23.9.2017

Lemmikkejä ja marmorikuulia







Yritin tainnuttaa itseni yön ajaksi, mutta se ei ihan onnistunut. Vielä neljän maissa tuijottelin pimeyttä ja laskeskelin pesemättömiä astioita, lajittelin särkylääkkeitä pikkuisiin päiväkohtaisiin kekoihin. Puhuin T:n kanssa pizzasta ja söin pizzaa. Puhuttiin varmaan rakkauden painosta. Siis silkasta läskistä. Fyysisesti tunnen itseni lähinnä asemalla seisovaksi höyryveturiksi. Henkisesti olo on kummallisen ilmava ja sellainen, että nyt ollaan sujut.

Kesäikävässäni kaivelin arkistoistani saaria ja hiekkarantoja. Löysin jonkin kuvan myös miehestä ja hymyilin, että olihan se tavallaan ihan söpö. Löysin jonkin muiston edelliseltäkin kesältä, enkä kokenut mitään pakahduttavaa. Kaikki paikatkin ovat taas entisellään ja minulla on aina uusi mahdollisuus mennä niihin. Koska olen myös mennyt, tiedän että siten syntyy uusiakin muistoja. Tähän mennessä ne ovat olleet enimmäkseen korjaavia. Yhtäkkiä kaikki tuntui kovin vaimealta ja yhdentekevältä.

Luulen, että omat rajani on sellaiset, ettei niiden venymistä voi aina estää. Sekoan tunteisiini, en osaa käsitellä niitä rauhassa ja silkan vihan ja inhon tunteminen on aina jotenkin kivuliasta ja kiellettyä ja johtaa huonosti vedettynä yleensä katastrofeihin. En tiedä onko se sen kummoisempaa kenelläkään muullakaan ja onko sen vuoksi syytä olla itselleen aina niin armoton. Kyvyttömyyttä on varmasti yhtä monta lajia kun ihmistäkin.

Kun ihmissuhteessa kaikki on kesken ja mätänemistilassa pitkään, kiihkoilen helpotuksen tunteen puuttumista ja syyttelen itseäni kyvyttömäksi ja keinottomaksi. Ruoskin ihan viattomia pikkutunteitani laukkaan, katkomaan jalkansa ja kuolemaan maantieojaan. Rajanveto on sellaista ritsalla ampumista. Sitten kun saan pöydän puhtaaksi, on olo kaikin puolin parempi ja helpottuneempi. Ei ole laukkaavia heppoja eikä kunnon ojiakaan missään. Kupla posahtaa puhki ja todellisuus näyttäytyy pimeänä ja vienosti maatuvan lehden tuoksuisena ja minä ihmettelen tilaa ja avaruutta ympärilläni. Että eihän tämä ollutkaan vaikeaa. Miksi en saavuttanut tätä vihan ja auvon sekavaa balanssia jo vuosi sitten? Nyt en aio kysyä, enkä aio vastata.

Lapsivesi meni ja maailma syntyi. Minä pääsin kynnysmaton hommista kuiville. Olen pahansuopa ja ilkeä, murhanhimoinen ja katkera. Mutta sittenpähän olen. Aion olla reilu itselleni ja antaa näitten tunteitten kukkia vielä hetken. Ne ovat nyt aika pieniä, sellaisia sinisiä lemmikkejä, eivät mitään lihansyöjiä. Tai sitten ne ovat marmorikuulia. Vierittelen niitä laiskasti edestakaisin lattialla ja näen kuinka arvottomia ne ovat. Tärkeintä on, että ne eivät ole enää yhtä minun kanssani, vaan sanoitettava pieni asia, voimaton ja tarpeeton. Jotakin mitä voin tyrkätä liikkumaan haluamaani suuntaan.

En tarkoita että lemmikit olisivat tarpeettomia. Ne ovat kauniita. Mutta ei niitäkään tarvitse sisälle tuoda.


22.9.2017

Maailman kaunein sätkäkone




Imuroin kynnysmatolta viikon aikana kertyneet koivunsiemenet ja mudan, hiekan ja leikatun ja kuihtuneen ruohon. Sitten seison sillä paljaine varpaineni, joista kynsilakka lohkeilee ja irtoaa. Punaista punaisella ja huoranpunaista huulipunaa, kosteusvoidetta ja turvavillatakki. Juon liikaa kahvia ja syön kourallisen särkylääkettä, tukin nokan sumutteella. Suihkussa yritän haistaa kookoksen, mutta se ei vielä onnistu. Kaadan Kurt Cobainin päälle yliannostuksen c-vitamiinia. Tiskipöydällä ja altaassa lojuvat ainakin viikon tiskit. En jaksa seistä niin kauaa, että saisin ne tiskattua. Kaamospesää ei rakenneta näin.

Kaamosolosuhteiden rakennustyö tapahtuu järjestelemällä. Keksin sen kun astuin T:n siistiin ja harmoniseen kotiin syömään artisokan sydämiä, liikaa suklaakakkua ja hihittämään. Meillä on nyt äänitiedosto, joka sisältää pätkän ensi-iltajuhlallisuuksien paneelikeskustelusta. Suurin osa keskustelua on orgastista ääntelyä, jollaista voi synnyttää vain harras suklaakakun ja skumpan lapioiminen. Yliannostus saa meidät puhumaan ranskaa. Se on hauskaa, sillä kukaan meistä ei todellisuudessa puhu sitä.

Kielilläpuhumisen lisäksi puhuimme siitä kielestä jota ei voi kääntää, taiteesta, ammattilaisuudesta, Kiimingistä ja korpisoista. Kollektiivisessa sätkäringissä näemme kotkan lentävän ylitsemme. Se saattaa olla lentokone, mutta emme anna sen ajatuksen häiritä syvää luontokokemustamme. E sanoo että olen maailman kaunein sätkäkone. Se on kauniisti sanottu. Puhumme isistä ja äideistä, suvuista ja iästä, lapsista ja matkustamisesta. Tekee hyvää kuulla puhetta vanhemmista ja siitä kuinka suhde heihin ajan myötä muuttuu. En tule koskaan itse kokemaan sitä, joten saan istua hiljaa ja kuunnella. Avarrun vähän. Aukean. Olen hetken aikaa surullinen siksi, että koen tietäväni monista asioista häviävän vähän. Se on samalla lohdullista ja ahdistavaa. Olen tavanomaisen arkisella tavalla turvassa. Kaipaan tätä lisää ja aion sallia tämän itselleni.



Väkivaltaviihteen lisäksi olen tehnyt itselleni välttämätöntä väkivaltaa ja riuhtonut irti pakkomielteisestä mukarakkaudesta mieheen, valheista, ghostaamisesta, katteettomista lupauksista, kosinnasta ja aina uudelleen muotoilluista rakkaudentunnustuksista ja niitten nopeasta perumisesta. Ne ovat itse syöneet itsensä, purreet, nielleet ja oksentautuneet niin monta kertaa, että minusta on tullut turta. En väitä, että olisin selättänyt omat ristiriitaiset tunteeni, mutta jotenkin ne ovat järjestyneet väljemmin. Se tuntuu kaamosmanuaalissa. Olen liian usein ollut pitkämielinen kun on ollut kyse loukkauksista ja kaltoinkohtelusta. Siis sellaisesta, josta pääsisin eroon vain astumalla askeleen sivuun tai ymmärtämällä, että saan kuunnella omia tunteitani, kuulla niiden varoitukset ja reagoida niihin, enkä voi hallita kenenkään toisen tunteita. En muista ajatella, ettei minun tarvitse olla syntipukki ja hirviö. Pysyn mielelläni hirviönä, mutta päätän itse miltä etäisyydelta ja millä volyymilla. En voi pakottaa ketään, mutta itseäni voin vähän ohjailla oikeille raiteille.

En myöskään usko, että kykenisin saamaan jonkun ihmisen juomaan itsensä hengiltä, saati sitten pysäyttämään sellaisen toiminnan. Minulla ei ole samanlaista valtaa ja voimaa kuin alkoholilla on. Olen pelastanut itseni hellyyden ja rakkauden mielikuvilta ja vaihtanut ne järeämpään, todellisuuspohjaiseen aseeseen. Mielikuvissani mies on muuttunut harhaiseksi ja epäluotettavaksi, haisevaksi olennoksi, joka aamuseitsemältä, selinmakuulla, kaataa punaviiniä ohi lasin suoraan päällensä, kuolaa ja yökkää punaista viinivaahtoa ja korjaa näin oloaan, kunnes kykenee yhteen tai kahteen järjelliseen lauseeseen. Toinen niistä liittyy todennäköisesti persepanoon.

Mielikuvaharjoittelu tosiaan auttaa. Nyt mikään ei ole enää kiinni minusta, minun syytäni tai missään tekemisissä kanssani. Jos Jung pääsisi tähän väliin aukomaan päätään, se ihmettelisi mistä tänne on ilmestynyt tällainen tyhjä huone?

Kaamosolosuhteiden järjestelyyn kuuluu tulevan väljyyden ja kynttilänlämpöisen eskapismin lisäksi todellisuutta, joka sisältää oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa. Puheen ja hiljaisuuden vuorosointua, suklaakakkua, ajattelua, kosketuksia, oppimista, rakkautta, hyvää ruokaa ja hihitystä.


20.9.2017

Huomautuksia kaamosmanuaaliin






Kiusallinen aivotoimintaa kangistava pikkuflunssa on pakottanut minut yli viikoksi sänkyyn ja sohvan nurkkaan jatkamaan väkivaltaviihdeputkea. Välillä nousen ja niistän, ruokin lapsen ja jatkan raatoilua. Olen iloinen tuotettuani perheeseen olennon, joka sarkastisen olemassaolonsa lisäksi aiheuttaa soittoa ja laulua. Öisin se on hyvin hiljaista ja rauhoittavaa.

Unissa on esiintynyt eriskummallisia olentoja, kuolettavasti haavoittuneita ja silti hiljaa eläviä, rauhassa kituvia. Herään kissan rikkinäiseen selkärankaan joka törröttää rumasti sen selkänahan läpi. Kannan sitä edestakaisin tuntemattomassa talossa, johon en muista muuttaneeni. Unesta poikkeavassa todellisuudessa näen siipensä teloneen joutsenen, poikasen vasta, valtavan ruskean höyhenpallon, raahautuvan paniikissa eteenpäin, toinen siipi taittuneena väärinpäin.

Silloin kun unilla oli vielä merkityksensä, kun muistin niitä aktiivisesti, näin hieman samalla tavalla haavoittuneita kissoja. Näin myös petoja, joita en uskaltanut edes katsoa, tunnistin vain niitten läsnäolon. Ne hengittivät yleensä pimeässä selkäni takana, niin että kuumat hönkäilyt värisivät ilmassa. Tunnistan niiden avulla itseni. Nyt unet eivät tunnu ahdistavilta, enemmänkin toteavilta. Tiedän missä mennään ja millä voimavaroilla.

Voimavaroja saan naisilta. Toivon etten kuormita ketään heistä kohtuuttomasti ja luulen, että vastavuoroisuus on vielä tasapainossa. Viikko sitten istuin valtavan juustokimpaleen ääressä, kynttilän valossa A:n kanssa ja puhuin tuntikausia kaikista näistä siipirikoista kuukausista. Tilannekatsaus oli hyväksi. Puhuimme rakkaista miehistäni, siitä miten vierastan myös heitä ja miten vaikea minun on puhua siitä ääneen tai siitä kuinka sammunut tunnen olevani. Vaikeudesta paljastua juuri heille, joiden seurassa se on turvallisinta.

Seuraavaksi puhuin Vuorelle. Siitä hatarasta mitättömyyden tunteesta tai luottamuspulasta kaikkia miehiä kohtaan. En ole tajunnut sitä oikeastaan itsekään. Tai olen sepittänyt sen joksikin muuksi, haluksi olla yksin, tarpeeksi miettiä asioita ja vähän häpeälliseksi kyvyttömyydeksi jakaa oma rikkinäisyyteni. Vuori ei ole koskaan pettänyt luottamustani, eikä petä nytkään. Se totesi että kyllä tämä suhde auki saadaan. Vaikka kuokalla jos ei muuten. Se kuulostaa juuri meille sopivalta työltä.

Toisaalta, kuukausien harharetket ja tipahtamiset kuiluihin ja kaivoihin alkavat kyllästyttää. Rakkauden vuoristorata alkaa fyysisestikin näyttää rappeutuneelta ja käyttökieltoon asetetulta. Se on säälittävä, laho ja vaarallinen, vaikka saattaa syysiltaisen sateen kimaltaessa näyttääkin esteettisesti mielenkiintoiselta.

Kaamosmanuaalin ensihönkäisyt lähtivät matkalle Amerikkaan. Kuollut hanhi ja minä turvavillatakissani olemme nyt digiheijasteena jossakin Michiganissa, luulen. Höpisemme ääneti siitä, kuinka selviytyä kaamoksesta. Maanantaina istuin P:n kanssa saunassa ja tapailin kaamosmanuaalia ja sitä, kuinka se ei saisi olla pakottava aikataulu suorittamiselle, vaan tapa selviytyä marraskuusta (ja kokonaisesta pimeästä talvesta). P huomautti, etteä eihän kukaan selviä marraskuusta! Väitin laiskasti ja räkä hikoavalla poskella, että kyllä siitä on mahdollisuus selvitä, kunhan vain neuloo tarpeeksi ja pesii sitä varten rakennetussa pesässä. Emme ehkä päässeet täyteen yhteisymmärrykseen selviytymisestä tai marraskuun värillisyydestä, mutta harhailimme puhumaan jouluista ja kinkuista ja lohipateesta ja lahjoista. P ei ole koskaan selvinnyt joulustakaan. Lopulta meillä oli niin hauskaa, että lisäsin kaamosmanuaaliin saunomisen P:n kanssa ja nauramisen. Se on itsestään selvää ja jatkuvaa, mutta lisäsin sen silti, koska mikään ei ole niin itsestään selvää, etteikö sitä voisi lisätä kaamosmanuaaliin.

Kaamosta ei voi selättää kieltolauseilla. Marraskuu sylkee päin naamaa, jos sille tielle lähtee. Jos sanoo itselleen, että älä murehdi, niin jo on toinen jalka ja kohta molemmat haudassa. Murehtimisen sijaan, täytyy etsiä oikea tapa murehtia, tarpeeksi armollinen ja lämmin. On tärkeää pitää huolta niistä ihmisistä joita jo valmiiksi rakastaa ja joiden rakkaus on läsnä luotettavina tekoina ja sanoina. Muun saisi unohtaa.

Tänään kaamosmanuaalissa lukee, että mene kuuntelmaan Joose Keskitaloa. Koska räkä velloo aivoissa, kaamosmanuaali vaihtuu teehen ja nenäsumutteeseen. Kerin itseni sohvalle ja kissan siihen päänaluseksi. Saatan puhua puhelimessa ja ehkä särkylääkesession avittamana hakea kermaa lähimmästä maitokaupasta. Ei se selviäminen sen kummempaa ole. Kuin huomaamattani toteutan kirjoittamattomia ohjeitani.


8.9.2017

Hyppää vaan



Vähän ennen keskiyötä yritän olla lukematta T:n linkkaamaa artikkelia jossa 10-40 vuotta yhdessä olleet ihmiset antavat hyviä neuvoja, lähinnä avioliittoon (joskus kolmanteen). Olen lukenut saman artikkelin jo tammikuussa, mutta ikävä kyllä se on aina yhtä neuvokas, ahdistava, toiveikas ja osaltaan myös totta. Ahdistun siitä niin, että valvon koko yön ja katson väkivaltaista sarjaviihdettä. Itken pari pyrskähdystä. En tiedä pelkäänkö enemmän eläväni vielä seuraavat 40 vuotta vai vaivaiset 5.

Eniten taidan ahdistua siitä, että artikkeli on positiivinen ja luottavainen kooste amerikkalaisia onnistumisia. Sellaista tavoittamatonta onnellisuutta, jonka äärellä ei voi muuta kuin hymistä, että totta, kyllä minä tämän olen aina jo jonkin aikaa tiennytkin, mutta joka juuri tänä yönä alleviivaa omaa ainaista epäonnistumistani. Ei sillä tiedolla ole mitään väliä. Mitä väliä on millään kommunikaatiolla, luottamuksella ja yhteisillä sopimuksilla ja säännöillä ja vapaudella, jos niitä ei noudateta ja jos aina ensimmäisen kompastelun jälkeen laitetaan ovi lukkoon, mykistytään ja mennään panemaan jotain toista. Missä kohtaa se luottamus syntyy? Se tunne, että toinen on ja pysyy ja kaiken paskankin voi jakaa. No, ei silläkään ole mitään väliä. Pitäisi osata hypätä vaan, matalaan veteen ja lyödä päänsä kiveen.

Onneksi T linkitti myös mahtavan suklaakakun ohjeen. Teemme sitä toivottavasti huomenna. On epäselvää, onko se parempaa kuin orgasmi. En vielä ole suostunut uskomaan, koska olen sarjaorgasmin saajana parempi kuin Manson sarjamurhaamaan. En  ole vielä jäänyt kiinni. Ehkä elän lopun elämäni symbioosissa sen suklaakakun kanssa.

Taisin tuntea yöllä oloni vain yksinäiseksi. Ensimmäistä kertaa n. 20 vuoteen. Sillä tavalla yksinäiseksi, että itketti ja hävetti ajatus soittaa jollekin ja puhua itkunsekaisella äänellä jostakin. Rakkaudesta, hiekkarannoista, Twin Peaksista ja kahvista. Jokin on saanut minut hetkeksi uskomaan, ettei sellaista tavanomaista ja arkista parisuhdeartikkelionnea ole minulle olemassakaan, eikä maailmassa ole yhtäkään ihmistä, joka haluaisi puhua siitä itkevän minän kanssa viideltä aamulla.

Nukuin silti melkein kolme tuntia ja pieni onni tuli aamukahville. Pesin pannun, mittasin tuoreesta paketista kahvia ja avasin uuden kerman. Muistin, kuinka hauskaa oli P:n kanssa keksiä, kuinka matkakirjoituskoneesta saa ulos huutomerkin symbolin. Minulla on hyvä olla yksin. Siksi sellainen päämäärätön, heikko kaipuu jonkun viereen, punaviinilasin ääreen, viltin alle supattamaan siitä, millainen päivä minulla tänään oli, tuntuu hirveän oudolta ja kipeältä tänään. Ihan kuin olisin todella vähän olemassa, tuskin lainkaan.



7.9.2017

Kaamosmanuaali



Täällä oleminen tuntui kodilta, ja hän säntäsi läpi päivien, joilla oli omat pienet lumoavat rutiininsa, päivien, jotka olivat samanlaisia, jäsenneltyjä ja organisoituja mutta samalla hillittömiä, epäkeskoja, joskus aukkoisia, päiviä jotka matoivat niin hitaasti että teki kipeää. (Don DeLillo, Esittäjä)

Kaamosmanuaalini etsii laiskasti muotoaan. Kuinka säilyä hengissä ja itkemättä jatkuvasti, marraskuusta huhtikuun alkuun? Olen miettinyt sellaisia asioita jotka on kivoja ja rauhoittavia ja edistävät hyvää talviunta ja pesimistä kotona. Sellaisia joista tulisi hyvä mieli, liikoja kuormittamatta. Kahdet jo neulotut villasukat eivät riitä. Riittävä uni ja kaupungin paras kahvi edesauttavat hyvinvointia.

Haaveilen hillityistä ihmissuhteista, jotka sisältävät huolenpitoa/hellyyttä/rakkautta ja pehmeää koomaa. Sellaisista joita voi vaalia ilman temppuilua ja tempoilua, sekavia valheita ja jatkuvaa epävarmuutta ja kyseenalaistamista. Laskelmieni mukaan minulla on ne jo. Olen ajoittain itsekeskeinen imbesilli, mutta monessa ihmissuhteessa yhä voiton puolella, vuorovaikutteinen ja jakava, rehellinenkin. Jotta lämpö säilyy, suhteita täytyy vain tiivistää ja tilkitä talven varalle.

Kun puhuin tästä P:n kanssa, ymmärsin, että selviämättömyys ei ole vielä lähelläkään konkreettista jättäytymistä hankeen. Pelkään vain viime syksyn ja talven muistoa. Sitä kaikkea mitä en muista ja sitä kaikkea mitä ehkä ajattelin, sanoin ja kaikista eniten sitä tyhjyyttä, jota tunsin. Ajatus siitä, että tyhjemmäksi ja itkuisemmaksi en kuolematta voi muuttua on sellaisenaan helpottava. Olen jo aiemmin paketoinut pahimman kuonan ja upottanut sen jonnekin, odottamaan sellaista aikaa, että pystyn pilkkomaan sen pienempiin osiin ja nielemään kakistelematta. Osan olen jo niellyt, lähes huomaamatta.

Kaikki draama ei ole universumin kokoista. Lämpökynttilät, valoketjut, syksyn sienisato ja uniin verkostoituvat ristilukit ovat sitä pientä arkea, jonka vuoksi sydämen kannattaa lyödä. Ja marraskuun, sillä joskus opettelin rakastamaan sitä sellaisenaan. Se ei vieläkään ole tappanut minua, vaikka se joskus onkin kuin ote Södergranin runosta tai mannertenvälinen ohjus.

Pieni hulluus ja holtittomuus on aina hyväksi. Varsinkin huonoja aikoja odotellessa. Kesken päiväkahvin keittämisen, on parasta kaataa lasillinen punaviiniä, kääriä sätkiä, viimeistellä uusimmat villasukat ja leikata iso pala port salut -juustoa lautaselle. Joku kuitenkin vie joskus roskat ulos ja imuroi. Antaa sydämen takoa ylikierroksilla vasta sitten, kun siihen on jokin pätevä syy.

Selviytymisestä keskusteleminen läheisen ihmisen kanssa lisää selviytymisen riskiä. 


3.9.2017

Olen


Kuolevan kärpäsen lento on kiimaista. Se törmää valoon ja kimpoilee seinästä seinään. Silti se elää sinnikkäästi vielä jokusen tunnin.

Minua on hellitty varmaan jo kaksi viikkoa. Joskus en tiedä olenko vain uneksinut vai olenko elänyt huomaamattani todellisuutta. Olen nähnyt paljon hämmentävän muistettavia unia, sellaisia joiden jäljiltä iho kihelmöi ja silmät turpoavat ja on pakko tarkistaa puhelimen loki. Olen tanssinut humalassa ja janonnut gin tonicia, joka on jollakin tapaa ikuisesti saavuttamaton. Se on muuttunut symboliksi, joka sisältää nuotiot ja kynttilät, hiljaisen naispuheen ja saaren, loputtomat määrät juomatonta punaviiniä ja valmiiksi neulottuja villasukkia, kaiken sanomattoman, joka on sanottu jo monta kertaa, mutta sanotaan vielä kerran.

Olen polttanut yöllä tupakkaa, paikassa jonka sijaintia en vieläkään tiedä, enkä halua tietääkään. Olen seissyt tihkusateessa ja pujottanut paksua matoa koukkuun, saamatta sillä yhtäkään ahventa. Kummitus ja sen mies. Pitkä ilta perhosineen ja kaikki sanat, sanatonta yhteisymmärrystä. Olen päiväkävellyt sorakuopalle ja nähnyt poltetun halkopinon ja säikähtänyt vastaantulijaa keskellä ei mitään. Vastaantulija oli vain huolissaan minusta ja katoamisestani. Se oli jotenkin suloista ja liikuttavaa. Olen kahlannut itseni märäksi apilapellossa ja sytyttänyt tulen takkaan. Olen puistellut päältäni kymmeniä pulleita ristilukkeja ja ihmetellyt niiden verkon lujuutta. Olen nukahtanut bussiin ja autoon ja sanonut monta kertaa ääneen jäätelöauto.

Olen avautunut sopimattomissa kohdissa ja ollut nolo ja ehkä säälittävä. Olen sairastanut pikaflunssan ja maannut meren rannalla täysissä pukeissa ja odottanut liikkumatta 1-3 minuttia ja sitten sanonut että kosken merta, tuulta tuhka. En tiedä miten se sanotaan englanniksi,vaikka se on elintärkeää. Juuri siksi arvostan tätä kieltä mikä minulla on. Vaikka olenkin sen suhteen lepsu ja päämäärätön. Hylje ja mursu ja naisten nauru.

Kosken kieli on sen syvyydessä, sen karikoissa ja liukasteisissa kivissä, jotka työntyvät ylös vedestä ja kielivät kaiken. Ja sitten on meri, kivettyneenä ja hiljaa. Se kantaa syliin kuolleet hanhet, elämän ja kuoleman retriitit ja suolaisen hiekan tuoksun nenässäni. Muistona ja tuoreena, kylmänä hiekkalinnahiekkana, jota on käsilaukku täynnä ja me istumme kahvilassa, josta saa lounaaksi kalakeittoa ja ohrarieskaa. Syömme puoliksi suklaaakakkua palan.

Ja nuoret naiset, suloiset ja sekavat, täynnä odotusta ja seikkailua ja minä ajatuksissani, mietin Unelmien Prinssiä ja jotakin mitä tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, silloin kun te ette olleet edes lähellä syntymää. Ja nyt te istutte siinä ja opitte, että elämä ei pelkästään ole, vaan se sohii ja melskaa ja lentää kunnes tipahtaa maahan ja pullea kissa, joka on jaksanut odottaa lähes kaksi tuntia, nielaisee kaiken yhtenä suupalana, kärpäsen elämän ja unohtaa heti, että sitä on koskaan ollutkaan.

Keskellä päivää sanon miehelle, että haluaisin rakastaa sinua. Se sanoo, että etkö sinä jo rakasta, minä ainakin rakastan sinua. Kirjoitan sen hiekkaan ja ajan satoja kilometrejä pois. Mies puhuu ja uneksii ja kaipaa ja sitten ei mitään. Ei minusta ole sellaiseen. Parempi on kävellä metsässä ja taistella ristilukkeja vastaan, löytää kosteikon ensimmäiset suppilovahverot, nähdä unta, herätä omaan kuorsaukseen ja poimia rouskuja niin, että koko maailma haisee keitinliemelle ja halkaista kaikki kantarellit vähintään neljään osaan ja kuivattaa ne auringossa. Halata Vuorta ja haistaa sen tuttuus, katsoa Johnny Deppiä silmiin ja ahdistua humalasta vielä aamulla, kun jo syö auringossa perunarieskaa, joka häviää sienisalaatin painon alle. Ja muistaa unen Unelmien Prinssi. Kuinkakohan monta vuotta siitäkin on.

Nyt se kärpänen on muuttunut hitaaksi. Kohta se tippuu katosta. Ja puhun Piian kanssa siitä, että pitäisi kirjoittaa selvitymisopas talven varalle. Ensin menemme katsomaan Last Jedin ja sitten kaikkea muuta. Ei voi olla pahempaa syksyä ja talvea kuin edelliset oli ja kuitenkin voi. Ei minulla kuitenkaan. Haen parvekkeelta oliiviyrttiä suuhun ja kuulen ihan selvästi, kun joku availee ovia.Tiedän etteivät ne aukea ja kaadan kahvikermaa lattialle. Pimeässä asiat menevät joskus vähän ohi. Täytyy olla varautunut ja silti luottaa aisteihinsa. Istua vettyneellä sammaleella ja polttaa tupakat, sanoa että oletko huomannut, ettemme oikeastaan puhu enää miehistä. Ja sitten puhumme.

Kaikki nämä maisemat, vedet ja sateenkaaret ilman päätä, on tehty vain minua varten. Voin antaa ne pois.

20.8.2017

Barrikadeilla

Barrikadi kotiovella.

Luin aamulla pikaisesti nettilehdistä kuvia. Oulun kaupunki on tuonut Rotuaarille ja Valkean kauppakeskuksen eteen pirteänkeltaisia kuorma-autoja ja betoniporsaita. Kuopion torille on tuotu betoniporsaita. En tiedä ehkäiseekö tämä pelkoa, jota meitä lietsotaan tuntemaan Turun tapahtumien jälkeen. Samalla tavalla meitä lietsotaan olemaan tuntematta pelkoa.

Saatan olla hölmö ja yksisilmäinen maailmankatsomuksessani. Rakennan huomaamattani barrikadin kotiovelle. Tapani rinnastaa asioita on varmasti säälittävän lapsellinen ja kuvastaa omaa suhdettani pelkoon. Pelkään yhä enemmän ampiaisia, kuin puukotetuksi tulemista. Olen silti aivan varma, että siinä hetkessä kun joku lyö minua ensimmäistä kertaa puukolla kaulaan, pelkään aivan silmittömän paljon.

Minua on pelottanut yksin pimeässä ja silloin kun minua on uhattu aseella. Minua on pelottanut mennä ulos kotiovesta, koska minulla on ollut niin paha olla. Olen pelännyt nähdessäni rakkaani vuotavan järjettömän paljon verta ja sitten menettävän tajuntansa. Olen pelännyt tuskaisesti, kun lapseni on joutunut hätäleikkaukseen. Lapsena pelkäsin sotaa. Sitä ennen pelkäsin isää. Maksimoidakseni kauhuni ja ollakseni valmistautunut tulevaan pommihyökkäykseen, valvoin öitä sängyssäni ja räpyttelin silmiäni kiivaasti, pimeän ja valoisan välillä, kuvitellen sen näyksi jossa pommit iskeytyvät maahan.

Uskon että näinä päivinä isänmaallisten natsisankareiden rivit pursuavat verenjanoa ja innostusta. Samalla tavalla maltilliset suvakit ja suvakkihuorat puhuvat tyynesti siitä, kuinka pelolle ei tulisi antaa valtaa ja kuinka yksittäisten ihmisten tekojen ei pitäisi vaikuttaa. Kollektiivisessa surussa runkkailijat ovat erikseen. Heille jokainen veriteko on keino siirtää empatiaa suoraan itseensä ja pahaan oloonsa. Tähän kun lisään vielä kaiken maailman puunhalaajat, yksisarvishoitajat, viiksekkäät miehet (anteeksi) ja uskonnot, on oma lista epäluulosta ja pelosta aloitettu. Osaan leimata, automaattisesti.

Me vastaan nuo.

On niin yksinkertaista olla jollakin puolella ja samalla joutua olemaan jotakin muuta vastaan. Negatiiviset tunteet, varsinkin viha ja pelko, ovat niin suuria ja voimallisia, että niiden säätelyn kanssa saa yksilötasollakin kamppailla läpi elämänsä. Kuulostaa tyhmältä kliseeltä, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy. Sinne kun kerätään koko porukan henkilökohtaiset traumat, utopiat kaltoinkohtelusta ja salaiset toiveet, usko parempaan huomiseen ja epäterve narsismi, on pakko ihmetellä, kuinka edes on mahdollista että ihmiskunta yhä porskuttaa menemään.

Heti kun joudun yksilötasolla tekemisiin vaikkapa yksisarvishoitajan kanssa (en kyllä koskaan ole joutunut), on aseistukseni huomattavasti kevyempi. Uskon, että tunnistamalla joitakin lajityypillisiä piirteitä niissä vaikeastikin ymmärrettävissä ihmiskollegoissa, on jo voiton puolella. Silmitön suvakkihuorien etätappaminen ja raiskaaminen, joukkotuhoisa kollektivinen nettiärinä samanmielisten kanssa, vievät etäälle henkilökohtaisesta. Henkilökohtaisuus on kuitenkin alku ymmärrykselle. Varsinkin, jos se on maltillista, ei murhaavaa. Pelon ja epävarmuuden takaa on välillä vaikea kohdata toinen ihminen.

En tiedä milaisessa tilassa on ihminen joka silmittömästi murhaa tuntemattoman. Uskon, ettei sillä ole hyvä olla, eikä mitään järjellistä ratkaisuakaan jäljellä mihinkään. Tunnen lähinnä ihmetystä ja vastenmielisyyttä. Jokin sen ihmisen ajaa sihen tekoon, ja vaikka nyt tulisikin kiviä päähän, niin jollakin tasolla ymmärrän sen teon. Varsinkin jos menen itsekkäästi omien pelkojeni ja tunteitteni äärelle. Siellä on vaikea olla, mutta jossakin muualla tapahtunut väkivalta ei pääse kovin lähelle. Oma elämä on kuitenkin niin pienissä asioissa kiinni. Enimmäkseen henkilökohtaisissa, sellaisissa, että onkohan kaapissa tarpeeksi kahvia ja pitäisikö mennä bussilla vai kävellä.

Tuskin nytkään nousen barrikadille minkään puolesta, valikoidusti jotakin muuta vastaan. En myöskään usko, että voin suojella läheisiäni mitenkään. Ehkä lasta sivulauseessa, kysymällä päiväkahvia kaataessamme, että oletko sä tuntenut pelkoa tai tuntuuko susta että pitäisi? Lapsi huokaa ja sanoo että joopa, on hän pampun ajatellut hakea kellarista. Näin henkilökohtaisella tasolla, katsomalla toisiamme silmiin, tiedämme molemmat sen olevan vitsi. Ei meillä edes ole pamppua. Vai onko? Lapsi nappaa kuppinsa ja häipyy. Ei kuulemma kiinnosta keskustella. Parasta siedätystä tulevaisuuden pelolle on omasta pelosta huolimatta kasvattaa lasta olemaan pelkäämättä. Lapsi on täällä todennäköisesti pidempään kuin minä.

Mielessäni oli pelko, mutta oikeastaan hieman eri näkökulmasta. Olin eilen illalla töissä (sellaisissa joita hirveästi rakastan ja joiden vuoksi elämä on elämisen arvoista). Puhuin kauneudesta, työskentelystä, kirjoittamisesta ja taiteesta.

Keskustelukumppanini kertoi lapsestaan, joka ihaili tähtitaivasta. Upposi siihen. Jonkin ajan kuluttua lapsi halusi syliin, koska mielen valtasi selkeästi pelko. Tai ehkä se oli pakahtuminen kauneuden edessä. En tiedä, sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Se jäi mieleeni merkityksellisenä siksi, että siinä oli läsnä ihmisyyden suurimpia asioita, samassa hetkessä. Maailman mittakaava, kauneus, syvyys, pelko,rakkaus, ymmärrys, yhteys ja pienuus kaiken edessä. Ja käden ulottuvilla henkilökohtainen turva, syli ja läheisyys. Niin pitäisi olla kaikilla ja aina.



19.8.2017

Tää




En koskaan ole oikein tajunnut miten rakkaus syntyy ja syttyy. Se on kaunis mysteeri. En kyllä tiedä mitään sen kuolemastakaan. Ehkä se kuolee, kun sitä ammutaan päähän. En vain ole koskaan nähnyt sellaista.

Tiedän miten se haihtuu. Joskus se haihtuu klo 22.49 alkusyksystä, perjantai-iltana. Pitkän ja hedelmällisen puhelun jälkeen. Se haihtuu ainakin siihen, kun mies on valmis vaihtamaan maailman parhaan seksin maailman toiseksi parhaaseen. Sehän on ihan paska vaihtokauppa. Tai vaihtamaan oikeastaan mihin tahansa. Tästä rakkaudesta on jo pitkään käytetty sanaa "tää".

Se haihtuu siihen, kun ymmärrän, kuinka paljon arvostan rakkautta, huolenpitoa ja välittämistä. Ja kuinka vähän olen valmis sen eteen huoraamaan, jakamaan, anelemaan ja odottamaan. Ja siihen, miten autistisen raajarikkoiselta "tää" yhtäkkiä kuulostaa.

Rakkauden haihtuminen synnyttää minussa hetkellisen keveyden. Ruumiissa tuntuu kihisevän leijuvalta. Jossakin häivähtää ehkä orgasmi. Sitten se on poissa. Kävelen vähän aikaa ympäriinsä, käyn parvekkeella tupakalla ja alan varmistua, että tänne on pujahtanut jotakin uutta. Nurkassa on vähän surun rippeitä. Tiskipöydällä makaa kahden likaisen lautasen välissä kuolleita suudelmia. Muuten se on poissa.

Ehkä se meni vain käymään baarissa tai ilotalossa?

Sanon ihmeissäni Piialle, että minä lopetan rakastamisen. Lopetin.
Piia vastaa, että hyvä, sinä paranet.

Sitten syön monta palaa pizzaa.

17.8.2017

Naisten kesken I, eli en tykkää tän huvipuiston laitteista



Kaksi naista, varsinaista tukipylvästä, kohtaavat



- Tulipa mieleen semmonen ehkä vähän harhainen ajatus, että mitä jos se Eero kuvitteli siitä batman häästä jotain liikaa, niinku lepakkojuttuja esim, kun sekään ei taida olla kovin varma ittestään.

- No ei se semmosta. Sehän itse halusi olla prinsessa. Mä taas aloin just NYT miettiä, että kun me puhuttiin esim. kolmen kimpasta, niin se haaveili kahdesta naisesta. Heti perään se sanoi että ei tuu tapahtuun. Mun mielestä se lause sisälsi sen pelon, ettei se oikeesti uskaltaisi tai luottaisi itseensä kahden naisen kanssa. Mä taas en ole ollenkaan kiinnostunut naisista, enkä kimppakivasta niitten kanssa. Eli ei tuu todennäköisesti tapahtuun mun kanssa. Tai sitten saa olla aikamoinen nainen. Mitäpä jos se Pirjo on? Ja vaikka lupaillut jotain tämmöistä? Sopisi hyvin Eeron oletettuun vanhenemiskriisiin.

- Oliko se Pirjo se vakipano? Monet miehet haaveilee niistä kimppakivoista. Naiset taas kyllä ei, ainakaan kahesta naisesta, kaks miestä vois olla eri juttu.

- Joo. On se se vakipano. Mä kerroin ihan vapaasti mun kimppakivoista, jotka on ollut kivoja. Ehkä se alkoi tuntea riittämättömyyttä?

- Niinpä. Jos se pelkäs tosiaan ettei riitä! Kuulostaa aivan todennäköiseltä.

- Nyt se varmaan närkästyisi, että sotken Pirjonkin tähän. Mutta kyllä mä tässä kaikkea ehdin miettiä. Eihän se tarkoita että mä sekoan. Kunhan pohdin. Eero vois muistaa puhua siinä kosimisen lomassa, ettei kykenekään enää esim. uskollisuuteen tai ei voi luvata mitään yksinoikeudella. Musta on epäreilua, ettei se kertonut etukäteen. Mä olisin silloin (ehkä) voinut itse päättää, kykenenkö esimerkiksi seksiin sen kanssa enää. Mähän ihmettelin jo ajat sitten, ettei se voinut kertoo sille Pirjolle meistä ja halusi väkisin pitää sen jotenkin "varalla". Se oli mulle niin kipee paikka, että luulisi että Eerokin muistaisi sen. Nyt mä oon ilmeisesti varalla. 

- Jos se pelkää ettet sinä kykene? Ja jotenki ennakoi sitä. Ootko sanonu sille että haluut yksinoikeudella vaan etkä mitään polygamioita. Siis meinaan että jos aatteli että sinä haluut muitakin. Äh, on se vähän turha tulkita niitä miehiä kun ei niistä vaan tiedä.

- Sehän siinä on, etten oo sanonu mitään semmoista. Oon kysyny, että mikä tämä "suhde" sen mielessä on. Mutta kyllä mä sen rakkaudentunnustuksen jälkeen ja yhteenmuuttamiskeskustelun ja kosinnan jälkeen ajattelin, että sellaiset puheet, ainakin perinteisesti, on suhdepuhetta. Eli oma moka oli, että oletin. Ja enköhän mä olisi hakenut seksilomanikin joltain toiselta yrittäjältä, jos oisin tajunnut, missä muualla se nakkimulkkuaan dippailee. Voi Jeesus. No kerran ne on vaan olleet. Mies "ei muista" milloin. Tää kyllä mun korvissa alkaa viitata siihen, että viime viikon tiistaina. Mähän tulin vasta keskiviikkona. 😂

- Perkele. En muista milloin ei oo oikein luottamusta herättävä vastaus. Mikä se on se tyyppi, jos vaan vuosia on jonku vakipano, eikö sillä oo elämää?

- Ikävää tässä on, että sillä naisella on elämää, niitä panoja ilmeisesti riittää. Se sano mulle ite, että ei se varattuja miehiä, kun on rakastajia muutenkin. Ja olkoot, että on olleet, eihän Eero mun kanssa suhteessa oo. Muuten vaan vahingossa kosii ja muuttaa maalle. Että kehtaakin siihen sanoa ettei voi luvata yksinoikeutta. Yök. Vittu sentään. Mihin se tarvii sitä panoansa, jos mä oon tässä? Tai siis mä oon käsittänyt että oon riittänyt. Olisi avannut suunsa, jos seksi on niin ala-arvoista paskaa. En ihan täysillä usko että ois, kun kuitenkin oon yötä päivää kelvannut, eikä se oo saanut näppejään irti. Miksei se kosi sitä Pirjoa? Jos niille kummallekin sopii, että panevat muita? Se olisi luontevampaa, oikein mukavaakin. Mitä vittua mä tässä teen? Eikä mua vituttais niin, jos multa olisi vaikka etukäteen kysytty ees jotain. Eero itse halusi/haluaa yksinoikeuden minuun! Aika kelmi!

- No kelmi hyvinki.Siis sanoiko se ettei voi luvata yksinoikeutta ?

- JOO! Viestissä. Ootas..."Jos sä tarkoitat suhteella sitä että on yksinoikeus niin mä en voi tässä vaiheessa luvata sulle sellaista."  Sehän ei oo vastannut mun kysymyksiin vielä mitenkään. Kysyin siis  että mitä tää  "suhde" sen mielestä on. En puhunut siitä mitään, mitä tää mun mielestä on. 

- Voe helevetti, mitä se sitte aatteli että kun asutte yhdessä niin se lähtee välillä käymään kylillä vähän panemassa.

- Ilmeisesti 😂

- Ei voi olla miten ääliöpaskoja miehet on.

- Oon ihan tiltissä. Jos me tästä selvitään, me selvitään kohta mistä vaan. Mä en vaan tiedä huvittaako mua aina vaan selvitä. Ois kiva olla turvassa rakkaudessa. Sanoo se myös, että ei oo nyt muita.

- Siinä lauseessa ontuu se "nyt".

- Just niin. Eli optio tehä ite mitä lystää ja röyhkeesti ääneen toivoa, ettei toinen tee samoin! Voi että mulle tulee taas paska olo. En tykkää tän huvipuiston laitteista. Ei tässä oo jälkeekään rakkaudesta.

- Meinaan lähtee käymään uimassa, lähetkö mukkaan tupakille ?

- Joo!

Lähtevät uimarannalle röökille. Siitä ajavat Lidliin ostamaan kaksi litraa suklaajäätelöä ja savukepaperia. Lidlistä saa nykyisin sekä filttereitä, että Rizlaa. Aivan mahtava juttu.

- Ootko muuten huomannu, että päästään aikamoisiin psykooseihin yhdessä.

- Mulla ainakin on tosi hyvä mielikuvitus.

- Musta tuntuu, että meidän pitäisi lopettaa tää tapailu. Ja ei tää oo sukupuoliherpes mun huulessa, kato?

- En mä näe mitään.

- Olin ihan varma että on. Mut se oli vaan tomaatti.




15.8.2017

Sydän vastaan delete-auto




Jos et osaa päättää mitä elämälläsi tehdä, niin odota rauhassa oikeaa hetkeä ja universumin delete-autoa. Delete-auton ilmestymisen jälkeen kaikki lokasahtaa kohdilleen.

Tämä saattaa vaikuttaa järjettömältä neuvolta, mutta toimii lähipiirissä. On toiminut todistettavasti ainakin kolme kertaa. Ei ole vahinko tämän auton ilmaantuminen sun kotikadulle. Minulle se ilmestyi eilen, mutta ehdin unohtaa sen ilmestymisen, kun olin niin ajatuksissani. Se toimi silti. Muistin sen vasta yöllä, kun terapoin kuilun partaalle (onneksi vihdoinkin) pysähtynyttä sydäntäni rakkaan naiseni kanssa. Nojailin tukipylvääseeni ja ihmettelin, kuinka venyvä käsite omanarvontuntoni on ja kuinka olematon itsesuojeluvaistoni yhden helvetin miehen suhteen. Nainen oli vähän ihmeissään, että onpa iso delete-auto! Minun kohdallani sen ilmeisesti pitääkin olla.

Selvisin siis kosinnasta kuin koira veräjästä. Selvisin yhteen muuttamisesta, rakkaudesta, toisista naisista ja batmanhäistä, toisen ihmisen kunnoittamisesta ja tyydyttävästä seksielämästä tuosta noin vaan. Kiitos delete-auto. Ja ennen kaikkea kiitos mies, joka kykenee kosimaan vitsinä ja perumaan puheensa häpeilemättä ja samalla syyttämään minua pikkumaiseksi. Miestä joka onnistuu samassa lauseessa vaatimaan yksinoikeutta seksiin kanssani ja pidättämään option itse tehdä mitä lystää ja kenen kanssa sattuu haluamaan. Mies joka tarvitsee paljon aikaa miettiä. Ja sitten taas aikaa miettiä. Ja ehkä vähän vielä aikaa miettiä. Sellainen pistää lopulta itsenikin miettimään. Mies joka soittaa ja sanoo rakastavansa minua, kunnes miettiikin olevansa ehkä hyvä ystäväni, kunnes miettii tarvitsevansa aikaa miettiä, koska tarvitsee aikaa miettiä.

Näillä main sydämeni heräsi ja alkoi vihdoinkin sykkiä ihan normaalisti ja elämisen tahtiin. Näillä main myös fyysinen ällötys, nopeasti poispyyhkityvät mielikuvat miehestä tunkeutumassa spermaa ja kuolaa valuen pullean ja nauravan kenen tahansa naisen tai miehen ruumiinaukkoihin, kasvoi niin voimakkaaksi, että tajusin heti, että minä hyppään nyt. Mutta en tähän kuiluun.

Valaistumisen hetki ei ollut mikään ilotulitetehtaan räjähdys. Enemminkin se oli se kynttilä, jonka sytytin illalla parvekkeelle. Soitin naiselle ja itkin vähän. Kirjoitin nopeasti ylös pääkohdat siitä mitä sanoa miehelle ja sitten sanoin ne, enkä enää itkenyt.

Soitan nyt, en ylihuomenna tai huomenna, koska alan suojata itseäni tästä hetkestä alkaen. Mun sydäntä pitää varjella ja helliä, ei loukata ja moukaroida ja hämmentää. Se on nyt sellaisella tulilinjalla, että on valmis valahtamaan taas kohta sinne kuukausia kestävään itkuun. Minulla ei ole siihen voimia, eikä halua. Minua ei voi kohdella näin ja minun rajani kulkee juuri tässä ja näissä sanoissa. On sairasta kosia ja puhua yhteen muuttamisesta vitsinä, niin sairasta, että neuvoisin olemaan tekemättä sitä enää kenellekään. Se ei välttämättä tee niistä yhtä tyyniä ja raivottomia kuin minusta. On kyse myös minun rakkaudestani ja tunteistani, jotka ovat todellisia ja syviä. Niitä ei voi tämän enempää venyttää, eikä loukata.

Kauhee olo. Voimakas ja ihan lyöty.

Nukuin yöni hyvin. Nyt minulla on toinen kuppi höyryävän kuumaa kahvia käsissäni, koko taivas täynnä aurinkoa, rakkautta niin paljon kuin jaksan kantaa ja likaiset hiukset. Minulla on kaksi uusinta jaksoa Twin Peaksia vielä näkemättä. Vieressäni kyyhöttää terve itsesuojeluvaisto ja sen sylissä pieni itserakkaus etsii äidin rintaa. Minä olen kaunis ja osaan hengittää. Ja kaikki jotka minut menettävät, menettävät kaiken minun mitä maa päällään kantaa. Mentorini laulaa ja minua vähän itkettää, koska minulla on mahdollisuus olla juuri niin rakas kuin uskallan olla.






14.8.2017

Suu kiinni




Toivon usein, että olisin joskus hetken mielijohteesta tehnyt jotakin kaunista ja viisasta. Sellaista mikä ei savua raunioina heti kun käännän selkäni.

Ajatus harhailee, väsyttää. Rapsutan samalla teinin jalkoja, ahtaudumme sohvalle aamukahville, syyskauden avajaisiin. Sillä on kaikki uusi käden ulottuvilla, koko elämä, kupillinen höyryävää kahvia ja uusin jakso Twin Peaksia näkemättä. Se hymyilee ja näytän sille hassuja kuvia tabletilta. Sellaisia joissa lapset itkevät kun eivät saa leikkiä koiranpaskalla ja sellaisia joissa opettaja opettaa matematiikkaa valomiekalla. Lapsi on silkkaa harkitsematonta kauneutta ja viisautta. Alan perua ajatuksiani.

Muutama viikko on mennyt vaaleanpunaisessa sumussa. Ei kovin sakeassa kuitenkaan. Olen alkanut hetkittäin luottaa siihen mitä näen ja tunnen. Siihen mitä luen ystävieni kasvoilta, kosketuksesta tai lauseista. Luotan enemmän siihen, ettei minun tarvitse aina olla hiusrajaan asti aseistettu ja valmiina hyökkäykseen. Luotan siihen, että talviturkin voi jonakin vuonna heittää järveen jo heinäkuussa.

Enimmäkseen tämä toimii. Luottonaisillani on valtavat taakat elämää takanaan ja joskus tuntuu, ettei mikään tunne, teko tai ajatus saa heitä hievahtamaan tukipylväänä seisomisesta. Mietin, kuinka he jaksavatkaan jatkuvaa mustavalkoisuuttani, kiputiloja, tunneripulointia ja itseaiheutettuja päävammojani ja sitä pelottavaa ajatusta, etten ehkä kuole tänäkään vuonna. Luulen, että se johtuu siitä, että parhaimmillani olen yksi heistä. Sen lisäksi luonani tarjoillaan helvetin hyvää kahvia ja käärin taukoamatta sätkiä kaikille.

Olen alkanut muistuttaa itseäni siitä, että toisinaan on hyvä olla hiljaa, pitää suu kiinni juuri siinä kohtaa, kun tietää sen vuotavan sammakoita ja käärmeitä. Se tuottaa tervettä mielihyvää, kun edes joskus nielee oksettavan sarkasminsa ja ironiset kielelliset viiltelyt. Yllättäen siinä suojelee paremmin itseään kuin muita. Tällä hetkellä pidän kahta kämmentä suuni päällä ja suun sisällä pureskelen kieltä kuin purukumia. Rikkinäisen yön horrostavien hetkien jäljiltä posken sisäpuolella on puremajälkiä ja ohuita ihonriekaleita joita voi halutessaan liikutella kielellä. Aion purra ne irti ja niellä. (Unissani oli paljon kenkiä, aivan liikaa. Freud sanoi jo ennen heräämistä, että se viittaa haluun muuttua ja muuttaa. En osannut päättää kävelenkö sandaaleissa vai puenko uudet juoksukengät.)

On pakko myöntää, että viime päivät ovat olleet kauniita, lähes parantavia. Olen kokonaan pehmeä ja tyydyttynyt, melkein hymyilevä ja loistosilmäinen nainen, oikea limainen etana. Tai olin vielä eilen. Se mikä tekee sekä suloisen pehmeäksi että pahoinvoivaksi, ei tällä kertaa ole mitenkään minusta kiinni. Silti se vaikuttaa suoraan minuun ja nostaa pintaan tuttua häpeää ja vihaa. Ilman mitään muuta syytä kuin itseinho ja tunne petetyksi tulemisesta. Olen onneksi vähän vakaampi kuin joitakin kuukausia sitten ja pystyn istumaan tässä jonkin aikaa itseni kanssa rauhassa ja ajattelemaan vain tuntemiani faktoja ja sen jälkeen sitä kaikkea sotkua, mitä se ne minussa aiheuttavat. Yksin minussa. Olen ruokkinut luottamustani ja rakkauttani pullamössöllä. Ja nyt tulee turpiin. Sitä teen ihan itse ja suu supussa. Hirttäydyn ovenkahvaan ja kattolamppuun, tapan paljain käsin ja toisinaan vasaralla, kaivan ulos suolenpätkiä ja syön sydämiä. Onneksi olen katsonut niin paljon väkivaltaviihdettä, ettei oma mielikuvitus ylikuumene. Tapan miehiä ja naisia samalla intesiteetillä. Saatanan irstaat petturisiat.

Järkevästi ajatellen, en voi suojautua sellaiselta, mistä en tiedä. En tiedä voiko kukaan.Voiko joku muka elää niin harkiten ja kaikki mahdolliset seikat huomioiden ja silti elää jotenkin elämisen arvoista elämää? En usko.

Muutamassa päivässä minusta on tullut täysi pelle. Olen saattanut tulkita muutaman ystävällisen hymyn vähän väärin. No, niin vitun väärin kun ikinä voi. Kuulostaa niin minulta, että sattuu. Tätä sekamelskaa ei helpota se, että minua on myös kosittu. Varmuuden vuoksi ennen paljastuksia elättelemästäni elämästä.

Viimeistään nyt taitaa olla oikea hetki olla säälimättömän holtiton. Olen valmis mihin vaan, Malagaan tai sienimetsään, kimppakivaan ja kahville. Auttaa jos osaat tehdä kalaruokaa, puhut oulua, tykkäät paneskella holtittomasti ympäriinsä ja psykologia on susta jännää. Luulen, että minä olen se lapsi joka itkee kun ei saa leikkiä koiranpaskalla.



2.8.2017


Saaressa muutun nopeasti elukaksi. Kieriskelen laiturilla kuin alaston maitovalas tai se homonorppa, josta luin juuri lehdestä. Syön ja juon kallioilla, kuistilla tai missä milloinkin, poimin mustikkaa ja mansikkaa suuhun ja hupparin taskuun kantarelleja.

Hyönteiset haluavat pesiä ihollani. Löydän lapaluun päältä kuolevan ampiaisen, joka ei ole jaksanut pistää, kutitella vain. Varpailleni istahtaa kultakuoriainen. En varsinaisesti halua yhteyteen niitten kanssa, joten teen kultakuoriaisen kanssa muutaman ping pong -liikkeen ja ampiaisesta hankkiudun eroon vähemmän hillitysti. Kultakuoriainen on silmittömän sinnikäs toistuvassa itsemurhalennossaan suoraan kohti ja kiinni minuun. Se tuo kuulemma onnea. Eli kun onni lentää sinnikkästi päin näköä, napautan sitä otsaan pinkillä puhelimen kuorella ja tilanne on jossain vaiheessa jo 6-0 hyväkseni, kunnes kuoriainen luovuttaa ja laskeutuu viereeni. Alamme sopeutua. Olemme voittajia molemmat.

Ihmisen kanssa on leppoisampaa. Herraskaista. Kommunikoimme ääneen, mumisemme ja hihitämme, painotamme ja paasaamme. Puhumme miehistä, naisista, lapsista ja saaresta, muistoista, siitä kun mökin lattialla oli vain kasa roskaa ja tiluksia ympröi vainoharhaisen asukin virittämät piikkilangat. Ehkä me puhumme vain elämästä. Tunnustelemme sitä, kuinka puhe virtaa tunti tunnin jälkeen vapatuneemmin. Vaikka huokaukset välillä syvenevät, ne hukkuvat järven selälle ja meistä alkavaan metsään.

Saaressa on helpompaa olla elukka ja nainen, olematta minkään kohteena. Kaupungissa on vaikeampaa haahuilla alastomana ja olla onnellinen itsestään sellaisenaan, aina on mielessä huulipuna, bussikortti ja puhtaat hiukset. Saaressa saa maata läskimakkaroissaan ja silitellä rypistyvää ihoa ja sinisiä raskausarpien uomia ja ajatella että minä se vain tässä olen. Rauhassa. En kyllä luopuisi vanhenemisestani mistään hinnasta. Ainakaan toistaiseksi.

Kohta makaan kotona sohvalla. Olen repinyt viimeisiä muistoja äidistäni, vaatekomeron uumenista löytyneitä asiakirjoja tai ottoautomaatin valkoiseksi palaneita nostokuitteja. Koko päivä kuluu näin, samalla puhellen mukavia Namusedän kanssa puhelimessa ja Piian kanssa sättäillen. Nivelet on pinkeinä kuumasta ja pakastin on täynnä jäätä. Makaan ja muistan monta asiaa samanaikaisesti. Eilisestä asti on vasen rintani ollut outo ja kipeä. Tutkin sen ylimalkaisesti. Syöpähän se selvästi on.

Yhtäkkiä on ilmassa paljon puhetta juurista ja suvusta, menneisyydestä, faktoista ja muusta sellaisesta. Sisaren lapsi sättää yötä myöten. Sitä kiusaa tietämättömyys. Yritän kertoa, etten minäkään mitään tiedä. Kaikilla ihmisillä, tapahtumilla ja totuuksilla on limittäisyydessään paljon esitettävää. Varsinkin kun aika kuluu, kun tarinat ja tarinankertojat vaihtuvat, kuolevat tai kasvavat. Faktat ovat yksinkertaisia. Lähinnä syntymiä ja kuolemia. Kaikki muu on mustan aukon verran näkökulmia. Vääristyneitä, paranneltuja, paikattuja ja osin unohdettuja muistoja. Ja kaikilla on tämänsä. Ehkä tämä liittyy omalla kohdallani vanhenemiseen. Se tuntuu hyvältä. Kasvattamamme sukupolvi virittelee päätämme vadille, nostaa oman äänensä kantavaksi ja kysyy meiltä ne samat kysymykset, joita me yhä kysymme omilta vanhemmiltamme.

Tutkin rintani aamulla uudestaan ja vieläkin tuntuu syövältä. Juon sen kunniaksi kolme pannua kahvia parvekkeella ja mietin, yritänkö alitajuisesti järjestellä omankin kuolemani. Isä kuoli ikäisenäni ja olen tässä jo jokusen kuukauden odotellut. Minulla on vielä kolmisen kuukautta elinikaa. Sinä aikana aion saada monta orgasmia.

27.7.2017




Yhtenä yönä nukun hyvin. Läpi unen limittäisten kenttien, tunnen hymyileväni. Tulpat korvissa eivät paina ja mikään sisälläni ei syki tai piipitä. Parveke on sopivan viileä, varpaat paljaat ja minä alaston ja syvällä peiton sylissä.

Namusetä ruokkii minut metsästämillään (harvinaisilla) pitkillä viinereillä, kahvilla, ruispizzalla ja millä tahansa haluankaan. Tarjoaa elokuvaillan, joka on playta vailla valmis soittaessani ovikelloa. Ei tarvitse muuta kuin olla ja toivoa, niin kaikki toteutuu. Ei tarvitse miettiä, onko kommunikaatio helppoa tai vaikeaa, koska se vain on, tapa viettää aikaa, painaa välillä pausea ja käydä pihakeinussa tupakalla. Keskustella ilmiselvästi vajaamielisen lokinpojan kanssa ja seurata sen kummallista hiippailua ja varomattomuutta. Mietimme, milllaiseksi maailma muuttuisi, jos heräisimme aamuun, jolloin jokainen lokki olisi samalla tavalla erikoinen, mykkä ja mielenvikainen. Hiljaista se ainakin olisi. Hymyilen vielä kotimatkankin, lokille ja uudelle tuulettimelle jonka sain Venäjän hellettä varten. Ja tietenkin ystävyydelle. Sille ettei koko ajan tarvitse itkeä ja kyseenalaistaa välittämistä. Ettei tarvitse ikävöidä, seota, eikä ottaa iskuja vastaan.

Puhummeko me nyt lokeista vai lokeista? Missä se helle on? Taivas on pilvessä ja heinäkuu on marraskuisen harmaa. Laitan silti tuulettimen pyörimään. Kissa poistuu kodin kaukaisimpaan nurkkaan, Narniaan, ja palaa takaisin vasta tunteja myöhemmin.

Hetken aikaa aamuyöstä, uskon olevani viehättävä. Menen vieläkin usein paniikkiin kaikesta kivasta mitä minusta sanotaan. Nyt en jaksa olla paniikissa enkä varsinkaan väkisin antaa sen tulla sisääni. Yritän vain kuulla ja nähdä vähän paremmin, hämärässäkin, olla hetken aikaa ihan rauhassa viehättävä.

Minulla on mitä parhaat ja ihmisyydessä erityispätevät taustajoukot. Vaikka itse olen vieläkin enimmäkseen kuin vajaaälyinen lokinpoika, niin minulla on paikka monessa maailmassa. Jossakin olen viehättävä, jossakin olen rakas ja jossakin olen paras ja joissakin paska. Ne maailmat menevät limittäin, leijuvat ja liikkuvat. Missään ei ole päätä eikä häntää ja se ehkä onkin elämän tarkoitus. Ainakin hetkittäin, valvotun yön jälkeen ja aamun.




24.7.2017

Vähän kaikkea silputtuna







Rakastettavia ovat armottomat hetket ja surut, ainakin silloin kun ne kestävät yhä lyhyemmän aikaa kerrallaan. Yritän lisätä ilolle painoa, pitää siitä väkisin kiinni vähän pidempään. Päästän siitä kuitenkin nopeasti irti, ettei se vahingoitu tai ala pelätä. Kyllä se aina palaa.

Oma kamppailu näivettyy hetkeksi, kun katselee toisten pelkoja, häpeää, ja syyllisyyttä. Kuolemat, sairaudet, toipumiset, itsemurhat, vuosikymmenten takaisten asioiden uusiutuva paino ja siirtyminen sukupolvelta seuraavalle ja kaikki muu. Kesäyössä, kaksi savuvanaa kohtaa ja kaikki on hyvin tavallista. Mikään ei tee kipeää, ehkä vähän uuvuttaa ja väsyttää.

Yritän muistaa yhden asian. Mikään ei ole koskaan ohi. Se vain muovautuu, isien synnit vanhenenvat, äitien myötätunto ei riitä, suurin osa meistä on jo kuolleita ja perässämme puuskuttavat lapset, rakkaat, loukatut ja traumatisoituneet. Hoidamme heitä parhaamme mukaan, omia traumojamme vaalien. Meitä piinannut pahuus on lapsille kourallinen tarinoita ja lapsia piinannut pahuus, ei koskaan muutu meidän omaksi tarinaksemme. Jollakin lailla pidämme yhtä. Kunnes kuolema taas erottaa.

En pöyhkeile. Olen levännyt. Nytkin lepään, korvatulpat syvällä korvissani. Naapurin kesäloma aiheuttaa paiseruttoa ja puuskittaista pahaa tuulta. Viiden jälkeen aamulla luovutan. Keitän kahvit niin, että koko kylä kuulee.

Myöhemmin nukun silmäyksen ja marssin sisälle metsään, poluille kiemurtelemaan, tervehtimään liian pieniä kantarelleja ja villivehkaa. Sitten vielä vähän syvemmälle. Niin syvälle, että puhe loppuu ja voi vain rauhoittua hikoilemaan ja hörppäämään vähän lisää vettä. Metsän armo on aina valtava. Ei aina tarvitse erämaata, pieni pläntti havumetsävyöhykettä riittää. Istun sinne tupakalle ja käärin yhden kaverille, kohta sinne kasvaa karvalaukkuja, ennen sitä sataa vettä.

Kävelen lapsen kanssa Piirpauken keikalta yöllä kotiin. Kaupunki on hiljainen ja kolea. Ostamme suunnittelematonta pizzaa ja minä varastan matkan varrelta kukkia. Muutaman vain. Rakastan näitä maailman tavallisimpia kävelyitä. Lapsella on verissä yöjuoksut ja pienet seikkailut. Öisin maailma on niin erilainen. Maagisempi kaikessa tavallisuudessaan. Lapsi ei halua oppia huonoja tapojani. Se johdattaa minut oikopolkuja kotiin. Se paljastaa omat reittinsä, hämärät polut, autiot talot. Kuljemme hiljaa ja ajatuksissamme. Ympärillä leijuu pizzan ja pionin tuoksu.

Tätä iltaa kohti väsymys alkaa hälvetä. Useamman päivän ajan olen kohdannut mukavia ihmisiä, ollut pikkuisen auki, halannut, suudellut, sopinut uusia tapaamisia, kuunnellut tarinoita elämästä, katsonut tarinaksi muuttuvaa elämää, kunnellut kesäyössä kaikuvaa mylvintää, liikennevalojen harrasta piipitystä. Kääriytynyt peittooni parvekkeella ja herännyt monta kertaa liian aikaisin. Keittänyt kahdella pannulla kahvia ja ollut välillä vähän romahtamaisillani. Ojentanut kuppeja kohti käsiä ja ystävällisiä virnistyksiä.

Hetkittäin olen varma sitä, että saan, koska annan. Se on kaksisuuntaista kesämielialahäiriötä, joka hiipuu taas talvella. Yksi meistä sanoo, että kaupungilla on lonkerot jotka vetävät hänet aina takaisin tänne. Toinen on päättänyt, ettei ikinä halua joutua haudatuksi tähän kaupunkiin. Kolmas, Namusetä, soittaa ja haluaa leffaillan ja mässyä. Kyllä minäkin haluan. Se on ilahduttavan konkreettinen toive ja olen kieltäytynyt siitä säännöllisesti. Säännöllisesti tarjous on uusittu. Aina on muka elämä tiellä, suru ja kaipaus ja mitä niitä on, pelko ja talvi ja väsymys.

Kaikki lähelläni tuntuvat olevan vähän hajalla, paikattuja ja parsittuja, mutta jotenkin lämpimiä ja avoimia, surumielisen raukeita ja kuitenkin reippaita, jaksavia. Kaikilla on keinoja olla olemassa ihmisinä. Minäkin yritän. Eikä oikeastaan tarvitse edes yrittää. Riitän taas näin. On pakko uskaltaa ottaa vastaan. Muutakin kuin öisiä puheluita täynnä informaatiota järkähtämättömästä pahuudestani ja epäluotettavuudestani.

Aamupäivällä lajittelen siskon kanssa äidin kuvia ja papereita. Tuntuu hyvältä silputa roskiin iso kasa kaikkea. Nauramme albumia jonka kuvassa, keskellä pihaa seisoo jonkun auto. Hihitän kuvalle vielä itsekseni ja ääneen. Puolihysteerisenä mietin, josko säilyttäisin sen muistona tästä hetkestä. En säilytä. Kevyempi taakka on hyvä. Mutta nauru kuittaa monta puhetta menneisyydestä, painolastia puukotetuista ovista ja ihmisistä, pahoinpitelyistä ja paoista lumihankeen ja milloin mihinkin. En jaksa laskea, kuinka moni on kuollut. Sillä ei oikeastaan ole väliä nyt, kun olemme elävien kirjoissa ja kaikkialla tuoksuu varastetut pionit.




20.7.2017

Kaunis romukasa





Herään aamulla ennen herätystä. Olen tahmaisen hikinen ja vähän liiskaantunut. Hiukset tuntuvat samalta kuin mutakakku, jota söin eilen nimipäivälahjaksi. Makaan sen aikaa, että tunnistan raadollisuuteni ja vaikeuteni olla ja sitten se muuttuu jo helpommaksi. Nyyhkytän itseni keittiöön.

Suklaakahvi on jäässä, varpaita kutittaa villasukat, ne lyhytvartiset kesäkäyttöön tarkoitetut. Istun parvekkeelle ja katson maailman puolipilviseksi. Aurinko piikittää pilvien lomasta, saa minut siristelemään ja nielaisemaan palan jäätä. Kursori häviää ja istun ristiin lattialle, matolle. Syön mutakakkua aamiaiseksi. Menen rajojen yli.

Tunteiden kanssa on niin ja näin, häpeä vaihtuu peloksi ja pelko häpeäksi, ne kiikkuvat keskenään, viereisissä keinuissa, eri tahtiin. Minä näen ne välillä yhtenä. Kiikkukoot.

Ajattelen rajoja, välitiloja, rajaselkkauksia ja rajattomuutta. Yöllä sain sanottua ääneen sen, että pahimmalla hetkellä, kun oma toivo tai ehkä avuntarve on suurin ja kipein, on rakkauden ja myötätunnon tarve silmitön. Ja kun se tarve jää tyydyttämättä, niin. Tiedättehän. En saanut sitä sanottua näin, mutta kyllä minä sen ainakin itse ymmärsin. Tai joskus ymmärrän. Kun kaikki itsessä huutaa apua ja on valmis ojentautumaan apua kohti, mutta keikahtaakin väärään suuntaan ja hukkuu pimeään ja syvään. Siellä ei ole mitään. Siellä on yksin.

Onneksi pohjalle ja kaivoon on aina lyhyt matka. Sielläkin on vielä mahdollisuus ottaa toista ihmistä kädestä ja nousta kyykkyyn ja joskus vielä jaloilleen. Kaivosta pois tuleminen on sitten vähän vaativampi suoritus, mutta siksi siihen yleensä tarvitseekin pelastuslaitosta. Ei riitä että rakastaa jotain tyyppiä.

Ihmisen raadollisuus ei aina ole normienmukaista ja säädyllistä. Elämä, tunteet, teot, kasvu ja mikä milloinkin, eivät aina kulje johdonmukaisinta ja kivointa maisemareittiä, ulkoista deadlinea kunnioittaen ja aikataulussa. Minunkaan. Se että olen vastenmielinen ihmishirviö, ei tee minusta kuin ihan vähän Hitleriä pahemman.

Lämmittelen auringossa ja hymyilen, tupakat loppuu ja kahvi. Kirjoitan viestin sille naiselle, joka tuli kaivoon ja istahti viereeni. Kiitän kaikesta ja menen pesemään suklaan pois.



19.7.2017

Yhdeksäntoista sitruunapuuta




Vaikka sisälläni olisikin meri, avaan kylppärin viemärinkannen ja alan tonkia. Saan käsiini tukun pitkää tukkaa ja limaisia hoitoaineen jäämiä. Hinkkaan ja pesen, mutta vanha talo pitää aina osan sedimentoituneista tahroistaan.

Olen tahrainen ja muistin vietävissä. Kävellessäni hitaasti, sopivasti itseni ulkopuolella, saatan kuulla hengitykseni. Kun istun paikalleni, alan kirjoittaa ja kierrellä.

Tuntematon mies kysyy mitä kuuluu ja minä katson häntä silmiin. Selvästi jotenkin hullu, ehkä skitsofreenikko, kärsii unettomuudesta ja rakkauden puutteesta, saattaa tappaa minut, olla ehkä väkivaltainen jo ennen sitä, saattaa hypätä ja hirttäytyä tai ehkä useinkin itkeä, laskea sormiaan, viisi ja viisi ja sitten katsoa milloin aurinko nousee ja laskee, teroittaa kaikki veitset ja odottaa rauhassa saalista. Sanon että kuulen linnun laulun ja muutakin. Mietin miehen lääkitystä, ikää ja yksinäisyyden astetta. Onkohan sillä koira. Toivottavasti kenelläkään ei ole koiraa. Se siitä toisen ihmisen kohtaamisesta, arvokkaasta ja inhimillisestä. Kirvesmurhaaja ei vastaa mitään.

Tuttu mies, skitsofreenikko ja alkoholisti, istuu viereeni terassilla. Minä olen menossa vielä töihin, en viitsi humaltua. Se nojautuu liian lähelle ja sössöttää koko pöydän kuullen, kysyy mihin olen hävinnyt. Missä on se iloinen nainen, voivoivoi kun sinulla on raskaat ajat. Olen töykeä ja sanattomassa paniikissa. Minulla ei ole mitään kiinnostusta avautua tässä tuttujen ja tuntemattomien satunnaisessa intiimiydessä.

Pöydällinen ihmisiä ei katso, mutta kuulee ja kääntää päänsä hidastettuna muualle. Silmät osuvat kattoon ja ovelle, hapuilevat ulospääsyn mahdollisuutta. Onko pakko kohdata? Onko pakko kohdata toinen ihminen, vaikka se alkaa olla niin sekaisin, että tekee mieli lyödä niin lujaa kuin jaksaa. Arkuus iholla sattuu.

En ole koskaan ollut niin iloinen, että sitä voisi kaivata. Usein olen ollut iloinen. Ei sitä iloa saa heiluttaa nenäni edessä kuin punaista korttia, vuosi pelin jälkeen. Vedota johonkin, joka on mahdotonta tässä hetkessä. Maanitella olematonta esiin. Nieleskelen aikani, käännyn itsekin toisalle ja kun seuraava humalaisen limainen ja sylkevä voivottelu tulee, sanon etten aio keskustella tästä, koska loukkasit jo. Enkä aio enää ikinä. Näin helppoa se on. Arvokas toisen ihmisen kohtaaminen.

Naapurin pappa rahisee pihalla kovaan ääneen. Se sanoo menevänsä pyörällä, koska harrastaa triathlonia. Kurkistan alas. Pappa taluttaa. Kiikutan kaikki parvekekasvit suihkuun. Paitsi yhdeksäntoista sitruunapuutani. Lasken ne ja kosketan jokaista. Teitä on yhdeksäntoista. Ehkä tapan teidät. Ehkä te kuolette muuten vain. Annan teille silti vähän vettä.

Koomaisen väsymisen tila on välillä hyväksi, etsin uniani, vien tyynyt ruokapöydälle, pesen pyykit, silitän kissan. Taion jonkinlaista nistipataa jääkaapin täyteen ja aamulla pata on ammollaan tyhjyyttä. Mustan hämärästi itsekin syöneni. Janoon murskaan vesimelonin ja loputtomasti sydämenmuotoista jäätä. Lapsi nukkuu jonnekin iltapäivään, luulisin. Viikkaan pyykit huolimattomasti, pesen itsenikin, kahden yön kuonasta. Hyräilen kolmea laulua yhtäaikaa.

Vuorovaikutus. Vuorottaista vaikuttamista. Mene jo Maaret Kallio pois. Oot ihan kiva, mutta. Väsyneenä ajatukset pääsevät helpommin luikkimaan suojauksieni läpi. Silloin niistä on puhuttuna ja kirjoitettuna vähiten mihinkään. Etsin nauhurin. Ajatukset menevät piiloon, kaivautuvat peltoihin ja ojiin, havisevat lehtipuitten lomaan ja pois. Työnnän nauhurin takaisin pikkuiseen lipastoonsa ja keitän suklaakakkua, syön suklaakahvia. Parasta kävellä niitä taas esiin.

Tästä päivästä alkaen olen itseni suojeluskunta, laadin tämän armollisen julistuskirjan, jolla velvoitan itseni osallistumaan puolustukseeni, niin ulkoiseen kuin sisäiseen. Sen lisäksi valvon ja vartioin untani. Sitä on oltava talvisin riittävästi tai vähän liikaa, kesäisin vähemmän, vähän vähemmän tai paljon vähemmän. Olispa joku, jonka kanssa valvoa. Ei kuka tahansa, vaan joku merkittävä. Vaikka Jumala tai Johnny Depp. Siis oikea Johnny Depp, ei minun Johnny Depp. Tai ehkä sittenkin minun Johnny Depp, se on paljon komeampi kuin se kaikkien Johnny Depp.

Vietin uudenvuodenaattoa Johnny Deppin kanssa. Suunnittelematta. Ja nyt yhtäkkiä purskahtaa kiitos leijumaan ilmaan. Se oli terveellinen uusivuosi.

Pitäisi kävellä vähän pidemmälle ja sitten kirjoittaa heti muistiin tämä mitä tapahtuu. Kohta en enää muista mitään, paitsi sen ajatuksen, että nyt on hyvä kävellä. Hitaassa maitokauppakävelyssä on arkista turvaa, joka kantaa ja antaa ajatusten kuljeskella tässä lipeillä. Tiedän mihin olen menossa, mistä kääntyä ja mitä kautta kävellä kotiin.

Ajattelin elämää kiivetessäni kolmanteen tai toiseen kerrokseen. En tiedä varmasti missä kerroksessa asun. Elämää sellaisena olemisena, jolla on alku ja loppu ja välietappi. Sitä, kuinka elämän tulisi olla elämisen arvoista ja kuinka siitä pitäisi olla kiinnostunut. Terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Minä olen ehkä kiinnostuneempi mahdollisimman epäterveellisestä kuolemasta. Silti minussa on sisäänrakennettu pakko ja mahdollinen ilo elää.

Veljeni hautajaisissa imetin lasta kappelin vessassa. Olin surullinen ja hikinen, täynnä maitoa. Nyt olen iloinen siitä hetkestä, kun muistan sen yhtäkkiä kävellessäni. Ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja paikkoihin, huvipuistoihin, vuorille, kuuhun ja haudoille. Maitokauppaan on joskus sama matka. Joskus itseen ja siihen joka sattuu seisomaan vieressä. Tai sattuu istumaan vieressä syömässä mehujäätä, jos saan tarkentaa.

Hetken mielijohteesta soitan Johnny Deppille. Tuntuu vain siltä. On turha rupatella paskaa itsekseen tässä, kun voi soittaa ihmiselle ja sanoa ääneen kiitos ja ei mulla oikeastaan muuta, mutta kiitos, se hyvä mieli tuli tässä juuri nyt mieleen.

Puhumme 2 tuntia 1 minuuttia ja 33 sekuntia. Olen sen jälkeen voipunut ja istun parvekkeen nurkassa, juon villasukkia ja poltan jääsuklaakahvia. Kommunikointi on mahdollista. Aina on jokin yksinkertainen polku, vaivaton seurata ja kevyt kulkea. Kevyt taakka on hyvä taakka.




17.7.2017

Missä kohtaa olet menossa Game of Thronesissa?




Pois tolaltaan olevan ihmisen rauhoittaa parhaiten toinen ihminen. Toisen luokse on tärkeää hakeutua erityisesti niinä hetkinä, kun se tuntuu mahdottomalta, häpeälliseltä tai vaikealta.
 - Maaret Kallio, Lujasti lempeä

Kiemurteluni sekavien ja ristiriitaisten tunteitteni kanssa jatkuu. Selitän itseäni kuoliaaksi. Tänään on ollut leppoisampi päivä, täynnä lasissa kiliseviä jääsydämiä ja puhumattomuutta. Muutama lohtusana T:n kanssa ja antautuminen Maaret Kallion elämisoppaalle.

En tiedä mikä tässä eniten huolestuttaa. Antautuminen Maaret Kalliolle? Pitänee vääntää hellästi avoimuuden nuppia kaakkoon ja tehdä tekojaan. Tunteiden taltuttaminen tai niiden jäinen hallinta ei ole ainakaan minun juttuni. Ymmärrys, odottelu ja tunnustelu on. Pelon, inhon, voimattomuuden ja keskeneräisyyden silittely, rakkauden lisääntyminen, luottamuksen kohentaminen ja ristiriitaisten tunteitten tarkentaminen kohti ytimellisempää ilmituloa.

Plaa plaa.

Lainaan lauseet miehelle puhelimessa. Yritän kuulla kuuleeko se. Sanon, että käsitän tämän niin, että rohkeuteni ei olekaan kokonaan poissa ja koen tärkeäksi puhua tästä juuri sinulle. Kirja on miehen yöpöydällä. Siitä olen sen napannut ja valjastanut itkuherkkyyteni semaforiksi. Kuulen miehen sanovan, että hän kuulee, mutta kuulen myös sen, ettei hän kuule.

Se kysyy vain, että missä kohtaa olet menossa Game of Thronesissa?

Jakelen armotonta armoa, tuhlaan kaiken haparointini. En kaikkea, vain siivun. Luulen, että se siivu kasvaa aina vain pienemmäksi ja samalla minusta kasvaa riittoisampi. Valmiimpi pilkottavaksi ja leikattavaksi. Ei kai toisen ihmisen kyvyttömyys ole minulta pois, ellen jakele itseäni väkisin, niihinkin luukkuihin joissa lukee isolla, että ei ilmaista Saria. Kiitos.

Juuri näin kirjoitan aamuyöllä. Aamuaamuna ja maanantaina, kun aurinko on jo jonkin aikaa paistanut ja neljänkymmenen minuutin kuluttua on mahdollista varata pyykkitupa. Pestä kaikki pois. Ja olen nukkunut melkein kaksi tuntia.

En pääse puheessani tärkeimpään, mutta Maaret Kallion kanssa pääsen loppuun asti. En ruoski ketään. Keitän uuden pannullisen kahvia.

Jaa haavoittuvimmat tarinasi vain niille, jotka ovat valmiita avautumaan itsekin.






Lasken tarvitsevani vielä muutaman siivun kermaista ja sokeroitua luottamusta. Lasken irti häpeän tunteesta ja tunnistan sen lopulta peloksi ja ehkä vielä rakkaudettomuuden peloksi ja osattomuudeksi. Teen sen ihan itse, herkuttelen sen näkyvyydellä ja näen hetken aikaa Ruotsiin asti. Miksi Ruotsi ei voi rakastaa minua, vaikka olen näinkin rakastettava.

Viisi kuukautta sitten nukuin yöni tiukasti vaatetettuna. Päästä varpaisiin. Jo tammikuussa ostin pyjaman. Sellaisen ruudullisen, joka verhoaa kaiken. Sen lisäksi puin kalsarit ja villasukat sekä pahimpina öinä hupparin siihen päälle. Sen keltaisen hupparin, jota käytän nykyisin vain kun olen sairas. Hupparin siksi, että saan peittoon ja suojaan myös pääni, ajatukseni. Kaiken. Pelkäsin, että joku voi koskettaa ihoani ja tuhota sillä kaiken. Nyt nukun taas miten sattuu ja missä sattuu. No, en ihan missä sattuu, mutta nytkin parvekkeella. Joskus alasti ja joskus pelkissä villasukissa. Välillä valvon koko yön pelkissä villasukissa. Keho luottaa lähiympäristöön koko ajan enemmän.

Päästän lähelleni ihmisiä. Päästän sisällenikin ihmisiä. Jokainen lähietäisyys lisää toivoa. Jotkut lähietäisyydet aiheuttavat järistyksiä tai järkytystä.

Luulen joskus seksiä rakkaudeksi. Sitä kun kaksi ihmistä makaa sisäkkäin ja liikkumatta ja saa yhtä aikaa orgasmin. En ole varma onko se surullista ja kaunista ja onko siinä rakkauden hiventäkään mukana. Mutta sitten tiedän, että minulle on. Minulla on. Joku sanoo, että siinä ne sielut kohtaavat. Ajamme uimarannalta kesäpäivänä ja sanon että niin. Kädessäni on jääkahvi ja sen päällä nokare jäätelöä. Varpaat ovat viileät järven jälkeen. Minusta tuntuu hetken aikaa, että taivaalla on meri ja sisällänikin on.

Kotona suljen silmäni ja tiedän, että voin kertoa vain omasta todellisuudestani ja omista harhoistani. Voin olla vain minä, enkä kukaan muu.

Juuri kun olen painamassa liipaisinta, kaatuu jääkahvi paljaalle reidelleni ja sotkee koko vuoteen. Joku on käynnistänyt ruohonleikkurin ja tuoksu alkaa nousta tänne ylös. Sanon vain ääääh tai aah, koska universumi, tuo viekas paskiainen kesätyöläisineen, sekoittaa aistini ja kaataa päälleni jäätä.


13.7.2017



Avaan sittenkin päiväkirjan. Selaan sieltä täältä. Olen osannut ennustaa kaiken. Olisinkohan voinut, joskus ikuisuus sitten maaliskuussa, pysäyttää tulevan katastrofin ja tehdä kaiken toisin?

Tämä on ajatuksista turhin. En olisi. Vasta nyt voin tehdä toisin, kun olen saanut toteutumaan omat ennustukseni, suurimmat pelkoni ja kauhuni. Ennustin romahduksen suureksi, mutta pienemmäksi kun se todellisuudessa on. Hetkittäin unohdan, etten ole tehnyt sitä yksin. En ole tietoisesti valmistellut tai rakentanut tätä.

Antautuessani elämäni rakkaudelle, en tiennyt mitä kaikkia tunteita se voi nostaa esiin ja eläväksi. Enkä tiennyt miten sanoittaa niitä tai miten elää niiden kanssa vahingoittamatta tai vahingoittumatta. Viime päivinä en taaskaan ole muistanut, että aika kuluu huolimatta siitä, että minusta tuntuu että se on pysähtynyt joskus lokakuussa 2016. Aika tekee siirtonsa, nostaa aina esiin uutta mennyttä ja tulevaa. Olen hieman läkähdyksissäni sen taakan kanssa. En ole taaskaan varautunut tai kyllin voimakas ja valmis käsittämään kaikkea, käsittelemään kaikkea tai edes sietämään niitä tunteita, jotka minussa heräävät.

Olen minä jotakin oppinut. Osaan hetkittäin pysähtyä kuuntelemaan. Jaksan vähän pidempään olla armollinen itselleni. En ole täysin kädetön tunnistamaan tai käsittelemään tunteitani. Niiden voimakkuus ja epäkorrekti kokonaisvaltaisuus hämmentää. En aina ole varma, olenko ainoastaan vakavasti tunnevammainen vai sopivasti keskiverto ihmisolento tunteitteni tunnistamisessa.

Muistissani on isoja aukkoja. Olen suojellut itseäni nyt yli kahdeksan kuukautta ja sulkenut paljon muistoja pois. En ole tehnyt sitä siksi, että haluaisin kieltää ne kokonaan, vaan siksi, että säilyisin hengissä ja elävänä. Ilmeisesti nyt on aika. Olen minä kahdeksan kuukauden aikana saanut apua, kuullut itseäni, kuullut muita ja sinnitellyt ja kamppaillut eteenpäin. Se aika sisältää paljon hyviä hetkiä, hyviä ihmisiä ja hyviä neuvoja.

En aina tunne itseäni kokonaiseksi ja eläväksi. Siinä on sietämistä. Yritän hahmottaa millaisia pysyviä vaurioita rakkaus ja sen katoaminen on minussa aiheuttanut. Hämmentävin tunteista on häpeä. Häpeää siitä, että rakkauteni saattaa yhä olla näkyvää, häpeää siitä että olen niin heikko ja häpeää siitä että olen ollut auki, luottavainen ja rakastunut. Häpeää siitä, että toivun niin hitaasti ja pelkoa sitä, etten ehkä koskaan toivu kokonaan.

Häpeän sitä, etten osaa jatkaa elämää. Häpeän pysähtynyttä aikaani ja huonoa itsesuojeluvaistoani. Sen häpeän tunnustelu ei ole mukavaa. Olen ollut jo turvautumaisillani täydelliseen kieltämiseen. Sellaiseen, että kiellän miehen olemassaolon, kaikki tunteeni ja kaiken tapahtuneen. Se on varmasti epäterveellisintä mitä olen kokeillut.

Häpeän sitä, miten oma rakkaus on tapettu ja luhistettu ja silti se pönkii jostakin sisältäni esille. Raato ja epäsikiö, joka hengittää vaan, vaikka se on poltettu jo elävältä ajat sitten. Häpeän ja inhoan rakkauttani ja kaikkea mikä siihen liittyy.

Helpottavinta on ajatella, että olen jotenkin kroonisesti sairas ja vammautunut loppuiäkseni, vaikka se on epäreilua niitä kohtaan, jotka näkyvästi sitä ovat. Minulla on kaikki mitä ihminen tarvitsee, minä näen ja kuulen, minä kävelen ja ajattelen. Viime kuukaudet se kaikki on mennyt minussa hukkaan. Ihmisen kyvykkyys olla. Ulkopuolelta katsottuna olen olemassa ilman mustia aukkoja. Teen työni, syön ja nukun. Olen kärsimätön ajan parantavaa vaikutusta odotellessani.

Välillä toivon päätyväni johonkin järjettömään tekoon, joka muovaa kaiken uudeksi. Minulla ei vielä ole voimaa siihen. Silti minusta on kasvanut vahvempi. Siedän sietämättömyyttä, koska on pakko. Saatan joskus haaveilla. Hetken. Vaikka merestä ja rakkaudesta. Hiljaisuudesta ja siitä, että jossakin on vielä ihminen, joka heikkoudessaan on yhtä rohkea pelkuri kuin itsekin olen. En silti toivo kohtaavani ketään. Kunhan kuuntelen häpeän aaltoja itsessäni ja ihmettelen. Ja pelkään paljon.






12.7.2017

De visu, de auditu, de olfactu







Makasin yön parvekkeella ja kuuntelin satunnaisia sadekuuroja. Nukuin hyvin, heräilin vain hetkeksi hymyilläkseni sateelle, siunatulle yksinäisyydelle ja hiljaisuudelle.

En ajatellut rakkautta. Ajattelin taitojani säädellä tunteitani tai edes ottaa ne vastaan sellaisenaan, tervetulleina kaikessa kurjuudessaan. Ajattelin kehoani, joka on ottanut vastaan iskuja ja silityksiä, erottamatta niitä toisistaan, ja mieltäni, joka laahustaa perässäni kuin puujalkainen sekasikiö, puoliksi sokea ja kuuro. Sellainen seuralainen ja osa itseä minun täytyy ottaa vastaan, tarjota sille myötätuntoa ja yhteistä apatiaa, aamukahvia ja seuraa.

Etsin jotakin rehellistä sanaa jolla kuvata tunteitani tai armahtaa itseäni niiden ymmärtämisessä. Ei niitä sanoja ole. Armon sijaan kuviokelluntaa kanssani suorittavat häpeä ja toivo kuolemasta, kylmyys ja itseinho. Juon niitten seurassa ensimmäisen pannullisen aamukahvia, sokean ja kuuron. Meistä tulee tähdenmuotoinen kuvio ja kellumme aalloilla kuin yksinäinen muovianiellyt hai ja sen aviottomat ja kuolleena syntyneet poikaset. Neitseellisesti siinneet.

Seuraava pannullinen on leikkisämpi. Tunteiden säätely on helpompaa levänneenä, syöneenä, lämpimänä ja puhtain hiuksin. Seuraavaksi haen lisää kermaa. Itsekuolettamisen sijaan minulla on mielessä tulevaisuus. Ainakin iltaan asti. Ja siitä sitten varoen kohti aamua.



Hailuodossa oli mukanani vanha päiväkirja. Olin ajatellut polttaa sen roviolla. Se on se kirja, josta alkaa rakkaus ja hulluus. Se josta voisin yhä vielä, jos joskus haluaisin tai uskaltaisin, lukea kaiken pelkoni ja haluni, rakkauteni, uudelleen. En polttanut sitä. Teimme ruokamme ilman roviota.

Saatoin myös ajatella, että tähän asti tultuani, muistot alkavat muuttua niiksi muistoiksi, jotka yhä ovat käsittämättä. Jossain voi olla päivä, jolloin uskallan katsoa itseäni ilman suunnatonta häpeää siitä, mitä uskalsin. Olen joskus ennenkin sanonut, etten halua muistoja. Mutta ne kurottuvat kohti, vääjäämättä. On hidasta muistaa ja on vaikeaa kestää muistojen paino kun ne tulevat ja vyöryvät. Kun hengitys häviää ja päähän sattuu niin, ettei mikään estolääkitys pure.

Väistelen itsesääliä. Ei näytä onnistuvan. Sanat ovat vain sanoja, aina. Otan senkin vastaan ja tarjoilen sille tuoretta kahvia. Alan armosta helliä heikkouttani, suurta avohaavaa ja kaikkea sitä mitä se sisältää. Jos haava märkii, pakkohan sitä on hoitaa.



Pidän pilvistä, kun ne tulevat ja menevät ja ovat poissa. Seison kerman ja suklaakermajäätelön kanssa lähimmän Lidlin parkkipaikalla ja vettä sataa kuin Esterin perseestä. Juttelen vanhemman, hillitysti savolaisen miehen kanssa säästä, alkoholismista ja ehtoollisviinistä. Jäätelö yrittää sulaa käsilaukkuun ja sade yltyy. Mies on ollut 20 vuotta juomatta. Minä olen helposti lähestyttävä keski-ikäinen nainen, jonka vammat eivät näy päälle. Tuoksun puhtaalle, eikä silmistäni näe, kuinka paljon olen itkenyt. Minä olen helposti. Minä olen. Ja kohtelias. Kuunteleva.

Seuraamme liittyy rempseän etuoikeutettu ja puhelias savolaismies, joka nauraa koko kehollaan, adidaksen viivat pusakassa lepattaen ja sanoo, että kartassa on savonkokoinen sadealue, eikä loppua näy. Nauramme kaikki ääneen. Minä vain olen. Ja oleminen on. Helpohkoa ja huomaamatonta.



Niiden kanssa, jotka tunnistavat haavat ja mustelmat, on vaikeampaa. En aina jaksa katsoa kahta ihmistä silmiin yhden päivän aikana. Sitten ovat ne turvasatamaihmiset, joiden edessä voi olla olemassa vaikka itse olisikin tiedoton, itkuinen ja tärisevä. Sitten ovat ne, joiden neuvot ovat hyviä ja rakkaita, vaikkei niitä kykene noudattamaan.

Ihminen kasvaa vuorovaikutuksessa. Ihminen on ihminen vasta kun se on paljas ja sulkenut puhelimensa, kun se ojentaa palan juustoa toiselle ihmiselle ja hymyilee. Kun se uskaltaa etsiä ja sanoa ääneen. Ja kun se istuu hiekkarannalla, katselee jonnekin Ruotsiin ja avaa seitsemännen liköörikonvehdin ja ymmärtää, että kaikki on.

Ihmisenä oleminen on kamppailulaji.

13.6.2017






Jonkun muunkin pää on lämmössä pehmennyt. Monta viikkoa kaikki onkin ollut kivaa ja aktiivista. Olen aktivoitunut muuttopuuhissa, opetushommissa ja yllättäen myös nukkumaan yöni hyvin.

Mutta isoveli valvoo. Tai isosisko. Olen huomaamattani tehnyt ainakin yhden väärän liikkeen, enkä ole vieläkään saanut varmasti selville, kuka tällä kertaa on imuroinut herneitä nenään niin, että lähettää minulle aivan uudenlaista fanipostia. Se on joku jonka tunnen ja joku, joka tietää minusta aika paljon. Ei minulle ole tarkentunut sekään, mitä kauheuksia olen mahdollisesti tehnyt. Nyt on jo ollut jo melkein vuorokauden hiljaista, eli ehkä joku muukin välillä lepää luomistyönsä loistossa. Miten ihmisellä voi olla niin paha olla?

Keittelen varovaisesti toista pannullista aamukahvia ja yritän keskittyä tekemään työni ja suojaamaan sen, mikä ehkä vielä suojattavissa on. Kuten googlen kuvista ne omista käsinkirjoitetuista päiväkirjoista otetut. Ne tekstit, joita en kykene edes itse lukemaan, ovat nyt vuotaneet jonnekin bittiavaruuteen. Välillä silitän kissaa. Juon kahvin mustana. Se tuntuu sopivalta niin. Tällaisiin aamupäiviin latte on liian laimeaa. Onneksi minulla ei ole rauhoittavia lääkkeitä, niillä saisin itseni työkyvöttömäksi, enkä osaisi kirjoittaa sanaakaan.

Unissa sekoittuvat herjausviestit ja kaatuva hallitus. Jossakin unikuvien seassa on myös suklaajäätelöä ja kookosta. Ne varmaankin symboloivat jotakin hyvää ja tuttua. Perinteinen trio-jäätelö symboloisi turvaa. Sitä ei ole näkynyt.

Olen yrittänyt osittain ystävieni avulla nähdä ja muistaa kuluneet seitsemän kuukautta. Ne ovat olleet liian opettavaisia, liian täynnä tyhjyyttä ja liian pieniä askeleita eteenpäin, jotta erottaisin siitä synkeästä tunnepuurosta itsekseni mitään.

Ja siellä on hyviä hetkiä, armollisia, kauniita, ystävällisiä ja pakahduttavia. Näkisinpä ne.