11.11.2017

Parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä






Vedin viikolla vuosisadan kahviöverit. Huomasin, että tällä hetkellä valtaosa energiastani tulee kahvikermasta ja loput erilaisista kaaleista ja skyristä. Kahvikerman suhteen tein ihmiskokeita (erilaisia suhteita maitoa ja kermaa, läpi päivän, loputtomiin,yhteen ihmiseen, kahvin kanssa) vain palatakseni takaisin entiseen.

Yritin jäähdyttää reaktorini makoilemalla sohvalla. Ensin käytin sen uimahallissa mummojuoksijoiden tukkeena, molemmissa saunoissa ja hierovissa suihkuissa. Olin jokseenkin jalaton jo Lidlin vissylavalla. Sohvalla kieriskellessäni, pitkällisten päiväunipyrkimysten jälkeen menetin hillitysti malttini ja sain kuningasajatuksen: Parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä on vihreä tee. Se oli kardinaalimoka. En ole varma nukuinko vai tanssinko läpi yön. Vieläkin soi, koko yönkin soi, päässä Kirkan Hengaillaan. Aamulla olin laihtunut puoli kiloa.

Uusi aamu oli viisas ja vei minut sinne minne kuulun eli metsään. Tuulen kuulee paremmin syksyllä. Se kulkee ensimmäiset tunnit äänekkäästi männikön latvoissa, mutta siirtyy sitten alemmas, kutittelemaan sammalikossa kastuneita polviani. Olen usein metsässä polvillani, koska se on kivaa ja sillä tavalla kuuleen paremmin maan hengityksen. Tosin saatan olla jonkin sadepisaran perässä puhelin ojossa tai suppilovahveron tai vastaavan äärellä kontillani. Nyt olin enimmäkseen paleltuneen puolukan kimpussa. Niissä on lapsuudesta tuttu maku, purskautan ylenmäärin sokeria nieluuni linttaamalla marjat kielellä kitalakea vasten. Nämä ovat sellaisia rukouksia jotka osaan ulkoa.

Metsä teki tehtävänsä ja sammahdin ennen kymmentä. Heräsin puoli neljän jälkeen, pirteänä kuin pikkulintu. Tosin en pirteyteen vaan havunneulasiin kurkussa ja päänsärkyyn. Join inkivääriä ja kuuntelin kun naapurit parveilivat rappukäytävässä, kännissä kun käet. Lehdenjakaja kulki tasaisin juoksuaskelin. Tiedän että askelmia on aina kahdeksan ennen tasanteita ja jakaja astuu niistä jokaisen. Hiippailin havunneulanen sydämessä tarkistamaan, onko jälkikasvu kotiutunut maltillisesti iltamenoiltaan.

Aamuneljältä ei voi imuroida, joten keitin (vahingosta viisastumatta) monta pannua kahvia ja tutkin kalenterista kaikkia kivoja menoja, joihin ei ole varaa, jotka olen unohtanut tai joihinka pitäsi reagoida. Kun käy metsällä kököttämässä, ei ihmisen seura enää kiinnosta, vaikka suhtaudunkin heihin yhä lämpimästi ja myötämielisesti. Joihinkin heistä tai ainakin muutamaan. Jossain välissä aloin tehdä töitä. Niitä jotka ehkä pitäisikin tehdä aamuyöllä ilman turhaa melu - ja ihmisaastaa. Kirjoitan taiteesta ja syväluotailen itseäni. En ole umpikujassa, sillä yritän löytää oikeita sanoja yhdellä ajatuksella. Osuvia ja kuvaavia. Niitä on liikaa ja alan esittää kirjoittajaa, olen olevinani. Kirjoitan itsestäni, muistoista kahden vuoden takaa ja pinnistelen haistaakseni hellepäivän hien ihollani ja tavoittaakseni pimeyden lehahduksen ovella joka aukenee suoraan pimeään. Ehkä pitäisi mennä jonnekin muualle kirjoittamaan. Ei siksi ettei se tässä onnistuisi vaan siksi koska se juolahti mieleen. Jonnekin missä kadun äänet eivät ole tuttuja ja postinkantaja ei käy koskaan.

Kaamosmanuaalista on unohtunut se ratkaisu kohtaan, jossa vuorotellaan yliväsymisen ja piinaavan unettomuuden kanssa. Selkeästi aikaisempi nukkumaanmenoaika ei auta minua. Jos nukahdan kymmeneltä, olen kärppänä kolmelta kahvipannulla. Alkuiltapäivästä olen tiltissä ja naapurin täti on ystävällisesti viikannut pyykkini kuivaushuoneessa. Ehdin siis hyvin katsoa uudelleen Suistamon sähkön keikan Etnogaalassa. Kirka on mennyt menojaan ja nyt Tuomas laulaa, että Svuadpoi piettiin.

Tulee sellainen olo, että voi taas kerran yrittää nukkua päiväunet ja sitten joutua huonoille ja  laveille suuren maailman teille. Tuntuu että viime viikonlopun Jaakko Laitisesta ja Väärästä rahasta on ehkä tunti aikaa. Pitääkö sitä aina niin tosissaan olla.

Kaamosmanuaali

7.11.2017

Kaikkea ei voi laittaa kaalin piikkiin




Tämä marras on kuin hieho, nuori ja aluillaan, synnyttämätön.

Aurinko paljastaa ikkunalaudan ja ikkunan välisestä kourusta norsujen hautausmaan. Ne ovat kaikki siellä vierekkäin ja kuolleita. Kolme ampiaista ja kaksi kärpästä. Pistimet ojossa. Siivoan ne joskus myöhemmin, mutten vielä, sillä niistä voisi hyvinkin rakentaa veistoksen tai lisätä ne kalakeittoon. Lisään ensin vain kermaa ja voita, kauhallisen savupaprikaa ja punaista currytahnaa. Se on illallinen lapselle, joka voi sitä kauhoessaan maistaa äidin aamun.

Hyvä olo jatkuu. Kaikkea ei voi laittaa kaalin piikkiin. Iso osa tulee musiikista tai tanssista tai muuten vaan haahuilemisesta, pitkistä puheista ja uusvanhoista kohtaamisista. Väistän ne, joiden kohtaaminen ei kiinnosta, mutta muihin tartun kiinni. Tartun kiinni vampyyrin voimalla ja välillä laiskemmin ja sitten hukkaan taas, päästän irti. Se on jonkinlaista vapautta valita yhä paremmaksi käyvä seurani, mutta silti olla valitsematta kovin tiheällä kammalla. Ihminen on minulle pitkästä aikaa mieleen. Ja kaiketi minä ihmiselle. Nukun P:n vieressä elokuvissa, nukun pienen osan uutta Blade Runneria, mutta vain tylsimmät kohdat. Tai en minä tiedä ovatko ne tylsiä kohtia. Herään välillä syömään suklaata. Tässä voisi olla aamuun asti, läpi lapsuuden haaveen viettää yö tavaratalossa. Nyt viettäisin sen mieluiten elokuvissa, muumipappamaisesti viltin ja silinterin alla, viinipullo kainalossa ja kimpale juustoa. Punaisella penkillä, esirippuineen, vähän kuin riippumatossa, nukahdellen, milloin Blade Runneriin, milloin Star Warsiin.

Tulee toisia aikoja taas, mutta tällaiset ajat ovat hyviä. Paistaa pekonia ja munia satunnaisille yövieraille ja olla itsekseen siinä samalla, pyjamassa ja paistinlasta kädessä. Parhaita yövieraita ovat ne, joille ei tarvitse olla mitään, ei äiti eikä rakastaja. Molemmat kuoriutuvat sisältäni kuin itsestään, eikä siitä ole haittaa. Ne on hyväksi onneksi ja iloksi tarjoiltu.

T soittaa sumuiselta tieltä, koska tarvitsee matkaseuraa. Ajan Suonenjoelle asti ja sitten jatkan kaulaliinaa. Jatkan sitä kolme metriä, mutta sitten muistan että talvi on varmasti vielä edessä ja Tekokuun tupakointilapaset ovat vasta tekemistä vaille valmiit. Kaikki ehtivät saada omansa.

Neulomisen keskeyttää Windows ja palauttaa minut kädelliseksi apinaksi maanpinnalle. Se on kadottanut osan minua. Päivitten sitä ja kidutan, mutta kaikki ehtii jäädä kesken. Harjoitan sen edessä taiastelulajeja, mutta se ei välitä. Keitän sille kahvit ja toivon, että se palauttaa edes osan sanoistani. Me on tehty tätä ennenkin, väsyksiin asti. Nyt en tiedä missä kohtaa tunteelliseksi heittäytynyttä konetta sijaitsee tiedosto, jossa imen valkoista ompelulankaa ja puran sitä kukkahameen helmasta märällä suulla, märillä ja kirskuvilla hampailla. Eipä sillä niin väliä. Laitan kahviin kanelia ja sokeria. Vastapäisen voimalan savu leikkii auringolla ja se aiheuttaa keittiössä ja olohuoneessa epileptisiä kohtauksia. Ikkunalaudalla on pala sateenkaarta.




3.11.2017

Jokainen voi painaa niin paljon kuin haluaa



Luin äsken verkkolehtiotsikon. Jokainen voi painaa niin paljon kuin haluaa. Luulin että otsikko osui silmään koska se on itselle ajankohtainen. Syyskuun lopussa aloitetun läskileirin antimet ovat tehneet tehtävänsä ja olen tänään saavuttanut jouluksi asetetun tavoitteen. Olen menettänyt kuusi kiloa elopainostani ja nyt on siis joulu. Kehopositiivisuudennegatiivisuuden hengessä jatkoin jutun silmäilyä.

Viime vuosi oli tippuritartuntojen ennätysvuosi 418 tartunnalla, ja tänä vuonna tuo todennäköisesti ylitetään. Klamydian sai viime vuonna 14 321 ihmistä, ja tuokin luku ylittynee tänä vuonna. 

Aloin miettiä, että miten yhtäkkiä sukupuolitaudit liittyvät tähän painoasiaan? Varmaan jotenkin niin, että ei sillä tippurilla niin väliä, kunhan suhtautuu positiivisesti kehoonsa ja sen antimiin. Ja kaikkien muittenkin kehoihin, joiden antimista on saanut nauttia. Ole oma itsesi - kokonaan! Taudit on parantamista varten! Ole hyvä kehollesi ja paina silti niin paljon kuin haluat! No ei. Kehopositiivisuus olikin tänään poissa otsikoista ja tilalla oli panopositiivisuus. Jokainen voi panna niin paljon kuin haluaa.

Nykynuoriso on keksinyt seksin uudelleen! Niinhän ne aina, sukupolvi kerrallaan. Jutussa mainitaan yli kolmikymppiset ja sitäkin vanhemmat (hyvä Jumala sentään, onko niilläkin jokin suhde seksiin), jotka eivät (ehkä) harrastakaan seksiä miten sattuu ja kenen kanssa vaan. Tai sitten harrastavat, ei voi oikeastaan tietää. Ja oikeastaan niistä nuoristakaan ei voi varmasti tietää, ovatko kaikki yhtä panopositiivisia. Sitten on jotakin höpinää jostain insinööristä, joka olisi 20 vuotta sitten ollut erikoisempien seksimieltymystensä vuoksi alakulttuurin edustaja, mutta nyttemmin vain insinööri. Puhuttiin jopa miehistä ja naisista. Olen luullut, ettei sellaisia termejä saisi edes käyttää enää. Näillä kohdin lopetin lukemisen ja aloin höristä epänaisellisesti keskenäni.

Kyllä, olen selvästi yli nelikymppinen. Voisin kertoa parikymppisille jotain panopositiivisuudesta, mutta ei ne uskoisi kuitenkaan.


27.10.2017



Kuolema uuvuttaa. Elämä uuvuttaa. Ja kaikki siinä välissä uuvuttaa. Uupumus jaksottuu nyt jotenkin tasaisesti ja hallitusti. Sen mihin en voi vaikuttaa, annan vaikuttaa itseeni vähän etäältä, uupumukseni määrää suojellen. Se tekee minusta hetkittäin virkeän, tai oikeastaan voittopuolisesti vireän. Kuoleman aiheuttama uupumus on erilaista kuin elämän, se painaa ja halvaannuttaa, mutta se ei ole suoraan fyysistä tai henkistä. Se vain on, paino joka painaa, eikä liiku kun sitä yrittää tasata.

En sanoisi, että olen tottunut kuolemaan tai olisin turtunut siihen, mutta luulen, että pitkä kokemus ja ainainen pelehtiminen sen äärellä, tekee siitä paremman kaverin. Se on yhtä reilu kaikille.

Ihmettelen ja iloitsen yhä kaamoksen poissaoloa. Pidin jo ajat sitten etkot kaamokselle A:n kanssa ja muutama viikko sitten päätimme tehdä niin jatkossakin. Häätämään en sitä ala, se on samalla tavalla reilu kuin kuolema. Hyvä ja konstailematon vieras sillä tavalla, ettei se välitä onko sitä varten luututtu lattiat tai tuuletettu salatupakan haju pois.

Viikko sitten, varhain aamuyöllä, seisoin Vuoren kanssa salatupakalla hotellin varauloskäynnin rappusilla. Kaupungissa ensilumi teki tuloaan jo toista vuorokautta. Takana oli etkoja, jatkoja ja kokonainen ilta lempimusiikkia, vieraita halki suomen vedetyltä janalta. Juhlien isännän tarjoamaa makkarankatkuista yöpalaa ja emännän kaukonäköisyyttä aamusipsien suhteen. Ja aamiaisella (silloin vielä)tuntematon nainen, jonka kanssa puhe yhtäkkiä avautui kuin itsestään. Ajattelin vaalia näitä elämän pieniä hetkiä jatkossakin.

Eilen Muusa ja Vuori istuivat täällä kahvilla. Söivät kolmeksi lohkottua isoa korvapuustia, joka kuului alunperin teinille, mutta joka suostui jakamaan. Puhuimme Oscar Parlandista, jazzin historiasta vuodelta 1958, Odysseuksesta, hautaseppeleestä, synttäreillä lausutusta runosta, hukassa olevista videoista, pahuudesta, eläinrääkkäyksestä, kirjastojen kirjoista, kuolemasta ja retkistä, joille mukaanhaluavat tulisi haastatella kuin työpaikkaa varten. Muusa ei suostunut ottamaan takkia pois. Katsoin niitä siinä pöydän ääressä kuin omiani. Yhteinen ystävä on poissa ja me saamme istua tässä. Kolme neljästä. Neljäs oli usein neljäs pyörä, mutta niin jokainen meistä, vuorollaan neliönmuotoinen. Viime vuosien aikana elämämme kuvio on rikas, epämääräinen ja rakas. On kummallista, ettei minun tarvitse enää koskaan olla hänestä huolissani. Neljännen paikka ei taida olla auki.

Universumi on ollut viekas kettu. Elokuisen delete-auton jälkeen en ole nähnyt yhtäkään. Yhtenä yönä näin unen. Siinä lempilaukkuni hihna oli murtumaisillaan katki. Tulkitsin sen ensin niin, että nyt alkaa olla sen verran kantamista, että taakkaa pitäisi keventää. Myöhemmin tulkitsin tarkemmin taakkaa ja päädyin siihen, että se on sopiva ja tarpeellinen, oikeastaan aika kevytkin, ei sen tarvitse keventyä, enempikin mahtuu. Pakkasin laukun täyteen uimakamoja ja naisjuttuja, menin juoksemaan veteen, hieroviin suihkuihin ja saunaan makaamaan. Sinne altaaseen jää aina paljon tarpeetonta.

Ansaitsen ehkä uuden käsilaukun. Vielä vähän isomman. Ja lisää kukkia.

20.10.2017

Elävillä hallanvaara


Kun nukkuu - muuttuu vieraaksi toisille. Ja rakkaus unohtuu. - Hermann Kotiseudussa

Teen pieniä asioita, siten kun jaksan ja huvittaa. Keitän sienikeiton kookosmaitoon ja tarjoilen P:lle, joka tuo mukanaan valkoisen kämmekän ja leivän jonka murtaa. Jostain syystä haluan paljon kukkia. Liikaa kukkia, erivärisiä ja kokoisia, isoja vihreitä palmuja ja lehtiä, liljoja ja mitä tahansa mikä versoo, elää ja sitten lakastuu, minkä halla vie tai tuo.

Ansiokasta, ettei suppilovahvero ainakaan vielä ole muuttunut traumaattiseksi sieneksi, vaan lohturuoaksi, jota on itsellä sitä enemmän, mitä vähemmän rakas ihminen toipuu. Kuolemasta on vaikea toipua, joten tänään paahdan paprikan ja täytän senkin sienillä.

Maanantai-illan istuimme Muusan, Vuoren ja L:n kanssa, hartaina poronlihapyöryköitä ja suppilovahverokastiketta annostellen. Mikään ei ole niin hyvää kuin yhteinen ruoka ja kaksi suklaalevyä. Kun ei jaksa ajatella suoraan ja saa olla itsensä missä asennossa huvittaa. Palelin selkä pönttöuunia vasten, mutta nyt olen ollut lämmin monta päivää, ovet ja ikkunat auki syksyn kirpeydelle.

Metsä muuttuu koko ajan hiljaisemmaksi ja jossakin sataa jo lunta. Hiljaisuus on levollista ja uneen valmistavaa, kuusimetsän melatoniinia. Pidän sille ikkunaa auki, mutta enimmäkseen sisään tulvii pakokaasua ja palavan puun tuoksua.

En minä paljoa nuku. Annan kehon valvoa. Se ei ole hermostunut tai tuskainen, se lepäilee pumpulissa. Onneksi on lomaviikko, jolloin saa olla tekemättä ja menemättä, istua lootusasennossa koko päivän ja näpertää lapselle kynsikkäitä.

Aamuyöllä kolmen jälkeen istun parvekkeella, poltan kynttilöitä ja juon kahvia. En ole murheellinen. Pidän tällaisia hetkiä elintärkeinä. Kun ei tarvitse ikävöidä ketään, saa olla häiriöttä ja ladata itsensä. Vasta myöhemmin mieleen juolahtavat kaikki juhlat, merkkipäivät, merkilliset päivät. En minä niitä vastusta, sellaisesta elämä koostuu, yhteisistä hermoradoista, mahdollisuudesta olla vielä jonkin aikaa olemassa.

Huomenna minulla on syntymäpäivä. En (en kyllä ole vielä ihan varma) kuollut sittenkään samanikäisenä kuin isäni. Nostan meille molemmille maljan, kunhan ehdin, onhan tässä vielä aikaa.


17.10.2017



Tällaisen päivän laittoi universumi, kiiltävän ja kirkkaan.

En saanut yöllä unta, vaikka päivä oli uuvuttava, täynnä sadetta. Nyt aamulla tunsin torstain luissani, mutta tänään on vasta tiistai. Tällainen kaunis ja lämmin. Minulla on lämmin. Kyselen varovasti lapsen vointia, teen minkä voin ja siivoan keittiötä, joka on ollut muutaman päivän vapaalla ja täydessä kaaoksessa. Aurinko ei anna sille armoa, lika pinttyy, muovi on yhä kovettuneena hellaan ja minä raivaan vain välttämättömän, mustan läikän kahvipannuille. Molemmat ovat nyt käytössä. Kahviketju ei saa katketa. Kannan sitä parvekkeelle, istun tuoliin ja ahmin aurinkoa. Se kuivattaa pöydäntäyden sieniä. Niistä ei nyt ollut apua, paitsi itselleni. Sorminäppäryyttä ja sienikeittoa kookosmaidossa. Pitää muistaa syödä ja hengittää.

Ajattelen rakkaita, joiden kanssa saan olla eilisen ja tämän päivän. Ajattelen ihmisten moninaisia reaktioita suruun. Kaikille tunteille on sijaa, kaikille on omansa ja kaikki ne ovat normaaleja reaktioita, osa arvattavia ja osa ahdistavia. Inhimillisiä. Alkuyöstä en enää jaksa reagoida muuhun, kuin oman teinin pienentyneisiin ja varovaisiin tarpeisiin.

Olen niin uupunut, että hetkittäin huokaaminen tuntuu vaivalloiselta. Toisena hetkenä hymyilen ja aloitan pizzataikinan, tajuamatta, ettei minulla ole enää sitä kulhoa. Tajuamatta että onhan täällä kattiloita. Hitaalla käyminen on jotenkin hysteerisen koomista. Nauran, koska saan nauraa ja sitten rääkäisen pienen itkunpoikasen siihen perään. Lapsi hiippailee.

Istun vähäksi aikaa ja suljen silmäni, aurinko lämmittää kättäni ja vaikka kuulostaakin lällyltä, tunnen ystäväni kylmenneet sormenpäät kädessäni. Ne ovat jo vaalenneet. Silitän haurastunutta kehoa, suukotan kättä ja sanon että olen valmis.

Kaikki on niin hyvin, pizzakin, että itkettää.




15.10.2017

Hyviä tai huonoja uutisia



On ihanaa olla riippuvainen toisista ihmisistä. Pidän erityisesti niistä päivistä kun uudelleenkytkennät tapahtuvat itsestään. Kohtaamiset tiivistyvät yhteen vuorokauteen jonka sisällä puhe leijuu taas kuin kuplassa. Ei ole erityisen hyvä olla, ei pahakaan, kaikki on normaalilla tavalla mukavaa ja se onkin yhtäkkiä ihmeellistä. Ihmiset liikkuvat, puhuvat, viittovat ja tanssivat, istuvat ja unohtuvat katsomaan, kuuntelevat ja istahtavat, halaavat, tervehtivät, kohtaavat uusia ihmisiä ja uppoutuvat toisiinsa, lähtevät kahville ja kaljalle, hotellille ja kauppaan.

Olen kuin jokin pullea pikkulintu talven kynnyksellä, katson pörheänä paksun kaulaliinan sisältä, kun ilo tapahtuu. Alan olla kylläinen ja livahdan tyytyväisenä pois, samaa matkaa Tekokuun kanssa ja pian yksin rantojen kautta. Kaikki hyvästit vielä lämmittää ihoa, poskea. Musta vesi on ystävällinen ja liikahtelee. Jään taas katsomaan sitä. Haistan Kummituksen vaatteissani ja alkuyöstä lopulta itsenikin. Kotona annan Kentin saatella minut uneen. Vaihdan vielä Kummituksen kanssa viestin, kerron etten osaa nukkua kun vain hymyilen täällä itsekseni. Olen niin rakas.

Aamu on valoisa ja helmeilevä, hidastettua kahvinjuontia ja venyttelyä kissan kanssa. Lapsi tuhisee keskipäivään vuoteessaan ja minä vaivaan pienen sämpylätaikinan. En huomaa ollenkaan, että universumi on päättänyt yhden luvun juuri tähän kohtaan.

Seuraava luku alkaa jotenkin huomaamatta. Ensin soittaa Vuori. Vähitellen kaikki alkaa jotenkin täristä, menettää muotoaan, raukea ja tuoreen leivän tuoksuinen aamupäivä muuttuu joksikin muuksi, valo varisee ja alkaa sataa vettä, aivoissa kytkennät värähtävät, toimivat väärin. Näennäisestä tyyneydestäni, ulkoisesta värähtämättömyydestäni huolimatta olen edesvastuuttomassa tilassa. Nostan kohoamassa olleen taikinan kuumalle levylle ja se sulaa siihen. Nostan kahvipannun kylmälle levylle. Katson tuotoksiani ja nauran hysteerisenä hetken. Lapsi tulee tyynenä ja isona, ohjaa käteni pois, auttaa taikinakulhon sivuun ja keittää kahvin. Lopulta lapsi on se, joka hoitaa päivän varsinaiset työt. Vasta illalla, pienten nokosten jälkeen olen valmis tarttumaan uuteen neuleeseen, lapsi on jo valinnut langat ja mallin.

Päivän istun paikallani ja sisälläni jokin räpiköi. Ehkä se on jokin shokkitila, jossa on tyyni ja rauhallinen, muttei silti toimi kuten pitäisi. Ensin täytyy muistella omaa nimeään ja sitten rauhassa odottaa, että se palautuu. Sitten voi vähän itkeä. Sitten voi vähän rukoilla ja lopulta vain odottaa ja toivoa parasta. Elämän pikkuruisuus on valtavana läsnä.

Sinä rakas ja ärsyttävä ystäväni, joka aina olet sanomassa tästä yli laidan menemisestä. Ei tämän näin pitänyt mennä, että sinä menet! Luulin että minä olen se etuoikeutettu. Nyt sinun pitää vain nukkua ja sitten herätä. Me muut odotamme.

Tänään menen sienimetsään odottamaan. Sitten joskus kun olet herännyt, teen sinulle niistä sienistä keittoa ja siitä tosi ison numeron.


13.10.2017

Jag är inte rädd för mörkret







Pidän valopisteiden kanssa istumisesta parvekkeella, kahvikuppi kädessä höyryten, sakenevasta pimeästä lasin takana, ikkunoista jotka huurtuvat kun mutteripannu porisee toisenkin kahvin valmiiksi ja kaali kiehuu/paistuu/hautuu.

Kävelen napit korvissa kaupungilla ja seison kirpparilla pieni mutteripannu kädessä. Punnitsen ja arvioin. Teen huojuvan ostopäätöksen ja kun käännyn, törmään tuttavaan. Laskelmoin ääneen. Kun on tällainen nokka, että valuuko se valmistuva kahvi tästä heti ulos? Ja tässä on tällainen ikkuna, josta voi katsoa sitä kahvia, mutta pitääkö vahtia? Ei ole läppää tässä nokassa. Viime talvena tai keväänä sulatin pienimmän pannuni vahingossa hellalle, niin nyt voisin saada tämän uuden, olen kärsinyt rangaistukseni. Tuttava kysyy ihmeissään, kuinka olen onnistunut sulattamaan alumiinia. Korjaan että vain muoviosia, kuvaillen kuinka muovinen kahva tippuu hellalle. Puhumme siitä, mitä kaikkea olemme onnistuneet sulattamaan kotioloissa ja kuinka vaarsinkin pienten lasten vanhemmat kykenevät sulattamaan sitä sun tätä kotioloissa. (Olenko jo kertonut siitä, että n. 16 vuotta sitten, pystyin keittämään aamukahvini perinteisellä kahvinkeittimellä ja lämmittämään samaa kahvia vielä 10 tunninkin kuluttua mikrossa ja juomaan sen? Että sellainen kahvihifistelijä.) Tuttavani kertoi oman tarinansa neljästä lihapiirakasta ja valurautapannusta ja se sinetöi ostopäätökseni.

Kävelin seuraavaan palaveriin, A:n jokaviikkoisille päiväkahveille. Siellä saa myös keksiä. Keksiä juttuja ja syödä keksiä. Tiskatakin saa, jos haluaa. En syönyt keksiä, koska osallistun läskileirille, mutta keksin haluavani työhuoneen. Vaivihkainen ajatuskin saa sydämen (tai klitoriksen) pompahtamaan ja kädet nihkeäksi halusta. Kuulostaapa seksiltä, mutta siltä se tosiaan tuntuu. Istun pitkään ystävän työhuoneella, haistan tuoreen öljyvärin ja maalinesteet ja meinaan pakahtua, tekee mieli tarttua pensseliin ja osua sillä ensimmäiseen valmiiksipohjustettuun kankaaseen ja jäädä siihen. Jos kotona toimiikin neliön kokoinen yksityisalue, jolla lojuu lähes käyttämättömänä läppäri ja lankakerä (josta on purkautunut 190 cm kaulaliinaa), niin maalaamiseen tämä tila ei sovellu.

Kaikki tämä lyhyessä ajassa herännyt onni liittyy itseen ja sulkeutumiseen ulkomaailmalta, keskittymiseen rakkaisiin asioihin jotka heräävät kuin pitkästä Ruususen unesta. Välillä tekee mieli kirkua, mutta tyydyn toteamaan T:lle, että oon niin iloinen. Sitten taas sykähtää aivoissa. Välinpitämättömyys ja itserakkaus kukkivat ja ne tuottavat minussa usein ihmisrakkautta ja selvänäköisyyttä, fiilistelyä pienimpien mahdollisten asioiden parissa, värähdysten, värien, kuiskausten ja erimittaisten askelten ihmemaassa leijumista.

En  osaa selittää sitä vielä. Rakastan lapsekkaasti vähän kaikkea nyt (tietämättä tarkalleen onko se rakkautta ja välittämättä siitä). Mikään ole kovin työlästä ihmisyyden suhteen. Paitsi tiskaaminen. Teen sen heti seuraavaksi.

Saan Tekokuulta hienon ja sen mielestä hölmön kuvan tekstarina. Jokusen tunnin kuluttua Kummitus on kaupungissa, luultavasti Tekokuukin ja A vapaa kuin pulu. Ennen sitä ehdin kieriskellä kuin puudeli paskassa ja tiskata kaiken. Kent soi ja soi.


8.10.2017




Parasta ovat sienimetsät, sienet, pienet eksymiset ja kohmeesta raukeat sienikeitot juustokermalla. Lasiset purkit täynnä suppilovahveroita ja muita. Se on myöntymistä tulevalle, lupaus löytää havunneulanen keitostaan joskus tammikuussa.
Maantiet ja sienimetsät kättelevät. Hyrisen sammalikossa, upahdan kivikkoon, taitan nilkkani. Sitä on vaikea sulloa korkokenkiin, sellaisiin joita en ole käyttänyt vuoteen. Pääsen ne jalassa kuulemaan Ristoa ja yöllä rantojen kautta takaisin, taittumatta ja pysähdellen veden ääreen, katselemaan käännettyjä veneitä, kuuntelemaan mustunutta vettä ja hymyilemään itsekseni. Muistan mielelläni ne kaikki kerrat, kun olen pysähtynyt tälle rannalle, juoksulenkillä, itsemurhavalmiudessa, mattolaiturille (silloin kun se vielä oli), kuumalle kesäjäätelölle, kaatunut retkiluistellessani naamalleni, torkahtanut penkille, siivonnut ilotulitusten jälkiä lapsen kanssa (ja maksanut 10 senttiä jokaisesta raketinraadosta) käynyt baarin jälkeen Tekokuun kanssa uimassa tai varjoviinijuhlien jälkeen yksin. Ranta on täynnä pisteitä ja ohuena seittilankana niitten välillä on minä ja vuodenajat, vuodet. Tässä on hyvä huojua hetki paikallaan, rapakon vieressä. Pimeän keskellä ei ole kaamoksesta tietoakaan. Korkokenkäkävely tuntuu perseestä varpaisiin seuraavat kaksi päivää.
Teen pieniä alaviitteitä lähes tarpeettomaksi muuttuneeseen kaamosmanuaaliin, käyn kahvilassa istumassa, näen pieniä juttuja, imettäjiä ja lounastajia, kosteita silmiä, kirpparihypistelijöitä ja uusia ihmisiä. Yhdelle ja toisellekin puhun ääneen, aivan kuin olisin tullut pitkältäkin matkalta takaisin ja istahtanut tähän näkemään kaikenlaista mitä en aikoihin ole nähnyt. Kävellessä tekee mieli järjestellä lehtiä väriopin mukaan ja kerätä niiden tomuksi hapertuvia luurankoja aarteeksi.
Innostun lasten kanssa ongelmallisista asioista. Kuten siitä, miten avata säilyketölkki, kun sen päällä ei ole sitä rinkulaa josta vetää. Sanon että se on täysin mahdotonta. Ellei sitten satu tietämään mikä on purkinavaaja. Moni ei enää tiedä, mutta onneksi olemme tehneet digiloikan whatsuppiin. Siellä hallitsee yksisarvisten maailma. Lähetän sinne kuvan purkinavaajasta.
Kaamosmanuaali on täynnä herkkuja ja lihanhimoa. Kermavaahtoa ja marjoja, kaikenlaista kaalia, kääryleinä ja käristeenä. Ennen uutta Star Warsia, katson tippa linssissä Kotiseutua. Samalla tavalla täällä on ripoteltu syksyn sienisato sanomalehtipaperille kuivumaan. Muistan hämärästi millaisen vaikutuksen sarja elokuva teki minuun aikoinaan. Nytkin se liikuttaa, uudella voimalla. En ole enää se lapsi joka sitä ihmetellen katsoi.
Sitten kesken kaiken nuukahdan, kuin kosketusvaurioinen murmeli. Näen unta että istun parvekkeella valkoisella täkillä pehmustetussa tuolissa ja tupakoin hidastetusti. Sormissa on valkoisia pisteitä ja luulen niitä ensin taudiksi, mutta ei sentään. Olen täynnä pieniä valoja!

2.10.2017

Sepitteen magialla laimennettua todellisuutta


Eric Stolz

Rehuja

Syön 97 g suikaleiksi viipaloitua tuorekurkkua kuorineen ja juon puoli litraa vettä. Tämä on totuus. Oma totuuteni, mutta samalla totta.

Muusa ilmestyi eilen tyhjästä, kahvimaitolitra kainalossa. Ilahduin. Olin juuri tunnustelemassa uusvanhaa itseäni, joka on heräämisen jäljiltä vähän kihelmöivä ja virnuileva.

Huomasin, että tarvitsen tai olen kaivannut paljon sitä puhetta mikä välillämme käy. Ei tässä mitään ole menetetty ja laiminlyöty, täytyy vain tavata useammin. Toinen jatkaa lausetta kun toinen lopettaa ja pääsemme keskustelussa eteenpäin hyvin viitteellisillä arvoilla. Puhumme merkityksistä ja todellisuudesta. Katselemme puita ja lehtiä. Ne vain ovat. Usein niille tulee annettua valta olla jotakin muuta. Sellaista johon innoissamme lisäämme tuulen kuiskauksia tai sateen roisketta. Sillä ei ole mitään tekemistä lehtien todellisuuden kanssa.

Olen niin syvällä sepittelyssä, etten aina itsekään tajua tai muista, että on olemassa todellisempikin todellisuus. Sellainen verhoamaton ja usein tylsäkin, joka perustuu jonkin sepittämättömään olemukseen ja tietoon. Muusa osaa muistuttaa tällaisista asioista niin, ettei koko maailmankuvani posahda palasiksi.

Heräämiseni on siinä mielessä huvittava asia, että tässä samalla tulen nauraneeksi monelle asialle. Itsessäni. Ja vihdoinkin pitkään manaamani ilo ja rakkaus ja armo ovat läsnä, ainakin hetken. Tärkeintä on, että tunnistan niiden läsnäolon nyt. En edes jaksa ajatella mitään tunteita tai tuntemista, koska lähes kaikki käsissäni on jotenkin kummallista ja uutta. Pientä.

Puhuin suurista tunteista ja niistä selviämisestä. Ei täällä ole mitään mustia petoja minua vaanimassa tai tunteita jotka räjäyttävät vuoria. Tunteista on tullut pienoismalleja, minifiguureja. Tämä huojennus ei välttämättä kauaa kestä, mutta jos olenkin Liisa Ihmemaassa, olen samalla jättiläinen lilliputtien maassa. Kuulostan metaforaoraakkelilta, mutta se on luonteenomaista todellisuudelleni. Kirjoitettujen sanojenkin takana ja seassa on vielä todellisuutta.

Sumuviikon jälkeen ajattelin niitä ihmisiä jotka kirjoittavat sääpäiväkirjaa. Muistan lapsuudestani Yliopiston Almanakan, jonka sivuille joku kirjasi timpurinkynällä päivän sään. Lämmön ja kylmyyden, tarkisti pitääkö paikkansa auringon nousu ja lasku, oliko kala kutuaikataulussaan. Sellaisten merkintöjen tekeminen lienee tarpeellisuuden lisäksi rauhoittavaa ja pönkkää ihmisen osaksi jonkinlaista todellisuutta, sellaista turvallista ja rutiininomaista. Sää on, joka hetki. Säätä ei voi hallita, mutta sitä voi ennustaa, ennusteen paikkaansapitävyyttä voi tarkailla ja tutkia herkeämättä. Voi turvata ilmatieteen laitokseen, sääkarttoihin, tuntiennusteisiin ja vuoden keskiarvoihin. Se on hyvin todellista.

Itse olen alkanut merkitä ylös syömiäni ruokia ja energiansaantia. Olen pulleampi kuin koskaan. Koen hallitsevani ja jäsentäväni maailmani paremmin, kun merkitsen kaiken muistiin ja tarkkailen. Periaatteessa tämän tulisi johtaa tietyssä ajassa armottomaan pienenemiseen. Tähän mennessä se on johtanut kummalliseen kihinään kehossa ja mitä kauneimpaan uneen, jossa nuori Eric Stolz heittelee minulle makkaransiivuja. Kannatan yhä hetkittäistä todellisuuden poissulkemista.

28.9.2017

Tilastoitua räkää ja vähän oksennusta





Räkätautini on tykästynyt sumuviikon kosteusprosenttiin. En ole lähipiirin ainoa räkänokka ja parasta vertaistukea saan lainalapsilta. Olemme tilastoineet käyttämämme nenäliinat ja keskimäärin tämä flunssa kestää kaksi isoa pakettia nenäliinoja, yhden pienen, kokonaisen vessapaperirullan ja korvatulehduksen. Omani alkaa olla kokonaista vessapaperirullaa vaille valmis. Tosin korvatulehduksesta ei ole tietoakaan ja tuskin tuleekaan, sillä muistan kärsineeni siitä aiemmin tasan kaksi kertaa elämässäni. Paranemisprosentti on sata, vaikken pahimpina öinä uskonutkaan siihen. Seuraava huoleni ovat yrjötaudissa luokkaan harhailevat lapset. Nuo pienet ja sinnikkät basillit.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmin muutun mielipuoleksi, heti kun valvottuja öitä on kaksi. Teini on kiristänyt aamuheräämiset pysyvästi kohtaan 6:15. On aamuja, jolloin olen saanut juuri toisen silmäni suljettua, mutten henno luopua aamuhetkistämme. Pidän teiniä poikkeuksellisena olentona aamuheräämisineen, en ole elämässäni tavannut toista samanlaista. Muistelen aikoja, jolloin lapsi heräili tyytyväisenä neljän ja viiden välillä, hiippaili keittiöön ja kiipesi syöttötuoliin. Aloin varautua näihin aamuihin rusinoilla ja pähkinöillä tai muilla yllätyksillä, saadakseni puoli tuntia lisäaikaa. Lapsen yksityisyyden ja oman ajan kaipuu ei ole koskaan ollut poikkeuksellista tai yllättävää. Kasvattiäiti muistutti viime viikolla puhelimessa, että olen itse tarvinnut aina paljon yksinoloa. Puhuimme varmaan joulusta, siitä miten se minulle on luonteva hetki olla yksin ja rauhassa.

Teinillä on toiveita isänsä ja joulun suhteen, mutta isän toiveet on toisaalla. Olemme yrittäneet vähän puhua siitä, kuinka sanattoman ja selittämättömän pahalta tuntuu, ettei mahdu omaan perheeseensä ja miten siitä voisi puhua, kun tunteelle ei ole sanoja. Teini nieleskelee hylätyksitulemisensa, kääntää pahan mielensä torjunnaksi ja ivalliseksi välinpitämättömyydeksi. Minä yritän pitää äitihahmoani kasassa. Mikään tarjoamani vaihtoehto ei ole mielekäs. Vaikka voisinkin suunnitella mitä monimutkaisimpia tapoja {kuten kuulento} ilahduttaa lasta, niin yksinkertainen toive viettää joulua isän kanssa ja suvun kesken pysyy. Lapsi ei halua kuuhun. Yleensä teinillä ei tällaista ääneen lausuttua halua hengata vanhempien kanssa ole, joten pidän toivetta poikkeuksellisen arvokkaana. On vaikea sietää oma kyvyttömyyteni vaikuttaa tilanteeseen, mutta pidän enimmät mölyt mahassani ja sihisen ne äidille puhelimessa. Saan lisäoppia omasta riittämättömyydestäni. Olen riittävä ja korvaamaton, korvaamattoman riittämätön. Mitä aikuisia ja vanhempia maa päällään kantaakaan. Epäpäteviä kaikki.

Vaikka räkä vielä painaa, olen koko viikon ihmetellyt keveyttä ja väljyyttä, jota myrkyllisestä suhteesta irtiriuhtominen tuottaa. Kauna ja viha saattavat vieläkin palata, ehkä pieni lämpö tai sääli, mutta ne kaikki ovat niin pieniä, että niitä tuskin huomaa. Olen kyennyt siirtämään jopa kaamosmanuaalin sivummalle ja alkanut epäillä, ettei sen tarvitsekaan olla tämän konkreettisempi. Keveyden tunne itää siitä, ettei kukaan juuri nyt häiritse sydäntäni. Olen onnistunut siivoamaan kaiken paskan ainakin vähäksi aikaa ja tunnen itseni pitkästä aikaa vahvaksi, hyväksi ja rakkaaksi.

Saan pieniä onnellisuuskohtauksia - humahduksia - joiden keskellä olen Liisa Ihmemaassa. Johnny Depp tarjoilee teetä ja tiet ovat auki kaikkiin suuntiin. Jos ei tiedä minne on menossa, on aivan sama mennä minne vaan. Minä menen tekemään kaalikääryleitä.

23.9.2017

Lemmikkejä ja marmorikuulia







Yritin tainnuttaa itseni yön ajaksi, mutta se ei ihan onnistunut. Vielä neljän maissa tuijottelin pimeyttä ja laskeskelin pesemättömiä astioita, lajittelin särkylääkkeitä pikkuisiin päiväkohtaisiin kekoihin. Puhuin T:n kanssa pizzasta ja söin pizzaa. Puhuttiin varmaan rakkauden painosta. Siis silkasta läskistä. Fyysisesti tunnen itseni lähinnä asemalla seisovaksi höyryveturiksi. Henkisesti olo on kummallisen ilmava ja sellainen, että nyt ollaan sujut.

Kesäikävässäni kaivelin arkistoistani saaria ja hiekkarantoja. Löysin jonkin kuvan myös miehestä ja hymyilin, että olihan se tavallaan ihan söpö. Löysin jonkin muiston edelliseltäkin kesältä, enkä kokenut mitään pakahduttavaa. Kaikki paikatkin ovat taas entisellään ja minulla on aina uusi mahdollisuus mennä niihin. Koska olen myös mennyt, tiedän että siten syntyy uusiakin muistoja. Tähän mennessä ne ovat olleet enimmäkseen korjaavia. Yhtäkkiä kaikki tuntui kovin vaimealta ja yhdentekevältä.

Luulen, että omat rajani on sellaiset, ettei niiden venymistä voi aina estää. Sekoan tunteisiini, en osaa käsitellä niitä rauhassa ja silkan vihan ja inhon tunteminen on aina jotenkin kivuliasta ja kiellettyä ja johtaa huonosti vedettynä yleensä katastrofeihin. En tiedä onko se sen kummoisempaa kenelläkään muullakaan ja onko sen vuoksi syytä olla itselleen aina niin armoton. Kyvyttömyyttä on varmasti yhtä monta lajia kun ihmistäkin.

Kun ihmissuhteessa kaikki on kesken ja mätänemistilassa pitkään, kiihkoilen helpotuksen tunteen puuttumista ja syyttelen itseäni kyvyttömäksi ja keinottomaksi. Ruoskin ihan viattomia pikkutunteitani laukkaan, katkomaan jalkansa ja kuolemaan maantieojaan. Rajanveto on sellaista ritsalla ampumista. Sitten kun saan pöydän puhtaaksi, on olo kaikin puolin parempi ja helpottuneempi. Ei ole laukkaavia heppoja eikä kunnon ojiakaan missään. Kupla posahtaa puhki ja todellisuus näyttäytyy pimeänä ja vienosti maatuvan lehden tuoksuisena ja minä ihmettelen tilaa ja avaruutta ympärilläni. Että eihän tämä ollutkaan vaikeaa. Miksi en saavuttanut tätä vihan ja auvon sekavaa balanssia jo vuosi sitten? Nyt en aio kysyä, enkä aio vastata.

Lapsivesi meni ja maailma syntyi. Minä pääsin kynnysmaton hommista kuiville. Olen pahansuopa ja ilkeä, murhanhimoinen ja katkera. Mutta sittenpähän olen. Aion olla reilu itselleni ja antaa näitten tunteitten kukkia vielä hetken. Ne ovat nyt aika pieniä, sellaisia sinisiä lemmikkejä, eivät mitään lihansyöjiä. Tai sitten ne ovat marmorikuulia. Vierittelen niitä laiskasti edestakaisin lattialla ja näen kuinka arvottomia ne ovat. Tärkeintä on, että ne eivät ole enää yhtä minun kanssani, vaan sanoitettava pieni asia, voimaton ja tarpeeton. Jotakin mitä voin tyrkätä liikkumaan haluamaani suuntaan.

En tarkoita että lemmikit olisivat tarpeettomia. Ne ovat kauniita. Mutta ei niitäkään tarvitse sisälle tuoda.


22.9.2017

Maailman kaunein sätkäkone




Imuroin kynnysmatolta viikon aikana kertyneet koivunsiemenet ja mudan, hiekan ja leikatun ja kuihtuneen ruohon. Sitten seison sillä paljaine varpaineni, joista kynsilakka lohkeilee ja irtoaa. Punaista punaisella ja huoranpunaista huulipunaa, kosteusvoidetta ja turvavillatakki. Juon liikaa kahvia ja syön kourallisen särkylääkettä, tukin nokan sumutteella. Suihkussa yritän haistaa kookoksen, mutta se ei vielä onnistu. Kaadan Kurt Cobainin päälle yliannostuksen c-vitamiinia. Tiskipöydällä ja altaassa lojuvat ainakin viikon tiskit. En jaksa seistä niin kauaa, että saisin ne tiskattua. Kaamospesää ei rakenneta näin.

Kaamosolosuhteiden rakennustyö tapahtuu järjestelemällä. Keksin sen kun astuin T:n siistiin ja harmoniseen kotiin syömään artisokan sydämiä, liikaa suklaakakkua ja hihittämään. Meillä on nyt äänitiedosto, joka sisältää pätkän ensi-iltajuhlallisuuksien paneelikeskustelusta. Suurin osa keskustelua on orgastista ääntelyä, jollaista voi synnyttää vain harras suklaakakun ja skumpan lapioiminen. Yliannostus saa meidät puhumaan ranskaa. Se on hauskaa, sillä kukaan meistä ei todellisuudessa puhu sitä.

Kielilläpuhumisen lisäksi puhuimme siitä kielestä jota ei voi kääntää, taiteesta, ammattilaisuudesta, Kiimingistä ja korpisoista. Kollektiivisessa sätkäringissä näemme kotkan lentävän ylitsemme. Se saattaa olla lentokone, mutta emme anna sen ajatuksen häiritä syvää luontokokemustamme. E sanoo että olen maailman kaunein sätkäkone. Se on kauniisti sanottu. Puhumme isistä ja äideistä, suvuista ja iästä, lapsista ja matkustamisesta. Tekee hyvää kuulla puhetta vanhemmista ja siitä kuinka suhde heihin ajan myötä muuttuu. En tule koskaan itse kokemaan sitä, joten saan istua hiljaa ja kuunnella. Avarrun vähän. Aukean. Olen hetken aikaa surullinen siksi, että koen tietäväni monista asioista häviävän vähän. Se on samalla lohdullista ja ahdistavaa. Olen tavanomaisen arkisella tavalla turvassa. Kaipaan tätä lisää ja aion sallia tämän itselleni.

Väkivaltaviihteen lisäksi olen tehnyt itselleni välttämätöntä väkivaltaa ja riuhtonut irti pakkomielteisestä mukarakkaudesta mieheen, valheista, ghostaamisesta, katteettomista lupauksista, kosinnasta ja aina uudelleen muotoilluista rakkaudentunnustuksista ja niitten nopeasta perumisesta. Ne ovat itse syöneet itsensä, purreet, nielleet ja oksentautuneet niin monta kertaa, että minusta on tullut turta. En väitä, että olisin selättänyt omat ristiriitaiset tunteeni, mutta jotenkin ne ovat järjestyneet väljemmin. Se tuntuu kaamosmanuaalissa. Olen liian usein ollut pitkämielinen kun on ollut kyse loukkauksista ja kaltoinkohtelusta. Siis sellaisesta, josta pääsisin eroon vain astumalla askeleen sivuun tai ymmärtämällä, että saan kuunnella omia tunteitani, kuulla niiden varoitukset ja reagoida niihin, enkä voi hallita kenenkään toisen tunteita. En muista ajatella, ettei minun tarvitse olla syntipukki ja hirviö. Pysyn mielelläni hirviönä, mutta päätän itse miltä etäisyydelta ja millä volyymilla. En voi pakottaa ketään, mutta itseäni voin vähän ohjailla oikeille raiteille.

En myöskään usko, että kykenisin saamaan jonkun ihmisen juomaan itsensä hengiltä, saati sitten pysäyttämään sellaisen toiminnan. Minulla ei ole samanlaista valtaa ja voimaa kuin alkoholilla on. Olen pelastanut itseni hellyyden ja rakkauden mielikuvilta ja vaihtanut ne järeämpään, todellisuuspohjaiseen aseeseen. Mielikuvissani mies on muuttunut harhaiseksi ja epäluotettavaksi, haisevaksi olennoksi, joka aamuseitsemältä, selinmakuulla, kaataa punaviiniä ohi lasin suoraan päällensä, kuolaa ja yökkää punaista viinivaahtoa ja korjaa näin oloaan, kunnes kykenee yhteen tai kahteen järjelliseen lauseeseen. Toinen niistä liittyy todennäköisesti persepanoon.

Mielikuvaharjoittelu tosiaan auttaa. Nyt mikään ei ole enää kiinni minusta, minun syytäni tai missään tekemisissä kanssani. Jos Jung pääsisi tähän väliin aukomaan päätään, se ihmettelisi mistä tänne on ilmestynyt tällainen tyhjä huone?

Kaamosolosuhteiden järjestelyyn kuuluu tulevan väljyyden ja kynttilänlämpöisen eskapismin lisäksi todellisuutta, joka sisältää oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa. Puheen ja hiljaisuuden vuorosointua, suklaakakkua, ajattelua, kosketuksia, oppimista, rakkautta, hyvää ruokaa ja hihitystä.


20.9.2017

Huomautuksia kaamosmanuaaliin






Kiusallinen aivotoimintaa kangistava pikkuflunssa on pakottanut minut yli viikoksi sänkyyn ja sohvan nurkkaan jatkamaan väkivaltaviihdeputkea. Välillä nousen ja niistän, ruokin lapsen ja jatkan raatoilua. Olen iloinen tuotettuani perheeseen olennon, joka sarkastisen olemassaolonsa lisäksi aiheuttaa soittoa ja laulua. Öisin se on hyvin hiljaista ja rauhoittavaa.

Unissa on esiintynyt eriskummallisia olentoja, kuolettavasti haavoittuneita ja silti hiljaa eläviä, rauhassa kituvia. Herään kissan rikkinäiseen selkärankaan joka törröttää rumasti sen selkänahan läpi. Kannan sitä edestakaisin tuntemattomassa talossa, johon en muista muuttaneeni. Unesta poikkeavassa todellisuudessa näen siipensä teloneen joutsenen, poikasen vasta, valtavan ruskean höyhenpallon, raahautuvan paniikissa eteenpäin, toinen siipi taittuneena väärinpäin.

Silloin kun unilla oli vielä merkityksensä, kun muistin niitä aktiivisesti, näin hieman samalla tavalla haavoittuneita kissoja. Näin myös petoja, joita en uskaltanut edes katsoa, tunnistin vain niitten läsnäolon. Ne hengittivät yleensä pimeässä selkäni takana, niin että kuumat hönkäilyt värisivät ilmassa. Tunnistan niiden avulla itseni. Nyt unet eivät tunnu ahdistavilta, enemmänkin toteavilta. Tiedän missä mennään ja millä voimavaroilla.

Voimavaroja saan naisilta. Toivon etten kuormita ketään heistä kohtuuttomasti ja luulen, että vastavuoroisuus on vielä tasapainossa. Viikko sitten istuin valtavan juustokimpaleen ääressä, kynttilän valossa A:n kanssa ja puhuin tuntikausia kaikista näistä siipirikoista kuukausista. Tilannekatsaus oli hyväksi. Puhuimme rakkaista miehistäni, siitä miten vierastan myös heitä ja miten vaikea minun on puhua siitä ääneen tai siitä kuinka sammunut tunnen olevani. Vaikeudesta paljastua juuri heille, joiden seurassa se on turvallisinta.

Seuraavaksi puhuin Vuorelle. Siitä hatarasta mitättömyyden tunteesta tai luottamuspulasta kaikkia miehiä kohtaan. En ole tajunnut sitä oikeastaan itsekään. Tai olen sepittänyt sen joksikin muuksi, haluksi olla yksin, tarpeeksi miettiä asioita ja vähän häpeälliseksi kyvyttömyydeksi jakaa oma rikkinäisyyteni. Vuori ei ole koskaan pettänyt luottamustani, eikä petä nytkään. Se totesi että kyllä tämä suhde auki saadaan. Vaikka kuokalla jos ei muuten. Se kuulostaa juuri meille sopivalta työltä.

Toisaalta, kuukausien harharetket ja tipahtamiset kuiluihin ja kaivoihin alkavat kyllästyttää. Rakkauden vuoristorata alkaa fyysisestikin näyttää rappeutuneelta ja käyttökieltoon asetetulta. Se on säälittävä, laho ja vaarallinen, vaikka saattaa syysiltaisen sateen kimaltaessa näyttääkin esteettisesti mielenkiintoiselta.

Kaamosmanuaalin ensihönkäisyt lähtivät matkalle Amerikkaan. Kuollut hanhi ja minä turvavillatakissani olemme nyt digiheijasteena jossakin Michiganissa, luulen. Höpisemme ääneti siitä, kuinka selviytyä kaamoksesta. Maanantaina istuin P:n kanssa saunassa ja tapailin kaamosmanuaalia ja sitä, kuinka se ei saisi olla pakottava aikataulu suorittamiselle, vaan tapa selviytyä marraskuusta (ja kokonaisesta pimeästä talvesta). P huomautti, etteä eihän kukaan selviä marraskuusta! Väitin laiskasti ja räkä hikoavalla poskella, että kyllä siitä on mahdollisuus selvitä, kunhan vain neuloo tarpeeksi ja pesii sitä varten rakennetussa pesässä. Emme ehkä päässeet täyteen yhteisymmärrykseen selviytymisestä tai marraskuun värillisyydestä, mutta harhailimme puhumaan jouluista ja kinkuista ja lohipateesta ja lahjoista. P ei ole koskaan selvinnyt joulustakaan. Lopulta meillä oli niin hauskaa, että lisäsin kaamosmanuaaliin saunomisen P:n kanssa ja nauramisen. Se on itsestään selvää ja jatkuvaa, mutta lisäsin sen silti, koska mikään ei ole niin itsestään selvää, etteikö sitä voisi lisätä kaamosmanuaaliin.

Kaamosta ei voi selättää kieltolauseilla. Marraskuu sylkee päin naamaa, jos sille tielle lähtee. Jos sanoo itselleen, että älä murehdi, niin jo on toinen jalka ja kohta molemmat haudassa. Murehtimisen sijaan, täytyy etsiä oikea tapa murehtia, tarpeeksi armollinen ja lämmin. On tärkeää pitää huolta niistä ihmisistä joita jo valmiiksi rakastaa ja joiden rakkaus on läsnä luotettavina tekoina ja sanoina. Muun saisi unohtaa.

Tänään kaamosmanuaalissa lukee, että mene kuuntelmaan Joose Keskitaloa. Koska räkä velloo aivoissa, kaamosmanuaali vaihtuu teehen ja nenäsumutteeseen. Kerin itseni sohvalle ja kissan siihen päänaluseksi. Saatan puhua puhelimessa ja ehkä särkylääkesession avittamana hakea kermaa lähimmästä maitokaupasta. Ei se selviäminen sen kummempaa ole. Kuin huomaamattani toteutan kirjoittamattomia ohjeitani.


8.9.2017

Hyppää vaan



Vähän ennen keskiyötä yritän olla lukematta T:n linkkaamaa artikkelia jossa 10-40 vuotta yhdessä olleet ihmiset antavat hyviä neuvoja, lähinnä avioliittoon (joskus kolmanteen). Olen lukenut saman artikkelin jo tammikuussa, mutta ikävä kyllä se on aina yhtä neuvokas, ahdistava, toiveikas ja osaltaan myös totta. Ahdistun siitä niin, että valvon koko yön ja katson väkivaltaista sarjaviihdettä. Itken pari pyrskähdystä. En tiedä pelkäänkö enemmän eläväni vielä seuraavat 40 vuotta vai vaivaiset 5.

Eniten taidan ahdistua siitä, että artikkeli on positiivinen ja luottavainen kooste amerikkalaisia onnistumisia. Sellaista tavoittamatonta onnellisuutta, jonka äärellä ei voi muuta kuin hymistä, että totta, kyllä minä tämän olen aina jo jonkin aikaa tiennytkin, mutta joka juuri tänä yönä alleviivaa omaa ainaista epäonnistumistani. Ei sillä tiedolla ole mitään väliä. Mitä väliä on millään kommunikaatiolla, luottamuksella ja yhteisillä sopimuksilla ja säännöillä ja vapaudella, jos niitä ei noudateta ja jos aina ensimmäisen kompastelun jälkeen laitetaan ovi lukkoon, mykistytään ja mennään panemaan jotain toista. Missä kohtaa se luottamus syntyy? Se tunne, että toinen on ja pysyy ja kaiken paskankin voi jakaa. No, ei silläkään ole mitään väliä. Pitäisi osata hypätä vaan, matalaan veteen ja lyödä päänsä kiveen.

Onneksi T linkitti myös mahtavan suklaakakun ohjeen. Teemme sitä toivottavasti huomenna. On epäselvää, onko se parempaa kuin orgasmi. En vielä ole suostunut uskomaan, koska olen sarjaorgasmin saajana parempi kuin Manson sarjamurhaamaan. En  ole vielä jäänyt kiinni. Ehkä elän lopun elämäni symbioosissa sen suklaakakun kanssa.

Taisin tuntea yöllä oloni vain yksinäiseksi. Ensimmäistä kertaa n. 20 vuoteen. Sillä tavalla yksinäiseksi, että itketti ja hävetti ajatus soittaa jollekin ja puhua itkunsekaisella äänellä jostakin. Rakkaudesta, hiekkarannoista, Twin Peaksista ja kahvista. Jokin on saanut minut hetkeksi uskomaan, ettei sellaista tavanomaista ja arkista parisuhdeartikkelionnea ole minulle olemassakaan, eikä maailmassa ole yhtäkään ihmistä, joka haluaisi puhua siitä itkevän minän kanssa viideltä aamulla.

Nukuin silti melkein kolme tuntia ja pieni onni tuli aamukahville. Pesin pannun, mittasin tuoreesta paketista kahvia ja avasin uuden kerman. Muistin, kuinka hauskaa oli P:n kanssa keksiä, kuinka matkakirjoituskoneesta saa ulos huutomerkin symbolin. Minulla on hyvä olla yksin. Siksi sellainen päämäärätön, heikko kaipuu jonkun viereen, punaviinilasin ääreen, viltin alle supattamaan siitä, millainen päivä minulla tänään oli, tuntuu hirveän oudolta ja kipeältä tänään. Ihan kuin olisin todella vähän olemassa, tuskin lainkaan.



7.9.2017

Kaamosmanuaali



Täällä oleminen tuntui kodilta, ja hän säntäsi läpi päivien, joilla oli omat pienet lumoavat rutiininsa, päivien, jotka olivat samanlaisia, jäsenneltyjä ja organisoituja mutta samalla hillittömiä, epäkeskoja, joskus aukkoisia, päiviä jotka matoivat niin hitaasti että teki kipeää. (Don DeLillo, Esittäjä)

Kaamosmanuaalini etsii laiskasti muotoaan. Kuinka säilyä hengissä ja itkemättä jatkuvasti, marraskuusta huhtikuun alkuun? Olen miettinyt sellaisia asioita jotka on kivoja ja rauhoittavia ja edistävät hyvää talviunta ja pesimistä kotona. Sellaisia joista tulisi hyvä mieli, liikoja kuormittamatta. Kahdet jo neulotut villasukat eivät riitä. Riittävä uni ja kaupungin paras kahvi edesauttavat hyvinvointia.

Haaveilen hillityistä ihmissuhteista, jotka sisältävät huolenpitoa/hellyyttä/rakkautta ja pehmeää koomaa. Sellaisista joita voi vaalia ilman temppuilua ja tempoilua, sekavia valheita ja jatkuvaa epävarmuutta ja kyseenalaistamista. Laskelmieni mukaan minulla on ne jo. Olen ajoittain itsekeskeinen imbesilli, mutta monessa ihmissuhteessa yhä voiton puolella, vuorovaikutteinen ja jakava, rehellinenkin. Jotta lämpö säilyy, suhteita täytyy vain tiivistää ja tilkitä talven varalle.

Kun puhuin tästä P:n kanssa, ymmärsin, että selviämättömyys ei ole vielä lähelläkään konkreettista jättäytymistä hankeen. Pelkään vain viime syksyn ja talven muistoa. Sitä kaikkea mitä en muista ja sitä kaikkea mitä ehkä ajattelin, sanoin ja kaikista eniten sitä tyhjyyttä, jota tunsin. Ajatus siitä, että tyhjemmäksi ja itkuisemmaksi en kuolematta voi muuttua on sellaisenaan helpottava. Olen jo aiemmin paketoinut pahimman kuonan ja upottanut sen jonnekin, odottamaan sellaista aikaa, että pystyn pilkkomaan sen pienempiin osiin ja nielemään kakistelematta. Osan olen jo niellyt, lähes huomaamatta.

Kaikki draama ei ole universumin kokoista. Lämpökynttilät, valoketjut, syksyn sienisato ja uniin verkostoituvat ristilukit ovat sitä pientä arkea, jonka vuoksi sydämen kannattaa lyödä. Ja marraskuun, sillä joskus opettelin rakastamaan sitä sellaisenaan. Se ei vieläkään ole tappanut minua, vaikka se joskus onkin kuin ote Södergranin runosta tai mannertenvälinen ohjus.

Pieni hulluus ja holtittomuus on aina hyväksi. Varsinkin huonoja aikoja odotellessa. Kesken päiväkahvin keittämisen, on parasta kaataa lasillinen punaviiniä, kääriä sätkiä, viimeistellä uusimmat villasukat ja leikata iso pala port salut -juustoa lautaselle. Joku kuitenkin vie joskus roskat ulos ja imuroi. Antaa sydämen takoa ylikierroksilla vasta sitten, kun siihen on jokin pätevä syy.

Selviytymisestä keskusteleminen läheisen ihmisen kanssa lisää selviytymisen riskiä. 


3.9.2017

Olen


Kuolevan kärpäsen lento on kiimaista. Se törmää valoon ja kimpoilee seinästä seinään. Silti se elää sinnikkäästi vielä jokusen tunnin.

Minua on hellitty varmaan jo kaksi viikkoa. Joskus en tiedä olenko vain uneksinut vai olenko elänyt huomaamattani todellisuutta. Olen nähnyt paljon hämmentävän muistettavia unia, sellaisia joiden jäljiltä iho kihelmöi ja silmät turpoavat ja on pakko tarkistaa puhelimen loki. Olen tanssinut humalassa ja janonnut gin tonicia, joka on jollakin tapaa ikuisesti saavuttamaton. Se on muuttunut symboliksi, joka sisältää nuotiot ja kynttilät, hiljaisen naispuheen ja saaren, loputtomat määrät juomatonta punaviiniä ja valmiiksi neulottuja villasukkia, kaiken sanomattoman, joka on sanottu jo monta kertaa, mutta sanotaan vielä kerran.

Olen polttanut yöllä tupakkaa, paikassa jonka sijaintia en vieläkään tiedä, enkä halua tietääkään. Olen seissyt tihkusateessa ja pujottanut paksua matoa koukkuun, saamatta sillä yhtäkään ahventa. Kummitus ja sen mies. Pitkä ilta perhosineen ja kaikki sanat, sanatonta yhteisymmärrystä. Olen päiväkävellyt sorakuopalle ja nähnyt poltetun halkopinon ja säikähtänyt vastaantulijaa keskellä ei mitään. Vastaantulija oli vain huolissaan minusta ja katoamisestani. Se oli jotenkin suloista ja liikuttavaa. Olen kahlannut itseni märäksi apilapellossa ja sytyttänyt tulen takkaan. Olen puistellut päältäni kymmeniä pulleita ristilukkeja ja ihmetellyt niiden verkon lujuutta. Olen nukahtanut bussiin ja autoon ja sanonut monta kertaa ääneen jäätelöauto.

Olen avautunut sopimattomissa kohdissa ja ollut nolo ja ehkä säälittävä. Olen sairastanut pikaflunssan ja maannut meren rannalla täysissä pukeissa ja odottanut liikkumatta 1-3 minuttia ja sitten sanonut että kosken merta, tuulta tuhka. En tiedä miten se sanotaan englanniksi,vaikka se on elintärkeää. Juuri siksi arvostan tätä kieltä mikä minulla on. Vaikka olenkin sen suhteen lepsu ja päämäärätön. Hylje ja mursu ja naisten nauru.

Kosken kieli on sen syvyydessä, sen karikoissa ja liukasteisissa kivissä, jotka työntyvät ylös vedestä ja kielivät kaiken. Ja sitten on meri, kivettyneenä ja hiljaa. Se kantaa syliin kuolleet hanhet, elämän ja kuoleman retriitit ja suolaisen hiekan tuoksun nenässäni. Muistona ja tuoreena, kylmänä hiekkalinnahiekkana, jota on käsilaukku täynnä ja me istumme kahvilassa, josta saa lounaaksi kalakeittoa ja ohrarieskaa. Syömme puoliksi suklaaakakkua palan.

Ja nuoret naiset, suloiset ja sekavat, täynnä odotusta ja seikkailua ja minä ajatuksissani, mietin Unelmien Prinssiä ja jotakin mitä tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, silloin kun te ette olleet edes lähellä syntymää. Ja nyt te istutte siinä ja opitte, että elämä ei pelkästään ole, vaan se sohii ja melskaa ja lentää kunnes tipahtaa maahan ja pullea kissa, joka on jaksanut odottaa lähes kaksi tuntia, nielaisee kaiken yhtenä suupalana, kärpäsen elämän ja unohtaa heti, että sitä on koskaan ollutkaan.

Keskellä päivää sanon miehelle, että haluaisin rakastaa sinua. Se sanoo, että etkö sinä jo rakasta, minä ainakin rakastan sinua. Kirjoitan sen hiekkaan ja ajan satoja kilometrejä pois. Mies puhuu ja uneksii ja kaipaa ja sitten ei mitään. Ei minusta ole sellaiseen. Parempi on kävellä metsässä ja taistella ristilukkeja vastaan, löytää kosteikon ensimmäiset suppilovahverot, nähdä unta, herätä omaan kuorsaukseen ja poimia rouskuja niin, että koko maailma haisee keitinliemelle ja halkaista kaikki kantarellit vähintään neljään osaan ja kuivattaa ne auringossa. Halata Vuorta ja haistaa sen tuttuus, katsoa Johnny Deppiä silmiin ja ahdistua humalasta vielä aamulla, kun jo syö auringossa perunarieskaa, joka häviää sienisalaatin painon alle. Ja muistaa unen Unelmien Prinssi. Kuinkakohan monta vuotta siitäkin on.

Nyt se kärpänen on muuttunut hitaaksi. Kohta se tippuu katosta. Ja puhun Piian kanssa siitä, että pitäisi kirjoittaa selvitymisopas talven varalle. Ensin menemme katsomaan Last Jedin ja sitten kaikkea muuta. Ei voi olla pahempaa syksyä ja talvea kuin edelliset oli ja kuitenkin voi. Ei minulla kuitenkaan. Haen parvekkeelta oliiviyrttiä suuhun ja kuulen ihan selvästi, kun joku availee ovia.Tiedän etteivät ne aukea ja kaadan kahvikermaa lattialle. Pimeässä asiat menevät joskus vähän ohi. Täytyy olla varautunut ja silti luottaa aisteihinsa. Istua vettyneellä sammaleella ja polttaa tupakat, sanoa että oletko huomannut, ettemme oikeastaan puhu enää miehistä. Ja sitten puhumme.

Kaikki nämä maisemat, vedet ja sateenkaaret ilman päätä, on tehty vain minua varten. Voin antaa ne pois.

20.8.2017

Barrikadeilla

Barrikadi kotiovella.

Luin aamulla pikaisesti nettilehdistä kuvia. Oulun kaupunki on tuonut Rotuaarille ja Valkean kauppakeskuksen eteen pirteänkeltaisia kuorma-autoja ja betoniporsaita. Kuopion torille on tuotu betoniporsaita. En tiedä ehkäiseekö tämä pelkoa, jota meitä lietsotaan tuntemaan Turun tapahtumien jälkeen. Samalla tavalla meitä lietsotaan olemaan tuntematta pelkoa.

Saatan olla hölmö ja yksisilmäinen maailmankatsomuksessani. Rakennan huomaamattani barrikadin kotiovelle. Tapani rinnastaa asioita on varmasti säälittävän lapsellinen ja kuvastaa omaa suhdettani pelkoon. Pelkään yhä enemmän ampiaisia, kuin puukotetuksi tulemista. Olen silti aivan varma, että siinä hetkessä kun joku lyö minua ensimmäistä kertaa puukolla kaulaan, pelkään aivan silmittömän paljon.

Minua on pelottanut yksin pimeässä ja silloin kun minua on uhattu aseella. Minua on pelottanut mennä ulos kotiovesta, koska minulla on ollut niin paha olla. Olen pelännyt nähdessäni rakkaani vuotavan järjettömän paljon verta ja sitten menettävän tajuntansa. Olen pelännyt tuskaisesti, kun lapseni on joutunut hätäleikkaukseen. Lapsena pelkäsin sotaa. Sitä ennen pelkäsin isää. Maksimoidakseni kauhuni ja ollakseni valmistautunut tulevaan pommihyökkäykseen, valvoin öitä sängyssäni ja räpyttelin silmiäni kiivaasti, pimeän ja valoisan välillä, kuvitellen sen näyksi jossa pommit iskeytyvät maahan.

Uskon että näinä päivinä isänmaallisten natsisankareiden rivit pursuavat verenjanoa ja innostusta. Samalla tavalla maltilliset suvakit ja suvakkihuorat puhuvat tyynesti siitä, kuinka pelolle ei tulisi antaa valtaa ja kuinka yksittäisten ihmisten tekojen ei pitäisi vaikuttaa. Kollektiivisessa surussa runkkailijat ovat erikseen. Heille jokainen veriteko on keino siirtää empatiaa suoraan itseensä ja pahaan oloonsa. Tähän kun lisään vielä kaiken maailman puunhalaajat, yksisarvishoitajat, viiksekkäät miehet (anteeksi) ja uskonnot, on oma lista epäluulosta ja pelosta aloitettu. Osaan leimata, automaattisesti.

Me vastaan nuo.

On niin yksinkertaista olla jollakin puolella ja samalla joutua olemaan jotakin muuta vastaan. Negatiiviset tunteet, varsinkin viha ja pelko, ovat niin suuria ja voimallisia, että niiden säätelyn kanssa saa yksilötasollakin kamppailla läpi elämänsä. Kuulostaa tyhmältä kliseeltä, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy. Sinne kun kerätään koko porukan henkilökohtaiset traumat, utopiat kaltoinkohtelusta ja salaiset toiveet, usko parempaan huomiseen ja epäterve narsismi, on pakko ihmetellä, kuinka edes on mahdollista että ihmiskunta yhä porskuttaa menemään.

Heti kun joudun yksilötasolla tekemisiin vaikkapa yksisarvishoitajan kanssa (en kyllä koskaan ole joutunut), on aseistukseni huomattavasti kevyempi. Uskon, että tunnistamalla joitakin lajityypillisiä piirteitä niissä vaikeastikin ymmärrettävissä ihmiskollegoissa, on jo voiton puolella. Silmitön suvakkihuorien etätappaminen ja raiskaaminen, joukkotuhoisa kollektivinen nettiärinä samanmielisten kanssa, vievät etäälle henkilökohtaisesta. Henkilökohtaisuus on kuitenkin alku ymmärrykselle. Varsinkin, jos se on maltillista, ei murhaavaa. Pelon ja epävarmuuden takaa on välillä vaikea kohdata toinen ihminen.

En tiedä milaisessa tilassa on ihminen joka silmittömästi murhaa tuntemattoman. Uskon, ettei sillä ole hyvä olla, eikä mitään järjellistä ratkaisuakaan jäljellä mihinkään. Tunnen lähinnä ihmetystä ja vastenmielisyyttä. Jokin sen ihmisen ajaa sihen tekoon, ja vaikka nyt tulisikin kiviä päähän, niin jollakin tasolla ymmärrän sen teon. Varsinkin jos menen itsekkäästi omien pelkojeni ja tunteitteni äärelle. Siellä on vaikea olla, mutta jossakin muualla tapahtunut väkivalta ei pääse kovin lähelle. Oma elämä on kuitenkin niin pienissä asioissa kiinni. Enimmäkseen henkilökohtaisissa, sellaisissa, että onkohan kaapissa tarpeeksi kahvia ja pitäisikö mennä bussilla vai kävellä.

Tuskin nytkään nousen barrikadille minkään puolesta, valikoidusti jotakin muuta vastaan. En myöskään usko, että voin suojella läheisiäni mitenkään. Ehkä lasta sivulauseessa, kysymällä päiväkahvia kaataessamme, että oletko sä tuntenut pelkoa tai tuntuuko susta että pitäisi? Lapsi huokaa ja sanoo että joopa, on hän pampun ajatellut hakea kellarista. Näin henkilökohtaisella tasolla, katsomalla toisiamme silmiin, tiedämme molemmat sen olevan vitsi. Ei meillä edes ole pamppua. Vai onko? Lapsi nappaa kuppinsa ja häipyy. Ei kuulemma kiinnosta keskustella. Parasta siedätystä tulevaisuuden pelolle on omasta pelosta huolimatta kasvattaa lasta olemaan pelkäämättä. Lapsi on täällä todennäköisesti pidempään kuin minä.

Mielessäni oli pelko, mutta oikeastaan hieman eri näkökulmasta. Olin eilen illalla töissä (sellaisissa joita hirveästi rakastan ja joiden vuoksi elämä on elämisen arvoista). Puhuin kauneudesta, työskentelystä, kirjoittamisesta ja taiteesta.

Keskustelukumppanini kertoi lapsestaan, joka ihaili tähtitaivasta. Upposi siihen. Jonkin ajan kuluttua lapsi halusi syliin, koska mielen valtasi selkeästi pelko. Tai ehkä se oli pakahtuminen kauneuden edessä. En tiedä, sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Se jäi mieleeni merkityksellisenä siksi, että siinä oli läsnä ihmisyyden suurimpia asioita, samassa hetkessä. Maailman mittakaava, kauneus, syvyys, pelko,rakkaus, ymmärrys, yhteys ja pienuus kaiken edessä. Ja käden ulottuvilla henkilökohtainen turva, syli ja läheisyys. Niin pitäisi olla kaikilla ja aina.



19.8.2017

Tää




En koskaan ole oikein tajunnut miten rakkaus syntyy ja syttyy. Se on kaunis mysteeri. En kyllä tiedä mitään sen kuolemastakaan. Ehkä se kuolee, kun sitä ammutaan päähän. En vain ole koskaan nähnyt sellaista.

Tiedän miten se haihtuu. Joskus se haihtuu klo 22.49 alkusyksystä, perjantai-iltana. Pitkän ja hedelmällisen puhelun jälkeen. Se haihtuu ainakin siihen, kun mies on valmis vaihtamaan maailman parhaan seksin maailman toiseksi parhaaseen. Sehän on ihan paska vaihtokauppa. Tai vaihtamaan oikeastaan mihin tahansa. Tästä rakkaudesta on jo pitkään käytetty sanaa "tää".

Se haihtuu siihen, kun ymmärrän, kuinka paljon arvostan rakkautta, huolenpitoa ja välittämistä. Ja kuinka vähän olen valmis sen eteen huoraamaan, jakamaan, anelemaan ja odottamaan. Ja siihen, miten autistisen raajarikkoiselta "tää" yhtäkkiä kuulostaa.

Rakkauden haihtuminen synnyttää minussa hetkellisen keveyden. Ruumiissa tuntuu kihisevän leijuvalta. Jossakin häivähtää ehkä orgasmi. Sitten se on poissa. Kävelen vähän aikaa ympäriinsä, käyn parvekkeella tupakalla ja alan varmistua, että tänne on pujahtanut jotakin uutta. Nurkassa on vähän surun rippeitä. Tiskipöydällä makaa kahden likaisen lautasen välissä kuolleita suudelmia. Muuten se on poissa.

Ehkä se meni vain käymään baarissa tai ilotalossa?

Sanon ihmeissäni Piialle, että minä lopetan rakastamisen. Lopetin.
Piia vastaa, että hyvä, sinä paranet.

Sitten syön monta palaa pizzaa.

17.8.2017

Naisten kesken I, eli en tykkää tän huvipuiston laitteista



Kaksi naista, varsinaista tukipylvästä, kohtaavat



- Tulipa mieleen semmonen ehkä vähän harhainen ajatus, että mitä jos se Eero kuvitteli siitä batman häästä jotain liikaa, niinku lepakkojuttuja esim, kun sekään ei taida olla kovin varma ittestään.

- No ei se semmosta. Sehän itse halusi olla prinsessa. Mä taas aloin just NYT miettiä, että kun me puhuttiin esim. kolmen kimpasta, niin se haaveili kahdesta naisesta. Heti perään se sanoi että ei tuu tapahtuun. Mun mielestä se lause sisälsi sen pelon, ettei se oikeesti uskaltaisi tai luottaisi itseensä kahden naisen kanssa. Mä taas en ole ollenkaan kiinnostunut naisista, enkä kimppakivasta niitten kanssa. Eli ei tuu todennäköisesti tapahtuun mun kanssa. Tai sitten saa olla aikamoinen nainen. Mitäpä jos se Pirjo on? Ja vaikka lupaillut jotain tämmöistä? Sopisi hyvin Eeron oletettuun vanhenemiskriisiin.

- Oliko se Pirjo se vakipano? Monet miehet haaveilee niistä kimppakivoista. Naiset taas kyllä ei, ainakaan kahesta naisesta, kaks miestä vois olla eri juttu.

- Joo. On se se vakipano. Mä kerroin ihan vapaasti mun kimppakivoista, jotka on ollut kivoja. Ehkä se alkoi tuntea riittämättömyyttä?

- Niinpä. Jos se pelkäs tosiaan ettei riitä! Kuulostaa aivan todennäköiseltä.

- Nyt se varmaan närkästyisi, että sotken Pirjonkin tähän. Mutta kyllä mä tässä kaikkea ehdin miettiä. Eihän se tarkoita että mä sekoan. Kunhan pohdin. Eero vois muistaa puhua siinä kosimisen lomassa, ettei kykenekään enää esim. uskollisuuteen tai ei voi luvata mitään yksinoikeudella. Musta on epäreilua, ettei se kertonut etukäteen. Mä olisin silloin (ehkä) voinut itse päättää, kykenenkö esimerkiksi seksiin sen kanssa enää. Mähän ihmettelin jo ajat sitten, ettei se voinut kertoo sille Pirjolle meistä ja halusi väkisin pitää sen jotenkin "varalla". Se oli mulle niin kipee paikka, että luulisi että Eerokin muistaisi sen. Nyt mä oon ilmeisesti varalla. 

- Jos se pelkää ettet sinä kykene? Ja jotenki ennakoi sitä. Ootko sanonu sille että haluut yksinoikeudella vaan etkä mitään polygamioita. Siis meinaan että jos aatteli että sinä haluut muitakin. Äh, on se vähän turha tulkita niitä miehiä kun ei niistä vaan tiedä.

- Sehän siinä on, etten oo sanonu mitään semmoista. Oon kysyny, että mikä tämä "suhde" sen mielessä on. Mutta kyllä mä sen rakkaudentunnustuksen jälkeen ja yhteenmuuttamiskeskustelun ja kosinnan jälkeen ajattelin, että sellaiset puheet, ainakin perinteisesti, on suhdepuhetta. Eli oma moka oli, että oletin. Ja enköhän mä olisi hakenut seksilomanikin joltain toiselta yrittäjältä, jos oisin tajunnut, missä muualla se nakkimulkkuaan dippailee. Voi Jeesus. No kerran ne on vaan olleet. Mies "ei muista" milloin. Tää kyllä mun korvissa alkaa viitata siihen, että viime viikon tiistaina. Mähän tulin vasta keskiviikkona. 😂

- Perkele. En muista milloin ei oo oikein luottamusta herättävä vastaus. Mikä se on se tyyppi, jos vaan vuosia on jonku vakipano, eikö sillä oo elämää?

- Ikävää tässä on, että sillä naisella on elämää, niitä panoja ilmeisesti riittää. Se sano mulle ite, että ei se varattuja miehiä, kun on rakastajia muutenkin. Ja olkoot, että on olleet, eihän Eero mun kanssa suhteessa oo. Muuten vaan vahingossa kosii ja muuttaa maalle. Että kehtaakin siihen sanoa ettei voi luvata yksinoikeutta. Yök. Vittu sentään. Mihin se tarvii sitä panoansa, jos mä oon tässä? Tai siis mä oon käsittänyt että oon riittänyt. Olisi avannut suunsa, jos seksi on niin ala-arvoista paskaa. En ihan täysillä usko että ois, kun kuitenkin oon yötä päivää kelvannut, eikä se oo saanut näppejään irti. Miksei se kosi sitä Pirjoa? Jos niille kummallekin sopii, että panevat muita? Se olisi luontevampaa, oikein mukavaakin. Mitä vittua mä tässä teen? Eikä mua vituttais niin, jos multa olisi vaikka etukäteen kysytty ees jotain. Eero itse halusi/haluaa yksinoikeuden minuun! Aika kelmi!

- No kelmi hyvinki.Siis sanoiko se ettei voi luvata yksinoikeutta ?

- JOO! Viestissä. Ootas..."Jos sä tarkoitat suhteella sitä että on yksinoikeus niin mä en voi tässä vaiheessa luvata sulle sellaista."  Sehän ei oo vastannut mun kysymyksiin vielä mitenkään. Kysyin siis  että mitä tää  "suhde" sen mielestä on. En puhunut siitä mitään, mitä tää mun mielestä on. 

- Voe helevetti, mitä se sitte aatteli että kun asutte yhdessä niin se lähtee välillä käymään kylillä vähän panemassa.

- Ilmeisesti 😂

- Ei voi olla miten ääliöpaskoja miehet on.

- Oon ihan tiltissä. Jos me tästä selvitään, me selvitään kohta mistä vaan. Mä en vaan tiedä huvittaako mua aina vaan selvitä. Ois kiva olla turvassa rakkaudessa. Sanoo se myös, että ei oo nyt muita.

- Siinä lauseessa ontuu se "nyt".

- Just niin. Eli optio tehä ite mitä lystää ja röyhkeesti ääneen toivoa, ettei toinen tee samoin! Voi että mulle tulee taas paska olo. En tykkää tän huvipuiston laitteista. Ei tässä oo jälkeekään rakkaudesta.

- Meinaan lähtee käymään uimassa, lähetkö mukkaan tupakille ?

- Joo!

Lähtevät uimarannalle röökille. Siitä ajavat Lidliin ostamaan kaksi litraa suklaajäätelöä ja savukepaperia. Lidlistä saa nykyisin sekä filttereitä, että Rizlaa. Aivan mahtava juttu.

- Ootko muuten huomannu, että päästään aikamoisiin psykooseihin yhdessä.

- Mulla ainakin on tosi hyvä mielikuvitus.

- Musta tuntuu, että meidän pitäisi lopettaa tää tapailu. Ja ei tää oo sukupuoliherpes mun huulessa, kato?

- En mä näe mitään.

- Olin ihan varma että on. Mut se oli vaan tomaatti.




15.8.2017

Sydän vastaan delete-auto




Jos et osaa päättää mitä elämälläsi tehdä, niin odota rauhassa oikeaa hetkeä ja universumin delete-autoa. Delete-auton ilmestymisen jälkeen kaikki lokasahtaa kohdilleen.

Tämä saattaa vaikuttaa järjettömältä neuvolta, mutta toimii lähipiirissä. On toiminut todistettavasti ainakin kolme kertaa. Ei ole vahinko tämän auton ilmaantuminen sun kotikadulle. Minulle se ilmestyi eilen, mutta ehdin unohtaa sen ilmestymisen, kun olin niin ajatuksissani. Se toimi silti. Muistin sen vasta yöllä, kun terapoin kuilun partaalle (onneksi vihdoinkin) pysähtynyttä sydäntäni rakkaan naiseni kanssa. Nojailin tukipylvääseeni ja ihmettelin, kuinka venyvä käsite omanarvontuntoni on ja kuinka olematon itsesuojeluvaistoni yhden helvetin miehen suhteen. Nainen oli vähän ihmeissään, että onpa iso delete-auto! Minun kohdallani sen ilmeisesti pitääkin olla.

Selvisin siis kosinnasta kuin koira veräjästä. Selvisin yhteen muuttamisesta, rakkaudesta, toisista naisista ja batmanhäistä, toisen ihmisen kunnoittamisesta ja tyydyttävästä seksielämästä tuosta noin vaan. Kiitos delete-auto. Ja ennen kaikkea kiitos mies, joka kykenee kosimaan vitsinä ja perumaan puheensa häpeilemättä ja samalla syyttämään minua pikkumaiseksi. Miestä joka onnistuu samassa lauseessa vaatimaan yksinoikeutta seksiin kanssani ja pidättämään option itse tehdä mitä lystää ja kenen kanssa sattuu haluamaan. Mies joka tarvitsee paljon aikaa miettiä. Ja sitten taas aikaa miettiä. Ja ehkä vähän vielä aikaa miettiä. Sellainen pistää lopulta itsenikin miettimään. Mies joka soittaa ja sanoo rakastavansa minua, kunnes miettiikin olevansa ehkä hyvä ystäväni, kunnes miettii tarvitsevansa aikaa miettiä, koska tarvitsee aikaa miettiä.

Näillä main sydämeni heräsi ja alkoi vihdoinkin sykkiä ihan normaalisti ja elämisen tahtiin. Näillä main myös fyysinen ällötys, nopeasti poispyyhkityvät mielikuvat miehestä tunkeutumassa spermaa ja kuolaa valuen pullean ja nauravan kenen tahansa naisen tai miehen ruumiinaukkoihin, kasvoi niin voimakkaaksi, että tajusin heti, että minä hyppään nyt. Mutta en tähän kuiluun.

Valaistumisen hetki ei ollut mikään ilotulitetehtaan räjähdys. Enemminkin se oli se kynttilä, jonka sytytin illalla parvekkeelle. Soitin naiselle ja itkin vähän. Kirjoitin nopeasti ylös pääkohdat siitä mitä sanoa miehelle ja sitten sanoin ne, enkä enää itkenyt.

Soitan nyt, en ylihuomenna tai huomenna, koska alan suojata itseäni tästä hetkestä alkaen. Mun sydäntä pitää varjella ja helliä, ei loukata ja moukaroida ja hämmentää. Se on nyt sellaisella tulilinjalla, että on valmis valahtamaan taas kohta sinne kuukausia kestävään itkuun. Minulla ei ole siihen voimia, eikä halua. Minua ei voi kohdella näin ja minun rajani kulkee juuri tässä ja näissä sanoissa. On sairasta kosia ja puhua yhteen muuttamisesta vitsinä, niin sairasta, että neuvoisin olemaan tekemättä sitä enää kenellekään. Se ei välttämättä tee niistä yhtä tyyniä ja raivottomia kuin minusta. On kyse myös minun rakkaudestani ja tunteistani, jotka ovat todellisia ja syviä. Niitä ei voi tämän enempää venyttää, eikä loukata.

Kauhee olo. Voimakas ja ihan lyöty.

Nukuin yöni hyvin. Nyt minulla on toinen kuppi höyryävän kuumaa kahvia käsissäni, koko taivas täynnä aurinkoa, rakkautta niin paljon kuin jaksan kantaa ja likaiset hiukset. Minulla on kaksi uusinta jaksoa Twin Peaksia vielä näkemättä. Vieressäni kyyhöttää terve itsesuojeluvaisto ja sen sylissä pieni itserakkaus etsii äidin rintaa. Minä olen kaunis ja osaan hengittää. Ja kaikki jotka minut menettävät, menettävät kaiken minun mitä maa päällään kantaa. Mentorini laulaa ja minua vähän itkettää, koska minulla on mahdollisuus olla juuri niin rakas kuin uskallan olla.






14.8.2017

Suu kiinni




Toivon usein, että olisin joskus hetken mielijohteesta tehnyt jotakin kaunista ja viisasta. Sellaista mikä ei savua raunioina heti kun käännän selkäni.

Ajatus harhailee, väsyttää. Rapsutan samalla teinin jalkoja, ahtaudumme sohvalle aamukahville, syyskauden avajaisiin. Sillä on kaikki uusi käden ulottuvilla, koko elämä, kupillinen höyryävää kahvia ja uusin jakso Twin Peaksia näkemättä. Se hymyilee ja näytän sille hassuja kuvia tabletilta. Sellaisia joissa lapset itkevät kun eivät saa leikkiä koiranpaskalla ja sellaisia joissa opettaja opettaa matematiikkaa valomiekalla. Lapsi on silkkaa harkitsematonta kauneutta ja viisautta. Alan perua ajatuksiani.

Muutama viikko on mennyt vaaleanpunaisessa sumussa. Ei kovin sakeassa kuitenkaan. Olen alkanut hetkittäin luottaa siihen mitä näen ja tunnen. Siihen mitä luen ystävieni kasvoilta, kosketuksesta tai lauseista. Luotan enemmän siihen, ettei minun tarvitse aina olla hiusrajaan asti aseistettu ja valmiina hyökkäykseen. Luotan siihen, että talviturkin voi jonakin vuonna heittää järveen jo heinäkuussa.

Enimmäkseen tämä toimii. Luottonaisillani on valtavat taakat elämää takanaan ja joskus tuntuu, ettei mikään tunne, teko tai ajatus saa heitä hievahtamaan tukipylväänä seisomisesta. Mietin, kuinka he jaksavatkaan jatkuvaa mustavalkoisuuttani, kiputiloja, tunneripulointia ja itseaiheutettuja päävammojani ja sitä pelottavaa ajatusta, etten ehkä kuole tänäkään vuonna. Luulen, että se johtuu siitä, että parhaimmillani olen yksi heistä. Sen lisäksi luonani tarjoillaan helvetin hyvää kahvia ja käärin taukoamatta sätkiä kaikille.

Olen alkanut muistuttaa itseäni siitä, että toisinaan on hyvä olla hiljaa, pitää suu kiinni juuri siinä kohtaa, kun tietää sen vuotavan sammakoita ja käärmeitä. Se tuottaa tervettä mielihyvää, kun edes joskus nielee oksettavan sarkasminsa ja ironiset kielelliset viiltelyt. Yllättäen siinä suojelee paremmin itseään kuin muita. Tällä hetkellä pidän kahta kämmentä suuni päällä ja suun sisällä pureskelen kieltä kuin purukumia. Rikkinäisen yön horrostavien hetkien jäljiltä posken sisäpuolella on puremajälkiä ja ohuita ihonriekaleita joita voi halutessaan liikutella kielellä. Aion purra ne irti ja niellä. (Unissani oli paljon kenkiä, aivan liikaa. Freud sanoi jo ennen heräämistä, että se viittaa haluun muuttua ja muuttaa. En osannut päättää kävelenkö sandaaleissa vai puenko uudet juoksukengät.)

On pakko myöntää, että viime päivät ovat olleet kauniita, lähes parantavia. Olen kokonaan pehmeä ja tyydyttynyt, melkein hymyilevä ja loistosilmäinen nainen, oikea limainen etana. Tai olin vielä eilen. Se mikä tekee sekä suloisen pehmeäksi että pahoinvoivaksi, ei tällä kertaa ole mitenkään minusta kiinni. Silti se vaikuttaa suoraan minuun ja nostaa pintaan tuttua häpeää ja vihaa. Ilman mitään muuta syytä kuin itseinho ja tunne petetyksi tulemisesta. Olen onneksi vähän vakaampi kuin joitakin kuukausia sitten ja pystyn istumaan tässä jonkin aikaa itseni kanssa rauhassa ja ajattelemaan vain tuntemiani faktoja ja sen jälkeen sitä kaikkea sotkua, mitä se ne minussa aiheuttavat. Yksin minussa. Olen ruokkinut luottamustani ja rakkauttani pullamössöllä. Ja nyt tulee turpiin. Sitä teen ihan itse ja suu supussa. Hirttäydyn ovenkahvaan ja kattolamppuun, tapan paljain käsin ja toisinaan vasaralla, kaivan ulos suolenpätkiä ja syön sydämiä. Onneksi olen katsonut niin paljon väkivaltaviihdettä, ettei oma mielikuvitus ylikuumene. Tapan miehiä ja naisia samalla intesiteetillä. Saatanan irstaat petturisiat.

Järkevästi ajatellen, en voi suojautua sellaiselta, mistä en tiedä. En tiedä voiko kukaan.Voiko joku muka elää niin harkiten ja kaikki mahdolliset seikat huomioiden ja silti elää jotenkin elämisen arvoista elämää? En usko.

Muutamassa päivässä minusta on tullut täysi pelle. Olen saattanut tulkita muutaman ystävällisen hymyn vähän väärin. No, niin vitun väärin kun ikinä voi. Kuulostaa niin minulta, että sattuu. Tätä sekamelskaa ei helpota se, että minua on myös kosittu. Varmuuden vuoksi ennen paljastuksia elättelemästäni elämästä.

Viimeistään nyt taitaa olla oikea hetki olla säälimättömän holtiton. Olen valmis mihin vaan, Malagaan tai sienimetsään, kimppakivaan ja kahville. Auttaa jos osaat tehdä kalaruokaa, puhut oulua, tykkäät paneskella holtittomasti ympäriinsä ja psykologia on susta jännää. Luulen, että minä olen se lapsi joka itkee kun ei saa leikkiä koiranpaskalla.