29.9.2012



Mä olin eilen poikkeuksellisesti  baarissa. Join kaljaa. Sellaista keskiolutmerkkistä, jota valutettin hanasta isoon tuoppin. Ai että se maistui hyvälle. Poikkis sai houkuteltua mut päiväkaljoille viikon viimeisen deadlinen jälkeen ja kuten arvata saattaa, minut tuntien, ihan ennen aikojaan olin taas valmis. Sen jälkeisissä tunnelmissa olin aikamoisessa tekemisen kiimassa ja lähellä seinille hyppelehtivää pupua, jolla ei ehkä ole päätä. Kärsin myös kohteettomasta raivosta, joka purkautui kaikkiin vastaantulijoihin. Siihenkin katusoittajaan jolle sanoin aika hiljaa, että painu vittuun täältä inisyttämästä.

Baarissa mä tapasin ihanan savolaismiehen. Sitä ei häirinnyt ollenkaan poikkiksen läsnäolo. Se lupasi mulle päivähoitopaikan, sellaisen jossa luetaan seksilehtiä ja katsotaan seksifilmejä ja sitten mennään nukkumaan. Oli tosi vaikea vastustella. Se tyyppi oli sellainen peinteinen joka tytön unelmaprinssi. Mullahan on tapana imuroida niitä prinssejä. Nillä ei aina sytytä, että tässä ollaan vähän kielekkeen reunalla. Onneksi poikkis ei  ikinä ole mustasukkainen tai sairaan kiinnostunut mun menemisistä ja tekemisistä. Tosin säännöllinen päivähoito saattaisi aiheuttaa jotain ininää.

Olen joutunut jonkin aikaa miettimään sitä, kuinka vaikeaa mun on ottaa vastaan myönteistä palautetta. Kaikenlainen nollaava ja mollaava kritiikki on minusta aina riemastuttavaa, jopa boostaavaa. Heti kun joku soittaa perään, kiittää yksinkertaisesti vaikkapa hyvin tehdystä työstä, mulla naksahtaa jokin haista vittu-moodi päälle.

Ai hyvin tehty? Haista sinä vittu siellä kun et mitään tajua!
Ai kiitti vai? No kai se vittu kiitti kun oli oma perse tulessa!
Ai hyvää ruokaa tämä vai? Tykkäät siis syödä paskaa?
Ai palkankorotus? Työnnä perseeseen sekin korotus!

Näistä reaktioista kun pääsen, niin juon kolme litraa punaviiniä ja tanssin alasti kadulla. Sitä odotellessa, menkää kuuntelemaan mun soittolistaa etkoille. Se on huomiotu Nyt-liitteessä ja sillä on jo kaksi tilaajaa.

Mun lapsi kysyi multa olenko mä julkkis. Mä sanoin että jos olisin niin silloin me kaikki oltaisiin. Ja vaikka olisinkin niin sillä ei olisi mitään väliä. Mä tiedän että lapsi salaa vertaa mua Petri Nygårdiin. Mä aina yritän vedota siihen, että oikeesti mä näen itseni Stiginä. Ja eniten mä olen mä. Vaikka olisihan se kiva että lapsi voisi koulussa kertoa, että mun äiti on Petri Nygård. Sitäkin odotellessa.

26.9.2012




Jokunen kantasavolainen on takertunut hihaani ja kertonut minulle, etteivät savolaiset ole sellaisia kun ne minun mielestäni ovat, vaan ihan toisenlaisia, ihan muunlaisia ja erilaisia! Ja että minun pitäisi lukea paljon ja sivistää itseäni. Opetella ainakin kaikki kotimaiset murteet, jotta tietäisin mistä puhun, koska enimmäkseen olen sivistymätön ja tyhmä, ja varsinkaan en mitään mistään tiedä. Mietinkin juuri kuumeisesti, että onko katoltahyppääjien murteista tehty jotakin pätevää tutkimusta, johon voisin tässä viitata?

Mulla on savolaisista myös hyvää sanottavaa. Mä en ainakaan usko että täällä tai täältä leviäisivät sukupuolitaudit. Savolaismiehillä ei nimittäin kertakaikkiaan ole tarpeeksi munaa. Se kuuluisa lupsakkuus ylettää ihan jalkoväliin asti. Puhe kyllä kantaa, mutta paisuvaiskudos on tainnut aikojen saatossa siirtyä kieleen.

Oikeesti mulla on paljonkin hyvää sanottavaa savolaisista. Varsinkin sellaisista jotka ovat tuolta vähän ylempää. Ylä-Savosta. Niitä ihanampia savolaisia en tiedä. Panisin varmaan kaikkia. Ja yhtä panenkin. Sen kielellinen lahjakkuus on ihan toista luokkaa kun näitten perussavolaisten mappiööläisten. Tiedoksi vaan sillekin urpolle joka juuri virittelee jalustaa allensa, että loput niistä ihanuuksista on naisia.

Hirveesti on ollut kiireisiä asioita hoidettavana. Mä olen taas viikon verran juhlinut niin, etten enää muista mitä tärkeitä ajatuksia mun päästä on pulpunnut. Yksi oli ainakin se, että suojatien yli pääsee paljon mukavammin kun on korkeet korot.  Ja uskomattominta, mutta totta, mä olen löytänyt itsestäni sikspäkin. Tai ainakin sikspäkin haamun. Se on vielä ihan ihrainen, raskausarpinen ja vetelä ja lähinnä mun oman mielikuvitukseni tuotetta, mutta silti se on.

15.9.2012


Mikä näitä savolaisia vaivaa? Mä kohtasin eilen pyykkituvassa mummelintapaisen joka vimmaisesti nyki pesukoneen luukkua. Mun pyykit oli siellä sisällä. Se vähän hätkähti mun tullessa sisään ja kysyi, että onko tämä kone tyhjä? Vastasin ettei se ole, mun pyykki on siellä sisällä. Se pyysi että voisi laittaa oman pyykkinsä sinne. Vastasin että käyhän se, kunhan ensin saan omani ulos. Tyhjensin toisen koneen ja täytin kuivurit. Mummeli puhisi siihen, että nämä on vammaisen ihmisen verhot; pitäisi joutua tästä omillekin asioille!

Vammaisen ihmisen verhot. Ne pelasti mun päivän. Mä en kyennyt vastaamaan oikein mitään. Pilvi olisi kyennyt, se osaa pyykkitupapuheen, ehkä. Se olisi sanonut, että tämä neliraajahalvaantuneen vainajan rukousliina pitää saada puhtaaksi ennen hautajaisia. Mä osasin vedota vain siihen varauslistaan, joka on pyykkituvan seinällä.

Yksittäisellä savolaisella on usein kyky tehdä itsestään numero, tai melkein luku. Tämä tapahtuu myös kahden savolaisen kohdatessa. Jos paikalla on yksi vieraspaikkainen, savolaiset aavistavat tämän ja järjestävät mielellään teatraalisia pikku kohtauksia. Mä todistin yhdenkin raivoisanhilpeän uimahalliin sisääntulon aulassa istuskellessani. Setäsavolainen tuli kahden oven läpi koputtelemalla. Kukaan ei tietenkään ollut lausumassa maagista "sisään" -käskyä, joten setä suoritti koputteluperformanssia ihan itseviihdykkeeksi. Loppunäytös käytiin aulassa, savolaisen lipunmyyjän avustaessa ja toivotellessa vierasta tervetulleeksi taloon.

Mä en tajua miten ne kykeneekin vääntämään kaiken niin monimutkaiseksi. Mä muistan ensimmäiset asiointini kaupassa. Ne muuttivat käsitykseni ajasta ja intimiteettisuojasta. En kyennyt ostamaan mitään ilman mittavaa vuoropuhelua, utelua ja elämänkertatietoja. Savolaisessa kaupassa kahden ihmisen mittainen jono hoidetaan samalla nopeudella kuin 12 ihmisen jono Espoossa.

Savolaiseksi mielletty leppoisuus ei ole mitään todellista leppoisuutta vaan vimmaista ja sairaalloista uteliaisuutta, materiaalinkeruuta, itsensäkorostamista ja ivaa. Savolaisella on aina etuajo-oikeus, eikä minkäänlaista väistämisvelvollisuutta. Toisaalta, savolainen toimeliaisuus koostuu ainoastaan kaikkien mahdollisten asioiden jarruttelusta, vastustamisesta ja tekemättäjättämisestä.

Mä en myöskään ole törmännyt niin moneen katoltahyppääjään missään muualla kuin täällä. Kaikki tuntee jonkun joka on hypännyt katolta. Tai ollut hyppäämäisillään, mutta joku on estänyt sen. Leppoisaa porukkaa indeed. Mä olin eilen virkkaamassa naisten kanssa pilluja ja me seurattiin koko ilta raporttia katoltahyppääjästä. Meidän korttelikaupan katolla oli joku uskalikko itsemurhaamassa itseään ja jännitysnäytelmää kotiparvekkeella seurannut poikkis piti meitä ajan tasalla. Välillä se kyllä taisi katsella Salkkareita. Nyt se seisoo. Nyt se roikkuu. Nyt se istuu. Nyt tulee lisää paloautoja. Nyt sen takana on poliisi. Nyt tulee lisää yleisöä. Nyt se vietiin turvaan.

Mun katollahan oli samanlainen meininki jokin aika sitten. Mä haluaisin sanoa kaikille katoltahyppääjille, että menkää katolle ja hypätkää. Mutta savolainen leppoisa ja jaaritteleva elämäntapaitsemurhaaja ei taida ymmärtää mitä niin suoraviivanen toiminta on.



12.9.2012




Elämä tasottui viikonloppuna takaisin ihan tavalliseen uomaansa. Siinä uomassa saunottiin paljon, puhuttiin naiseudesta ja aika paljon karvoista ja etsittiin kiivaasti kaikenlaisia sieniä. Uoma oli kostea ja sateinen, muttei erityisen kylmä ja siinä oli hyvä lillua. Katselin kuuta ja mustavalkoista taivasta ja ajattelin olevani onnekas tietäessäni millaiset kuvat pesivät päähäni ja miten ne siellä pysyvät. Vein löytämäni suppilovahverot Pialle ja heti saunottuani vähän lisää, sain niistä ison osan takaisin. Lämpöisinä leivän päällä.

Sunnuntaina palasin arkeen ja sairaalaan, huoleen ja väsymykseen. Jossain vaiheessa ehdimme Pilvin kanssa puhua kauniisti uusista presidentillisistä pullansyöntiteeseistä, joita on naulattu internetin seinään. Omaa sydäntäni  lähinnä on se ajatus, kuinka iltasadulla tai iltarukouksella voi rauhoittaa lapsen/nuoren illan. Mä päätin heti, että seuraavan kerran kun ne haalaripellet tulee ulvomaan mun pihalle, mä menen lukemaan niille iltarukouksen. Pilvihän on jo huolehtinut nuorista kivittämällä, huutamalla ja painimalla, joten meillä on nyt konkreettisia lisäkeinoja olla yhteisöllisiä ja välittää kanssaihmisistämme.

Mä olen myös harkinnut valjastavani lähiseudun lapset tekemään meille ruokaa, koska mä tajusin viikonloppuna ihan totaalisesti taas, kuinka vähän mä välitän kaikesta mitä täytyy hämmentää tai vatkata. No, tiramisusta välitän ja sen jaksan vatkata, mutta en niin usein kun toivoisin. Eli lapset saa hypervoimaannuttavan kokemuksen yhteisöllisyydestä ja myöhemmin myös jakamisesta, sillä mä opetan niille samalla, ettei saa olla ahne ja himoita naapurin vapaaehtoistyötä tekevän tädin tiramisua. Ne ei tule saamaan lusikallistakaan.

Jonkin teesin nurkassa oli huomioitu, että levännyt aikuinen on parempi aikuinen. Ja että huolta pitää pitää itsestä. Mun piti ihan tavata, että ketkä kaikki on onnistuneet yhteistyöllä päätymään tähän hienoon ajatukseen? Varsinkin kun mä juuri nyt olen aika helvetin väsynyt aikuinen, mua ei kiinnosta pulla ja kaakao ja vitut välitän jostain makaronilaatikosta ja rukouksista. Se kalikka älähtää johon jotain osuu. Eikös tää näin mene.

(Mannerheimin lastensuojeluliitto, Lastensuojelun keskusliitto, Väestöliitto, Pelastakaa lapset ensin, Suomen vanhempainliitto.) Kiitos vinkeistä. Kyllä taas kelpaa porskuttaa. Saisinkohan mä jonkin presidentillisen määrärahan siihen makaronilaatikkoon, kun omat on valuneet apteekkiin ja taksilla ajeluun? Ja siihen itsestäni huolehtimiseen ottaisin pönikän punkkua kiitos. Jos on määrärahoista pulaa nii pelkkä punkkukin on ihan ok.

6.9.2012




Oliko niistä kiireistä jo jotain puhetta? Huomioiden löysänlepsun asenteeni olemiseen, olen ollut hiukan tiukoilla viime aikoina. Se on osittain itseaiheutettua.

Olen ryhtynyt harrastamaan lisää kaikkia kivoja asioita, kuten geokätköilyä ja mitä se yksi juttu nyt olikaan, seinäkiipeilyä. En kyllä muista kiipesinkö jo seinälle, mutta ainakin minusta tuntuu siltä. Siinä side showna olen jatkanut raudan hilaamista kohti kattoa, kipaissut sairaalassa hikoilemassa lähimmäiseni puolesta eli rinnalla ja juossut ympäriinsä, metsiä myöten. Uusia maratoneja ja uusia ennätyksiä, tuosta noin vaan. Yhtenä yönä juoksin puolimaratonin aikaan 1.40 ja se oli kivaa se. Yöjuoksu on muutenkin uusi suosikkini. Tykkään askeltaa hiljaisessa pimeydessä, läikkyvien valojen ja lammen reunalla, mustan ja valkoisen rajalla ja varjona.

Syömistä olen jatkanut ihan uudella innolla. Olen ahminut suklaapatukoita sienimetsässä, lähinnä Da Capoa. Se on mun kestosuosikki. Ollut viimeiset 40 v tai jotain sellaista. Mä olen tuskin ehtinyt kahvia juomaan. Aika vammasta.

Mun poikkis lienee kyllästynyt tähän meininkiin ja on ainakin osittain palannut eksänsä kanssa lähikuppilaan istuksimaan. Siinä on tietenkin se aspekti, että oluttuopin edessä voi asemotua olemaan pienen hetken paikallaan. Silloin säästyy mun metsäretkisiltä suppilovahveroluennoilta ja paljolta muulta. Melkein kaikelta muulta. Multa.

Mä unohdin mun lompakon eilen poikkiksen autoon ja menin yöjuoksulla hakemaan tupakkaa ekspariskunnalta. Myöhemmin kuulin, että poikkiksen eksällä on kuudes aisti. Se oli vaistonnut minusta jotain. Jotain sellaista että se on pilannut kaiken. Jännästi vaistottu. Minusta.

Kaiken tän kunniaksi tein tänään maailman parasta kantarellirisottoa, vastasin ihailijapostiin asiallisen torjuvasti ja nyt mä ajattelin mennä ostamaan jostain viinaa. Ilmeisesti pimeiltä kujilta, koska Alko on kiinni.

Toisaalta jotkut saatanan haalaripellet on mölynneet tässä hoodeilla niin monta tuntia, että taidan ottaa vaan sakset mukaan ja käydä takavarikoimassa niitten juomat.

Toivotan itselleni onnea. Dexterkin toivottaa.