25.12.2017

Joulurauha






Olen tänä vuonna fiilistellyt joulua etukäteen ainakin kaksi vuorokautta. Tilasin lahjatkin sillä tavalla ajoissa, että osa niistä ehtii jo tammikuun lopulla saajalleen. Unenpöpperöinen ja öinen nettishoppailu ei sovi minulle, vaikka siitä puuttuukin hiki, raivo ja ahdistus, jolla viime hetken ostoksia kaupugilla tehdään. Itse en ole ollut kaupungilla nyt viikkoon, mutta osa joulustressistä on löytänyt tiensä lähikauppoihinkin.

Yhtenä iltana seurasin mielenkiinnolla pienen ydinperheen jouluruokaostoksia. Isä, äiti, tyttö ja poika. Ehkä jossakin oli vielä koira ja pitkäperäinen perhefarmari. Isä oli tyyni ja johdatti perhettään läpi joululla miinoitetun marketin. Perässä seurasi äiti, jonka joulurauhan aistin järkkyneen jo ajat sitten. Pieni sievä vaaleatukkainen tytär kulki äänekkäästi piereskellen ja pysähdellen jokaisen valmislaatikon ja muun kauppatavaran äärellä. Vanavedessä kulki hihittelevä isoveli. Valtaisat pierut olivat äänekkäämpiä kuin joulusalsa kaupan kajareista. Tuli sellainen olo, että en ehkä ota juuri tuota maksalaatikkoa jonka yllä leijuu pikkuenkelin pieru. Äiti sitten räjähti itkupotkuraivareihin, juuri kun olin vaivihkaa hiipimässä perheen ohi. Lapset olivat hyvillään ja isä yhä vain tyyni kuin viilipytty. Säikähdin niin, että hätkähdin näkyvästi ja menetin hetkeksi tasapainoisen joulustressittömyyteni. Menin sitten maitohyllylle hihittelemään hikisenä. Joku kaappasi ilmeeni ja näki siinä jouluilon. Sitähän se, parhaimmillaan.

Vuosia toteuttamani jouluperinne, eli pyykkituvan varaaminen useammaksi tunniksi, ei tänä aattona onnistunut. Varasin sen sitten etukäteen, että saisin joulufiiliksen kohdilleen. Joku muukin talossa viritteli itseään joulutunnelmaan, sillä hän oli käynyt omin luvin suttaamassa varauslistaan ns. omia pyhiä, jolloin pyykkääminen on ehdottomasti kielletty. Aatonaatto oli yksi tällainen, sillä hakiessani aamulla pyykivuortani kuivaushuoneesta, minua odotti saatanoita ja perkeleitä huutava yläkerran setä. Omia pyhiään toteuttava ja meille siis tuntematon naapuri, oli käynyt sammuttamassa kuivauspuhaltimen ja viskonut ihan vittu tavallisena perjantaina pesemäni pyykit tuvan nurkkaan. Sedän pyykit olivat paikoillaan naruilla, mutta märkinä tietenkin. Käännettiin sitten ajastimista nupit kaakkoon ja kiroiltiin vähän yhdessä. Toivotin sedälle hyvää joulua oikein pontevalla ilolla. Taas nauratti.

Korjasin stressittömyyden kohdilleen uimahallin saunassa ja vesijuoksemalla. Pesuhuoneessa tosin liukastuin shampooseen, joka oli tehnyt itsemurhahypyn lattialle, korkki auki. Hirvittävä ansa, johon täysin astuessani olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Kelasin vain siivoojan letkun auki ja siivosin. (Ole hyvä Kuopion kaupunki, sait joululahjan. Saanko minä nyt vuoden uimahallikortin maksutta? Jos tämä olisi Amerikan kultamaa, olisitte ns. kusessa ja saisin miljoonan tai kaksi.)

Aattoa vasten yöllä teini heräsi puoli kolmen maissa. Ollaan tasoissa, sillä samoihin aikoihin sitä edeltävänä yönä kömmin unenpöpperössä teinin huoneeseen ja tarjosin aamukahvia. Se huiputti, että kello olisi jo puoli seitsemän aamulla. Ei ollut, oli hätäisesti yli kahden yöllä. Helpotuin, enkä edes käskenyt teiniä painumaan pehkuihin. Nauroimme hetken räkäisesti yhteisymmärryksessä ja jatkoin unia.

Joulun yksi ilo, on teini joka nukkuu. Eilen hänelle oli kirjattu yksi tehtävä. Tiskiaineen ja muun mahdollisen unohtuneen noutaminen ennen kauppojen sulkeutumista. Itse kamppailin koko aamun vegaanisen ja vegaanittoman joulupuuron välillä ja siinä oli työmaata kerrakseen. Puuro oli valmis ja vegaanivaihtoehtoinen puoli kymmeneltä aamulla. Kahdentoista maissa kuuntelin joulurauhan julistusta Turusta, hämmentelin nälkäisenä puuroani ja soitin Porilaisten marssin huomattavan lujalla. Puoli kahdelta teini heräsi, kehui hyvin hautunutta puuroa ja jakoi sen kanssani ja meni sitten takaisin nukkumaan. Kellon lähestyessä kauppojen sulkeutumista, kamppailin kaksin käsin valtavan naudanpaistin kanssa, paistilanka solmussa. Jouduin pilkkomaan paistin kahdeksi, eli myös sitomaan sen kahdesti lanka solmussa. Hyvin on pärjätty ilman tiskiainetta.

Joulupöydässä lautaseltani löytyi Joose Keskitalo. Pöytä notkui hillittyä ja yksinkertaista yltäkylläisyyttä. Heti kun pääsimme asemiimme ruokapöytään ja olin siirtänyt Joosen lautaseltani vähän sivummalle, alkoi kissa oksentaa. Se oli vetänyt rucolaöverit. Annettiin sen oksentaa, Joosekin lauloi, että pian kaikki vaikeudet ovat ohitse.

Nyt kello on taas kolme ja teini huutaa aamukahvia.




22.12.2017

No ei mun takia tarvii puuta tappaa....






Olin ystäväni ja kollegani kanssa keskustelemassa kiinalaisessa ravintolassa kaloreista, kiloista ja joulukuusista. Ystäväni oli aikeissa tehdä hyväntekeväisyyttä viidentoista joulukuusen verran. Sellaista metsänhoidollista. Minusta se tuntui äkkiseltään hirveältä määrältä joulukuusta ja koin osattomuutta ja puutetta ainakin silmänräpäyksen ajan. Sanoin ettei minun takiani tarvitse puuta tappaa. Olin sitä mieltä monta päivää.

Satuin kuitenkin lukemaan elähdyttävän (kirja-arvion) internetin Aamulehdestä viime vuodelta ja sinä kerrottiin joulupuusta hirveitä juttuja. Kuinka se hitaasti kuolee janoon ja saa myös huonekasvit ympärillään hermostumaan. Se tietää kituvansa hengiltä. Lisäksi valo saa sen kitumaan vielä vähän enemmän. Fiilistelin tätä pelosta ja tuskasta kiljuvaa vauvapuuta toiselle ystävälleni, joka esitteli kuvia oman kuusensa vaiheista. Jouluihmisenä hän oli aloittanut tappamisen jo marraskuun alussa. Sain nähdä yksityiskohtaisia kuvia joulupuun murhasta ja olihan niissä oma viehätyksensä. Alkoi tehdä mieli itsekin tappaa. 

Seuraavana päivänä raahasin vastaanpyristelevän uhrini kinkkuverkossa kotiin. Toisessa kainalossa kannoin nautaa. Nyt kuusivauva on jo asemissa keskellä olkkaria ja tuoksuu kuolemalle. Löysin asianmukaista saattoväkeä joulukoristelaatikosta. Mielestäni heistä huokuu ripaus makaaberia käsityötaidetta. 

Olen katsellut muitakin joulujuttuja sillä silmällä. Ei ole elävää olentoa tai asiaa, joka ei vuokseni kärsisi. Jeesus on pientä tämän rinnalla. Juuri äsken mietin tuota mandariiniraukkaa jonka kuorin lounaaksi. Jos alan miettiä lanttuja, saatan purskahtaa itkuun. Muistelen, että on olemassa ainakin pekoniolutta (kermalikööristä puhumattakaan), joten sitä voisin hakea jostakin pullollisen joulun kunniaksi. Ikään kuin sinetöidä tämä loputon tuska. Tarpeeksi kun joisi eläinperäistä alkoholia, voisi tanssia ja laulaa kuusen ympärillä. Se vasta makaaberia olisi. 

Lapsi saa lähinnä kirjallisuutta joululahjaksi. Twin Peaksissakin tuntuu nyt kulminoituvan havumetsävyöhyke ja sen kärsimys. Turha esittää, että tämän laajamittaisen piittaamattomuuden ympäristöstä aiheuttaisi lapsi ja lapsen toiveet. Minähän niitä toiveita toteutan.

Oikeasti tulin kertomaan, että kaamos on pysynyt hevonkuusessa tähän asti. Olen huudellut siitä ääneenkin, eikä mitään ole tapahtunut. Juhla on seurannut toistaan ja jokainen juhla on ollut hyvä. Ja eilenkö taivuimme taas valoon päin? En voi olla hymyilemättä. Johnny Cash laulaa Silent Nightia ja mihinkään ei ole kiire.

Siellä kiinalaisessa puhuimme ystäväni kanssa myös siitä, kuinka yhä rasittavampaa läsnäolo kaiken maailman somessa on. Miten esimerkiksi fyysisen kirjan lukeminen on vaikeutunut, kun keskittymiskyky on someoravan. Sillä istumalla poistin fasen puhelimesta. Se on osa uudenvuodenlupaustani. Pakolliset käynnit saa suorittaa ja viestejä lukea, mutta muuten se saa olla kiinni vaikka koko vuoden. 3D-kohtaamiset kun on aina omaa luokkaansa ja olen niistä enimmäkseen nauttinutkin koko joulukuun.

Varmaan ennen vuoden vaihtumista ehdin ottaa vegaanihaasteenkin vastaan. Tosin se voi olla kuolettava valinta, sillä silmät kostuvat jo lanttujen ja porkkanoiden puolesta. Kahvikerma on  juuri vaihtunut Arlan cafe maitoon ja senkin vaihtoehdon löytäminen oli helvetillinen rulijanssi. Maitohyllyt ja vaihtoehtomaitohyllyt lähinnä oksettaa.

Jospa pienin askelin kuitenkin. Menen tästä pilkkomaan lähilihaa, sillä jo sana vegaaninen saa aina lihanhimon pintaan. Lasken samalla kaiken mitä vuokseni tänäänkin tapetaan ja kuuntelen vauvakuusen avunhuutoja.

8.12.2017

Taidelutkien festivaaliviikot






Kalmansäyinen marras haihtui kuin itsestään. Vähän kuin oltaisiin prinsessajuhlissa jossa kaikki on harmaansävyistä vaaleanpunaista ja kimaltelevaa ja sen vastapainoksi tarjoillaan hiilenmustia ja pehmeitä öitä. En ole ollut ylimielinen marraksen edessä, vain hetkittäin kohtuullista luterilaistyyppistä hartautta tunteva, vahingossa ja salaa.

Ympärillä on ollut asianmukaista ahdistusta ja kuolemaa, mutta se on ollut enimmäkseen säädeltyä ja ystävällistä. Pitkästä aikaa on ollut mahdollisuus viettää perinteikkäitä joulukuun festariviikkoja P:n kanssa. Emme vieläkään ole samassa jamassa kuin jokunen vuosi sitten, kun joimme Henkan vessassa litran jallupulloa puokkiin joskus neljän maissa aamuyöstä ja aloitimme sitten varsinaiset bileet. Voi olla että aika kultaa muistot, mutta ne eivät voi olla aivan vääriä, jos pelkästä ajatuksesta tulee nääntynyt ja janoinen olo ja täytyy käydä vilkaisemassa sänkyyn, ettei siellä ole ylimääräistä lihaa. Edellinen joulukuu meni harakoille harjoitellessani kokovartalozombiutta. Onneksi se meni ohi, eikä sitä tarvitse enää ikinä muistaa, muistella tai ajatella. Se on loppuunkaluttu luu se. Mädännyttä lihaa ja sen sellaista, pirtuun säilöttyä paskaa. Yök.

Tänä vuonna keikkakausi alkoi ehkä jo marraskuussa ja koska vuorottelemme sairasvuoteella, saattaa toinen olla poissa ja toinen läsnä tai sitten kumpikin on niin poissa ja pihalla, ettei pääse paikalle. Jaloviinalla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Taudilla on. Taidelutkailemme siis puolisivistyneesti. P on se sivistynyt ja minä olen se puoli. Taidelutkailu tulee siitä, kun P luki jonkin taidetekstin väärin ja ihmetteli että onpa raju titteli. Sinä olet entinen läänintaidelutka sanoo P ja sen kunniaksi tilaan sille kotibaarissa ison jaffan ja sitten M laulaa. Kumpikin on kotona heti yhdentoista maissa. Minulla on villasukat ja vastailen unenpöpperössä Muusan tekstarivisaan. Mikä sinun lempiväri on? Saisiko olla kahvia joku päivä?

Myöhemmin hiippailen Suistamon Sähkön liepeille ja puolustusvoimain saartaman torin läpi taksitolpalle valittamaan kuljetuskaluston puutetta. Tehdään sellainen diili että kehun julkisesti taksia, en kaupunkia tai puolustusvoimia ja saan kielletyltä alueelta kyydin kotiin. Pitkä päivä on 17 tuntia reissua ja liikettä, mutta se on pientä talvisotaan verrattuna. Aamulla seuraan satavuotiaan Suomen paraatia maitokahvi hyppysissä, lapsen ikkunasta ja pyörin lapsen työtuolissa kuin karusellissa. Paraatin takapiha kiehtoo minua varsinaista paraatia enemmän. Se ihmisten pölinä ja huudot, odotus ja paikkojen haku. Lapsi käskee aamu-unen läpi sulkea jo ikkunan ja tulla pois sieltä roikkelehtimasta. Se herää ja kyllästyy intooni ja lähtee kaupungille seuraamaan varsinaista paraatia. Joku saa sairaskohtauksen kutsuvierasaitiossa ja ambulanssi pääsee paikalle vähän vaikeasti, busseihin on turha yrittää ja illemmalla kotiutuu talvisodan ihme, punaposkinen ja hymyilevä teini jolla on nälkä. Se on nähnyt kaiken hyvin, saanut paraatipaikan viime tipassa.

Itse liikun vasta sitten kun kaikki hälinä on ohi. Käyn tarkistamassa remontissa olevan kerrostalon, jonka joka ikkunalla on kaksi kynttilää. Se näyttää tavalliselta, pimeältä ja vähän kauhulta, pelottavalta. Kituvalta. Kaupungin valosaaste pitää huolen siitä, ettei kukaan kuitenkaan ja kokonaan livahda pimeän syleilyyn. On hyvä kulkea. Sillä aikaa presidentti nostaa veteraanin kävelykepin ja kaikki sanovat käsipäivää. Minä levitän käteni minne sattuu ja kiristän karvareunaista ulkoilutakin huppua niin että tuntuu. Kävelen vähän aikaa takaperin, etsin uutta juoksulenkkiä, ja kävelen oksennuksen ja koiranpaskan yli kepeästi. Joku kävelee kahdesti vastaan, mutta olen kuin en olisikaan. Niin sekin. Tämä on minulle sopiva karnevaali. Seuraavaksi Star Wars.




1.12.2017

Olen hyvään tyytyväinen

Askartelin tällaisen unikaverin yöllä.
Miesvitsikirja jäi ostamatta. 

Lajittelen aluskalsareita. Niitä on paljon, mutta silti liian vähän. Isommista saa merenkävijöille purjeita ja pienemmistä ei ole kenellekään mitään hyötyä, ainakaan vielä. Minulla on päällä selän paljastava musta kokohaaremihaalari joka sidotaan niskan takaa kiinni ja joka on talvella varsin kätevä vaate. Onneksi on myös vinoon leikatulla vetoketjulla varustettu huppari. Mitään muuta mukavaa ei ole puhtaana. Näytän sukupuolineutraalilta roistolta joka on karannut jostakin idästä. Sillä on kolmatta päivää kaiken kestävä ripsiväri ripsissä ja poskilla.

Nukuin eilen päiväunia ja siivosin hirvittävällä vimmalla vaatekaappia. Multitaskingin lomassa muistin, että minunhan pitää olla pikkujoulujuhlissa juhlimassa ja juomassa punaviiniä! Siellä on varmana niitä appelsiinipipareitakin! Ja joku pukkikin voi olla! Lakkasin sitten kynteni sillä pikkujoulujuhlalakalla, jonka T osti minulle keskiviikkona lahjaksi ja suunnittelin kohta taas suunnittelevani jouluvalojen asentamista. Niissä on hirveä työ, kun täytyy se töpselikin tökätä seinään. Sitten pikkujoulujuhlat olivatkin jo ohi. En ehtinyt koko päivänä edes pyjamaa riisua.

Koska olin jo nukkunut kellon ympäri ja yhdet erikoispitkät päiväunet, sain yöllä unta aika huonosti. Yö on kyllä mahtavaa aikaa rauhassa suunnitella kaikkea minkä voi aloittaa aamulla kuudelta. Siinä muuttuu uudeksi ja ehommaksi ihmiseksi, kun mielikuvittelee juovansa kaksi pannullista kahvia jo viideltä ja imuroivansa kaiken kattoa myöten 06.01, ehtiäkseen päivän töihin. Sitä ennen on kuitenkin tulkittava kalenterimerkintöjä, jotka eivät välttämättä ensinäkemällä avaudu edes itselleni. T tulee kaaoksen keskelle juomaan kahvia ennen kolmea ja kysyy ensimmäiseksi, että mitä minulla on oikein päälläni?



Puhumme treffit, päivät ja pohjoiset, ihmiset, miehet ja elukat. Sivuamme joulun ja itsenäisyyden ja keskitymme siihen, kuinka minun pitäisi alkaa nähdä. Lähinnä potentiaaliset ja käyttökelpoiset miehet. Kukaan ei pokaile minua iltapäivällä vessajonossa ("Tiedän tuon vessan koodin ja olen muuten sinkku!"). Ei tietenkään, kun en käy vessajonossa päivällä. Ja vaikka kävisinkin, teen sen jossakin toisessa kaupungissa, avain kaulassa ja marimekko päällä. Luulen myös, että murhaava katseeni ja lähes kuulumaton sihinä/näkymätön sylki, ei kutsu ketään ottamaan kontaktia. En silti usko, että minun kannattaa katsoa peiliin. Olen hyvään tyytyväinen. Sorrun yhä mieluiten ihmisiin, jotka ovat kivoja ja lahjakkaita ja asuvat vähintään 400 kilometrin päässä meiltä.

Turha takertua tarpeisiin joita ei ole. Tänään on aivan varmasti naisten ilta. Puolet on peruttu, koska kukaan ei jaksa juoda punaviiniä ja tehdä sieniöljyä juuri nyt. Annan meille lopuille lahjan. Murhaballadin, ehkä irtokarkkejakin.





28.11.2017

Sometimes Making Something Leads to Nothing

Alÿs, Francis: Paradox of Praxis 1
Still from a video (Sometimes Making Something Leads to Nothing), by Francis Alÿs, Mexico City, 1997.
Courtesy the artist and Galerie Peter Kilchmann, Zurich; photograph, Enrique Huerta




Kaksi viikkoa seurasin tappajaviruksen kiemurtelua kurkussani. Se siirtyili puolelta toiselle, jyskäsi päässä, kiersi otsan ontelot, pyyhkäisi kevyesti keuhkojen ohi, viipyili yhden yön vasemmassa korvassa ja siirtyi sieltä oikeaan, kyntäen koko kurkun vielä kertaalleen auki ja verille. Nyt se on enää häviävä muisto, pieni kutitus oikeassa korvassa ja räkäklimppi kurkussa, raivoisa aivastus joka viskoo limaa pitkin seiniä. Selviämisprosentti on taas 100, vaikka ankeimpina öinä kyllä itketti ja teki mieli rukoilla kuolemaa ja syödä 1500 g suklaakonvehteja.

Suklaaorgioiden sijaan katsoin putkeen jotakin suoratoistohöttöä, jonka nimen olen unohtanut ja sain  Tekokuun tupakointilapaset neulottua. Kuljin toisen viikon töissä ja huveissa, kuten kaamoksen katekismus käskee, saadakseni globaalisti levitettyä siementäni virustani. Kyseenalaisia ovat ehkä vain horteiset ja hihittelevät oppitunnit lasten kanssa. Nämä joissa kollektiivinen reliefi sai uutta pontta Duchampin Pisoaarista ja performanssitaiteen helmistä, kuten miehestä joka sulattaa jääkimpaletta päänsä päällä:

- Eli aatella jos joku veisi vaikka vessanpytyn taidemuseoon ja sitten menisi siihen kakalle!
- No se olisi sitten jo sitä performanssitaidetta.
- Voiko kakka olla ready made?

Rakastan näitä keskusteluja. Tietyssä iässä lapset eivät kyseenalaista, häpeä, piilottele tai kaunistele puheitaan tai kertomuksiaan. Parissa tunnissa olen kerännyt niin paljon hulvattomia ja itsekoettuja kakkajuttuja, että kuka tahansa kansatieteen oletettu kenttähenkilö olisi kateellinen.

Etsiskelin toissayönä kaamosmanuaaliani, voidakseni kehrätä ja hyristä onnistumisen ilosta ja tehdäkseni punakynällä oikein-merkintöjä sivun reunaan. En löytänyt edes punakynää, mutta tiedän tehneeni oikeita siirtoja ja tekoja. Kaamoksen myötä olen aloittanut ainakin yhden uuden harrastuksen. Olen yöpynyt ilmaiseksi hotelleissa ja suosin mielelläni niitä joista saa kärvennettyjä muikkuja aamiaiseksi ja kotiin on kävelymatka. Olen viritellyt jouluvalot parvekkeelle jo elokuussa ja loppujen virittelyä suunnitelut sieltä asti. Olen lähtenyt mukavuusalueeltani, elokuviin, keikoille, uimahalliin ja kävelyille ja käyttänyt bussikorttia harkiten. Olen pitänyt puhelimessa ääntä päällä (no pari päivää, mutta kuitenkin) ja joskus vastannut siihen heti. Olen jättänyt lukematta turhanpäiväiset (melkein kaikki) sähköpostit ja viettänyt aikaani somessa harkitusti vähemmän ja ignoroiden lähes kaiken tarpeettoman hälyn jota se tuottaa. Olen jättänyt tekemättä asioita joiden tekemisestä en saa rahallista korvausta. Olen ajatellut ihmisiä, joiden kanssa en ole ollut vuosiin/viikkoihin/kuukausiin tekemisissä ja herättänyt henkiin vain yhden ihmissuhteen ja olen siitä iloinen. Loput olen kuopannut. Olen tehnyt hirveät määrät hyvää ruokaa ja laihtunut 8 kiloa.

Kaamospesä on kaiken kivan jäljiltä kaatopaikkana. Olkkarin pöydällä on puurokupissa kuivunutta puuroa. Jos vaatehuoneen oven avaa, sieltä kaatuu päälleni sukset. Minulla ei oikeastaan ole enää vaatteita, sillä puolet on liian isoja ja puolet liian pieniä. Tiskipöytä on orgaanisessa liassa, enkä henno puuttua uuden lajin syntyyn. Siivosti konmaritetuilla lankavuorilla on jatkuva sortumis- ja vyöryvaara. Sängyn vieressä on lasitaideteos, jonka materiaaleissa hehkuu kahvimaidon kaikki sävyt. Seinällä roikkuu helvetin ruma ja puolivalmis maalaus, jota ei voi edes vilkaista. Sen vieressä on villakoirakenneli, josta kissa hakee pennun kerrallaan ja metsästää sen palasiksi. Perintönä tullut taideteos on joka paikassa poikittain, eikä löydä millään paikkaansa. Kylppärissä on sukkapuikkoja, joilla voi sitoa hiuksensa kun kuorii kasvonsa. Kaikki 100 hiuslenkkiä ovat kadoksissa täällä jossakin.

Entäs sitten minä. Koen onnistuneeni niin kaamoksen kuin läskileirinkin kanssa, joten ostin itselleni lahjaksi uuden ripsivärin. Oikeasti ostin sen siksi, että silmäni näyttivät pikkuruisilta sian silmiltä tiistaina kun harhailin Iisalmen ostoshelveteissä. Ostin halvimman mitä löysin, vedenkestävän. Laitoin sitä heti töissä. Se ei ole vieläkään lähtenyt pois. Olen käynyt suihkussa kolmesti ja hinkannut silmäni öljyllä ja rasvalla useampaan kertaan. Tänään se näyttää vähän levinneen. 



21.11.2017

Ritarinkukka ja Jumala


Yksi kukistani on täysin menettänyt itsehillintänsä. Aluksi se oli varsinainen siveyden sipuli. Sillä oli yksi sievä ja suora kukkavarsi. Muutamassa päivässä se kasvatti toisen ja idätti kolmannen. Se kukki useamman viikon, aivan kuin sillä olisi känniputki päällä ja alkoi lopulta repsottaa ja lesoilla ympäriinsä, metrin säteellä, kaataen tieltään mm. kolme sitruunapuuta. Kolmas kukkavarsi venyi muita pidemmäksi ja yhtenä viikonlopun öistä se lähti liikkeelle. Se hyppäsi kukinto edellä alas pöydältä ja jäi siihen makaamaan. Löysin sen vasta aamulla. Pulttasin sen tiukemmin ruukkuunsa. Äsken huomasin, että se puskee uutta vartta. Useampaa.

Ainoa hoito mitä se on minulta eläissään saanut, on tilkka vettä ja ihmetteleviä katseita. Huvitun sen sekopäisestä sinnikkyydestä toteuttaa itseään kuin känninen apina. Se on ritarinkukka ja vertaan sitä mielelläni ja mielessäni muihin elämäni ritareihin, joilta pahimmillaan löytyy samanlaista tarmoa olla oma itsensä, sellaisenaan, ketään säästämättä, keinoja kaihtamatta. Monilla on taito nostaa itsensä kukkimaan muiden yläpuolelle, omasta mielestään täynnä nöyryyttä ja herkkyyttä, empatiaa ja toisten huomioimista, joskus jopa yhteiseen hyvään vedoten. Tämä koskee kaikkia oletettuja sukupuolia, itseäni ja vielä elukoita siihen päälle.

Itsensä kanssa on helppoa ja mukavaa toteuttaa itseyttään, kukkia harvinaisena ja ainutlaatuisena, ehkä kerätä kiinnostavia ja trendikkäitä diagnoosejakin ja diippailla menemään. Virrata raikkaana vuoristopurona, vaikka todellisuudessa olisikin likaviemäri, joka laskee sinne samaan tekoaltaaseen kun kaikki muutkin yksilölliset paskaojat.

Aamulla mulkoilin sovinnaisesti kukkavartta, joka oli yön aikana siirtynyt itsekseen seuraavan kasvin liepeille, uhkaavasti kita ammollaan. Siirsin sitä vähän ja tungin sen ruukkuun vielä yhden kiven pönkkäämään sen hillittöömyyksiä. Sitten avasin Hesarin ja jostain syystä silmiini osui artikkeli/arvio Joonas Konstigin reality-proosaksi luokitellusta teoksesta Vuosi herrasmiehenä. En tiedä siitä mitään, koska ainakaan toistaiseksi  en ole sitä lukenut, mutta se käsittelee ilmeisen laajasti yhden minäminän, itsensä kirjoittajan, muuttumista herrasmieheksi. Matti Mäkelän arvio kertoo teoksen käsittelevän hyve-etiikan ja itsensä toteuttamisetiikan ristiriitaa.

Meni kahvia väärään kurkkuun, kun katselin samalla ritarinkukkani silmitöntä menoa. Sehän elää ja toteuttaa vain itseään. Samalla pieteetillä kuin kuka tahansa ja jokainen meistä.

...ei siis ole kyse moraalin rappiosta, vaan hyve-etiikan ja itsensä toteuttamisen etiikan erilaisista päämääristä. Konstig kuulee kaikkialta ympäriltään itsensä toteuttamisetiikan peruslauseen: ole oma itsesi, tule sellaisena kuin olet. Niin olet arvokas. (Lainaus Matti Mäkeältä, HS)

Otin lähimmät sakset ja silvoin sekunnissa ritarilta kaksi kukkavanaa sekajätteeseen. Nyt tunnen itseni ainakin Jumalaksi ja esimerkilliseksi kasvattajaksi.

11.11.2017

Parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä






Vedin viikolla vuosisadan kahviöverit. Huomasin, että tällä hetkellä valtaosa energiastani tulee kahvikermasta ja loput erilaisista kaaleista ja skyristä. Kahvikerman suhteen tein ihmiskokeita (erilaisia suhteita maitoa ja kermaa, läpi päivän, loputtomiin,yhteen ihmiseen, kahvin kanssa) vain palatakseni takaisin entiseen.

Yritin jäähdyttää reaktorini makoilemalla sohvalla. Ensin käytin sen uimahallissa mummojuoksijoiden tukkeena, molemmissa saunoissa ja hierovissa suihkuissa. Olin jokseenkin jalaton jo Lidlin vissylavalla. Sohvalla kieriskellessäni, pitkällisten päiväunipyrkimysten jälkeen menetin hillitysti malttini ja sain kuningasajatuksen: Parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä on vihreä tee. Se oli kardinaalimoka. En ole varma nukuinko vai tanssinko läpi yön. Vieläkin soi, koko yönkin soi, päässä Kirkan Hengaillaan. Aamulla olin laihtunut puoli kiloa.

Uusi aamu oli viisas ja vei minut sinne minne kuulun eli metsään. Tuulen kuulee paremmin syksyllä. Se kulkee ensimmäiset tunnit äänekkäästi männikön latvoissa, mutta siirtyy sitten alemmas, kutittelemaan sammalikossa kastuneita polviani. Olen usein metsässä polvillani, koska se on kivaa ja sillä tavalla kuuleen paremmin maan hengityksen. Tosin saatan olla jonkin sadepisaran perässä puhelin ojossa tai suppilovahveron tai vastaavan äärellä kontillani. Nyt olin enimmäkseen paleltuneen puolukan kimpussa. Niissä on lapsuudesta tuttu maku, purskautan ylenmäärin sokeria nieluuni linttaamalla marjat kielellä kitalakea vasten. Nämä ovat sellaisia rukouksia jotka osaan ulkoa.

Metsä teki tehtävänsä ja sammahdin ennen kymmentä. Heräsin puoli neljän jälkeen, pirteänä kuin pikkulintu. Tosin en pirteyteen vaan havunneulasiin kurkussa ja päänsärkyyn. Join inkivääriä ja kuuntelin kun naapurit parveilivat rappukäytävässä, kännissä kun käet. Lehdenjakaja kulki tasaisin juoksuaskelin. Tiedän että askelmia on aina kahdeksan ennen tasanteita ja jakaja astuu niistä jokaisen. Hiippailin havunneulanen sydämessä tarkistamaan, onko jälkikasvu kotiutunut maltillisesti iltamenoiltaan.

Aamuneljältä ei voi imuroida, joten keitin (vahingosta viisastumatta) monta pannua kahvia ja tutkin kalenterista kaikkia kivoja menoja, joihin ei ole varaa, jotka olen unohtanut tai joihinka pitäsi reagoida. Kun käy metsällä kököttämässä, ei ihmisen seura enää kiinnosta, vaikka suhtaudunkin heihin yhä lämpimästi ja myötämielisesti. Joihinkin heistä tai ainakin muutamaan. Jossain välissä aloin tehdä töitä. Niitä jotka ehkä pitäisikin tehdä aamuyöllä ilman turhaa melu - ja ihmisaastaa. Kirjoitan taiteesta ja syväluotailen itseäni. En ole umpikujassa, sillä yritän löytää oikeita sanoja yhdellä ajatuksella. Osuvia ja kuvaavia. Niitä on liikaa ja alan esittää kirjoittajaa, olen olevinani. Kirjoitan itsestäni, muistoista kahden vuoden takaa ja pinnistelen haistaakseni hellepäivän hien ihollani ja tavoittaakseni pimeyden lehahduksen ovella joka aukenee suoraan pimeään. Ehkä pitäisi mennä jonnekin muualle kirjoittamaan. Ei siksi ettei se tässä onnistuisi vaan siksi koska se juolahti mieleen. Jonnekin missä kadun äänet eivät ole tuttuja ja postinkantaja ei käy koskaan.

Kaamosmanuaalista on unohtunut se ratkaisu kohtaan, jossa vuorotellaan yliväsymisen ja piinaavan unettomuuden kanssa. Selkeästi aikaisempi nukkumaanmenoaika ei auta minua. Jos nukahdan kymmeneltä, olen kärppänä kolmelta kahvipannulla. Alkuiltapäivästä olen tiltissä ja naapurin täti on ystävällisesti viikannut pyykkini kuivaushuoneessa. Ehdin siis hyvin katsoa uudelleen Suistamon sähkön keikan Etnogaalassa. Kirka on mennyt menojaan ja nyt Tuomas laulaa, että Svuadpoi piettiin.

Tulee sellainen olo, että voi taas kerran yrittää nukkua päiväunet ja sitten joutua huonoille ja  laveille suuren maailman teille. Tuntuu että viime viikonlopun Jaakko Laitisesta ja Väärästä rahasta on ehkä tunti aikaa. Pitääkö sitä aina niin tosissaan olla.

Kaamosmanuaali

7.11.2017

Kaikkea ei voi laittaa kaalin piikkiin




Tämä marras on kuin hieho, nuori ja aluillaan, synnyttämätön.

Aurinko paljastaa ikkunalaudan ja ikkunan välisestä kourusta norsujen hautausmaan. Ne ovat kaikki siellä vierekkäin ja kuolleita. Kolme ampiaista ja kaksi kärpästä. Pistimet ojossa. Siivoan ne joskus myöhemmin, mutten vielä, sillä niistä voisi hyvinkin rakentaa veistoksen tai lisätä ne kalakeittoon. Lisään ensin vain kermaa ja voita, kauhallisen savupaprikaa ja punaista currytahnaa. Se on illallinen lapselle, joka voi sitä kauhoessaan maistaa äidin aamun.

Hyvä olo jatkuu. Kaikkea ei voi laittaa kaalin piikkiin. Iso osa tulee musiikista tai tanssista tai muuten vaan haahuilemisesta, pitkistä puheista ja uusvanhoista kohtaamisista. Väistän ne, joiden kohtaaminen ei kiinnosta, mutta muihin tartun kiinni. Tartun kiinni vampyyrin voimalla ja välillä laiskemmin ja sitten hukkaan taas, päästän irti. Se on jonkinlaista vapautta valita yhä paremmaksi käyvä seurani, mutta silti olla valitsematta kovin tiheällä kammalla. Ihminen on minulle pitkästä aikaa mieleen. Ja kaiketi minä ihmiselle. Nukun P:n vieressä elokuvissa, nukun pienen osan uutta Blade Runneria, mutta vain tylsimmät kohdat. Tai en minä tiedä ovatko ne tylsiä kohtia. Herään välillä syömään suklaata. Tässä voisi olla aamuun asti, läpi lapsuuden haaveen viettää yö tavaratalossa. Nyt viettäisin sen mieluiten elokuvissa, muumipappamaisesti viltin ja silinterin alla, viinipullo kainalossa ja kimpale juustoa. Punaisella penkillä, esirippuineen, vähän kuin riippumatossa, nukahdellen, milloin Blade Runneriin, milloin Star Warsiin.

Tulee toisia aikoja taas, mutta tällaiset ajat ovat hyviä. Paistaa pekonia ja munia satunnaisille yövieraille ja olla itsekseen siinä samalla, pyjamassa ja paistinlasta kädessä. Parhaita yövieraita ovat ne, joille ei tarvitse olla mitään, ei äiti eikä rakastaja. Molemmat kuoriutuvat sisältäni kuin itsestään, eikä siitä ole haittaa. Ne on hyväksi onneksi ja iloksi tarjoiltu.

T soittaa sumuiselta tieltä, koska tarvitsee matkaseuraa. Ajan Suonenjoelle asti ja sitten jatkan kaulaliinaa. Jatkan sitä kolme metriä, mutta sitten muistan että talvi on varmasti vielä edessä ja Tekokuun tupakointilapaset ovat vasta tekemistä vaille valmiit. Kaikki ehtivät saada omansa.

Neulomisen keskeyttää Windows ja palauttaa minut kädelliseksi apinaksi maanpinnalle. Se on kadottanut osan minua. Päivitten sitä ja kidutan, mutta kaikki ehtii jäädä kesken. Harjoitan sen edessä taiastelulajeja, mutta se ei välitä. Keitän sille kahvit ja toivon, että se palauttaa edes osan sanoistani. Me on tehty tätä ennenkin, väsyksiin asti. Nyt en tiedä missä kohtaa tunteelliseksi heittäytynyttä konetta sijaitsee tiedosto, jossa imen valkoista ompelulankaa ja puran sitä kukkahameen helmasta märällä suulla, märillä ja kirskuvilla hampailla. Eipä sillä niin väliä. Laitan kahviin kanelia ja sokeria. Vastapäisen voimalan savu leikkii auringolla ja se aiheuttaa keittiössä ja olohuoneessa epileptisiä kohtauksia. Ikkunalaudalla on pala sateenkaarta.




3.11.2017

Jokainen voi painaa niin paljon kuin haluaa



Luin äsken verkkolehtiotsikon. Jokainen voi painaa niin paljon kuin haluaa. Luulin että otsikko osui silmään koska se on itselle ajankohtainen. Syyskuun lopussa aloitetun läskileirin antimet ovat tehneet tehtävänsä ja olen tänään saavuttanut jouluksi asetetun tavoitteen. Olen menettänyt kuusi kiloa elopainostani ja nyt on siis joulu. Kehopositiivisuudennegatiivisuuden hengessä jatkoin jutun silmäilyä.

Viime vuosi oli tippuritartuntojen ennätysvuosi 418 tartunnalla, ja tänä vuonna tuo todennäköisesti ylitetään. Klamydian sai viime vuonna 14 321 ihmistä, ja tuokin luku ylittynee tänä vuonna. 

Aloin miettiä, että miten yhtäkkiä sukupuolitaudit liittyvät tähän painoasiaan? Varmaan jotenkin niin, että ei sillä tippurilla niin väliä, kunhan suhtautuu positiivisesti kehoonsa ja sen antimiin. Ja kaikkien muittenkin kehoihin, joiden antimista on saanut nauttia. Ole oma itsesi - kokonaan! Taudit on parantamista varten! Ole hyvä kehollesi ja paina silti niin paljon kuin haluat! No ei. Kehopositiivisuus olikin tänään poissa otsikoista ja tilalla oli panopositiivisuus. Jokainen voi panna niin paljon kuin haluaa.

Nykynuoriso on keksinyt seksin uudelleen! Niinhän ne aina, sukupolvi kerrallaan. Jutussa mainitaan yli kolmikymppiset ja sitäkin vanhemmat (hyvä Jumala sentään, onko niilläkin jokin suhde seksiin), jotka eivät (ehkä) harrastakaan seksiä miten sattuu ja kenen kanssa vaan. Tai sitten harrastavat, ei voi oikeastaan tietää. Ja oikeastaan niistä nuoristakaan ei voi varmasti tietää, ovatko kaikki yhtä panopositiivisia. Sitten on jotakin höpinää jostain insinööristä, joka olisi 20 vuotta sitten ollut erikoisempien seksimieltymystensä vuoksi alakulttuurin edustaja, mutta nyttemmin vain insinööri. Puhuttiin jopa miehistä ja naisista. Olen luullut, ettei sellaisia termejä saisi edes käyttää enää. Näillä kohdin lopetin lukemisen ja aloin höristä epänaisellisesti keskenäni.

Kyllä, olen selvästi yli nelikymppinen. Voisin kertoa parikymppisille jotain panopositiivisuudesta, mutta ei ne uskoisi kuitenkaan.


27.10.2017



Kuolema uuvuttaa. Elämä uuvuttaa. Ja kaikki siinä välissä uuvuttaa. Uupumus jaksottuu nyt jotenkin tasaisesti ja hallitusti. Sen mihin en voi vaikuttaa, annan vaikuttaa itseeni vähän etäältä, uupumukseni määrää suojellen. Se tekee minusta hetkittäin virkeän, tai oikeastaan voittopuolisesti vireän. Kuoleman aiheuttama uupumus on erilaista kuin elämän, se painaa ja halvaannuttaa, mutta se ei ole suoraan fyysistä tai henkistä. Se vain on, paino joka painaa, eikä liiku kun sitä yrittää tasata.

En sanoisi, että olen tottunut kuolemaan tai olisin turtunut siihen, mutta luulen, että pitkä kokemus ja ainainen pelehtiminen sen äärellä, tekee siitä paremman kaverin. Se on yhtä reilu kaikille.

Ihmettelen ja iloitsen yhä kaamoksen poissaoloa. Pidin jo ajat sitten etkot kaamokselle A:n kanssa ja muutama viikko sitten päätimme tehdä niin jatkossakin. Häätämään en sitä ala, se on samalla tavalla reilu kuin kuolema. Hyvä ja konstailematon vieras sillä tavalla, ettei se välitä onko sitä varten luututtu lattiat tai tuuletettu salatupakan haju pois.

Viikko sitten, varhain aamuyöllä, seisoin Vuoren kanssa salatupakalla hotellin varauloskäynnin rappusilla. Kaupungissa ensilumi teki tuloaan jo toista vuorokautta. Takana oli etkoja, jatkoja ja kokonainen ilta lempimusiikkia, vieraita halki suomen vedetyltä janalta. Juhlien isännän tarjoamaa makkarankatkuista yöpalaa ja emännän kaukonäköisyyttä aamusipsien suhteen. Ja aamiaisella (silloin vielä)tuntematon nainen, jonka kanssa puhe yhtäkkiä avautui kuin itsestään. Ajattelin vaalia näitä elämän pieniä hetkiä jatkossakin.

Eilen Muusa ja Vuori istuivat täällä kahvilla. Söivät kolmeksi lohkottua isoa korvapuustia, joka kuului alunperin teinille, mutta joka suostui jakamaan. Puhuimme Oscar Parlandista, jazzin historiasta vuodelta 1958, Odysseuksesta, hautaseppeleestä, synttäreillä lausutusta runosta, hukassa olevista videoista, pahuudesta, eläinrääkkäyksestä, kirjastojen kirjoista, kuolemasta ja retkistä, joille mukaanhaluavat tulisi haastatella kuin työpaikkaa varten. Muusa ei suostunut ottamaan takkia pois. Katsoin niitä siinä pöydän ääressä kuin omiani. Yhteinen ystävä on poissa ja me saamme istua tässä. Kolme neljästä. Neljäs oli usein neljäs pyörä, mutta niin jokainen meistä, vuorollaan neliönmuotoinen. Viime vuosien aikana elämämme kuvio on rikas, epämääräinen ja rakas. On kummallista, ettei minun tarvitse enää koskaan olla hänestä huolissani. Neljännen paikka ei taida olla auki.

Universumi on ollut viekas kettu. Elokuisen delete-auton jälkeen en ole nähnyt yhtäkään. Yhtenä yönä näin unen. Siinä lempilaukkuni hihna oli murtumaisillaan katki. Tulkitsin sen ensin niin, että nyt alkaa olla sen verran kantamista, että taakkaa pitäisi keventää. Myöhemmin tulkitsin tarkemmin taakkaa ja päädyin siihen, että se on sopiva ja tarpeellinen, oikeastaan aika kevytkin, ei sen tarvitse keventyä, enempikin mahtuu. Pakkasin laukun täyteen uimakamoja ja naisjuttuja, menin juoksemaan veteen, hieroviin suihkuihin ja saunaan makaamaan. Sinne altaaseen jää aina paljon tarpeetonta.

Ansaitsen ehkä uuden käsilaukun. Vielä vähän isomman. Ja lisää kukkia.

20.10.2017

Elävillä hallanvaara


Kun nukkuu - muuttuu vieraaksi toisille. Ja rakkaus unohtuu. - Hermann Kotiseudussa

Teen pieniä asioita, siten kun jaksan ja huvittaa. Keitän sienikeiton kookosmaitoon ja tarjoilen P:lle, joka tuo mukanaan valkoisen kämmekän ja leivän jonka murtaa. Jostain syystä haluan paljon kukkia. Liikaa kukkia, erivärisiä ja kokoisia, isoja vihreitä palmuja ja lehtiä, liljoja ja mitä tahansa mikä versoo, elää ja sitten lakastuu, minkä halla vie tai tuo.

Ansiokasta, ettei suppilovahvero ainakaan vielä ole muuttunut traumaattiseksi sieneksi, vaan lohturuoaksi, jota on itsellä sitä enemmän, mitä vähemmän rakas ihminen toipuu. Kuolemasta on vaikea toipua, joten tänään paahdan paprikan ja täytän senkin sienillä.

Maanantai-illan istuimme Muusan, Vuoren ja L:n kanssa, hartaina poronlihapyöryköitä ja suppilovahverokastiketta annostellen. Mikään ei ole niin hyvää kuin yhteinen ruoka ja kaksi suklaalevyä. Kun ei jaksa ajatella suoraan ja saa olla itsensä missä asennossa huvittaa. Palelin selkä pönttöuunia vasten, mutta nyt olen ollut lämmin monta päivää, ovet ja ikkunat auki syksyn kirpeydelle.

Metsä muuttuu koko ajan hiljaisemmaksi ja jossakin sataa jo lunta. Hiljaisuus on levollista ja uneen valmistavaa, kuusimetsän melatoniinia. Pidän sille ikkunaa auki, mutta enimmäkseen sisään tulvii pakokaasua ja palavan puun tuoksua.

En minä paljoa nuku. Annan kehon valvoa. Se ei ole hermostunut tai tuskainen, se lepäilee pumpulissa. Onneksi on lomaviikko, jolloin saa olla tekemättä ja menemättä, istua lootusasennossa koko päivän ja näpertää lapselle kynsikkäitä.

Aamuyöllä kolmen jälkeen istun parvekkeella, poltan kynttilöitä ja juon kahvia. En ole murheellinen. Pidän tällaisia hetkiä elintärkeinä. Kun ei tarvitse ikävöidä ketään, saa olla häiriöttä ja ladata itsensä. Vasta myöhemmin mieleen juolahtavat kaikki juhlat, merkkipäivät, merkilliset päivät. En minä niitä vastusta, sellaisesta elämä koostuu, yhteisistä hermoradoista, mahdollisuudesta olla vielä jonkin aikaa olemassa.

Huomenna minulla on syntymäpäivä. En (en kyllä ole vielä ihan varma) kuollut sittenkään samanikäisenä kuin isäni. Nostan meille molemmille maljan, kunhan ehdin, onhan tässä vielä aikaa.


17.10.2017



Tällaisen päivän laittoi universumi, kiiltävän ja kirkkaan.

En saanut yöllä unta, vaikka päivä oli uuvuttava, täynnä sadetta. Nyt aamulla tunsin torstain luissani, mutta tänään on vasta tiistai. Tällainen kaunis ja lämmin. Minulla on lämmin. Kyselen varovasti lapsen vointia, teen minkä voin ja siivoan keittiötä, joka on ollut muutaman päivän vapaalla ja täydessä kaaoksessa. Aurinko ei anna sille armoa, lika pinttyy, muovi on yhä kovettuneena hellaan ja minä raivaan vain välttämättömän, mustan läikän kahvipannuille. Molemmat ovat nyt käytössä. Kahviketju ei saa katketa. Kannan sitä parvekkeelle, istun tuoliin ja ahmin aurinkoa. Se kuivattaa pöydäntäyden sieniä. Niistä ei nyt ollut apua, paitsi itselleni. Sorminäppäryyttä ja sienikeittoa kookosmaidossa. Pitää muistaa syödä ja hengittää.

Ajattelen rakkaita, joiden kanssa saan olla eilisen ja tämän päivän. Ajattelen ihmisten moninaisia reaktioita suruun. Kaikille tunteille on sijaa, kaikille on omansa ja kaikki ne ovat normaaleja reaktioita, osa arvattavia ja osa ahdistavia. Inhimillisiä. Alkuyöstä en enää jaksa reagoida muuhun, kuin oman teinin pienentyneisiin ja varovaisiin tarpeisiin.

Olen niin uupunut, että hetkittäin huokaaminen tuntuu vaivalloiselta. Toisena hetkenä hymyilen ja aloitan pizzataikinan, tajuamatta, ettei minulla ole enää sitä kulhoa. Tajuamatta että onhan täällä kattiloita. Hitaalla käyminen on jotenkin hysteerisen koomista. Nauran, koska saan nauraa ja sitten rääkäisen pienen itkunpoikasen siihen perään. Lapsi hiippailee.

Istun vähäksi aikaa ja suljen silmäni, aurinko lämmittää kättäni ja vaikka kuulostaakin lällyltä, tunnen ystäväni kylmenneet sormenpäät kädessäni. Ne ovat jo vaalenneet. Silitän haurastunutta kehoa, suukotan kättä ja sanon että olen valmis.

Kaikki on niin hyvin, pizzakin, että itkettää.




15.10.2017

Hyviä tai huonoja uutisia



On ihanaa olla riippuvainen toisista ihmisistä. Pidän erityisesti niistä päivistä kun uudelleenkytkennät tapahtuvat itsestään. Kohtaamiset tiivistyvät yhteen vuorokauteen jonka sisällä puhe leijuu taas kuin kuplassa. Ei ole erityisen hyvä olla, ei pahakaan, kaikki on normaalilla tavalla mukavaa ja se onkin yhtäkkiä ihmeellistä. Ihmiset liikkuvat, puhuvat, viittovat ja tanssivat, istuvat ja unohtuvat katsomaan, kuuntelevat ja istahtavat, halaavat, tervehtivät, kohtaavat uusia ihmisiä ja uppoutuvat toisiinsa, lähtevät kahville ja kaljalle, hotellille ja kauppaan.

Olen kuin jokin pullea pikkulintu talven kynnyksellä, katson pörheänä paksun kaulaliinan sisältä, kun ilo tapahtuu. Alan olla kylläinen ja livahdan tyytyväisenä pois, samaa matkaa Tekokuun kanssa ja pian yksin rantojen kautta. Kaikki hyvästit vielä lämmittää ihoa, poskea. Musta vesi on ystävällinen ja liikahtelee. Jään taas katsomaan sitä. Haistan Kummituksen vaatteissani ja alkuyöstä lopulta itsenikin. Kotona annan Kentin saatella minut uneen. Vaihdan vielä Kummituksen kanssa viestin, kerron etten osaa nukkua kun vain hymyilen täällä itsekseni. Olen niin rakas.

Aamu on valoisa ja helmeilevä, hidastettua kahvinjuontia ja venyttelyä kissan kanssa. Lapsi tuhisee keskipäivään vuoteessaan ja minä vaivaan pienen sämpylätaikinan. En huomaa ollenkaan, että universumi on päättänyt yhden luvun juuri tähän kohtaan.

Seuraava luku alkaa jotenkin huomaamatta. Ensin soittaa Vuori. Vähitellen kaikki alkaa jotenkin täristä, menettää muotoaan, raukea ja tuoreen leivän tuoksuinen aamupäivä muuttuu joksikin muuksi, valo varisee ja alkaa sataa vettä, aivoissa kytkennät värähtävät, toimivat väärin. Näennäisestä tyyneydestäni, ulkoisesta värähtämättömyydestäni huolimatta olen edesvastuuttomassa tilassa. Nostan kohoamassa olleen taikinan kuumalle levylle ja se sulaa siihen. Nostan kahvipannun kylmälle levylle. Katson tuotoksiani ja nauran hysteerisenä hetken. Lapsi tulee tyynenä ja isona, ohjaa käteni pois, auttaa taikinakulhon sivuun ja keittää kahvin. Lopulta lapsi on se, joka hoitaa päivän varsinaiset työt. Vasta illalla, pienten nokosten jälkeen olen valmis tarttumaan uuteen neuleeseen, lapsi on jo valinnut langat ja mallin.

Päivän istun paikallani ja sisälläni jokin räpiköi. Ehkä se on jokin shokkitila, jossa on tyyni ja rauhallinen, muttei silti toimi kuten pitäisi. Ensin täytyy muistella omaa nimeään ja sitten rauhassa odottaa, että se palautuu. Sitten voi vähän itkeä. Sitten voi vähän rukoilla ja lopulta vain odottaa ja toivoa parasta. Elämän pikkuruisuus on valtavana läsnä.

Sinä rakas ja ärsyttävä ystäväni, joka aina olet sanomassa tästä yli laidan menemisestä. Ei tämän näin pitänyt mennä, että sinä menet! Luulin että minä olen se etuoikeutettu. Nyt sinun pitää vain nukkua ja sitten herätä. Me muut odotamme.

Tänään menen sienimetsään odottamaan. Sitten joskus kun olet herännyt, teen sinulle niistä sienistä keittoa ja siitä tosi ison numeron.


13.10.2017

Jag är inte rädd för mörkret







Pidän valopisteiden kanssa istumisesta parvekkeella, kahvikuppi kädessä höyryten, sakenevasta pimeästä lasin takana, ikkunoista jotka huurtuvat kun mutteripannu porisee toisenkin kahvin valmiiksi ja kaali kiehuu/paistuu/hautuu.

Kävelen napit korvissa kaupungilla ja seison kirpparilla pieni mutteripannu kädessä. Punnitsen ja arvioin. Teen huojuvan ostopäätöksen ja kun käännyn, törmään tuttavaan. Laskelmoin ääneen. Kun on tällainen nokka, että valuuko se valmistuva kahvi tästä heti ulos? Ja tässä on tällainen ikkuna, josta voi katsoa sitä kahvia, mutta pitääkö vahtia? Ei ole läppää tässä nokassa. Viime talvena tai keväänä sulatin pienimmän pannuni vahingossa hellalle, niin nyt voisin saada tämän uuden, olen kärsinyt rangaistukseni. Tuttava kysyy ihmeissään, kuinka olen onnistunut sulattamaan alumiinia. Korjaan että vain muoviosia, kuvaillen kuinka muovinen kahva tippuu hellalle. Puhumme siitä, mitä kaikkea olemme onnistuneet sulattamaan kotioloissa ja kuinka vaarsinkin pienten lasten vanhemmat kykenevät sulattamaan sitä sun tätä kotioloissa. (Olenko jo kertonut siitä, että n. 16 vuotta sitten, pystyin keittämään aamukahvini perinteisellä kahvinkeittimellä ja lämmittämään samaa kahvia vielä 10 tunninkin kuluttua mikrossa ja juomaan sen? Että sellainen kahvihifistelijä.) Tuttavani kertoi oman tarinansa neljästä lihapiirakasta ja valurautapannusta ja se sinetöi ostopäätökseni.

Kävelin seuraavaan palaveriin, A:n jokaviikkoisille päiväkahveille. Siellä saa myös keksiä. Keksiä juttuja ja syödä keksiä. Tiskatakin saa, jos haluaa. En syönyt keksiä, koska osallistun läskileirille, mutta keksin haluavani työhuoneen. Vaivihkainen ajatuskin saa sydämen (tai klitoriksen) pompahtamaan ja kädet nihkeäksi halusta. Kuulostaapa seksiltä, mutta siltä se tosiaan tuntuu. Istun pitkään ystävän työhuoneella, haistan tuoreen öljyvärin ja maalinesteet ja meinaan pakahtua, tekee mieli tarttua pensseliin ja osua sillä ensimmäiseen valmiiksipohjustettuun kankaaseen ja jäädä siihen. Jos kotona toimiikin neliön kokoinen yksityisalue, jolla lojuu lähes käyttämättömänä läppäri ja lankakerä (josta on purkautunut 190 cm kaulaliinaa), niin maalaamiseen tämä tila ei sovellu.

Kaikki tämä lyhyessä ajassa herännyt onni liittyy itseen ja sulkeutumiseen ulkomaailmalta, keskittymiseen rakkaisiin asioihin jotka heräävät kuin pitkästä Ruususen unesta. Välillä tekee mieli kirkua, mutta tyydyn toteamaan T:lle, että oon niin iloinen. Sitten taas sykähtää aivoissa. Välinpitämättömyys ja itserakkaus kukkivat ja ne tuottavat minussa usein ihmisrakkautta ja selvänäköisyyttä, fiilistelyä pienimpien mahdollisten asioiden parissa, värähdysten, värien, kuiskausten ja erimittaisten askelten ihmemaassa leijumista.

En  osaa selittää sitä vielä. Rakastan lapsekkaasti vähän kaikkea nyt (tietämättä tarkalleen onko se rakkautta ja välittämättä siitä). Mikään ole kovin työlästä ihmisyyden suhteen. Paitsi tiskaaminen. Teen sen heti seuraavaksi.

Saan Tekokuulta hienon ja sen mielestä hölmön kuvan tekstarina. Jokusen tunnin kuluttua Kummitus on kaupungissa, luultavasti Tekokuukin ja A vapaa kuin pulu. Ennen sitä ehdin kieriskellä kuin puudeli paskassa ja tiskata kaiken. Kent soi ja soi.


8.10.2017




Parasta ovat sienimetsät, sienet, pienet eksymiset ja kohmeesta raukeat sienikeitot juustokermalla. Lasiset purkit täynnä suppilovahveroita ja muita. Se on myöntymistä tulevalle, lupaus löytää havunneulanen keitostaan joskus tammikuussa.
Maantiet ja sienimetsät kättelevät. Hyrisen sammalikossa, upahdan kivikkoon, taitan nilkkani. Sitä on vaikea sulloa korkokenkiin, sellaisiin joita en ole käyttänyt vuoteen. Pääsen ne jalassa kuulemaan Ristoa ja yöllä rantojen kautta takaisin, taittumatta ja pysähdellen veden ääreen, katselemaan käännettyjä veneitä, kuuntelemaan mustunutta vettä ja hymyilemään itsekseni. Muistan mielelläni ne kaikki kerrat, kun olen pysähtynyt tälle rannalle, juoksulenkillä, itsemurhavalmiudessa, mattolaiturille (silloin kun se vielä oli), kuumalle kesäjäätelölle, kaatunut retkiluistellessani naamalleni, torkahtanut penkille, siivonnut ilotulitusten jälkiä lapsen kanssa (ja maksanut 10 senttiä jokaisesta raketinraadosta) käynyt baarin jälkeen Tekokuun kanssa uimassa tai varjoviinijuhlien jälkeen yksin. Ranta on täynnä pisteitä ja ohuena seittilankana niitten välillä on minä ja vuodenajat, vuodet. Tässä on hyvä huojua hetki paikallaan, rapakon vieressä. Pimeän keskellä ei ole kaamoksesta tietoakaan. Korkokenkäkävely tuntuu perseestä varpaisiin seuraavat kaksi päivää.
Teen pieniä alaviitteitä lähes tarpeettomaksi muuttuneeseen kaamosmanuaaliin, käyn kahvilassa istumassa, näen pieniä juttuja, imettäjiä ja lounastajia, kosteita silmiä, kirpparihypistelijöitä ja uusia ihmisiä. Yhdelle ja toisellekin puhun ääneen, aivan kuin olisin tullut pitkältäkin matkalta takaisin ja istahtanut tähän näkemään kaikenlaista mitä en aikoihin ole nähnyt. Kävellessä tekee mieli järjestellä lehtiä väriopin mukaan ja kerätä niiden tomuksi hapertuvia luurankoja aarteeksi.
Innostun lasten kanssa ongelmallisista asioista. Kuten siitä, miten avata säilyketölkki, kun sen päällä ei ole sitä rinkulaa josta vetää. Sanon että se on täysin mahdotonta. Ellei sitten satu tietämään mikä on purkinavaaja. Moni ei enää tiedä, mutta onneksi olemme tehneet digiloikan whatsuppiin. Siellä hallitsee yksisarvisten maailma. Lähetän sinne kuvan purkinavaajasta.
Kaamosmanuaali on täynnä herkkuja ja lihanhimoa. Kermavaahtoa ja marjoja, kaikenlaista kaalia, kääryleinä ja käristeenä. Ennen uutta Star Warsia, katson tippa linssissä Kotiseutua. Samalla tavalla täällä on ripoteltu syksyn sienisato sanomalehtipaperille kuivumaan. Muistan hämärästi millaisen vaikutuksen sarja elokuva teki minuun aikoinaan. Nytkin se liikuttaa, uudella voimalla. En ole enää se lapsi joka sitä ihmetellen katsoi.
Sitten kesken kaiken nuukahdan, kuin kosketusvaurioinen murmeli. Näen unta että istun parvekkeella valkoisella täkillä pehmustetussa tuolissa ja tupakoin hidastetusti. Sormissa on valkoisia pisteitä ja luulen niitä ensin taudiksi, mutta ei sentään. Olen täynnä pieniä valoja!

2.10.2017

Sepitteen magialla laimennettua todellisuutta


Eric Stolz

Rehuja

Syön 97 g suikaleiksi viipaloitua tuorekurkkua kuorineen ja juon puoli litraa vettä. Tämä on totuus. Oma totuuteni, mutta samalla totta.

Muusa ilmestyi eilen tyhjästä, kahvimaitolitra kainalossa. Ilahduin. Olin juuri tunnustelemassa uusvanhaa itseäni, joka on heräämisen jäljiltä vähän kihelmöivä ja virnuileva.

Huomasin, että tarvitsen tai olen kaivannut paljon sitä puhetta mikä välillämme käy. Ei tässä mitään ole menetetty ja laiminlyöty, täytyy vain tavata useammin. Toinen jatkaa lausetta kun toinen lopettaa ja pääsemme keskustelussa eteenpäin hyvin viitteellisillä arvoilla. Puhumme merkityksistä ja todellisuudesta. Katselemme puita ja lehtiä. Ne vain ovat. Usein niille tulee annettua valta olla jotakin muuta. Sellaista johon innoissamme lisäämme tuulen kuiskauksia tai sateen roisketta. Sillä ei ole mitään tekemistä lehtien todellisuuden kanssa.

Olen niin syvällä sepittelyssä, etten aina itsekään tajua tai muista, että on olemassa todellisempikin todellisuus. Sellainen verhoamaton ja usein tylsäkin, joka perustuu jonkin sepittämättömään olemukseen ja tietoon. Muusa osaa muistuttaa tällaisista asioista niin, ettei koko maailmankuvani posahda palasiksi.

Heräämiseni on siinä mielessä huvittava asia, että tässä samalla tulen nauraneeksi monelle asialle. Itsessäni. Ja vihdoinkin pitkään manaamani ilo ja rakkaus ja armo ovat läsnä, ainakin hetken. Tärkeintä on, että tunnistan niiden läsnäolon nyt. En edes jaksa ajatella mitään tunteita tai tuntemista, koska lähes kaikki käsissäni on jotenkin kummallista ja uutta. Pientä.

Puhuin suurista tunteista ja niistä selviämisestä. Ei täällä ole mitään mustia petoja minua vaanimassa tai tunteita jotka räjäyttävät vuoria. Tunteista on tullut pienoismalleja, minifiguureja. Tämä huojennus ei välttämättä kauaa kestä, mutta jos olenkin Liisa Ihmemaassa, olen samalla jättiläinen lilliputtien maassa. Kuulostan metaforaoraakkelilta, mutta se on luonteenomaista todellisuudelleni. Kirjoitettujen sanojenkin takana ja seassa on vielä todellisuutta.

Sumuviikon jälkeen ajattelin niitä ihmisiä jotka kirjoittavat sääpäiväkirjaa. Muistan lapsuudestani Yliopiston Almanakan, jonka sivuille joku kirjasi timpurinkynällä päivän sään. Lämmön ja kylmyyden, tarkisti pitääkö paikkansa auringon nousu ja lasku, oliko kala kutuaikataulussaan. Sellaisten merkintöjen tekeminen lienee tarpeellisuuden lisäksi rauhoittavaa ja pönkkää ihmisen osaksi jonkinlaista todellisuutta, sellaista turvallista ja rutiininomaista. Sää on, joka hetki. Säätä ei voi hallita, mutta sitä voi ennustaa, ennusteen paikkaansapitävyyttä voi tarkailla ja tutkia herkeämättä. Voi turvata ilmatieteen laitokseen, sääkarttoihin, tuntiennusteisiin ja vuoden keskiarvoihin. Se on hyvin todellista.

Itse olen alkanut merkitä ylös syömiäni ruokia ja energiansaantia. Olen pulleampi kuin koskaan. Koen hallitsevani ja jäsentäväni maailmani paremmin, kun merkitsen kaiken muistiin ja tarkkailen. Periaatteessa tämän tulisi johtaa tietyssä ajassa armottomaan pienenemiseen. Tähän mennessä se on johtanut kummalliseen kihinään kehossa ja mitä kauneimpaan uneen, jossa nuori Eric Stolz heittelee minulle makkaransiivuja. Kannatan yhä hetkittäistä todellisuuden poissulkemista.

28.9.2017

Tilastoitua räkää ja vähän oksennusta





Räkätautini on tykästynyt sumuviikon kosteusprosenttiin. En ole lähipiirin ainoa räkänokka ja parasta vertaistukea saan lainalapsilta. Olemme tilastoineet käyttämämme nenäliinat ja keskimäärin tämä flunssa kestää kaksi isoa pakettia nenäliinoja, yhden pienen, kokonaisen vessapaperirullan ja korvatulehduksen. Omani alkaa olla kokonaista vessapaperirullaa vaille valmis. Tosin korvatulehduksesta ei ole tietoakaan ja tuskin tuleekaan, sillä muistan kärsineeni siitä aiemmin tasan kaksi kertaa elämässäni. Paranemisprosentti on sata, vaikken pahimpina öinä uskonutkaan siihen. Seuraava huoleni ovat yrjötaudissa luokkaan harhailevat lapset. Nuo pienet ja sinnikkät basillit.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmin muutun mielipuoleksi, heti kun valvottuja öitä on kaksi. Teini on kiristänyt aamuheräämiset pysyvästi kohtaan 6:15. On aamuja, jolloin olen saanut juuri toisen silmäni suljettua, mutten henno luopua aamuhetkistämme. Pidän teiniä poikkeuksellisena olentona aamuheräämisineen, en ole elämässäni tavannut toista samanlaista. Muistelen aikoja, jolloin lapsi heräili tyytyväisenä neljän ja viiden välillä, hiippaili keittiöön ja kiipesi syöttötuoliin. Aloin varautua näihin aamuihin rusinoilla ja pähkinöillä tai muilla yllätyksillä, saadakseni puoli tuntia lisäaikaa. Lapsen yksityisyyden ja oman ajan kaipuu ei ole koskaan ollut poikkeuksellista tai yllättävää. Kasvattiäiti muistutti viime viikolla puhelimessa, että olen itse tarvinnut aina paljon yksinoloa. Puhuimme varmaan joulusta, siitä miten se minulle on luonteva hetki olla yksin ja rauhassa.

Teinillä on toiveita isänsä ja joulun suhteen, mutta isän toiveet on toisaalla. Olemme yrittäneet vähän puhua siitä, kuinka sanattoman ja selittämättömän pahalta tuntuu, ettei mahdu omaan perheeseensä ja miten siitä voisi puhua, kun tunteelle ei ole sanoja. Teini nieleskelee hylätyksitulemisensa, kääntää pahan mielensä torjunnaksi ja ivalliseksi välinpitämättömyydeksi. Minä yritän pitää äitihahmoani kasassa. Mikään tarjoamani vaihtoehto ei ole mielekäs. Vaikka voisinkin suunnitella mitä monimutkaisimpia tapoja {kuten kuulento} ilahduttaa lasta, niin yksinkertainen toive viettää joulua isän kanssa ja suvun kesken pysyy. Lapsi ei halua kuuhun. Yleensä teinillä ei tällaista ääneen lausuttua halua hengata vanhempien kanssa ole, joten pidän toivetta poikkeuksellisen arvokkaana. On vaikea sietää oma kyvyttömyyteni vaikuttaa tilanteeseen, mutta pidän enimmät mölyt mahassani ja sihisen ne äidille puhelimessa. Saan lisäoppia omasta riittämättömyydestäni. Olen riittävä ja korvaamaton, korvaamattoman riittämätön. Mitä aikuisia ja vanhempia maa päällään kantaakaan. Epäpäteviä kaikki.

Vaikka räkä vielä painaa, olen koko viikon ihmetellyt keveyttä ja väljyyttä, jota myrkyllisestä suhteesta irtiriuhtominen tuottaa. Kauna ja viha saattavat vieläkin palata, ehkä pieni lämpö tai sääli, mutta ne kaikki ovat niin pieniä, että niitä tuskin huomaa. Olen kyennyt siirtämään jopa kaamosmanuaalin sivummalle ja alkanut epäillä, ettei sen tarvitsekaan olla tämän konkreettisempi. Keveyden tunne itää siitä, ettei kukaan juuri nyt häiritse sydäntäni. Olen onnistunut siivoamaan kaiken paskan ainakin vähäksi aikaa ja tunnen itseni pitkästä aikaa vahvaksi, hyväksi ja rakkaaksi.

Saan pieniä onnellisuuskohtauksia - humahduksia - joiden keskellä olen Liisa Ihmemaassa. Johnny Depp tarjoilee teetä ja tiet ovat auki kaikkiin suuntiin. Jos ei tiedä minne on menossa, on aivan sama mennä minne vaan. Minä menen tekemään kaalikääryleitä.

23.9.2017

Lemmikkejä ja marmorikuulia







Yritin tainnuttaa itseni yön ajaksi, mutta se ei ihan onnistunut. Vielä neljän maissa tuijottelin pimeyttä ja laskeskelin pesemättömiä astioita, lajittelin särkylääkkeitä pikkuisiin päiväkohtaisiin kekoihin. Puhuin T:n kanssa pizzasta ja söin pizzaa. Puhuttiin varmaan rakkauden painosta. Siis silkasta läskistä. Fyysisesti tunnen itseni lähinnä asemalla seisovaksi höyryveturiksi. Henkisesti olo on kummallisen ilmava ja sellainen, että nyt ollaan sujut.

Kesäikävässäni kaivelin arkistoistani saaria ja hiekkarantoja. Löysin jonkin kuvan myös miehestä ja hymyilin, että olihan se tavallaan ihan söpö. Löysin jonkin muiston edelliseltäkin kesältä, enkä kokenut mitään pakahduttavaa. Kaikki paikatkin ovat taas entisellään ja minulla on aina uusi mahdollisuus mennä niihin. Koska olen myös mennyt, tiedän että siten syntyy uusiakin muistoja. Tähän mennessä ne ovat olleet enimmäkseen korjaavia. Yhtäkkiä kaikki tuntui kovin vaimealta ja yhdentekevältä.

Luulen, että omat rajani on sellaiset, ettei niiden venymistä voi aina estää. Sekoan tunteisiini, en osaa käsitellä niitä rauhassa ja silkan vihan ja inhon tunteminen on aina jotenkin kivuliasta ja kiellettyä ja johtaa huonosti vedettynä yleensä katastrofeihin. En tiedä onko se sen kummoisempaa kenelläkään muullakaan ja onko sen vuoksi syytä olla itselleen aina niin armoton. Kyvyttömyyttä on varmasti yhtä monta lajia kun ihmistäkin.

Kun ihmissuhteessa kaikki on kesken ja mätänemistilassa pitkään, kiihkoilen helpotuksen tunteen puuttumista ja syyttelen itseäni kyvyttömäksi ja keinottomaksi. Ruoskin ihan viattomia pikkutunteitani laukkaan, katkomaan jalkansa ja kuolemaan maantieojaan. Rajanveto on sellaista ritsalla ampumista. Sitten kun saan pöydän puhtaaksi, on olo kaikin puolin parempi ja helpottuneempi. Ei ole laukkaavia heppoja eikä kunnon ojiakaan missään. Kupla posahtaa puhki ja todellisuus näyttäytyy pimeänä ja vienosti maatuvan lehden tuoksuisena ja minä ihmettelen tilaa ja avaruutta ympärilläni. Että eihän tämä ollutkaan vaikeaa. Miksi en saavuttanut tätä vihan ja auvon sekavaa balanssia jo vuosi sitten? Nyt en aio kysyä, enkä aio vastata.

Lapsivesi meni ja maailma syntyi. Minä pääsin kynnysmaton hommista kuiville. Olen pahansuopa ja ilkeä, murhanhimoinen ja katkera. Mutta sittenpähän olen. Aion olla reilu itselleni ja antaa näitten tunteitten kukkia vielä hetken. Ne ovat nyt aika pieniä, sellaisia sinisiä lemmikkejä, eivät mitään lihansyöjiä. Tai sitten ne ovat marmorikuulia. Vierittelen niitä laiskasti edestakaisin lattialla ja näen kuinka arvottomia ne ovat. Tärkeintä on, että ne eivät ole enää yhtä minun kanssani, vaan sanoitettava pieni asia, voimaton ja tarpeeton. Jotakin mitä voin tyrkätä liikkumaan haluamaani suuntaan.

En tarkoita että lemmikit olisivat tarpeettomia. Ne ovat kauniita. Mutta ei niitäkään tarvitse sisälle tuoda.


22.9.2017

Maailman kaunein sätkäkone




Imuroin kynnysmatolta viikon aikana kertyneet koivunsiemenet ja mudan, hiekan ja leikatun ja kuihtuneen ruohon. Sitten seison sillä paljaine varpaineni, joista kynsilakka lohkeilee ja irtoaa. Punaista punaisella ja huoranpunaista huulipunaa, kosteusvoidetta ja turvavillatakki. Juon liikaa kahvia ja syön kourallisen särkylääkettä, tukin nokan sumutteella. Suihkussa yritän haistaa kookoksen, mutta se ei vielä onnistu. Kaadan Kurt Cobainin päälle yliannostuksen c-vitamiinia. Tiskipöydällä ja altaassa lojuvat ainakin viikon tiskit. En jaksa seistä niin kauaa, että saisin ne tiskattua. Kaamospesää ei rakenneta näin.

Kaamosolosuhteiden rakennustyö tapahtuu järjestelemällä. Keksin sen kun astuin T:n siistiin ja harmoniseen kotiin syömään artisokan sydämiä, liikaa suklaakakkua ja hihittämään. Meillä on nyt äänitiedosto, joka sisältää pätkän ensi-iltajuhlallisuuksien paneelikeskustelusta. Suurin osa keskustelua on orgastista ääntelyä, jollaista voi synnyttää vain harras suklaakakun ja skumpan lapioiminen. Yliannostus saa meidät puhumaan ranskaa. Se on hauskaa, sillä kukaan meistä ei todellisuudessa puhu sitä.

Kielilläpuhumisen lisäksi puhuimme siitä kielestä jota ei voi kääntää, taiteesta, ammattilaisuudesta, Kiimingistä ja korpisoista. Kollektiivisessa sätkäringissä näemme kotkan lentävän ylitsemme. Se saattaa olla lentokone, mutta emme anna sen ajatuksen häiritä syvää luontokokemustamme. E sanoo että olen maailman kaunein sätkäkone. Se on kauniisti sanottu. Puhumme isistä ja äideistä, suvuista ja iästä, lapsista ja matkustamisesta. Tekee hyvää kuulla puhetta vanhemmista ja siitä kuinka suhde heihin ajan myötä muuttuu. En tule koskaan itse kokemaan sitä, joten saan istua hiljaa ja kuunnella. Avarrun vähän. Aukean. Olen hetken aikaa surullinen siksi, että koen tietäväni monista asioista häviävän vähän. Se on samalla lohdullista ja ahdistavaa. Olen tavanomaisen arkisella tavalla turvassa. Kaipaan tätä lisää ja aion sallia tämän itselleni.

Väkivaltaviihteen lisäksi olen tehnyt itselleni välttämätöntä väkivaltaa ja riuhtonut irti pakkomielteisestä mukarakkaudesta mieheen, valheista, ghostaamisesta, katteettomista lupauksista, kosinnasta ja aina uudelleen muotoilluista rakkaudentunnustuksista ja niitten nopeasta perumisesta. Ne ovat itse syöneet itsensä, purreet, nielleet ja oksentautuneet niin monta kertaa, että minusta on tullut turta. En väitä, että olisin selättänyt omat ristiriitaiset tunteeni, mutta jotenkin ne ovat järjestyneet väljemmin. Se tuntuu kaamosmanuaalissa. Olen liian usein ollut pitkämielinen kun on ollut kyse loukkauksista ja kaltoinkohtelusta. Siis sellaisesta, josta pääsisin eroon vain astumalla askeleen sivuun tai ymmärtämällä, että saan kuunnella omia tunteitani, kuulla niiden varoitukset ja reagoida niihin, enkä voi hallita kenenkään toisen tunteita. En muista ajatella, ettei minun tarvitse olla syntipukki ja hirviö. Pysyn mielelläni hirviönä, mutta päätän itse miltä etäisyydelta ja millä volyymilla. En voi pakottaa ketään, mutta itseäni voin vähän ohjailla oikeille raiteille.

En myöskään usko, että kykenisin saamaan jonkun ihmisen juomaan itsensä hengiltä, saati sitten pysäyttämään sellaisen toiminnan. Minulla ei ole samanlaista valtaa ja voimaa kuin alkoholilla on. Olen pelastanut itseni hellyyden ja rakkauden mielikuvilta ja vaihtanut ne järeämpään, todellisuuspohjaiseen aseeseen. Mielikuvissani mies on muuttunut harhaiseksi ja epäluotettavaksi, haisevaksi olennoksi, joka aamuseitsemältä, selinmakuulla, kaataa punaviiniä ohi lasin suoraan päällensä, kuolaa ja yökkää punaista viinivaahtoa ja korjaa näin oloaan, kunnes kykenee yhteen tai kahteen järjelliseen lauseeseen. Toinen niistä liittyy todennäköisesti persepanoon.

Mielikuvaharjoittelu tosiaan auttaa. Nyt mikään ei ole enää kiinni minusta, minun syytäni tai missään tekemisissä kanssani. Jos Jung pääsisi tähän väliin aukomaan päätään, se ihmettelisi mistä tänne on ilmestynyt tällainen tyhjä huone?

Kaamosolosuhteiden järjestelyyn kuuluu tulevan väljyyden ja kynttilänlämpöisen eskapismin lisäksi todellisuutta, joka sisältää oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa. Puheen ja hiljaisuuden vuorosointua, suklaakakkua, ajattelua, kosketuksia, oppimista, rakkautta, hyvää ruokaa ja hihitystä.