29.9.2018

Just hyvä


Olen jatkanut metsän kartoittamista yksin ja T:n kanssa. Mehevimmille (sieni)paikoille teen Blair Witch Projectin innoittamana salaisia merkintöjäni. Varsinaisten merkkien lisäksi on tehtävä valemerkkejä, joiden tarkoitus on hämätä pahimpia sunnuntaisienestäjiä. Merkeistä huolimatta ammattilaiset osaavat lukea maastoa, joten varsinaiset merkit viittaavaat johonkin paikkaan n. 500 metrin säteellä ja valemerkit viittaavat minne sattuu. Tämän lisäksi täytyy tietenkin ajatella, itkeä, ihailla maailmaa ja sienestää. 

Nämä metsäytymisen oheistoiminnot tekevät päivistä pitkiä. Kahdeksan tunnin harhailu kuusikossa vastaa täyttä työpäivää. On yhä vaikempaa löytää takaisin kotiin tai lähimmälle bussipysäkille ennen pimeää. Viimeksi maanantaina eksyin. Erehdyin ajattelemaan omiani ja yhtäkkiä en tiennytkään missä olin. Muistelin helikopterin pitäneen minua joskus hereillä, kun onnetonta mummoa etsittiin syyspimeällä. Onko nyt minun vuoroni saada kyyti kotiin?

Ajauduin lopulta ulkoilureitille, joka nousi yhä vaan ylemmäs. Reitille ilmestyi riutuneita lenkkeilijöitä, joista tuskaisimmat juoksivat mäkeä ylös. Heti kun näytti siltä, että päästään taas tasaiselle, ylämäki otti itseään niskasta kiinni. Lopulta pääsin hyppäämään sivuun ja löytämään joukkoliikenteelle suotuisan tienpätkän.

Olen viikon sisällä tavannut paljon erilaisia sienestäjiä. Ensimmäinen oli mukava nuorimies, joka jostakin syystä piti puhelinyhteyttä auki ulkomaailmaan koko keskustelumme ajan. Varmaankin intohimoiseen etäsienestäjään. Kuulin ensin pelkän äänen. Mies hykerteli ja kehui puhelimelleen maastoa. Ääni vaikeni hetkeksi ja yhtäkkiä tyyppi seisoi vieressäni, onnellinen hymy huulillaan ja kysyi löydänkö mitään. Säikähdin ja tunnustin löytäväni vaikka mitä. Keskustelimme aika pitkään ja vertailimme saaliita. Kun erosimme, mies nosti puhelimen takaisin korvalleen! Etäsienestäjä oli kiltisti odottanut puhelun jatkumista. Mies vaikutti syöneen sieniä ennenkin tai sitten se oli pilvessä. Minua alkoi naurattaa ajatus sienestämisestä pilvessä. Sen on pakko olla hauskaa. Kaksi tuntia myöhemmin se seisoi samalla paikailla, yhä puhelimessa.

Toinenkin mies sai minut säikytettyä. Se hyppäsi pusikosta polulle, pyörän ja repun kanssa ja huusi samalla isosti, että terve! Se oli sellainen perussavolainen pappa, joka oli reipas ja epäsuora, joten jätin huomiotta sen neuvomat sienipaikat. En myöskään hennonnut kertoa, että sille on syy, miksei tästä rinteestä ole vielä irronnut saalista. Yritin perääntyä hissukseen, mutta pappa ja pyörä tulivat aina pari askelta lähemmäs, eikä puhe lakannut. Se puhui sienistä kuin kaloista ja kertoi minkä mittaisia oli mistäkin löytänyt. Pelkäsin papan lähtevän mukaani, joten onnittelin täydestä repullisesta vahveroita ja punnersin ylämäkeen kuin hirvi. Jälkeen se lopulta jäi, hymyillen ja reppunsa hihnoja kiristellen. Se huusi vielä perään, että tämä on seitsemäs sinetti, tai jotain muuta bergmanilaista. 

Paras kaikista on pariskunta, jota en halua tavata. Väistän ne aina tarpeeksi kaukaa. Naisella on pinkki ulkoilupusero, joka erottuu kauas. Ennen sitä kuulen äänen. Pariskunta huutaa toisilleen metsässä. Mies huutaa, että tuolla niitä pitäisi rinteessä olla, siellä on sammalta ja kuusia! Nainen huutaa kaikkea ja pulputtaa jatkuvasti, sättii miestään ja kiroaa kivikoita. Selväksi on tullut, etteivät ne ole löytäneet sitä mitä etsivät. Luulin niiden etsivän suppilovahveroita, mutta kun jälkemme kohtasivat samalla polulla, huomasin järjestelmällisesti murskatut pikkuruiset suppilovahverot ja mustatorvisienet. Ehkä pariskunta etsii vain itseään.

Kylmin kohtaamiseni oli tänään aamupäivällä, hiljaisessa metsässä. Sellainen parrakas, moittettomaan mustaan retkeilyasuun pukeutunut ja patinoitunutta koria sirosti käsivarrellaan kantava (hipsteri)mies. Hands free mahdollisti tehokkaan ja äänekkään projektisuunnittelun ja samanaikaisen säntäilyn sinne tänne. Väistin miestä kahdesti, ennen kuin sain sen eksymään korpeen. Toinen kohtaaminen oli jo niin lähellä sitä, että meidän pitäisi tervehtiä toisiamme, että meinasin luovuttaa. Onneksi en luovuttanut, sillä hiippaillessani syvemmälle ryteikköön, löysin syksyn suurimmat mustatorvisienet. Suurinta niistä voisi käyttää salaattikulhona. Lämpenin taas.

Tulen hyvin toimeen metsän ja luonnon kanssa. Pidän siitä miten eksyn ja unohdun. Ei tarvitse meditoida jalat ristissä suitsukkeiden sauhutessa ympärillä. Ei tarvitse mennä salille pumppaamaan sarjoja tai baariin nollaamaan aivojaan. Ei tarvitse etsiä itseään eikä enkeleitä tai yksisarvisiakaan, kun tietää suunnilleen missä on ja hahmottaa minkä kokoinen osa on tätä kaikkea. Tänä syksynä on tärkeämäpää kuin koskaan, että minulla on alle kymmenen minuutin bussimatka luonnonsuojelualueen ulkoreunalle. Se rajaa minut myös eroon ihmisistä, jotka ovat taas herkimmillään: Varisevia ja hauraita, valokuvassa tärähtäneitä. Vaikeita, väsyneitä ja vähän surullisia. Nyt jos koskaan, tuntuu kaikilla olevan tämänsä.

Minä seison vähän sivussa, toisessa kädessä sieni ja toisessa kahvikuppi. Tiedän suunnilleen ketä ja mitä rakastan. Minua pitäisi rakastaa vähän enemmän, mutta metsä korjaa sitäkin puutetta. Siellä armo varisee päälleni yhdessä sateen, havunneulasten ja hämähäkinverkkojen kanssa.

Mietin illalla mitä Ritari Ässälle kuuluu ja missäköhän se nyt on. Kun suljen silmät, olen Kittilässä. Hymyilen kesälle ja kaikille niille muistomerkeille, joita emme matkan varrella nähneet. Käyn varta vasten katsomassa sen fb-seinää. Siellä ei tietenkään ole mitään. Sen profiilikuvassakaan ei näy mitään. Ajattelen, että olisi kiva nähdä sen silmät. Voinhan minä lähettää viestin, näkee se sen sitten joskus, kun palaa sivistyksen pariin. En ehdi edes aloittaa, sillä kymmenen minuutin kuluttua siltä tulee viesti. Universumi tekee sen taas!

Puran vähän ihmisten tärähtäneisyyttä, suruja sun muuta. Muistutan, etten pidä häntä mitenkään sekopäisenä. Ennemminkin virkistävänä poikkeuksena. Se on helppoa, koska välimatka on turvallinen. Ritari Ässä sanoo, että toistaiseksi on. Apua, se tulee tänne! Ilahdun ihan kamalasti ja kaikki kirjaimeni menevät sekaisin ja nukahdankin vasta aamuyöllä. Ritari Ässä ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista murhetta, paitsi sellaista melankolista kaipuuta ja haikeutta aina lähtiessään. Se on ollut juuri ja juuri siedettävää.

 Alan heti murehtia ääneen T:lle. Mitä jos minä rakastun siihen kohta? Mitä jos tulee taas ikävä? Mitä jos sekoan? Ikävä kyllä ilo puhaltaa kysymykseni tuulen mukana taivaisiin. En halua esittää näitä kysymyksiä tai saada vastauksia. Eihän mitään vastauksia ole. Näin on just hyvä.



19.9.2018

Mene metsään



Aika kuluu ilman sanoja. Vietän sitä metsässä. Yllättäen siitä on on tullut viime viikkojen pysyvä motto: Mene metsään. Olen mennyt, aina kun olen voinut. Katson kartasta sopivan paikan, etsin lähimmän bussipysäkin, pakkaan taskut täyteen tupakkaa ja pullovettä, sieniveitsen ja suklaapatukan. Tai sitten pakkaamme T:n kanssa auton ja ajamme minne sattuu. Haemme noutokahvia ja ryynimakkaraa retkievääksi ja pinnistelemme, että tajuaisimme lähteä pois ennen pimeää.

Kotona pyykkivuori kasvaa ja tiskit homehtuvat altaaseen. Lattialla leijuu muutaman viikon pölyt. Niiden kanssa sekoittuvat metsästä tänne kulkeutuneet havunneulaset ja pienet hämähäkit ja kärpäset, joita kissa napsii välipalaksi. Kaikilla tasoilla kuivuu suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Pakastinarkku nielee kantarellit ja kehnäsienet. Lapsi valittaa rouskujen keitinveden katkua.

Kävelyretket pitenevät. Googlen kartta väittää minun kuljeskelleen seitsemän tuntia ylös alas kivikkoisia kalliorinteitä. Vastahan minä tulin. Kuljen mieltäni tiiviimmäksi, ettei se harottaisi joka suuntaan. Tai että se harottaisi vähän tasaisemmin useampaan suuntaan. Stressaan aivan liikaa elämää ja kuolemaa.

Äiti on sairas. Ihan kamalan sairas. Olen joskus ollut tyytyväinen siitä, että olen saanut haudata molemmat biologiset vanhempani. Kumpikin lähti yllättäen. Kumpaakaan en osaa kaivata, muuten kuin sellaisena ajatuksena vanhemmuudesta jota olisin joskus toivonut ja tarvinnut. Sellaisena, jota joskus ikävöi, kun kuulee ja katsoo ihmisiä, joilla vielä on vanhemmat. Minähän olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on myös toiset vanhemmat. Ne varsinaiset kasvattajat. Äiti on viimeinen ihmiseni, joka on ollut aina. Se tietää millainen olin kahdeksanvuotiaana, kuusitoistavuotiaana ja kolmikymppisenä.

Odotan puhelua melkein viikon leikkauksen jälkeen. En halua tunkeilla. Minulla on metsä ja ystävät. Puhelu tulee metsään. Sen jälkeen kaikki minussa alkaa vajota. Stressi laukeaa ja olen yhtäkkiä väsynyt ja eksynyt tuttuun sammalikkoon. Onneksi T on lähellä ja voidaan vaan halata. Pari kyyneltä jää sinne.

Puhumme metsään menemisestä. Niin puhuu äitikin. Se oli antanut saman neuvon myös niille, jotka säntäilivät diagnoosin jälkeen kuin päättömät kanat: Kuule, menkää metsään. Siellä äitikin olisi jos voisi. Ja siellä se on monta kertaa kanssani ollutkin ja on yhä.

Kahmiessani kaikki lähitienoon suppilovahverot itselleni, ajattelen rakasta ystävääni, jonka kuolinpäivä lähestyy. Viime syksynä kahmin hänellekin sienikeittoaineksia. Hän ei selvinnyt sopalle, mutta minä syön niitä yhä. Ja siellä metsässä hänkin on. Tuoreimmat vahverot vien P:n luo. Pyrin satsaamaan joihinkin ihmisiin heidän eläessään.



5.9.2018

Metsässä, maailmassa


Olen lähes huomaamattani käpertynyt itseni sisään ja pelkäämään pimeää. En sitä kivaa hämäränhyssyä jonka alkava syksy loihtii suojakseni, vaan sitä käsitteellisempää pimeää, nielevää ja ahdistavan uuvuttavaa. Taisin viettää viime syksyn ihmetellen sitä, miksi kaamos ei napautakaan jäistä luunappia otsaan. Se oli turhaa. Nyt se pyrkii peittoni alle ennen aikojaan. Kissa viihtyy sen kainalossa ja yhdessä ne ovat vallanneet vuoteeni. Olen siirtynyt nukkumaan takaisin ulos tai sohvalle. Sohvalla tunnen olevani jonkinlaisessa turvakapselissa ja nukahdan siihen helposti. Viime yönä suunnittelin siirtäväni sohvan ulos ja jatkavani sillä nukkumista läpi syksyn ja talven. Se voisi olla uutta täsmälääkettä kaamokseen. Tarvitsen kuitenkin apua sohvan liikutteluun ja neljältä yöllä olen hyvin yksin. Keitän aamukahvit.

Aamulla ennen kahdeksaa alkaa puhelin soida. Laitoin sen illalla värisemään, koska odotin puhelua. Maailma soittaa ja sanoo, että onpa kiva kuulla äänesi! En tiedä onko juuri se ollut huolissaan. Itse en ole ollut, sillä minulta on vain mennyt ohi noin 48 whatsappviestiä, joista osa käsittelee tavoitettavuuttani ja osa mahdollista kunnossa olemistani. Muistan hämärästi estäneeni kaikenlaisen pikaviestiliikenteen muutama viikko sitten, kun olin kipeä ja halusin nukkua keskellä päivää niin monta tuntia kun ikinä jaksan. Keskipäivän megaunet ovat venyneet tänne asti. Tunnen melkein huonoa omaatuntoa.

Haluan olla olemassa. Se on joskus niin rasittavaa, että pidän mielelläni muutaman päivän taukoja ja kokoan itseäni jonkun kannon nokassa ja isolla kivellä, kelopuilla ratsastaen ja pylly tiukasti kiinni sammaleessa. Olen silloin todella olemassa, tosin tavoittamattomissa. Viimeksi sunnuntaina jäin istumaan metsään, vaikka tiesin, että minun pitäisi lähteä heti kohta auringon laskun jälkeen, jotten eksy tai loukkaa itseäni pimeässä juurikimppuihin. En vain osannut lähteä, koska siinä kaatuneen ja sammaloituneen puun päällä oli paikka juuri minulle.

Ajattelin metsää, sitä miten turvallista sen sylissä on olla. Siihen tuli myös pupu. Oltiin molemmat liikkumatta pitkään. Minä hymyilin, mutta pupu ei säikähtänyt tai paennut. Hämärä kävi hämärämmäksi. Lukinseitit naamalla tuntuivat paksummilta. Mietin, miten metsästä on hiljalleen tullut niin trendikäs. Jonkinlainen elämyspuisto, jonne ei voi mennä ellei samalla joogaa, harjoita jotakin enkeleihin/keijuihin/maahisin/jumaliin ja yksisarvisiin liittyvää, halaile puita tai virittele jotakin muuta maagista meininkiä, vähintäänkin työntämällä varpaat sammaleeseen ja saamalla siitä orkut (tämä ohjattuna toimintona tietenkin). Ja miten sen metsän täytyy itsessään jotenkin ryhdistäytyä olemaan satumaisen sammaleinen, sellainen ihana ja hieno new age -metsä, sopivan tasainen ja kutsuva, ei mikään ryteikkö jossa vaanii hirvikärpäsiä ja suonsilmiä ja vaikeakulkuisuutta joka eksyttää ja pahimmassa tapauksessa tappaa. 

Saa kai sitä verhota metsänsä ja metsäsuhteensa millaiseen viittaan tahtoo. Mikä on itselle hyväksi. Minulle on hyväksi ottaa metsä sellaisenaan. Nyt se tekee esisurutyötä kanssani. Ottaa vastaan kiroilut ja pienet itkut. Ei siihen mitään maahisia tarvita. Se näyttäytyy joogaamattomana itsenään ja työntää tielleni kehnäsieniä. Huokaaminen siellä yksin pimeässä on lohdullista ja ilmavaa. Yöllä kävelen kahdeksan kilometrin lenkin kotiin ja juon lasillisen ananasmehua. Metsälle tämä kaikki on se ja sama.

Minusta on mukavaa kun perääni soitetaan. Metsät ja maailmat kohtaavat pehmeästi yhteen, keinahdan tähän hetkeen, kerään tavarani ja lähden taas.