27.2.2013

Maine, hellyys tai lihakeitto



Keväinen palmu 

Myttyjen ja tollojen viikko. Onneksi on musiikki. Petri Nygård ainakin kuulostaa olevan ja Kari Tapio. Mä olen kuunnellut niitä tänään puoli seiskasta asti. Lapsi on ollut yhtenä myttynä jo viikon, vuotanut verta ja räkää ja ollut suloinen kuin sipuli. Kissa on vaihtanut kukkiin mullat ja mököttää peittojen ja lakanoitten alla. Mulla on ollut kolme päivää kaktuksen piikki nenässä. Keväinen palmu on lapsen ja Pilvin ansiosta kunniapaikalla keittiössä.

Ulkona on vetistä ja esikeväistä. Mummot seisovat tiukissa muodostelmissa liukuportaiden alla ja päällä ja kansoittavat tuulikaapit. Tänään näin sotalesken kaivavan edesmenneen puolisonsa lomapakostaan, seisahtuvan. Juuri siinä kohtaa kun liuku loppuu portaista. Sihisin vain vähän.

Olen päättänyt olla sihisemättä liikoja. En halua samaistua liiaksi niihin ylikypsiin olentoihin, joita olen aistinut viime aikoina omillakin huudeilla. Väsyneitä ja kateellisia naisia. Vinkuvia, naukuvia ja valittavia. Sellaisia joille mikään ei ole koskaan hyvin tai kaikki hyvä mitä muille tapahtuu on hyvää joka jää heiltä saamatta. Maine, hellyys tai lihakeitto. Ihan sama, kaikki vääryydet ovat yhtä suuria ja julkeita. Ei ihme, että lässähtäneen perheen heikkomunaiset miehet jättävät kodin ja etsivät jotain vähän pirtsakampaa tilalle. Käyvät vähän vaihtamassa multia tuolla jossain. Muutaman kohdalla on tehnyt mieli kertoa vaikka ranskalaisilla viivoilla, mitä on meneillään. Koska se vähentäisi niitten epätietoisuutta ja helpottaisi niitten elämää, niin en viitsi. Sellaista on naistentautinen solidaarisuus.

Mä en ole itse koskaan ajatellut, että jonkun pitäisi arvostaa minua ja tekemisiäni tai vaikka pitää minusta. On ollut ihan tarpeeksi työlästä hyväksyä itse itseni ja rakastaa oikein kunnolla ja siinä sivussa tehdä mitä huvittaa. Mitä vittua marista turhasta, kun elämä kestää tasan kärpäsen paskatauon verran ja sen jälkeen olet pölyä.

Onneksi on omat ihanaiset naiset. Sellaiset joita ajattelee omikseen, vaikkeivat olisikaan. Olen salaa iloinen niitten kauneudesta tai kauheudestakin. Lempeydestä ja hulluudesta. Tekisi mieli istuttaa niitten maailma täyteen kaikkea hyvää ja suklaapuita. Alkaa Jumalaksi. Jumalattareksi.

Kerroinko mä että olen viidettä päivää huumekoukussa? Unohdin varmaan tässä fiilistellessä. Mä tipuin tuolilta lauantaina ja kävelen vähän huonosti. Mun perse kaipaa vankkaa ja hierovaa kättä, mutta koska sitä ei ole saatavilla, työnnän sinne relaksantteja. Voi että ne on hyviä.

21.2.2013

Kielikylpyjä ja kolme litraa töitä



Savo tunkeutuu muhun kuin tikku paskaan. Missä muuallakaan kuin kaupan kassajonossa (3 henkeä, n.20 min), jouduin antamaan kielinäytteen. Kieliongelma nousi esiin, kun kantaväestön edustaja rouvineen jäi arpomaan sen välipalikan kanssa, joka asetetaan erottelemaan ostokset toisistaan.

Herra Savolainen heilutteli palikkaa silmieni edessä ja kysyi että kumpaa saisi olla? Totesin, että seuraava asiakas är väldigt bra men nästa kund passar också. Siitäkös savolainen riemastui. Hän kysyi mitenköhän se savoksi kääntyy? Sanoin etten tiedä, kun en osaa kieltä. Rouvakin innostui  pahoittelemaan ja herra lohdutti, että kyllä sen oppii, muljauttelloo vaan ja siinä se sitten on. Yrityksistään ja kielitestin kestosta huolimatta, alkuperäisväestö ei saanut paikannettua minua mihinkään. Lohdutin puolestani heitä, kertomalla etten minäkään osaa alkuperäistä murrettani, saati sitten kirjakieltä tai mitään muutakaan kieltä niin, että minut voisi sen perusteella tuikata kartalle. Tunnustin asuneeni täällä jo vuosia, oppimatta yhtään mitään.

Se on vähän surullista. Ettei ole kieltä. Tai jotakin paikkaa mihin mennä ja palata. Sellaista jossa olisi maat ja vedet tai vaikka koti. Todellisuudessa en kyllä jaksa paljoakaan surra sitä. Mitä enemmän on kiinteätä omaisuutta jonka pariin palata, sitä enemmän on velvollisuudesta johtuvia paluita ja huolehtimista. Ei minun vanhemmillanikaan ollut, eikä kumpikaan heistä edes tunnu kaipaavan sellaista. Mitäpä kuollut kaipaisi? Ja minulla on maailma täynnä paikkoja joihin palata. No ainakin yksi tai kaksi paikkaa. Ei niin että palaisin. Ei tarvitse. Sinnekin voi palata, missä ei ole koskaan käynyt.

Seuraavaksi mä jäin kahvilaan mottiin. Tarkoitus oli vain vähän kahvitella, mutta ennen kuin tajusinkaan olin töissä ja kahviorgioitten keskellä. Piru minut periköön. En edes muista mistä puhuimme, sillä näen kuvia oksentelevista perheistä ja roskakasoista joista työntyy raajoja. Kaipa me jotain säästä puhuttiin.


20.2.2013

Salasana omaan päähän


Olen huolestunut särähtäneestä päästäni. Olen pumppaillut sen täyteen lääkkeitä ja nukkunut päiväunia viimeisen 48 tunnin aikana useasti, mutta nyt tilanne vaatisi vähän morfiinia tai jotakin uudenlaista voitelua. Olen nähnyt lisää päiväunipornoa, sellaista pehmoisen pumpulista, vähän masentavaa. Naama punaisena saa kaduilla kävellä päiväunipartnereitten kävellessä vastaan. Paitsi etteivät ne kävele. Jung saattoi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä todeta, että elän uneliaassa ilotalossa ja seinät kaipaisivat vähän maalia. Punaista ja keltaista.

On tarpeellista vältellä ihmiskontakteja. Ainakin jonakin näistä päivistäni kuvittelen välttyväni. Ne pakolliset, joille on varattu aika, tuhrittu kalenteriin, ajanvarauskorttiin, kirjoitettu kauppalapun taakse tai soitettu, on säilytettävä ohjelmassa. Ne joista tulee lämmin olo säilyvät itsestään. Ne jotka jauhavat omaa paskaansa ja imuroivat kaiken hapen ympäriltään, saavat olla. Bordelli on suljettu.

Öisin katselen korealaisia rakkauselokuvia, koska niissä ei esiinny kovin montaa tuttua, jotka sitten pääsisivät tunkeutumaan pumpuliuniini. Samalla yritän muistaa salasanan omaan päähäni.

Aamuisin haluan pois. Kuvittelen ja toivon istuvani autossa läpi pimeän Suomen, ajovalot, valaisemattomat ja hiljaiset suorat kohti pohjoista, juomakelvoton kahvi, kesäyö, kaikki sellainen, mustuus, musiikki ja rössypottu, jatkuva talvi. Se on hyvin kokoava ajatus, vähän samanlainen kuin ryynimakkara lohturuokana.

Muistelen että olen menossa Kainalosauvan kanssa kahville. Täytyy siis heräillä vähän. Toivottavasti en paru (isoon) ääneen.

Pornounisoittolistalla:
Keba – Ihmispeto

16.2.2013

Treffit Jungin kanssa



Mulla saattaa olla juoksuaika. Tai sitten universumi viittilöi mulle varoitusmerkkejään. Tai yritti heittää mua asteroidilla päähän. Olen nähnyt kolmena yönä peräkkäin unta miehistä. Eri miehistä. Onneksi mun ei tarvitse nähdä niitä livenä missään. Unet on olleet ahdistavia. Miehet ovat olleet pahalaatuisia pipipäitä ja häiriköiviä hulluja.Yksi oli pukeutunut klovniksi ja se tanssi. Sitä jatkui kaksi yötä. En viitsi edes kysyä universumilta, että mitä nyt on meneillään. Toinen mies oli kasvanut ihan kamalan isoksi ja pitkäksi. Mä en kuullut mitä se puhui, kun se oli niin korkealla ja huojui tuulessa.

Mulla saattaa tänään olla treffit Jungin kanssa. Ennen sitä käyn kuitenkin vetämässä päiväkännit avajaisissa. Will you be my Valentino?

13.2.2013

Hyvä meidän koulut ja hyvä meidän opettajat! Hurraa!


Eilisiltana suomen paskimmalla keskustelufoorumilla käynnistyi lähintäkin piiriä koskettava uhkasessio. Ilmeisen keskenkasvuinen ja munakarvaton, energiajuomin kyllästetty pikkupaska, joka vielä puolenyön aikaan sai iskältä luvan postailla Vauva-lehden av-palstalle pahaa oloaan, päätti nakertaa lintukodon turvallisuutta sanan säilällä ja vielä ysimillisellä päälle. Sama es-jonne oli samalla asialla ja samalla palstalla jo sunnuntaina. Tuolloin kohteina häämöttivät Helsingin Käpylä ja Kamppi.

Vauva-palsta on kauneimmillaan kipakasti moderoitu aarrearkku, josta löytää aina asiatonta makusteltavaa. Kyseinen viesti sai kuitenkin roikkua nosteltavana useamman tunnin ja kerätä "ota lääkkeet"-kommentteja.

Es-jonnesta huolimatta laitoin lapsen aamulla kouluun. En tietenkään sinne mistä piti olla taivaaseenlähtö tänään klo 13, vaan yhteen toiseen. Parin tunnin sisällä sain lukea verkkolehdistä, että muissakin kouluissa pannaan verhot ja ovet kiinni. Että ilmassa on paniikkia ja hysteriaa. Joku ope itkee ja vanhemmat hakevat lapsia koulusta kesken päivän. Että kaupunki on ihan sekona.

Soitin kouluun ja sieltä vastasi rauhallinen äiti-ihminen. Opettajia oli juuri tiedotettu asiasta. Lapset viettivät välituntinsa normaalisti ihan pihalla. Ovet olivat kyllä lukossa, mutta pääovet normaalisti auki. Pääovilla oli vahdit. Koulutyötä tehtiin lukujärjestyksen mukaan eikä kukaan ollut paniikissa, hermostunut tai sekaisin. Päätin että haen lapsen heti, jos paniikki tai huolestuneet vanhemmat säntäävät paikalle mesoamaan. Ilmeisesti kukaan ei sännännyt. Lähetin pojalle viestin, vaikka tiesin, ettei se sitä näe ennen koulun loppumista. Kännykäthän on kiinni koulupäivän ajan.

Vikan tunnin jälkeen soi puhelin. Poika soitti, että mikä se ihme viesti oli? Ja vähän nolona, että olitko sä äiti kännissä!? Minä siihen että en ollut, tarkistin vaan teidän koulun tilanteen. Pojalla ei ollut minkään valtakunnan hajua mistään. Ei lukituista ovista, ei vahdeista ovella, ei verhoista ikkunassa, ei mistään. Ei mitään. Se oli suorittanut viimeiset tunnit pulkkamäessä ja kuulosti punaposkiselta ja riemukkaalta. Sillä oli kiire lopettaa puhelu ja jatkaa kavereitten kanssa päivää.

Hyvä meidän koulut ja hyvä meidän opettajat! Hurraa!

Vähän on meininki muuttunut omista kouluajoista. Pari valittua tekoa listaisin tähän mielelläni kohdistumaan uhkaajaan. Iltapäivälehdistöltäkin pitäisi löytyä malttia jättää tämmöinen paska isommin uutisoimatta.

12.2.2013





Tänään mun piti leppoistaa mun elämääni. Tein sitä enimmäkseen pyykkituvassa. Mua ei oikeastaan huvittanut tehdä kenenkään eteen yhtään mitään, varsinkaan itseni, mutta puhdas pyykki on sellainen asia, jota voisi hätätapauksessa vaikka syödä.

Tietäähän sen mitä siitä seuraa kun mä alan kunnolla downshiftailla. Tai ei oikeastan tiedä vaan huomaa sen vasta kun seisoo keskellä keittiön lattiaa, itkee ja huutaa ja karjuu puhelimeen, sitten seinille, sitten lapselle ja sitten ihan vaan itselleen. Lasten keskuudessa niitä kai kutsuttaisiin itkupotkuraivareiksi, mutta kun nainen 43 vuotta, heittäytyy elämänsä keskiöön, sitä voi ihan hyvin sanoa downshiftaamiseksi. Mun elämä leppoistui valtavasti. Kuin pimahtanut ja räkää vuotava kaksivuotias marketin lattialta, mäkin menin päikkäreille. Voi olla etten nuku enää ikinä, niin makoisat oli mun unet. Lapsen kanssa varovasti puhuttiin Manaajasta.

Eilen mä leppoistuin keksimällä ihan omasta päästä leivän, tai rieskan, tai jonkun letun, mitä lie. En muista enää mitä laitoin siihen ja kuinka paljon, mutta jauhoja ja suppilovahveroita rouheena, ja kuivahiivaa ja vettä ja currya, vähän sammalta ja jokusen havunneulasen ja ilmeisesti pari pientä eläintä. Kaulin ne letuiksi ja paistoin uunissa. Ne kohosivat pikkuisen, joten tuoreeltaan leipä ikään kuin halkesi itsestään ja sinne saattoi latoa voita täytteeksi. Hyvin kätevä ruoka. Kun sain sitä syödäkseni, olin hetken Intiassa tai missä lie Balilla. Lopputulos vastasi mielikuvaani. Usein mulle käy näin ruokien suhteen joissa on sieniä. Johtuu äidinmaidosta. Tosin en aikanaan saanut paljoakaan äidinmaitoa, mutta sieniä sain. Korvasieniäkin, vähällä ryöppäämisellä.

 Ihmekös minusta onkin tullut.

9.2.2013

Hip hei




Viikko on valunut ylitseni kuin vesi hanhen selästä. Mulla on selkeitä ongelmia ajan kanssa. Kun sen niputtaa 24-tuntisiksi pötköiksi, joiden sisällä tehdään työtä, nukutaan ja syödään, mä joudun ongelmiin. Varsinkin tällaisina viikkoina, kun työtä ei ole ja samalla sitä on niin vitusti että veri lentää korvista.

En luo mitään, en ajattele mitään, en fiilistele, suoritan vain. Elän sellaisen rytmin mukaisesti, jossa nukkumaan mennän suoraan näppikseltä, kaatumalla selälleen faaraomaisen suljettuun asentoon ja laitetaan koneen herätyskello soimaan neljän tunnin päähän. Puhelin laitetaan soimaan myös neljän tunnin päähän ja herätyskello. Kyllä, ostin kolmen egen herätyskellon jo joulukuussa. Käytän sitä harvoin, sillä en herää sen soittoon, mutta en saa nukuttuakaan sen naulatessa aikaa sekunnin tarkkuudella. Pahimmillaan herään koneen piipitettyä kolmatta tuntia, herätyskellosta puretun patterin painaessa otsaluuta.

Parhaiten suoriudun unohtaessani ajan. Nyt minä nukun. Nyt minä herään. Oho, patteri otsassa. Nyt minä en katso kelloa. Nyt minä juon kaksi pannullista kahvia. Oho, kaatui pöydälle. Nyt minä kirjoitan. Nyt minä katson tässä välissä yhden elokuvan. Oho, kello on neljä aamulla. Oho, katsoin kelloa. Nyt on kiire. Nyt minä istun ja tuijotan. Nyt nousen seisomaan ja venytän kämmenet lattiaan. Nyt minä kävelen.

Maanantaina minusta tuntuu aina, että aikaa on ihan loputtomiin, sitä on ollut, sitä tulee olemaan ja itse uiskentelen kuin joutsen halki aikain, liukuen kohti perjantaina häämöttävää deadlinea höyhenenkevyesti ja sulavasti.

Kaikki jää paikoilleen. Kahvitahrat tiskipöydälle, lautaset ympäri asuntoa, peitot ja tyynyt kasoiksi paperin sekaan. Puhun ääneen, mutta enimmäkseen naukuen, sillä ainoa huomiotani vaativa olento on kissa. Höyhenenkeveys on totaalisen hukassa.

Ja sitten olenkin valmis jo torstaina. Silmien ympärillä on paljon ylenmääräistä mustaa ja polviin sattuu liikkumattomuus. Mulla on vuorokausi vapaata, jonka käytän tuijotteluun ja virnuiluun. En tee mitään. Ennen lapsen saapumista potkin pakastettujen minituulihattujen silvotut pakkaukset pahvikasojen suuntaan ja suihkutan vahvasti kevätkukilta tuoksuvaa pesuainetta ilmaan. Kerään kahvikupit vessasta ja naamioin tiskikasan näyttämään tuoreelta. Joskus ihmettelen, että pääsisin helpommallakin, esimerkiksi vain tiskaamalla.

Viikon aikana tapahtuu hyviä asioita.Yritän vähän tuntea iloa, mutta se menee ohi ja hukkuu suoriutumiseen peitto- ja pahvikasojen seassa. Kaikki on minulle yhä sama kuin ei mitään.

Nyt olen jo vähän iloinen. 9 tuntia unta putkeen ja olen taas ihan uusi. Sain kahdeksi kuukaudeksi taiteilijaresidenssin Espanjassa käyttööni. Vielä maanantaina hikolin rahoituksen perään, mutta nyt ei ole mitään hikoiltavaa. En vain ehdi ajatella koko asiaa, en vielä vähään aikaan, mutta sitten kun ehdin, lupaan vetää ihan oman ajantajuni mukaan. Siitä tulee hauskaa.

Jippii ja hurraa hip hei. Ei ihan vielä irtoo, mutta kohta....



3.2.2013



Mä istuin eilen kahvilassa ja kuuntelin yhtä vanhaa pariskuntaa. Se nainen teki mut hulluksi. Se puhui taukoamatta sille miehelle ja pakotti sen tekemään ratkaisuja joita mies ei halunnut tehdä. Toisaalta se mieskin teki mut hulluksi olemattomuudellaan.

- Otatko sä kahvia?
- Otan.
- Minkälaista kahvia?
- No ihan tavallista kahvia. Mustana.
- Otatko sä jotain erikoiskahvia?
- En kun tavallista mustaa kahvia!
- Otatko kermaa siihen?
- En!
- Ota tuota ruiskääretorttua?
- En, kun ihan tavallisen kahvin vaan. Mustana.
- Otatko siihen kermavaahtoa päälle? Siihen saa kermavaahtoa päälle.

Mies ottaa.

- Aiotko sinä syödä sen?
- Malta nyt. Juon tätä kahvia nyt.
- Anna minä maistan sitä...

Nainen söi miehen kääretortun josta jätti jämät miehelle ja mies niistä jämistä jämät naiselle. Nainen söi samalla oman laskiaispullansa. Jakamatta.