näitä ehdotuksia, sitä vähemmän mua panettaa. Olen kuunnellut pitkämielisesti selvityksiä näistä sen kieliasioista, nunnista joiden kasvot leviää hymyyn kun ne saa setätaiteilijan sisäänsä, siitä kuinka se voisi nuolla mutkin neitsyeksi ja kuinka mä en ollenkaan näe mitä mulle oikein on tarjolla. Mutta mua ei huvita. Mä näen mitä mulle on tarjolla ja se haisee patsulilta. Mä inhoan patsulia. Se ei kiihota mun sukupuoliviettiä. Se tappaa sen.

Mun mitta taas täyttyi siitä, ettei miehillä täällä ole mielessä kuin kaksi asiaa. Toinen on paneminen ja toinen on paneminen. On ihan sama mitä ne panee, kunhan ne panee. Ja niiden itsetunto on korkealla, usein korkeammalla kuin libido. Viimeinen keino saada nainen panolle, on lytätä se niin kiven koloon, ettei se muista mikä sitä löi ja se antaa sitten vahingossa. Se ei toimi muhun. Tajusin myös sen, että mun on turha yrittää selittää, että mun itsetuntoni ei ole kiinni siitä haluaako joku, tai ei kukaan, panna mua, vaan se koostuu ihan muista asioista. Sellaiset selitykset ei vaan mene läpi tai ainakin mua pidetään ihan vammaisena ääliönä. Että olisi jotain muutakin? Niinku mitä? Siis mitä?

On oikeesti kiva panna jotain pantavaa, ihan oikeesti on! Mutta sitä kivaa pantavaa on harvoin tarjolla myös täällä.

Mä puolustin kuitenkin itseäni ja sanoin, ettei mun tarvitse kuunnella tuollaista paskapuhetta ja solvaamista keneltäkään, jonka kuvittelin ystäväkseni. Ja että tiedän, etten mä ole mikään taivaan lahja, vaikka vähän kyllä olenkin joskus kun hyvin käy, mutta ettei mulla tulisi mieleenikään puuttua toisen ihmisen ulkoiseen olemukseen samalla vittumaisuudella kuin Setätaiteilija puuttuu minun olemukseeni. Enhän mä voi mitään tälle mitä mä olen! Mun on pakko elää itseni kanssa! Ei minään potentiaalisena ja kaikkia miellyttävänä panopuuna.

Mä lähdin pöydästä kävelemään. Teatraalisesti. Sanoin, etten halua nähdä sinua enää koskaan. Oikeastaan en halua nähdä ketään enää koskaan. Hyvästi.

Lopun yötä puhelimeni kilisi kahdenlaisia viestejä. Osa niistä oli pelkkää räksyttävää haukkua ja osa oli viestejä kuningattarelle. Voi Jeesus. Oikeesti. Jos se olisi joku johon olisin totaalisen kuumana, niin....unohtakaa koko juttu. Ei siltikään.

Mä myönnän kyllä olevani paha. Yhden sinnikkään sissin sain lopulta perääntymään sillä, että käskin sen jo lopettaa vonkaamisen. Vaikka se olisi viimeinen mies maailmassa en panisi sitä vaan panisin elukoita! Että se on mieskoira ja mä en voi sietää mieskoiria!  Tämä piti tehdä julkisesti ja koska meillä ei ole yhteistä kieltä, osallistui tämän lauseen selvittämiseen pöydällinen naisia ja miehiä, jotka tekivät tarkennuksia, ammuivat ja määkivät.  Niin kauan, että asia oli selvä. Mä kuolisin jos joku sanoisi mulle noin, mutta mä en ehkä roiku kenessäkään viikkokausia, seuraa sitä kuin koira, istu siitä kolmen metrin säteellä toljottamassa, mitä ikinä se onkaan tekemässä ja missä.

Mutta siis epätoivo ja toivo sentään. On pakko ihailla näitten miesten jaksamista ja rohkeutta.

Luulen, että mulla on puolessa vuorokaudessa ikävä tätä kaikkea kun lähden kotiin. Jos joku suomalainen mies, mieluiten joku eikoira prinssimies, haluaa ilmottautua pano kahville perjantaina niin mä suostun heti. Mullon teitäkin ikävä nyt ja puoli vuorokautta välitilaa on aina puoli vuorokautta välitilaa.

Mä luulin joskus, etten ole ollenkaan valikoiva ja panen kaikkea mikä liikkuu, mutta todellisuudessa mä taidan sittenkin olla nunna.



8/12/2013

Ikävät






Hyvä pyhäpäivä. Olen tehnyt aika vähän mitään tänään. Tai siis eilen. Pessyt vaatteita, säätänyt videopätkää, juonut kahvia ja voinut pahoin.

Loppumattomista festoista yksi on aluillaan ja pääjuhlat juhlitaan lähtöpäivääni edeltävänä päivänä ja lähtöpäivänä. Festa Major de Sant Roc on vanhin Barcelonan juhlista. Yöllä sain esimakua juhlamenoista, kun suihkepulloin varustautuneet sottapytyt levittivät ties mitä väriliuosta kaikkien päälle. Juhlat aloitetaan hyvissä ajoin ennen juhlapäivää. Viikkoa ennen on sopiva ajankohta. Ilotulitus on usein jo juhlan odottamisen alkamista edeltävänä päivänä, juhlan aikana satunnaisesti ja yleensä juhlat myös lopetetaan ilotulitukseen.

Orkesteri soitti mitä huvitti ja vaihtoi paikkaa mielensä mukaan. Terasseilla ei saa soittaa musiikkia, paitsi elävää. Siksi kaduilla on varsinkin juhlan aikaan yksi tai useampi porukka, joka liikkuu, tanssittaa ja laulattaa ihmisiä, kerää porukkaa mukaansa ja soittaa siinä sivussa. Kuka haluaisikaan kuunnella jotain dj:tä?

Terassilla oli tunkua ja mohitoja sai juoda vitosella aika monta. Tarkemmin ottaen niin monta kuin pystyy. Suomalaisena mun pitäisi osata käyttäytyä ja vetää irvokkaat perseet olalle ja ehkä vielä oksentaa jonkun kivan tyypin syliin. Koko rahan edestä. Ja kaverit on kovasti odottaneet näkevänsä niitä suomalaisia juomatapoja. Ja räyhäämistä. Ne itse kiskoo olutta aamupalaksi ja pitkin päivää, olematta koskaan oikein kännissä tai selvinpäin. Toisaalta yksi ei juo ollenkaan alkoholia, mutta on hiljalleen vähentänyt tupakanpolttoa niin paljon, että ylpeilee polttavansa pelkkää maria. Ja niin se myös tekee. Tupakointi tappaa. Fumar mata. Se on joskus juonut liikaa, mutta nyt se on kuivilla, koska polttaa pelkkää ruohoa ketjussa. Toinen ei juo väkeviä ja sekoittaa vähän tupakanpuruja mariinsa. Pt sekoittaa vähän maria tupakkaansa ja syö joka päivä croissantteja, koska ne ovat niin terveellisiä. Täysjyvää. Se oli löytänyt leipomosta myös täysjyväsydämen. En syönyt sitäkään. Mä en osaa selittää sille täysjyväasiaani niin, että se ymmärtäisi.

Puhumme paljon masentuneista miehistä. Naisista neljäsosa syö masennuslääkkeitä. Ahdistukseen, jännitystiloihin ja unettomuuteen.

Sisällä liikkuu jokin kotiinpalun ahdistus ja odotus. En tiedä mihin minulla on ikävä. Ei mihinkään erityisesti. Ihmisiin on ikävä. En pidä siitä hetkestä jolloin ikävä on tasapainotonta kiikkumista kahden ikäväalueen rajoilla, ehkä ilmatilassa, ehkä matkalla, ehkä melkein kotona. Ohuet säikeet kiskovat lähemmäs tai kauemmas kohti ikävän kohdetta. Tuntuu kuin olisin leija, joka on kiinni kahdessa narussa.

Mutta se tunne menee aina ohi ja muuttuu. Naru joustaa. Keho joustaa ja mieli. Ikävän kohteet joustavat.

Niitä mohitoja oli kaksi.



8/10/2013

Treffeillä


Lahja

Unohdin kertoa, että meidän piti tehdä eilen makaronilaatikkoa. Mutta siitä ei sitten tullutkaan mitään pt:n jouduttua surffailemaan jonnekin lähikylään illaksi. Se siirrettiin tehtäväksi manjana tai siis manjanan manjanana, tai jotakin sellaista. Multa on kinuttu suomalaista ruokaa. Jotain tyypillistä. Esimerkiksi lohta ja sen kanssa tuoresalaattia. Mä kerroin, että me syödään makaronilaatikkoa ketsupilla, eikä mitään muuta. Paitsi että mä en syö sitä ketsuppia, mutta vieraiden on pakko. Ne kysyi, että mitä viiniä ostetaan ja mä ehdotin että juotaisiin maitoa. Ne lupasi tuoda. Punaviiniä. Mutta tämä siis tapahtuu joskus toiste.

Vapauduttuani keittiöjumalattaren tehtävistä, mä suostuin treffeille yhden urpon kanssa. Se on viikon kinunnut mua ulos syömään. Se oli minuutin myöhässä tapaamispaikasta ja mä lähetin sille viestin, että menen nyt syömään minne huvittaa ja adéu! Se kipitti sinnikkäästi mun perässä ja löysikin mut. Se ei normaalisti löytäisi, koska olen kieltänyt kaikkia antamasta aikatauluani sille. Mä kuitenkin ajattelin, että sehän voi olla sellainen harjoitusvastustaja. Ehkä mä olen vaan liian nirso. Se voi yllättää mut positiivisesti, ihan varmasti voi.

No ei voinut. Mä olin lopulta niin vihainen ja kireä, että ääneni väkisinkin kohosi vähän kaiken muun hälyn yli. Mä olin melkein kaksi tuntia ihan kiltisti kuunnellut sellaista tyhjänpäiväistä jaarittelua, että mikä sun lempielokuva on mun on bladerunner ja mikä sun lempikirja on mun on sieppari ruispellossa ja sä oot niin kaunis näytät ihan peppipitkätossulta ja jonimitchelliltä oi vuhvuh. Ja siinä kohtaa, missä se sanoi, että Blade Runner on siksi niin hyvä kun se on totta, mulla repesi. Mä yritin vähän vielä keskustella siitä, minkä ikäsinä espanjalaismiehet muuttavat pois äidin luota ja miltä se niinku tuntuu elää aikuisen miehen elämää, jota äiti ohjailee? Tämä mies oli jo 38, mutta napanuora oli katkaisematta. On se siis muuttanut jo kotoa pois, mutta jostain syystä äiti on nytkin sen luona...

Mä en ollut yhdestäkään maailman asiasta sen kanssa yhtä mieltä. Lisäksi, ennen jokaista kysymystään, se tökkäsi mua käsivarteen tai polveen tai yritti vähän hipaista. Jos se olisi joku johon olisin ehdottoman kuumana....no en mä voisi olla, unohtakaa koko juttu.

Se myös unohti syödä. Seuraavaksi se unohti maksaa ja kysyi kauniisti, että haluaisinko yhden oluen? Sanoin että kiitos, mielelläni! Se ei vaan saanut sitä tilattua. Lopulta mä tilasin sen itse. Seuraavaksi tarjoilija unohti tuoda sen ja mun deitti kysyi haluaisinko, että hän käy muistuttamassa. Se ei kuitenkaan saanut käytyä muistuttamassa. Lopulta mä otin mun määrätietoisen olemukseni käyttöön ja sain puolen tunnin säätämisen jälkeen yhden olskun. Olipa se hyvää. Mutta ilta oli saatanan kamala. Mä en enää ikinä mene treffeille. En yhdenkään sellaisen tyypin kanssa jonka luulen voivan yllättää mut positiivisesti. Jos koko ilta ei olisi ollut niin raivostuttavan naurettava ja absurdi, olisin varmaan itkenyt kivusta.

Onneksi tämä aamu oli leppoisampi. Yksi setäkaveri toi mulle aamukahville pussillisen kirsikoita, kantapaikan omistaja pussaili mut pilalle ja mun ei tarvinnut tilata mitään, koska mun kahvi tuli ihan itsestään pöytään. Lopun päivää mä vietin mun salarannalla. Katsoin jokaisen laivan, veneen ja laudan. Meri aaltoili pulleana, mä keinuin sen mukana ja naureskelin itsekseni.

Musta pidetään niin hyvää huolta, että lähteminen on aikamoista kipuitkua. Miksi nää rakastaa mua niin paljon?

Do you want to drink beer with this stupid man


Hombres

Suppailua 


Vesisateen madollisuus 54% 

Varpaillaan 

"Hey beatiful woman! I will like to drink cold red wine with you. Then go to eat something and maybe make love. Jejeje. With protection ofcourse."

"Do you want to drink beer with this stupid man. If you want, we can talk about life. Philosophy is my hobby."

Nyt ei mene ihan putkeen. Joku on levittänyt huhuja joissa mulla on kireen pääni sisällä aivot ja sellainen huhu nostaa nörttejä kellareista ja viemäreistä. Ne ei ole kovin sujuvia naisten kanssa. Lisää koiramiehiä. Rima ei ole kovin ylhäällä, mutta todellisuudessa täältä on pikkusen vaikeeta löytää sellaista kypsää ja osaavaa seuraa. Edes aivoilleen.

Eilen mä olin suppailemassa pt:n kanssa. Tuli heti tappelu. Mun on mahdotonta ottaa vastaan aggressiivista ohjausta vieraalla machopomotuskielellä. Mä huusin vain vähän, mutta machopomon on taas hyvin vaikea sietää naisia, jotka pomottavat takaisin. Tämä on luultavasti sarjassamme niitä miehiä, jonka kanssa tappaisimme toisemme nopeasti, muttei kivuttomasti. Päivän kruunasi myrsky jota on odotettu toista viikkoa. Ukkonen jylisi jossakin kauempana ja satoi vettä. Se siitä. Lämpö laski varmasti jonnekin 20 asteeseen ja mulla oli illalla pitkät kalsarit, pitkähihainen mekko ja villatakki. Kaikki nauroivat. Mua paleli. Yöksi kaivoin villasukat.

Tämä päivä on mennyt uudellenjärjestelyihin kantakahvilassa. Pt siis taipui tulemaan mun reviirille, selvitettyään ensin aikatauluni ja sekoillessaan niitten tajuamisessa. Se tuli jo eilen näyttävästi terassille. Se raivasi itselleen, laudoilleen ja tietokoneelleen kokonaisen pöydän. Koska olen yleensä aikatauluissani arvaamattomin, kukaan ei tajunnut, etten mä enää mahdu sekaan. Ja myös mulla on leviteltävää kamaa mukanani. Sitten alettiin siirtyillä. Monikaan ei halua siirtyä liian kauas, ettei niiltä jäisi näkemättä ja kuulematta yksikään liikkeemme tai sanamme. Vähän kuin heittäisi pari tuntia improvisaatioteatteria päivittäin.

No, ehkä tää jo huomenna menee paremmin. Ja huomenna onkin jo ihan kohta. Täytynee karistella tämä päivä iholta ja opetella sanomaan jotain kilttiä katalaaniksi.

8/07/2013

Aikatauluista


Lounasyleisö. Oikealla sinnikkäin sissi jonka tiedän. Välillä vituttaa.

Musta kirja 

Yö rannalla.  

Pääsin kai eilen sanomasta niistä reiteistä ja aikatauluista, joita kukin noudattaa. Aivokuumeinen ja -puuroinen ajatuksenjuoksuni on ollut käsittömättömän hidasta, mutta päivitellessäni tänne, unohdin kokonaan, että mun täytyy olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Siis juomassa kahvia ja kirjoittamassa isoon mustaan kirjaani. Kahden tunnin heitot sallitaan, mutta sen jälkeen alkaa puhelin piipata. Missä sinä olet? Miksi sinä et ole täällä? Olen todella huolissani nyt! Minulla on sinulle mies täällä! Se on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta sinä et?! Mitä ihmettä on tapahtunut? Vastaa heti. Tule tänne.

Öö, tuota olen suihkussa. Tuun ihan justiinsa (kahden tunnin sisällä siis).

En tajua, miten nää ihmiset voi ikinä löytää jonkun. Mutkikas toisen ihmisen paikkojen ohi käveleminen on vähän vaikeeta mulle. Olen aina kuvitellut, että voin mennä ja tulla miten huvittaa. Joskus tietenkin käy niin, että joku väärä ja epätoivottu henkilö menee tahallaan väärään paikkaan ja sitä päivitellään ja kirotaan tuntikaupalla. Päivätolkulla. Ei toivotun henkilön tunkeutuminen omalle reviirille on julkinen hyökkäys, johon vastataan esimerkiksi menemällä vielä itseään epätoivotumman henkilön seurassa epätoivotun henkilön omaan kantapaikkaan. Ja tätä nokittelua sitten jatketaan, kunnes tilanne taas rauhoittuu ja kaikki asettuvat paikoilleen.

Olen saanut välillä anteeksi sen, että olen missä sattuu ja unohdan olla siellä missä pitää. Mutta olen myös saanut raivattua itselleni vähän tilaa ja muutaman kantapöydän, joten mä joudun myös noudattamaan näitä aikatauluja ja vastaamaan odotuksiin. Koska on tosiaan ihmisiä, jotka tulevat kantapaikkaani minun takiani ja sitten joku loukkaantuu verisesti tai menee ihan sekaisin, kun en olekaan pöydässäni.

Turistit ovat usein aika epätoivottuja henkilöitä. Yhdessä kantapaikoistani olen saanut tehtyä läpimurron. Josén kesyttäminen oli helppoa kuin heinänteko, muttei kuitenkaan niin helppoa kuin yleisesti ottaen miehen kesyttäminen täällä. Niitähän ei yleensä tarvitse kesyttää kun ne istuvat läähättämään ja kerjäämään kuin koirat. Ei José.

Mulla kävi melkein sääliksi hollantilaista perhekuntaa, joka yhtenä iltana istui lähipöytään syömään. Itselläni oli mukavat oltavat, tarjoiluhan pelaa nykyään itsestään ja on yleensä ensimmäisen kahvin jälkeen ilmaista. Perhe oli oikein ystävällinen, hymyilevä ja pullea porukka. Ne eivät tajunneet mikä niihin iski. José oli tyyni, ilmeetön, epäystävällinen ja suorastaan törkeä. Se kantoi niitten ruoka-annoksia pöytään niin, että ranskalaiset lensivät lautaselta jo matkalla pöytään. Loput varisivat pöytäliinalle. Sangriakannu oli niin ahdettu täyteen jäitä ettei sinne mahtunut sangriaa edes nimeksi. Se tarjoiltiin niin, että se varmasti läikkyi ympäriinsä. Annokset olivat tietenkin pienempiä kuin tavallisille ihmisille ja kaikesta huitomisesta huolimatta perhe sai odottaa jokaista hammastikkua ja uutta haarukkaa noin vartin. Mä olisin itse jo lähtenyt kävelemään ja sanonut pahasti. Ei hollantilaiset. Ne vaan hymyili, vaikka se hymy olikin aika hyytelöä aterian lopussa.

Täällä ei aina päde se, että ruoka on hyvää siellä missä paikalliset istuu. On nimittäin muitakin syitä istua. Halvempi Estrella Galicia, päivän lehti varattuna itselle sopivaan aikaan, komea mies, kaunis nainen jne.

Mä vietin viime yön enimmäkseen rannalla. Siellä oli ihanan viileää, lämpö laski melkein 25 asteeseen ja mun täytyi kääriytyä vilttiin ja villatakkiin. Odotin myrskyä, mutta ei se tullut vieläkään. Mun oli pakko saada olla rauhassa, sillä joskus mä vaan kyllästyin siihen, että lauma äijiä kerääntyy seuraamaan uutta jaksoa sarjassa Sari syö, juo kahvia ja kirjoittaa. Saatanan maalaiset.

Sinnikkäin mun piirittäjä on niin vastenmielinen ja täynnä itseään, että se seuraa mua kuin koira. Mä olen jopa käynyt sen kanssa koirakeskustelun, esitellyt sille molemmat keskisormeni, sanonut suomeksi että painu nyt helvetin vittuun mun ympäriltä pyörimästä. Se ei vaan tajua. Ei millään. Mulla alkaa olla niin kireä olo, että olen melkein valmis säätämään aikatauluani, vaikkei minulla ole siihen oikeasti aikaa. Samalla mä menettäisin kaikki tervehdittävät ihmiseni, kantapöytäni, kanta-asiakasetuni ja melkein kaiken. Nyyh.

Apua, nyt mun pitääkin mennä äkkiä päiväkahville kirjoittamaan. Toivon, ettei mun elämäni valo luovuttanut yhden aikataulumunauksen takia.

8/06/2013

Pari pikku juttua




Olen varmaan joskus valittanut kotimaista liikennekulttuuria. Suomessahan typerät jalankulkijat hyppäävät autojen alle suojatiellä ja työntävät sinne lapsensakin. Pitäisi tajuta, että kuski saattaa olla kännissä tai muuten niin hyvä kuski, että muitten kannattaa pysytellä pois suojatieltä. Ei oo tilaa kaikille.

Mulla kului täällä ainakin viikko, kunnes tajusin, että autoilija antaa aina tietä. Meni vielä viikko ja ymmärsin, että mun on turha jäädä kuikuilemaan suojatien kohdalla eri suuntiin. Autoilijat eivät käsitä, mitä se tarkoittaa. Sehän hidastaa liikennettä ja tekee siitä täysin sujumatonta, kun joku jää siihen katsomaan ensin oikeaan, sitten vasempaan ja sitten vielä oikeaan. Koko kylä pysähtyy ja kaikki huutaa ja tööttää.

Vielä viikko, niin mä tajusin, että todella moni ajaa täällä ihan kännissä. Tai kännissä plus kamoissa. Ne on niin edesvastuuttomassa kunnossa, että niitten on pakko varoa hulluna jokaista tielle leijuvaa lehteäkin, koska se voi olla joko hallusinaatio tai naapurin täti. Parempi vaan antaa sen jonkin mennä ensin. Aamuviideltä keskiverto bilettäjä ei ole ihan skarpeimmillaan, mutta ei ole välttämättä naapurin tätikään. Rantabileistä lähdetään silti aina omalla autolla pois. Kuka nyt kaiken bilettämisen jälkeen kävelisikään kilometriä tai kahta ja töihinkin on ehdittävä. Kukaan ei ole suomalaisittain umpikännissä, mutta käsittääkseni kukaan ei ole myöskään ajokunnossa.


Kännissä ajaminen ei ole mikään juttu, koska kaikki kuitenkin ovat täältä ja tämä on pieni paikka. Kaikki tuntevat toisensa. Sellainen selitys ei oikein aukea suomalaiselle.

Kännissä ajaminen on siis sallittua, koska kaikki tuntevat toistensa juomatavat ja kaikki ovat yhteisöllisesti noudattamatta lakia. Aamuöinen autoletka ajaa kohteliaan varovasti ja ne jotka ovat pahimmassa kunnossa, lähtevät viimeisenä. Poliiseja näkee päivittäin, autoilla, jalkaisin ja fillareilla, mutta kun autoletka lähtee, ei poliisia ole missään. Häveliäisyys ja yhteisöllisyys estävät puhallutusratsiat.

Pahimmillaan yhteisöllisyys on kateellista ja juoruavaa ja se sulkee pois kaikki muut paitsi samassa pöydässä istuvat. Sen jälkeen kun minulle sanottiin, että olen yksi meistä, olen päässyt sisään kirjoittamattomien sääntöjen maailmaan. Mä olen kuullut käsittämättömän määrän puolueellista paskapuhetta. Mitä enemmän kuulen sitä, sitä enemmän olen sisällä. Oikeastaan minua ei kiinnosta tietää, mutta meikäläisyys velvoittaa. Mun on valittava puoleni. Myös minusta puhutaan avoimesti.

Toisaalta perheet pitävät yhtä. Kylä on täynnä vanhoja mummoja ja pappoja, joita nuoret kuljettavat paikasta toiseen, istuttavat kahviloissa ja joiden hyvinvoinnista pidetään huolta. Ei ole kummallista nähdä koko suvun istuvan tuntikausia ravintolassa illalla. Mummot ja vauvat syötetään samalla tavalla ja kaikki tosiaan ovat yhdessä. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Vaikka olisikin, on tärkeämpää vain olla. Se ei välttämättä ole sen kummempaa kuin neljän tunnin illallinen perheen kesken, mutta se riittää.

Ne joilla ei ole perhettä, ovat sitten osa jotakin muuta porukkaa. Minä olen jokin sekasikiö, mutta minullakin on täällä tavallaan perhe. Se tietää missä olen ja missä liikun, missä istun kirjoittamassa ja kenen kanssa, mihin aikaan. Ihmisillä on paikkansa ja reittinsä, ja kun jonkun päiväohjelma on tiedossa, se julkistetaan myös muille. Jos joku haluaa tavata minut, sen on vain löydettävä perheenjäsen, joka kertoo missä olen. Minulta ei kysytä haluanko jonkun satunnaisen Josén löytävän minut kesken töitteni. Olen vähän yrittänyt pyristellä vastaan, mutta se ei enää auta.

Mun perheeseen kuuluu jokunen kylähullu, muutamia papparaisia ja satunnaisia seurailijoita. Täällä on yksi nuorimies, joka tietää kaikkien kyläläisten nimet. Se on vihainen itselleen, kun ei muistanut nimeäni kunnolla heti ekasta kerrasta. En tiedä mitä vikaa sen päässä on, mutta täällä on ihan normaalia, kun on vikaa päässä. Ihmisistä vain todetaan, että tuolla on yksi sairaus ja tuolla on kolme. Kaikki jaksavat jutella sen kanssa muutaman sanan, hymyillä ja tervehtiä. Se kertoo myös minulle, mitä se on tänään syönyt, mitä musiikkia kuunnellut ja mitä aikoo tehdä seuraavaksi. Sen kielellinen kehitys on kohtuullisen jälkeenjäänyttä, mutta koska omani on vielä paskempaa, meidän on melkein helppoa ymmärtää toisiamme. Tuttavuus syntyy ensimmäisestä kerrasta kun tervehditään. Jos joku päivä unohdan sanoa päivää jollekin, kuulen siitä viiden tunnin sisällä. Perhe huolestuu, kun se kuvittelee, että jotain on nyt pahasti vialla ja etsii minut käsiinsä.

Setätaiteilija oli eilen aamulla leikkauksessa. Sen patterit vaihdettiin. Sillä on oikeaakin perhettä, mutta se soitti minulle kertoakseen, että operaatio sujui hyvin ja mä voin tänään mennä katsomaan sitä. Mä melkein itkin liikutuksesta. Setätaiteilija on mulle jotain veljen, isän, ihailijan ja parittajan välimaastossa olevaa. Avarakatseinen, sairaudestaan huolimatta eläväinen ja elämäniloinen ihminen.

Voi ei miten mun aivot tilttaa. Nyt on ihan kamalan kuumaa. Kuumempaa kuin silloin kun mittari huiteli jatkuvasti neljässäkympissä. Mutta nyt onkin ollut myrsky tuloillaan jo viikon. Se on aina manjana. Mut nyt se on ihan oikeesti ehkä jo manjana.

8/04/2013

Olé, olé!








Taisin viimeksi kertoa, että ajattelin vaan päästää irti. Tai ehkä irottautua, lopettaa turhauttavissa tunteissa loisimisen, turhissa ihmisissä roikkumisen, turhissa sanoissa elämisen ja kaiken sellaisen, mikä lisää taakkaani ja altistaa mua jatkuvasti kipeydelle ja pahalle ololle ja oksennukselle ja päänsärylle ja itkulle ja sen jälkeen vielä maksimoi vahingoittumisherkkyyteni. Sellainen päättäminen on helppoa kun on jossain tässä. Altistuneena vain itselleen ja lievästi ympäristölle, johon ei vielä ole muodostunut vakavaa suhdetta ja jossa ei ole mitään mihin juurtua, mitä kaivata. Ajattelin varmaan osittain miehiä, mutta naisia myös, ihmisiä yleensä. Vähän eläimiäkin. Itseäni paljonkin. Ja rakkautta. Etten mä jaksa säätää mitään. Toivoa, haaveilla tai muutakaan.

Sanoin kaiken tämän ääneen mun kaverille, setätaiteilijalle. Vakavana. Että mä päästän nyt irti, mua ei kiinnosta rakkaus ja miehet ja mikään sellainen, eikä oikeastan mikään muukaan, paitsi tietenkin mustekala. Ja kahvi. Ja että mä aion haaveilla nyt pari päivää rauhassa, leijua vaan. Pääsin sanomasta tämän lauseen ja työnsin vauvamustekalan suuhuni. Samalla hetkellä meidän pöytään skeittasi maailman ihanin ja iloisin mies. Se istui mua vastapäätä, tervehti setätaiteilijaa, ja käänsi sitten katseensa minuun. Mä olin jo lopettanut hengittämisen, mutten saanut nielaistua vauvamustekalaa.

Mun koko keho jotenkin lamaantui ja samalla tuntui kuin olisin saanut jostain sähköä ja pienen orgasmin. Mä tunsin hetken ajan jotain eläimellistä tai sitten jotain täysin kylmää ja koneellista. Täydellisen tiltin ja uudelleenohjelmoinnin. Ja kun se hetki oli ohi, oli kaikki ihanan selvää koko pöydälle. Nekin tunsi sen. Meidän ympärillä kiersi jokin sähkövaraus, salamat ja kaikki ja sitten me vaan jotenkin vaivuttiin toisiimme ja huokaistiin ihan samaan aikaan, ihan samalla ruumiilla. Ja saatiin molemmat. Mä aloin puhua kielillä. Enimmäkseen espanjaa, vaikken osaa sitä ollenkaan. Kerrankin mä tiesin mitä mun täytyy välittömästi tehdä. Ja se mieskin tiesi.

En vielä käsitä mistä sen voi tietää. Mulle ei ole koskaan käynyt näin. Tai siis on tietenkin, muttei juuri näin näin. Kolmessa sekunissa. Ei siinä ehdi paljoa ajatella. Eikä me paljoa ajateltu sen jälkeenkään. Sen naapurit ajattelee varmaan vieläkin. Puoli kylää valvoi meidän takia yhden yön.

Ehdottomasti kannattaa päästää irti ja luovuttaa, luopua. Universumi saattaa palauttaa kaiken kymmenkertaisena jo samana iltana. Skeittaavan personal trainerin muodossa.

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...