20.7.2017

Kaunis romukasa





Herään aamulla ennen herätystä. Olen tahmaisen hikinen ja vähän liiskaantunut. Hiukset tuntuvat samalta kuin mutakakku, jota söin eilen nimipäivälahjaksi. Makaan sen aikaa, että tunnistan raadollisuuteni ja vaikeuteni olla ja sitten se muuttuu jo helpommaksi. Nyyhkytän itseni keittiöön.

Suklaakahvi on jäässä, varpaita kutittaa villasukat, ne lyhytvartiset kesäkäyttöön tarkoitetut. Istun parvekkeelle ja katson maailman puolipilviseksi. Aurinko piikittää pilvien lomasta, saa minut siristelemään ja nielaisemaan palan jäätä. Kursori häviää ja istun ristiin lattialle, matolle. Syön mutakakkua aamiaiseksi. Menen rajojen yli.

Tunteiden kanssa on niin ja näin, häpeä vaihtuu peloksi ja pelko häpeäksi, ne kiikkuvat keskenään, viereisissä keinuissa, eri tahtiin. Minä näen ne välillä yhtenä. Kiikkukoot.

Ajattelen rajoja, välitiloja, rajaselkkauksia ja rajattomuutta. Yöllä sain sanottua ääneen sen, että pahimmalla hetkellä, kun oma toivo tai ehkä avuntarve on suurin ja kipein, on rakkauden ja myötätunnon tarve silmitön. Ja kun se tarve jää tyydyttämättä, niin. Tiedättehän. En saanut sitä sanottua näin, mutta kyllä minä sen ainakin itse ymmärsin. Tai joskus ymmärrän. Kun kaikki itsessä huutaa apua ja on valmis ojentautumaan apua kohti, mutta keikahtaakin väärään suuntaan ja hukkuu pimeään ja syvään. Siellä ei ole mitään. Siellä on yksin.

Onneksi pohjalle ja kaivoon on aina lyhyt matka. Sielläkin on vielä mahdollisuus ottaa toista ihmistä kädestä ja nousta kyykkyyn ja joskus vielä jaloilleen. Kaivosta pois tuleminen on sitten vähän vaativampi suoritus, mutta siksi siihen yleensä tarvitseekin pelastuslaitosta. Ei riitä että rakastaa jotain tyyppiä.

Ihmisen raadollisuus ei aina ole normienmukaista ja säädyllistä. Elämä, tunteet, teot, kasvu ja mikä milloinkin, eivät aina kulje johdonmukaisinta ja kivointa maisemareittiä, ulkoista deadlinea kunnioittaen ja aikataulussa. Minunkaan. Se että olen vastenmielinen ihmishirviö, ei tee minusta kuin ihan vähän Hitleriä pahemman.

Lämmittelen auringossa ja hymyilen, tupakat loppuu ja kahvi. Kirjoitan viestin sille naiselle, joka tuli kaivoon ja istahti viereeni. Kiitän kaikesta ja menen pesemään suklaan pois.



19.7.2017

Yhdeksäntoista sitruunapuuta




Vaikka sisälläni olisikin meri, avaan kylppärin viemärinkannen ja alan tonkia. Saan käsiini tukun pitkää tukkaa ja limaisia hoitoaineen jäämiä. Hinkkaan ja pesen, mutta vanha talo pitää aina osan sedimentoituneista tahroistaan.

Olen tahrainen ja muistin vietävissä. Kävellessäni hitaasti, sopivasti itseni ulkopuolella, saatan kuulla hengitykseni. Kun istun paikalleni, alan kirjoittaa ja kierrellä.

Tuntematon mies kysyy mitä kuuluu ja minä katson häntä silmiin. Selvästi jotenkin hullu, ehkä skitsofreenikko, kärsii unettomuudesta ja rakkauden puutteesta, saattaa tappaa minut, olla ehkä väkivaltainen jo ennen sitä, saattaa hypätä ja hirttäytyä tai ehkä useinkin itkeä, laskea sormiaan, viisi ja viisi ja sitten katsoa milloin aurinko nousee ja laskee, teroittaa kaikki veitset ja odottaa rauhassa saalista. Sanon että kuulen linnun laulun ja muutakin. Mietin miehen lääkitystä, ikää ja yksinäisyyden astetta. Onkohan sillä koira. Toivottavasti kenelläkään ei ole koiraa. Se siitä toisen ihmisen kohtaamisesta, arvokkaasta ja inhimillisestä. Kirvesmurhaaja ei vastaa mitään.

Tuttu mies, skitsofreenikko ja alkoholisti, istuu viereeni terassilla. Minä olen menossa vielä töihin, en viitsi humaltua. Se nojautuu liian lähelle ja sössöttää koko pöydän kuullen, kysyy mihin olen hävinnyt. Missä on se iloinen nainen, voivoivoi kun sinulla on raskaat ajat. Olen töykeä ja sanattomassa paniikissa. Minulla ei ole mitään kiinnostusta avautua tässä tuttujen ja tuntemattomien satunnaisessa intiimiydessä.

Pöydällinen ihmisiä ei katso, mutta kuulee ja kääntää päänsä hidastettuna muualle. Silmät osuvat kattoon ja ovelle, hapuilevat ulospääsyn mahdollisuutta. Onko pakko kohdata? Onko pakko kohdata toinen ihminen, vaikka se alkaa olla niin sekaisin, että tekee mieli lyödä niin lujaa kuin jaksaa. Arkuus iholla sattuu.

En ole koskaan ollut niin iloinen, että sitä voisi kaivata. Usein olen ollut iloinen. Ei sitä iloa saa heiluttaa nenäni edessä kuin punaista korttia, vuosi pelin jälkeen. Vedota johonkin, joka on mahdotonta tässä hetkessä. Maanitella olematonta esiin. Nieleskelen aikani, käännyn itsekin toisalle ja kun seuraava humalaisen limainen ja sylkevä voivottelu tulee, sanon etten aio keskustella tästä, koska loukkasit jo. Enkä aio enää ikinä. Näin helppoa se on. Arvokas toisen ihmisen kohtaaminen.

Naapurin pappa rahisee pihalla kovaan ääneen. Se sanoo menevänsä pyörällä, koska harrastaa triathlonia. Kurkistan alas. Pappa taluttaa. Kiikutan kaikki parvekekasvit suihkuun. Paitsi yhdeksäntoista sitruunapuutani. Lasken ne ja kosketan jokaista. Teitä on yhdeksäntoista. Ehkä tapan teidät. Ehkä te kuolette muuten vain. Annan teille silti vähän vettä.

Koomaisen väsymisen tila on välillä hyväksi, etsin uniani, vien tyynyt ruokapöydälle, pesen pyykit, silitän kissan. Taion jonkinlaista nistipataa jääkaapin täyteen ja aamulla pata on ammollaan tyhjyyttä. Mustan hämärästi itsekin syöneni. Janoon murskaan vesimelonin ja loputtomasti sydämenmuotoista jäätä. Lapsi nukkuu jonnekin iltapäivään, luulisin. Viikkaan pyykit huolimattomasti, pesen itsenikin, kahden yön kuonasta. Hyräilen kolmea laulua yhtäaikaa.

Vuorovaikutus. Vuorottaista vaikuttamista. Mene jo Maaret Kallio pois. Oot ihan kiva, mutta. Väsyneenä ajatukset pääsevät helpommin luikkimaan suojauksieni läpi. Silloin niistä on puhuttuna ja kirjoitettuna vähiten mihinkään. Etsin nauhurin. Ajatukset menevät piiloon, kaivautuvat peltoihin ja ojiin, havisevat lehtipuitten lomaan ja pois. Työnnän nauhurin takaisin pikkuiseen lipastoonsa ja keitän suklaakakkua, syön suklaakahvia. Parasta kävellä niitä taas esiin.

Tästä päivästä alkaen olen itseni suojeluskunta, laadin tämän armollisen julistuskirjan, jolla velvoitan itseni osallistumaan puolustukseeni, niin ulkoiseen kuin sisäiseen. Sen lisäksi valvon ja vartioin untani. Sitä on oltava talvisin riittävästi tai vähän liikaa, kesäisin vähemmän, vähän vähemmän tai paljon vähemmän. Olispa joku, jonka kanssa valvoa. Ei kuka tahansa, vaan joku merkittävä. Vaikka Jumala tai Johnny Depp. Siis oikea Johnny Depp, ei minun Johnny Depp. Tai ehkä sittenkin minun Johnny Depp, se on paljon komeampi kuin se kaikkien Johnny Depp.

Vietin uudenvuodenaattoa Johnny Deppin kanssa. Suunnittelematta. Ja nyt yhtäkkiä purskahtaa kiitos leijumaan ilmaan. Se oli terveellinen uusivuosi.

Pitäisi kävellä vähän pidemmälle ja sitten kirjoittaa heti muistiin tämä mitä tapahtuu. Kohta en enää muista mitään, paitsi sen ajatuksen, että nyt on hyvä kävellä. Hitaassa maitokauppakävelyssä on arkista turvaa, joka kantaa ja antaa ajatusten kuljeskella tässä lipeillä. Tiedän mihin olen menossa, mistä kääntyä ja mitä kautta kävellä kotiin.

Ajattelin elämää kiivetessäni kolmanteen tai toiseen kerrokseen. En tiedä varmasti missä kerroksessa asun. Elämää sellaisena olemisena, jolla on alku ja loppu ja välietappi. Sitä, kuinka elämän tulisi olla elämisen arvoista ja kuinka siitä pitäisi olla kiinnostunut. Terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Minä olen ehkä kiinnostuneempi mahdollisimman epäterveellisestä kuolemasta. Silti minussa on sisäänrakennettu pakko ja mahdollinen ilo elää.

Veljeni hautajaisissa imetin lasta kappelin vessassa. Olin surullinen ja hikinen, täynnä maitoa. Nyt olen iloinen siitä hetkestä, kun muistan sen yhtäkkiä kävellessäni. Ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja paikkoihin, huvipuistoihin, vuorille, kuuhun ja haudoille. Maitokauppaan on joskus sama matka. Joskus itseen ja siihen joka sattuu seisomaan vieressä. Tai sattuu istumaan vieressä syömässä mehujäätä, jos saan tarkentaa.

Hetken mielijohteesta soitan Johnny Deppille. Tuntuu vain siltä. On turha rupatella paskaa itsekseen tässä, kun voi soittaa ihmiselle ja sanoa ääneen kiitos ja ei mulla oikeastaan muuta, mutta kiitos, se hyvä mieli tuli tässä juuri nyt mieleen.

Puhumme 2 tuntia 1 minuuttia ja 33 sekuntia. Olen sen jälkeen voipunut ja istun parvekkeen nurkassa, juon villasukkia ja poltan jääsuklaakahvia. Kommunikointi on mahdollista. Aina on jokin yksinkertainen polku, vaivaton seurata ja kevyt kulkea. Kevyt taakka on hyvä taakka.




17.7.2017

Missä kohtaa olet menossa Game of Thronesissa?




Pois tolaltaan olevan ihmisen rauhoittaa parhaiten toinen ihminen. Toisen luokse on tärkeää hakeutua erityisesti niinä hetkinä, kun se tuntuu mahdottomalta, häpeälliseltä tai vaikealta.
 - Maaret Kallio, Lujasti lempeä

Kiemurteluni sekavien ja ristiriitaisten tunteitteni kanssa jatkuu. Selitän itseäni kuoliaaksi. Tänään on ollut leppoisampi päivä, täynnä lasissa kiliseviä jääsydämiä ja puhumattomuutta. Muutama lohtusana T:n kanssa ja antautuminen Maaret Kallion elämisoppaalle.

En tiedä mikä tässä eniten huolestuttaa. Antautuminen Maaret Kalliolle? Pitänee vääntää hellästi avoimuuden nuppia kaakkoon ja tehdä tekojaan. Tunteiden taltuttaminen tai niiden jäinen hallinta ei ole ainakaan minun juttuni. Ymmärrys, odottelu ja tunnustelu on. Pelon, inhon, voimattomuuden ja keskeneräisyyden silittely, rakkauden lisääntyminen, luottamuksen kohentaminen ja ristiriitaisten tunteitten tarkentaminen kohti ytimellisempää ilmituloa.

Plaa plaa.

Lainaan lauseet miehelle puhelimessa. Yritän kuulla kuuleeko se. Sanon, että käsitän tämän niin, että rohkeuteni ei olekaan kokonaan poissa ja koen tärkeäksi puhua tästä juuri sinulle. Kirja on miehen yöpöydällä. Siitä olen sen napannut ja valjastanut itkuherkkyyteni semaforiksi. Kuulen miehen sanovan, että hän kuulee, mutta kuulen myös sen, ettei hän kuule.

Se kysyy vain, että missä kohtaa olet menossa Game of Thronesissa?

Jakelen armotonta armoa, tuhlaan kaiken haparointini. En kaikkea, vain siivun. Luulen, että se siivu kasvaa aina vain pienemmäksi ja samalla minusta kasvaa riittoisampi. Valmiimpi pilkottavaksi ja leikattavaksi. Ei kai toisen ihmisen kyvyttömyys ole minulta pois, ellen jakele itseäni väkisin, niihinkin luukkuihin joissa lukee isolla, että ei ilmaista Saria. Kiitos.

Juuri näin kirjoitan aamuyöllä. Aamuaamuna ja maanantaina, kun aurinko on jo jonkin aikaa paistanut ja neljänkymmenen minuutin kuluttua on mahdollista varata pyykkitupa. Pestä kaikki pois. Ja olen nukkunut melkein kaksi tuntia.

En pääse puheessani tärkeimpään, mutta Maaret Kallion kanssa pääsen loppuun asti. En ruoski ketään. Keitän uuden pannullisen kahvia.

Jaa haavoittuvimmat tarinasi vain niille, jotka ovat valmiita avautumaan itsekin.






Lasken tarvitsevani vielä muutaman siivun kermaista ja sokeroitua luottamusta. Lasken irti häpeän tunteesta ja tunnistan sen lopulta peloksi ja ehkä vielä rakkaudettomuuden peloksi ja osattomuudeksi. Teen sen ihan itse, herkuttelen sen näkyvyydellä ja näen hetken aikaa Ruotsiin asti. Miksi Ruotsi ei voi rakastaa minua, vaikka olen näinkin rakastettava.

Viisi kuukautta sitten nukuin yöni tiukasti vaatetettuna. Päästä varpaisiin. Jo tammikuussa ostin pyjaman. Sellaisen ruudullisen, joka verhoaa kaiken. Sen lisäksi puin kalsarit ja villasukat sekä pahimpina öinä hupparin siihen päälle. Sen keltaisen hupparin, jota käytän nykyisin vain kun olen sairas. Hupparin siksi, että saan peittoon ja suojaan myös pääni, ajatukseni. Kaiken. Pelkäsin, että joku voi koskettaa ihoani ja tuhota sillä kaiken. Nyt nukun taas miten sattuu ja missä sattuu. No, en ihan missä sattuu, mutta nytkin parvekkeella. Joskus alasti ja joskus pelkissä villasukissa. Välillä valvon koko yön pelkissä villasukissa. Keho luottaa lähiympäristöön koko ajan enemmän.

Päästän lähelleni ihmisiä. Päästän sisällenikin ihmisiä. Jokainen lähietäisyys lisää toivoa. Jotkut lähietäisyydet aiheuttavat järistyksiä tai järkytystä.

Luulen joskus seksiä rakkaudeksi. Sitä kun kaksi ihmistä makaa sisäkkäin ja liikkumatta ja saa yhtä aikaa orgasmin. En ole varma onko se surullista ja kaunista ja onko siinä rakkauden hiventäkään mukana. Mutta sitten tiedän, että minulle on. Minulla on. Joku sanoo, että siinä ne sielut kohtaavat. Ajamme uimarannalta kesäpäivänä ja sanon että niin. Kädessäni on jääkahvi ja sen päällä nokare jäätelöä. Varpaat ovat viileät järven jälkeen. Minusta tuntuu hetken aikaa, että taivaalla on meri ja sisällänikin on.

Kotona suljen silmäni ja tiedän, että voin kertoa vain omasta todellisuudestani ja omista harhoistani. Voin olla vain minä, enkä kukaan muu.

Juuri kun olen painamassa liipaisinta, kaatuu jääkahvi paljaalle reidelleni ja sotkee koko vuoteen. Joku on käynnistänyt ruohonleikkurin ja tuoksu alkaa nousta tänne ylös. Sanon vain ääääh tai aah, koska universumi, tuo viekas paskiainen kesätyöläisineen, sekoittaa aistini ja kaataa päälleni jäätä.


13.7.2017



Avaan sittenkin päiväkirjan. Selaan sieltä täältä. Olen osannut ennustaa kaiken. Olisinkohan voinut, joskus ikuisuus sitten maaliskuussa, pysäyttää tulevan katastrofin ja tehdä kaiken toisin?

Tämä on ajatuksista turhin. En olisi. Vasta nyt voin tehdä toisin, kun olen saanut toteutumaan omat ennustukseni, suurimmat pelkoni ja kauhuni. Ennustin romahduksen suureksi, mutta pienemmäksi kun se todellisuudessa on. Hetkittäin unohdan, etten ole tehnyt sitä yksin. En ole tietoisesti valmistellut tai rakentanut tätä.

Antautuessani elämäni rakkaudelle, en tiennyt mitä kaikkia tunteita se voi nostaa esiin ja eläväksi. Enkä tiennyt miten sanoittaa niitä tai miten elää niiden kanssa vahingoittamatta tai vahingoittumatta. Viime päivinä en taaskaan ole muistanut, että aika kuluu huolimatta siitä, että minusta tuntuu että se on pysähtynyt joskus lokakuussa 2016. Aika tekee siirtonsa, nostaa aina esiin uutta mennyttä ja tulevaa. Olen hieman läkähdyksissäni sen taakan kanssa. En ole taaskaan varautunut tai kyllin voimakas ja valmis käsittämään kaikkea, käsittelemään kaikkea tai edes sietämään niitä tunteita, jotka minussa heräävät.

Olen minä jotakin oppinut. Osaan hetkittäin pysähtyä kuuntelemaan. Jaksan vähän pidempään olla armollinen itselleni. En ole täysin kädetön tunnistamaan tai käsittelemään tunteitani. Niiden voimakkuus ja epäkorrekti kokonaisvaltaisuus hämmentää. En aina ole varma, olenko ainoastaan vakavasti tunnevammainen vai sopivasti keskiverto ihmisolento tunteitteni tunnistamisessa.

Muistissani on isoja aukkoja. Olen suojellut itseäni nyt yli kahdeksan kuukautta ja sulkenut paljon muistoja pois. En ole tehnyt sitä siksi, että haluaisin kieltää ne kokonaan, vaan siksi, että säilyisin hengissä ja elävänä. Ilmeisesti nyt on aika. Olen minä kahdeksan kuukauden aikana saanut apua, kuullut itseäni, kuullut muita ja sinnitellyt ja kamppaillut eteenpäin. Se aika sisältää paljon hyviä hetkiä, hyviä ihmisiä ja hyviä neuvoja.

En aina tunne itseäni kokonaiseksi ja eläväksi. Siinä on sietämistä. Yritän hahmottaa millaisia pysyviä vaurioita rakkaus ja sen katoaminen on minussa aiheuttanut. Hämmentävin tunteista on häpeä. Häpeää siitä, että rakkauteni saattaa yhä olla näkyvää, häpeää siitä että olen niin heikko ja häpeää siitä että olen ollut auki, luottavainen ja rakastunut. Häpeää siitä, että toivun niin hitaasti ja pelkoa sitä, etten ehkä koskaan toivu kokonaan.

Häpeän sitä, etten osaa jatkaa elämää. Häpeän pysähtynyttä aikaani ja huonoa itsesuojeluvaistoani. Sen häpeän tunnustelu ei ole mukavaa. Olen ollut jo turvautumaisillani täydelliseen kieltämiseen. Sellaiseen, että kiellän miehen olemassaolon, kaikki tunteeni ja kaiken tapahtuneen. Se on varmasti epäterveellisintä mitä olen kokeillut.

Häpeän sitä, miten oma rakkaus on tapettu ja luhistettu ja silti se pönkii jostakin sisältäni esille. Raato ja epäsikiö, joka hengittää vaan, vaikka se on poltettu jo elävältä ajat sitten. Häpeän ja inhoan rakkauttani ja kaikkea mikä siihen liittyy.

Helpottavinta on ajatella, että olen jotenkin kroonisesti sairas ja vammautunut loppuiäkseni, vaikka se on epäreilua niitä kohtaan, jotka näkyvästi sitä ovat. Minulla on kaikki mitä ihminen tarvitsee, minä näen ja kuulen, minä kävelen ja ajattelen. Viime kuukaudet se kaikki on mennyt minussa hukkaan. Ihmisen kyvykkyys olla. Ulkopuolelta katsottuna olen olemassa ilman mustia aukkoja. Teen työni, syön ja nukun. Olen kärsimätön ajan parantavaa vaikutusta odotellessani.

Välillä toivon päätyväni johonkin järjettömään tekoon, joka muovaa kaiken uudeksi. Minulla ei vielä ole voimaa siihen. Silti minusta on kasvanut vahvempi. Siedän sietämättömyyttä, koska on pakko. Saatan joskus haaveilla. Hetken. Vaikka merestä ja rakkaudesta. Hiljaisuudesta ja siitä, että jossakin on vielä ihminen, joka heikkoudessaan on yhtä rohkea pelkuri kuin itsekin olen. En silti toivo kohtaavani ketään. Kunhan kuuntelen häpeän aaltoja itsessäni ja ihmettelen. Ja pelkään paljon.






12.7.2017

De visu, de auditu, de olfactu







Makasin yön parvekkeella ja kuuntelin satunnaisia sadekuuroja. Nukuin hyvin, heräilin vain hetkeksi hymyilläkseni sateelle, siunatulle yksinäisyydelle ja hiljaisuudelle.

En ajatellut rakkautta. Ajattelin taitojani säädellä tunteitani tai edes ottaa ne vastaan sellaisenaan, tervetulleina kaikessa kurjuudessaan. Ajattelin kehoani, joka on ottanut vastaan iskuja ja silityksiä, erottamatta niitä toisistaan, ja mieltäni, joka laahustaa perässäni kuin puujalkainen sekasikiö, puoliksi sokea ja kuuro. Sellainen seuralainen ja osa itseä minun täytyy ottaa vastaan, tarjota sille myötätuntoa ja yhteistä apatiaa, aamukahvia ja seuraa.

Etsin jotakin rehellistä sanaa jolla kuvata tunteitani tai armahtaa itseäni niiden ymmärtämisessä. Ei niitä sanoja ole. Armon sijaan kuviokelluntaa kanssani suorittavat häpeä ja toivo kuolemasta, kylmyys ja itseinho. Juon niitten seurassa ensimmäisen pannullisen aamukahvia, sokean ja kuuron. Meistä tulee tähdenmuotoinen kuvio ja kellumme aalloilla kuin yksinäinen muovianiellyt hai ja sen aviottomat ja kuolleena syntyneet poikaset. Neitseellisesti siinneet.

Seuraava pannullinen on leikkisämpi. Tunteiden säätely on helpompaa levänneenä, syöneenä, lämpimänä ja puhtain hiuksin. Seuraavaksi haen lisää kermaa. Itsekuolettamisen sijaan minulla on mielessä tulevaisuus. Ainakin iltaan asti. Ja siitä sitten varoen kohti aamua.



Hailuodossa oli mukanani vanha päiväkirja. Olin ajatellut polttaa sen roviolla. Se on se kirja, josta alkaa rakkaus ja hulluus. Se josta voisin yhä vielä, jos joskus haluaisin tai uskaltaisin, lukea kaiken pelkoni ja haluni, rakkauteni, uudelleen. En polttanut sitä. Teimme ruokamme ilman roviota.

Saatoin myös ajatella, että tähän asti tultuani, muistot alkavat muuttua niiksi muistoiksi, jotka yhä ovat käsittämättä. Jossain voi olla päivä, jolloin uskallan katsoa itseäni ilman suunnatonta häpeää siitä, mitä uskalsin. Olen joskus ennenkin sanonut, etten halua muistoja. Mutta ne kurottuvat kohti, vääjäämättä. On hidasta muistaa ja on vaikeaa kestää muistojen paino kun ne tulevat ja vyöryvät. Kun hengitys häviää ja päähän sattuu niin, ettei mikään estolääkitys pure.

Väistelen itsesääliä. Ei näytä onnistuvan. Sanat ovat vain sanoja, aina. Otan senkin vastaan ja tarjoilen sille tuoretta kahvia. Alan armosta helliä heikkouttani, suurta avohaavaa ja kaikkea sitä mitä se sisältää. Jos haava märkii, pakkohan sitä on hoitaa.



Pidän pilvistä, kun ne tulevat ja menevät ja ovat poissa. Seison kerman ja suklaakermajäätelön kanssa lähimmän Lidlin parkkipaikalla ja vettä sataa kuin Esterin perseestä. Juttelen vanhemman, hillitysti savolaisen miehen kanssa säästä, alkoholismista ja ehtoollisviinistä. Jäätelö yrittää sulaa käsilaukkuun ja sade yltyy. Mies on ollut 20 vuotta juomatta. Minä olen helposti lähestyttävä keski-ikäinen nainen, jonka vammat eivät näy päälle. Tuoksun puhtaalle, eikä silmistäni näe, kuinka paljon olen itkenyt. Minä olen helposti. Minä olen. Ja kohtelias. Kuunteleva.

Seuraamme liittyy rempseän etuoikeutettu ja puhelias savolaismies, joka nauraa koko kehollaan, adidaksen viivat pusakassa lepattaen ja sanoo, että kartassa on savonkokoinen sadealue, eikä loppua näy. Nauramme kaikki ääneen. Minä vain olen. Ja oleminen on. Helpohkoa ja huomaamatonta.



Niiden kanssa, jotka tunnistavat haavat ja mustelmat, on vaikeampaa. En aina jaksa katsoa kahta ihmistä silmiin yhden päivän aikana. Sitten ovat ne turvasatamaihmiset, joiden edessä voi olla olemassa vaikka itse olisikin tiedoton, itkuinen ja tärisevä. Sitten ovat ne, joiden neuvot ovat hyviä ja rakkaita, vaikkei niitä kykene noudattamaan.

Ihminen kasvaa vuorovaikutuksessa. Ihminen on ihminen vasta kun se on paljas ja sulkenut puhelimensa, kun se ojentaa palan juustoa toiselle ihmiselle ja hymyilee. Kun se uskaltaa etsiä ja sanoa ääneen. Ja kun se istuu hiekkarannalla, katselee jonnekin Ruotsiin ja avaa seitsemännen liköörikonvehdin ja ymmärtää, että kaikki on.

Ihmisenä oleminen on kamppailulaji.

13.6.2017






Jonkun muunkin pää on lämmössä pehmennyt. Monta viikkoa kaikki onkin ollut kivaa ja aktiivista. Olen aktivoitunut muuttopuuhissa, opetushommissa ja yllättäen myös nukkumaan yöni hyvin.

Mutta isoveli valvoo. Tai isosisko. Olen huomaamattani tehnyt ainakin yhden väärän liikkeen, enkä ole vieläkään saanut varmasti selville, kuka tällä kertaa on imuroinut herneitä nenään niin, että lähettää minulle aivan uudenlaista fanipostia. Se on joku jonka tunnen ja joku, joka tietää minusta aika paljon. Ei minulle ole tarkentunut sekään, mitä kauheuksia olen mahdollisesti tehnyt. Nyt on jo ollut jo melkein vuorokauden hiljaista, eli ehkä joku muukin välillä lepää luomistyönsä loistossa. Miten ihmisellä voi olla niin paha olla?

Keittelen varovaisesti toista pannullista aamukahvia ja yritän keskittyä tekemään työni ja suojaamaan sen, mikä ehkä vielä suojattavissa on. Kuten googlen kuvista ne omista käsinkirjoitetuista päiväkirjoista otetut. Ne tekstit, joita en kykene edes itse lukemaan, ovat nyt vuotaneet jonnekin bittiavaruuteen. Välillä silitän kissaa. Juon kahvin mustana. Se tuntuu sopivalta niin. Tällaisiin aamupäiviin latte on liian laimeaa. Onneksi minulla ei ole rauhoittavia lääkkeitä, niillä saisin itseni työkyvöttömäksi, enkä osaisi kirjoittaa sanaakaan.

Unissa sekoittuvat herjausviestit ja kaatuva hallitus. Jossakin unikuvien seassa on myös suklaajäätelöä ja kookosta. Ne varmaankin symboloivat jotakin hyvää ja tuttua. Perinteinen trio-jäätelö symboloisi turvaa. Sitä ei ole näkynyt.

Olen yrittänyt osittain ystävieni avulla nähdä ja muistaa kuluneet seitsemän kuukautta. Ne ovat olleet liian opettavaisia, liian täynnä tyhjyyttä ja liian pieniä askeleita eteenpäin, jotta erottaisin siitä synkeästä tunnepuurosta itsekseni mitään.

Ja siellä on hyviä hetkiä, armollisia, kauniita, ystävällisiä ja pakahduttavia. Näkisinpä ne.






4.5.2017

Stop Making Sense




Viimeiset kuusi kuukautta elämästäni ovat menneet lähestulkoon näin:
A Most Wanted man
The Lobster
If Cats Disappeared from the World
Eternal Sunshine of The Spotless Mind
Into the Wild
Before The Devil Knows You're Dead
Louder Than Bombs
A Beautiful Mind
The Wolfpack
Heart of a Dog
The Wrestler
Groundhog Day
Absolutely Fabulous
Doctor Strange
La la Land
Manchester Bt The Sea
Blue Valentine
The Escort
Kyyhkynen oksalla istui, olevaisuutta pohtien
The Thing
The Hitchikers Guide to the Galaxy
Stop Makin Sense


Ja näin:
Gilmore Girls
The Fall
Siniset silmät
Midsomer Murders
Hannibal
Sorjonen
The House
Doctor Who
Broadchurch
Peaky Blinders
Broadwalk Empire
Viikingit

Anteeksi. Te kaikki kolme lukijaani. Tämä lista näyttää kammottavalta. Olen palannut tähän. Ainakin jotenkin, osa-aikaiseksi kiemurtelemaan. Yksi teistä kirjoitti minulle sähköpostia. Minä vastasin. Siitä tuli sanomattoman hyvä mieli.

Ajatuksissani oli sanoa jotain merkittävän merkityksellistä. Kesken päiväkahvin ja vetisten, vapunjälkeisten sitruunanriekaleitten ja vaalenavihreäksi muuttuneen rään keskeltä.

Minulle tapahtuu pieniä asioita, joiden myötä notkahdan eteenpäin. Ne voivat olla isojakin. Riippuu siitä, mihin niitä jaksaa verrata.

Istuin äsken parvekkeella polttelemassa tupakkaa ja katselemassa kirkkaanpunaista varpaankynttä, joka näyttää talven jälkeen muumioituneelta. Keittiön pöydällä on vaalenapunaisia sydänilmapalloja, jotka näyttävät irvokkaasti paljailta tisseiltä. Teini hekottaa ja örisee headsetti päässä jollekin kaverilleen. Meillä naureskellaan ääneen ja ollaan ääneen väsyneitä. Lauantaina on hautajaiset. Minä en mene sinne.

Näin unta, jossa katsoin vanhoja valokuvia itsestäni ja hämmennyin siitä, kuinka tuttuja ne ovat ja samalla täysin unohtuneita. Unissani tajusin, ettei niitä valokuvia ole olemassakaan, vaikka ne olivat hyvin todellisia. Sitten aloin katsoa niitä tarkemmin. Näin itseni hetken aikaa jotenkin toisin. Ajattelin että pimeännäkölaitteena uni on, jos ei paras, niin edullisin. Korvaamaan menetettyä todellisuutta. Valaisemaan pimeitä kohtia, vaikka ne näyttävätkin sen valossa vähän erilaisilta. Ehkä ne olivat kuvia siitä millainen ehkä olin tai kuvia siitä millainen pian taas olen.

Jos minulla olisi Jumala, niin rukoilisin muutakin kuin iltarukouksen. Rukoilisin varmaan lakkaamatta. Olen kuullut sen armosta. Luulen, että todellisuudessa sekin on juoppuhullu ja itsekäs paska.




30.1.2017




Maanantaiden maanantai. Ehdin puoli kymmeneksi kotiin. Puoli seitsemästä puoli kymmeneen tekee jokusen tunnin. Olen kävellyt, juossut, huutanut, kuvannut, purkanut, kantanut, kastunut, itkenyt, sopinut, valmistelut, dyykannut, kadottanut, sekoittanut, avannut, avannut väkisin, muistanut, nukahtanut, kertonut ja kirjoittanut. Kun pääsin kotiin, söin kolme kylmää kalapuikkoa uunipelliltä. Luksusillallinen! Aamukahvista alkaen jokainen kahvi on kylmennyt kuppiin. Nyt saan yhden kuuman. Vielä kymmeneltä lähettelen viimeisiä viestejä. Henkilökohtaisia ehkä myöhemminkin. Jotenkin luulin, että jaksaisin jatkaa tätä sekavaa tuhovimmaani, mutta se taitaa jäädä huomiseen.

Taivas on ollut harmaa, yöllä on satanut, päivällä on ollut liukasta ja viima on tarttunut suoniin pysyvästi. Kietoudun bussissa kaikkiin vaatteisiini ja puhelin, sähköposti ja mese laulavat epäsynkassa. Pelkään meneväni sekaisin. Se ei olisi mitään uutta.

Ihmiset hikeentyvät ikävissään. Alan sanoa taas kyllä. Ainakin joskus satunnaisesti. Huomaamattani olen alkanut puhua. Ja tehdä.

Manchester by the Sea pyörii mielessäni. Ja New York Timesin vähän hassun arvion kommenttiraita.

 "For me, this was perhaps the point of the movie, that some scars may never heal, and this is the reality of our humanity, that we are more fragile and more vulnerable than we would like to think."

Olen kiitollinen heistä, jotka tulevat lähemmäksi vuosien takaa. Anteeksi etäisyyteni. En voi tämälleni mitään, mutta painin sen kanssa päivittäin. Siivoan työkalupakkia. Siivoan siivoa. Jää jälkiä. Nauran melkein yhtä paljon kuin itken. Ja kaikessa lohduttomuudessani minusta on joillekin paljon lohtua. Ja lopulta, ei mitään väliä.

Uskon, että tähän on hyvä taas lopettaa. Kuten niin monta kertaa aiemminkin. Tuolla jossakin on elämä ja olen kirjoittanut jo jonkin aikaa vanhaa blogiani, siellä olen enemmän turvassa. Rakeisempi, vanhempi ja verisempi.

Heippa.




Kaaosasentaja




Kahvila oli tänään auki. Harva tämän sekasorron keskelle uskaltautuu, mutta noukin asiakkaita jonosta, sitä mukaa kun aukkokohtia paljastuu. Seuraavaksi alan ottaa näistä palveluista (taas) rahaa. Muistaakseni joskus lupasin keittiöpsykologiaa kavereille n. 700 e/h ja tuntemattomille 350e/h. Tervetuloa. Jos haluaa pelkän kahvin, se maksaa 2e/h. Voit nauttia sen parvekkeella, joka tällä hetkellä muistuttaa venäläisen vankileirin sisäpihaa. Siperiassa.

Sohva oli paljas, joten rojahdimme sille. Puhuimme kodista, miehistä, seksistä, naisista, rakkaudesta, yhteydestä, kahvista, hellyydestä, vanhuudesta, sohvista, nuotiopaikoista, rovioista, bilettämisestä, hiljaisuudesta, puheesta, puhumattomuudesta, hyvistä tyypeistä, läskistä ja tunteista. Siitä kun kukaan ei halua sinua tai siitä, että saa nuoren rakastajan sormia napsauttamalla. Kyllä kannatti. Napsauttaa sormiaan.

En saanut raivaustani päätökseen vielä tänäänkään. Mielikuvissani vankileirille laskeutuu universumin syövereistä kultainen sohva. Vielä nyt se on mielikuvitussohva, mutta se aineellistuu pian. Ennen sitä, on vielä leikittävä elämänhallintaleikkiä, itkettävä vähän lisää, juotava paljon kahvia ja romahdeltava reippaasti minne huvittaa.

Askartelin uuden valaisimen. Iso osa valostani tulee kynttilöistä ja jouluvaloista, tähdestä ja muista, joten on aiheellista näin maaliskuussa naamioida niistä osa. Kunhan istun ja katselen valojani. Löysin universumin peränurkasta laatikon ja sen pohjalta lapsen viimeisen harsovaipan. Tai mikä se nyt olikaan. Maitoyrjörätti. Leikkelin sen paloiksi ja pyyhin niillä osan vuosisatojen tomusta pois. Se kangas tuntuu aina hyvältä kädessä. Kosteana ja auliina hävittämään. Löysin myös viimeisen muiston miehestä.

Se on pala paperia. Aika vähiin käy.



29.1.2017

And the Oscar goes to...




Katsoin eilen iltayöstä Manchester by the Sean ja se oli siinä. Jaan edellisvuoden ja ehkä seuraavankin vuoden Oscarit suoraan Casey Affleckille. Heippa vaan Ryan Gosling ja hyvää La La Landia. Henkilökohtaisesti ei yhtään närästä, vaikka La La Land rohmuaisi kaiken. Makuasioista sopii kiistellä loputtomiin, varsinkin jos ei ole kunnia olla elokuva-akatemian jäsen. En ole varmaan ikinä noteerannut Affleckia mitenkään. Nyt oli pakko kiemurella alusta loppuun. Ja parkua. Yleensä elokuvissa itkeminen on sellaista nessunyyhkintää, mutta nyt valitin hetken kuin eläin. Että lopettakaa jo saatana. Ihanaa. Viiltävällä tavalla elokuva oli myös hauska ja nokkela.

Elokuvien täytyy olla satua, todellisuuspakoa, kolmiulotteisia räjähdyksiä sekä aikaa ja todellisuutta tappavaa viihdettä. Mutta vain joskus ja minulle useimmiten harvemmin. Sitten kun tulee pitkästä aikaa vastaan uusi amerikkalainen elokuva, jossa ihmiset on ihmisen näköisiä ja kokoisia, niin jopa Michelle Williams saa anteeksi kuusi Dawson's Greekin tuotantokautta yhdellä kohtauksella. Tuskallisen todellista ja tyhjentävän surullista.

 Joskus 30 vuotta sitten olisin varmaan pitänyt elokuvaa tylsänä. Jo silloin oli kuitenkin haju jostakin elämänkokemuksesta. Siitä että kaikki ei ole kivaa ja elämä voi yhtä satunnaisesti raadella kappaleiksi ja jättää sinut silti hengittämään, tai se voi ojentaa kimpun neilikoita ja viedä yksisarvisten niitylle lepäämään. Ja sitten taas niityltä suoraan helvettiin, ilman varoituslaukausta. On vain asioita joiden jälkeen ei elä. Se on hirvittävää elämää. Pakasteen elämää.

Unohdin jopa tarkkailla, kuinka hyvin roolihenkilöillä on pysynyt meikit naamassa rankan yön jälkeen. Tiedättehän ne kohtaukset, joissa joku menettää kaiken, valvoo monta yötä peräkkäin ja kolmantena aamuna on raikas kuin aamukaste, ripset on kiharrettu sentin paksuisiksi ja huulilla kiiltää vahva ja kostea puna.

Katsoin Hell or High Waterinkin, mutta se jotenkin häipyi mielestä heti. Sen todentuntuisuus karisi kuin keijupöly, kun katsoin Manchesterin sen jälkeen. Paitsi tietenkin Warren Ellisin viulu jäi vienosti soimaan. Soi vieläkin.

Parkuminen aiheutti jonkin häiriötilan, jonka seurauksena en saanut nukuttua. Tosin se oli puhdistava häiriötila. Kaiken sekamelskan keskellä, elokuva elämässäni kiinni. Luin viiteen asti ja kaivoin sitten joogamaton siivouskasasta ja aloin odottaa auringonnousua. Ei liiku henki vetten päällä. Täytyy saada feng shuit kohdalleen. Löysin myös lempilenkkarini ja ajattelin käydä juoksemassa, mutta kyllä jokin raja täytyy ihmisellä olla.

Koti ei siis tullutkaan yhdellä rykäisyllä kuntoon, sillä avasin kaksi kaappia ja taas mentiin. Kaiken repimisen, siirtämisen, muistojen ja penkomisen jälkeen täällä vallitsee yhä laajeneva sekasorto, jonka keskellä pilkottaa aukkopaikkoja. Lasken niille kahvikuppeja ja jäävesilaseja. Välillä itken ja välillä nauran. Kaapit ovat jo kohtuullisen tyhjiä, mutta samaa ei voi sanoa lattioista, sängyistä tai pöydistä. Aurinko pakotti päivällä hetkeksi ulos ja sisälläkin se teki tuhojaan. Se näytti minulle Harkekiinit uudessa valossa. Kävi mielessä, että voisi riipiä ne laatikostaan ja alkaa juoda niistä sitä granaattiomenamehua. Seuraava missioni siivousoperaatiossa on blinibileet. Pakko tyhjentää pöytätaso.

Anna sokean siivota ja näet mitä tapahtuu. (Vanha sarilainen sanalasku.)


27.1.2017

Jos on lopussa, ei pidä aloittaa*




Sen lisäksi, että netin ihmeellisestä maailmasta voi tulostaa pommiohjeita ja tehdä anonyymisti huumekauppaa, voi täällä myös katsoa videoita siitä kun joku järjestelee ja siivoaa kotiaan. Videoita on niin paljon, että ne riittävät loppuelämän lorvailuun ajanvietteeksi.

Tietenkin istahdin katsomaan näitä siivousvideoita (huumeissa) kun oma projektini ei ota edetäkseen. On pakko miettiä, mitä tuhannet katsojat näistä saavat. Varmaankin innoitusta ja lohtua. Ainakin ne toimivat hyvin siivouksenestomateriaalina. Meditoidessani kanadalaisrouvan sisustuslehtipinon äärellä virtuaalisesti, kissa oksensi kaksi kertaa teinin matolle. Ihanaa lämmintä rucolaoksennusta. Siivosin ne. Unohdin videoida session.

Huumeita on niin monenlaisia. Niinku liha, elukat, siivoaminen, musiikki, rakkaus ja oksennus.


*



26.1.2017




Lasit voi vaihtaa vaikka granaattiomenamehuun, kahviin tai skumppaan. Skumppaa/kahvia/granaattiomenamehua voi juoda roviolla samalla kun polttaa rakkauskirjeitä.

On aika ryhtyä sanoista tekoihin.

Huone on sakea vuosikymmenten pölystä. Saunon itseni henkihieveriin ja puhtaaksi siitä. Poltan parvekkeella elävää tulta. Roviota pienempää.





Olen muutaman päivän suorittanut raivausta. Se on jotakin tuhovimman ja konmarin välimaastosta. Uuvahdan siinä vaiheessa, kun kaikki on levällään ympäri kämppää ja väsyttää kamalasti. No, ainakin täällä oli siistiä. Liukastelen muovitaskujen yli mutteripannulle ja istun päiväkahville parvekkeen aurinkokatsomoon. Jään tähän, tässä on hyvä.

Mihin minä laitan nämä hamahelmet joita kukaan ei meillä enää näperrä? Mihin minä laitan nämä Nanny Stillin harlekiinit, joista kukaan ei koskaan juo mitään? Ja rakkauskirjeet, ainainen riesa. Paha karma varmasti lanaa minut maantiejyrällä, jos nyt heitän nämä pois. Kannattaako säästää rakkauden sanoja ihmiseltä, joka on kuitenkin aikoinaan pettänyt minua kaikkien kanssa. Luulisi taakan kevenevän jos...Selittelen Piialle, joka yleensä estää minua tuhoamasta rakkauskirjeitä.

Tuon kirjeet takaisin roskiksesta.

Ne ansaitsevat jotakin muuta, vaikka tulla poltetuksi roviolla. Jotakin juhlallista ja hauskaa. Paperi on haurasta ja joskus vaaleanpunaista. Minulta varastettua. Missähän täällä on lähin rovio?

Ajattelen jokaisen löytämäni hämäräperäisistä syistä säästetyn kuminauhan kohdalla lasta. Miltä siitä mahtaa tuntua periä tämä? Heti helpottaa. Vien kirjeet takaisin roskiin.

Haen kirjeet roskista.


24.1.2017

Minä annan aina

 Jos toissayönä nukuinkin 17 minuuttia, niin viime yö korvasi kaiken. Taisi mennä 10 tuntia huomaamatta. Autuasta ja armotonta unta. Kakkoskodin uni on onnistuessaan kuin kuolema. Pitkä, pimeä ja häiriötön. Ylösnousemuksen kruunaa pakkanen ja kultainen aurinko.

Kuolemanuneen päästäkseen täytyy vähän ruoskia väsynyttä läskiä lihaa. Kannoin puita, lämmitin saunaa, tein lumitöitä. Jos lumitöitä ei ole pakko tehdä, niiden tekemisen zen-arvo on jotakuinkin palapelin luokkaa. Viskoin lunta ja hymyilin itselleni. Tein sieviä ja suoria reunuksia kinoksille. Silmä lepäsi. Osa pihasta piti jättää talon teinille, ja se virnuilikin hyväksyvästi kun pyysin anteeksi. Onhan se noloa, ettei voi lopettaa lumitöiden tekemistä.

Siskonmakkarakeitosta löytyi kolmetoista pippuria. Minulla on niin monta ihailijaa. Koetin syöttää ihailijat Nellille, mutta eivät ne kelvanneet. Edes sille, joka syö varmasti ihan kaiken ja itkee vieressä, kun lapan soppaa. Pitäisi luottaa koiraan enemmän. Se pitäytyy perusasioissa. Mikä on syötävää ja mikä ei. Keneltä kannattaa pyytää rakkautta, keneltä ei. Kakkoskodin eläimillä on suhteellisen vahva intuitio siitä, että minulta kannattaa aina pyytää. Minä annan aina.

Mummoudun näkyvästi päivittelemään säätä. Kun eilen tuli vettä ja tänään pakkasta. Eilen tuli kiire lähtö, kirjoitin toisaalla nopeaa tilannekatsausta ja katsoin kelloa väärin. Lopulta käsitin, että tunnin sijaan minulla on viisi minuuttia aikaa poistua rakennuksesta. Niin jäi ikkunat auki, bussikortti keittiöön, tiskit altaaseen (ne tosin jää aina), kissa paniikkiin ja osa valoista päälle. Pipokin jäi, kalsarit ja neule. Ehdin. Niin hyvin, että määränpäässä poikkesin minuutiksi kirpparille hakemaan pitkähihaisen paidan, etten vallan kohmetu. Olen selkeästi edistynyt tässä. En itkenyt bussikortin perään, saati tiskien. Sanoin että tämä on hyvä näin ja niin se oli.

Lapset, nuo Jumalista seuraavat, saivat parasta mahdollista opetusta, kun huolehdin siitä, että kaikilla on kaikkea, eikä kukaan tarvitse apua. Sanoin ettei minua kannata nyt vähään aikaan häiritä ja aloin maalata. Maalaminen on joskus orgasmista seuraava. Tai jotakin sitä edeltävää. En oikein muista millainen on orgasmi, mutta muistan miltä tuntuu maalata pakon edessä ja saada kaikki. Tarpoa hangessa, palella ja vuotaa. Saada kaikki mitä en koskaan halunnut.

Plaa plaa.





23.1.2017

Voimistelua ja La La Landia



Empiiristen tutkimusteni mukaan on minulta jäänyt ainakin 2 Star Warsia väliin. Tilannetta korjatessa olen nähnyt nyt kolme kahteen kertaan, eli alkuperäisen trilogian. Aivan uutta universumin saagaa syöpyy aivoihin. On varmaan aikoinaan ollut jokin kuuma runotyttötaideälykkyyskausi päällä, niin tällainen massojen viihde on jäänyt väijymättä. Onneksi voi tehdä korjausliikkeitä.

Pidän Darth Vaderista yhä enemmän. Vader, jos joku, on reissussa rähjääntynyt. Omat pienet vastoinkäymiset - ihmissuhdesotkut ja vuotaminen kuiviin - on pientä Vaderin kärsimysten rinnalla. Ei ole enää niin kädetön olo. Eikä ole kyllä ihmissuhdesotkujakaan. On vain eri tavoin sotkuisia ihmisiä. Jokusen heistä olen päästänyt jo käsivarren mitan päähän. Enimmäkseen sellaiset, joiden kyky tuomita on elämänkokemuksen myötä heikentynyt. Olen ehkä palaamassa sille kaikella on tämänsä - kiertoradalle, jolla olen joskus aiemminkin ollut. Tai joskus tulevaisuudessa palailemassa sen liepeille. Turha olla Voimakas, kun ei ole.

Oli pakko katkaista avaruusputki La La Landilla. Kannatti, sillä näin Ryan Goslingin steppaamassa. Ei mennyt kuten Gene Kellyllä, mutta vei ajatukset Star Warsista ja pienestä Darth Vaderista. Taivaankappaleista myös aurinko on vetänyt puoleensa. Samalla tavalla pimeys houkuttaa sytyttelemään öisin valoja ja valvomaan hiljaisuutta. Yöt jäävät lyhyiksi, mutta energiaa tulee silti jostakin lisää. Lueskelen aamuyöhön Amy Hempeliä, nukahdan ja kaadan vajaan vesilasin päälleni. Makaan hitaasti lämpenevän veden päällä ja luen artikkelin heikkoudesta.

Alkaa itkettää. En tiedä kuinka paljon ja kauan omaa heikkouttani pitää vielä jalostaa. En ehkä osaa olla tämän heikompi ja pienempi. Ehkä se on se arvottomuus minussa. Armottomuus. Ei kaikilla ole mahdollisuutta olla rakastettu. Voi vain rakastaa. Maailma on täynnä lukemattomia sanoja. Maailma on muutenkin täynnä. Olen niin pieni, että mahdun olemaan jonkin pölyhiukkasen varjossa ja pienen kirjaimen alla olemattomissa. Ei sellainen ole näkyvänä olemista.

Päähän sattuu. Täytän ison lasin, kylmällä ja puhtaalla hanavedellä. Pilkon joukkoon sitruunaa. Leikkaan sitä ilmassa, en jaksa etsiä pimeässä leikkuualustaa. Mehu valuu pitkin sormia ja haavaan etusormessa. Jos on avoimia haavoja, on varmasti tehnyt jotakin käsillään tai mielellään.

Ihan selvästi kuulen puhelimen soivan. Leikkaan mielelläni sitruunaa.

19.1.2017

Kaikki kuoli


Kävin Piian kanssa elokuvissa syömässä popcornia, sipsejä, marmeladia ja suklaita, sekä juomassa pillimehua. Varasimme koko takarivin tälle kulttuuritoimelle. Popcornit oli melkein syöty ennen elokuvan alkua, tai siis jo ennen niitä mainoksia ennen elokuvan alkua. Mainosten kestäessä ehdin unohtaa mitä olemme katsomassa. Keskittymiskyky on kuin harakalla. Tosin takkia riisuessa huomasin unohtaneeni myös mekkoni. Tuli vähän kiire lähtö, kun tein aamun töitä kotona. It's happening again.

Elokuva oli oikein viihdyttävä. Joitakin kerronnallisia epäkohtia ja järjettömyyksiä siitä löytyi, jotka tavallaan selittävät sen, että universumin kaukaisessa galaksissa on kaikki vähän vituillaan sukupolvesta toiseen. Mads Mikkelsen (183 cm) sinnitteli sen aikaa elossa, että sain nautiskeltua koko rahan edestä (superpäivä, halvat hinnat). Melkein kaikki muutkin kuolivat. Jossain vaiheessa aloin miettiä, että onkohan minulta jäänyt 1-6 Tähtien sota -elokuvaa näkemättä. Ja mikä se Voima ( ∞ cm) oikein onkaan. Alkoi kiinnostaa. Parhaiten muistan sen, kun joskus 80-luvun alussa naapurin pojat kirjoittelivat parkkipaikan asfalttiin väännöksiä Star Wars elokuvista. Jedin lapaluu. Imperiumin vatsaisku.

Onneksi jatkotrilogian seuraavaa ensi-iltaa tarvitsee odottaa vain joulukuuhun. Pitää ehkä katsoa pari alan elokuvaa tässä välissä. Olen varmasti silti ihan pihalla näitten kanssa. En ollenkaan erityisherkkä Voimassa. Piia on, joten voin aina kysyä tyhmiäkin asioita ja Pia selvittää rauhassa siihen asti, että menen vähän sekaisin ja kyllästyn.

Räjähdyksistä kylläisenä harhailin kaupungilla ja kiersin pidempää reittiä kotiin. Teki mieli olla tuulen tukistettavana. Se sai hiukset takkuuntumaan ja tunki niitä suuhunkin. Haistoin ja maistoin kevättalven. Kotona luin paikallislehdestä, että tuuli oli romahduttanut keskeneräisen talon. Tuli heti Voimallinen olo ja nukahdin sohvalle. Näin unta jossa olin vaihto-oppilaana Amerikassa. Aurinko paistoi ja olin menossa kirkkoon. Siinä oli painajaisen alkeet käsillä joten heräsin yläkerrasta kantautuvaan Saku Sammakkoon ja rytmikkäisiin taputuksiin. Kaikki tämä, Tähtien sota, tuulet, unet ja laulut, saivat minut niin levottomaksi, että lähdin uudelleen ulos.

Teki mieli lisää jotakin herkkuja. Teini oli kitannut kaiken suklaamaidon ja melkein kaiken vaniljamaidon ja puolitoista litraa rasvatonta. Se ryyppää minut perikatoon. Soijamaidot on aamusmoothieta varten, mutta nykyisin meillä on aamu 24/7. En tiedä onko tässä jokin ainoan lapsen onni matkassa, sillä jos näitä olisi vaikka neljä, olisin ollut perikadon peränurkassa jo vuosia sitten.

Ajattelin koko kotimatkan lämmöllä Petriä, jolle olen ollut ihan sikamainen nainen, tehnyt rienaavan paperinuken ja kaikkea (haluatteko nähdä?), mutta joka lähetti sen blenderin joululahjaksi ja on muutenkin ollut jotenkin tukeva. Itse jaksan tuskin kiitosta sanoa. Ajattelin siksi, että kassi oli täynnä puolukoita ja mustikoita ja banaaneja ja leseitä ja mangoa ja ananasta ja herukoita ja mansikoita ja jugurttia ja sitruunaa. Se blenderi on yhtä kyltymätön kuin teinikin. Ja sen ääni kiirii joka aamu klo 6:45 läpi kaupungin. Herättää herkimmät vainajatkin.

Ajattelin, että vielä jonakin päivänä luen kilometrin saapuneita fb:n viestejä ja vastaan niihin. Ihan muuten vaan. Fb on Saatanasta seuraava, koska sitten kun siellä ei ole, huomaa että viestit vaan kolisee meseen ja lisääntyy. Ahdistus kasvaa. Olen minä joihinkin jo vastannutkin. Niihin, jotka tulevat oven läpi, jollen inahda.

Sherlock Holmes ja Saima Harmaja voivat allekirjoittaa viestinsä samoilla kirjaimilla kuin minäkin. Ehkä siksi vietän yöni Holmesin kanssa. En suostu kolmen kimppaan, se on niin nähty. Harmaja kieriskelköön haudassaan.



18.1.2017


Näin eilen tulipalon. Kallansilloilla paloi auto. Se valaisi mukavasti pimeää kotimatkaa. Tulisuudelma.

Useampikin liikenneväline on meinannut tappaa ja vahingoittaa viimeisen kahden päivän sisällä. Toistaiseksi olen selvinnyt särkylääkkeellä. Jospa huomenissa jo onnistaa ja jään alle ja loukkuun. Ei tarvitse suunnitella itsemurhaa, se suunnittelee itse itsensä.

Verensyöksy auttaa murhamysteerin täytäntöönpanossa. 18 vuotopäivää taitaa olla uusi henkilökohtainen ennätykseni. Olen ollut todella innokas hoitamaan ei mitään. En edes ajattele, olisiko ihan sama kuolla viikon kuluttua vai kolmenkymmenen vuoden. En siis tee mitään. Zen. Eikä tässä kuolemassa olla, vähäverisenä vaan.

Syön viimeisen palan joululahjasuklaita ja keitän teetä särkylääkkeen kaveriksi. Näin käy, kun asettuu iltasella hetkeksi sohvalle, kietoutuu turvavillatakkiin ja katsoo vain yhden jakson Grantchesteria. Herää yhdeltä yöllä miettimään keittäisikö teetä, lähtisikö Mongoliaan vai Helsinkiin.
Voisi olla paikallaan kysyä hoitotiimin hoitajalta, josko se vaikka mittaisi hempan kun huomenna kävelen siitä ohi. Sitten vasta Mongoliaan. Mutta ihan ensin lasillinen teetä.


15.1.2017

Makaronilaatikko on valmista





Jos ei muuta, niin ainakin virkattuja tiskirättejä, parsakaalia ja Housea. Lukeminen on vähän horteista, aamuöistä scribdn selailua ja sitten jokunen kummallinen uni siihen päälle. Housessa syöksyy kaikilta verta suusta ja silmistä ja sitten tuleekin jo syöpä eikä kukaan oikein tunne jalkojaan. Ei ihme, sillä kaikilla naisilla on sellaiset korkokengät, ettei niillä voi ihminen kävellä. Vain harvoin joudutaan intuboimaan. Minulle on aivan sama mitä fiktiivisille olennoille tapahtuu. Ne varmasti osaavat kävellä siivosti vaikka kuussa.

Elävien olentojen kanssa on vaikeampaa. Niitä ei saa kokonaan pois päältä. Ikävöin silti lasta, ettei tarvitsisi tehdä ruokaa vain itselleen. Ja heräisi joka aamu puoli seitsemältä siihen, että joku on rauhallinen ja hiljaisen tyytyväinen elämäänsä. Karamellisoin teriyakikastiketta. Päähänpistona olen keittämäisilläni seitania, johon ei onneksi löydy aineksia lähikaupasta. Kissa ehtii syödä lähes kaiken rucolan, ennen kuin ehdin pelastaa itselleni jokusen lehden. Mutta siitä on jo aikaa. Se oli ehkä eilen tai toissapäivänä. Tänään on makaronilaatikkoa.

Päästän lauantaina Namusedän sisään ja keitän kaupungin parasta kahvia, mutta vain sen laiskan version. Siltikin se on parasta. Huono omatunto siitä silti tulee. Namusetä tuo suklaata, lisää kahvia, halauksen ja joitakin vakavia ihmissuhdeasioita joita käsitellä. Houkuttelee pizzalla ja saunalla. Se ei tiedä minun vakavista asioistani, eikä niissä olekaan mitään tiedettävää. Kaikki kuulostaa niin tutulta, että alkaa sattua. Asetelma on turvallisen ahdistava, sillä Namusetä on miehen roolissa ja minun täytyy varoa, etten ala peilailla tämän kuvastimen edessä. Enimmäkseen kuuntelen. Eikä tunnu ylivoimaiselta sanoa ääneen, että sinä kuitenkin välität. Soitat sairaalat ja muut. Ja ettet sinä ole se, joka voi auttaa. Sanon, vaikka sanat ovat lyijyä.

Kun jään yksin, ajattelen etten halua kuolla. Ja vaikka haluaisinkin, en haluaisi uhata sillä ketään. Siitä voi silti puhua, sohvannurkassa ja syödä suklaata päälle. Ihan rauhassa voi kaikesta puhua. Lopulta. Tai ainakin joskus. Ja joskus on vain vaiettava, että jaksaa jokapäiväisen kahvinsa ja seuraavan aamunsa.

On hyvä, että elän ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tarvitse puhua rakennekynsistä tai käsilaukuista. Sovimme, että tämä kahvila on auki aamulla puoli seitsemältä. Ja illalla puoli seitsemältä. Tämä on auki aina. Tervetuloa.