7/26/2014

Jäät kilisee










Olen tinderöinyt suunnilleen 1000 kilometriä ja jokaisen kilometrin sisällä vielä 100 kilometrin säteellä. Mitä olen löytänyt? Älyttömän määrän tyyppejä! Olen livetinderöinyt myös yhden festarialueen ja pari rautatieasemaa, lippakioskin ja ainakin kaksi toria. Mitä on jäänyt käteen? Pilviltä saatu instant repair hiusnaamio. Kiva.

Yhden tinderin kanssa piti tehdä tuhmuuksia, mutta se jäi tuonne 450 kilometrin päähän, joten kovin äkillisiä treffejä ei tässä ole kehkeytymässä. Se näyttää smurffilta. Se on hyvä enne. Edellisten treffien aikaan olin kirjakerhon tapaamisessa. Ehkei ole tarkoitettu, että ehdin treffeille. Tein monta kärrynpyörää ja seisoin päälläni. Seisoin päälläni niin innoissani, että unohdin tissini, jotka sitten pääsivätkin livahtamaan vapauteen ja ilahduttivat koko maailmaa. Jotain kirjaa saatoin tavata ääneen muutaman rivin ja syödä liikaa sämpylöitä.

Jännää että uutta etsiessään löytää vain vanhaa. Ruissalossa pyörii samat savolaiset kuin Kuopion torilla. Tosin ilahduttavaa oli kohdata ihmisiä, joita en ole nähnyt ainakaan kymmeneen vuoteen. Pitkästi yli. Niitä samojakin, joista luin juuri vanhoista päiväkirjoistani.

Olen pukeutunut kylmässä vedessä läpikasteltuun keltavalkoruudulliseen keittiöpyyhkeeseen. Siirtelen sitä paikasta toiseen kehoni rajoissa. Välillä kastelen sen uudelleen. Rakastan tätä lämpöä. En halua tämän koskaan häviävän. Esimerkiksi marraskuulle. Jäät kilisee ja takoo pepsimaxia.

Tanssin Turussa monta päivää. Pilvi paistoi minulle bratwurstia ja minä laskin pihan juopot. Keitin joka aamu kahvia Pilville, vaikka tarkoitukseni oli joka aamu keitättää kahvia Pilvillä. Yöni nukuin fatboyhin kaivamassani ojassa. Voitte miettiä mitä se tarkoittaa. Huokailin onnesta ja kaivauduin. Haluan sellaisen ikiomaksi. En usko että saan.

Musiikki tekee minut onnelliseksi. Ja joskus vihaiseksi. Joskus saatan kuolla vähän, jos en saa annostani. Olen narkkari. Joskus mikään määrä ääntä ei riitä ja joskus haluaisin hiljentää kaiken.

Mustavalkoisuuteni taitaa olla harmaata. Tekee mieli saada orkkuja. Teen töitä väärällä kädellä ja mökötän lapselle. Se sanoo että nyt on osat vaihtuneet. Äiti kiukuttelee ja mököttää ja poika kokkailee myöhäistä lounasta tai aikaista illallista. Kysyn että kuka meillä oikein tiskaa. Poika sanoo etteivät ne osat nyt niin vaihtuneet ole.




7/16/2014

Mä tunnen hyviä tyyppejä


Pitkästä aikaa asiallinen alkuviikon kombo. Harhailupainotteinen, mutta sillä tavalla makoisa, että poikkesin hieman tavanomaisilta poluiltani ja löysin itselleni Konsultin. Nyt kun mulla on Vuori ja Muusa ja Konsultti ja Terapeutti, ja mitä niitä nyt onkaan, Ihania naisia kassillinen, alkaa elämä vihdoinkin olla kohdallaan. Tajuan että olen yksinäisempi kuin koskaan. Onneksi on pakkorakkaus ja lapsi. Ja tarpeeksi hiljaista yksinäisyyttä.

Ja kyky nauraa. Paitsi että lopetin nauramisen joskus eilen puolenpäivän jälkeen. Koska ei vaan naurata. Tippa linssissä yritin kertoa vitsejä Muusalle. Oltiin yhdessä niin alakuloisia, että ympärillemme muodostui kupla ja Muusa taisi muuttua siinä Jumalaksi. Itse vaan pysäytin katseeni johonkin harhaan ja sinne se jäi luimistelemaan. Eikä Muusa sitten ollutkaan kovin alakuloinen. Ja sitten minä olin vähän lisää alakuloinen. Muutuin kesäyön kanssa samanlämpöiseksi. Minusta tuli vähän kylmä, riitteinen. Onneksi on kuitenkin sellaisia ihmisiä, joille voi harjoitella sanomaan asioita ääneen. Tai suoraan. Mä olen epäsuorista epäsuorin ja joko-tai ja sekä-että-kyvyiltäni kestämätön. Myös hirvittävän suora. Myös itselleni. Ja aamulla mua alkoi naurattaa. Äh.

Puhua voi loputtomiin, analysoida ja hakea näkökulmaa millin tarkkuudella, pyörittää asioita aina uudelleen ja sanoa ja sanoa. Kuunnella muita samanlaisia analyysejä ja hymistä yhteisymmärrystä ja -ymmärtämättömyyttä. Ja yksinkertaisia asioita ei vaan tule sanottua. Sitten voikin olla hiljaa. Ja sulkea korvansa. Aika paljon olen pitänyt korvia kiinnikin. Se on ihan jees.

Konsultti onneksi konsultoi elämäni kuntoon. Ja ilmaiseksi. Se on maan kallein konsultti. Ei ehkä paras, mutta kallein. Olen nyt muutamana päivänä ohjannut itseäni konsultin levittämälle raiteelle ja hyvältä näyttää. Pienet mutkat tekee matkan. Se antoi mulle miesasioissa kolme hyvää neuvoa tai oikeastaan kohdettakin, mistä löytää mulle sopivaa matskua.

1. Tinder. (Äh, mä kokeilin jo, enkä mä jaksa vaan aina paneskella.)
2. Kirkko. (Huitovia vastalauseita)
3. Ortodoksikirkko. (Lisää huitovia vastalauseita.)

Jos haluu paneskella, on Tinder kuulemma ihan hyvä. Tosin Konsultilla ei ollut omakohtaista kokemusta, mutta olivat pojat kertoneet juttuja. Mä en jaksa selailla miehiä, enkä naisiakaan, jotka seisoo vuorella tai aalloissa ja istuvat kanootissa ja jonottavat hiihtohissiä. Kaikilla on joku koira. Mä en vaan jaksa. Tai siis jaksan. Viisi. Juuri ja juuri. Mä pidän sellaisista luonnollisista kohtaamisista, mutta se kirkko saa silti odottaa. Joku raja on epätoivolla. Ne muut neuvot olivat onneksi parempia. En kerro niitä kenellekään, koska ne ovat kallisarvoisia.

Mutta entäs sitten ne kaikki joille ei voi sanoa mitään ja joita ei voi oikein kuullakaan? Tätä mä aloin tänään miettiä kesken kaiken luuttuamisen. Kun kaikki on sanottu ja elekielikin on loppuun huidottu? Miten niille puhutaan? Se nähdään ihan kohta. Noin kolmen tunnin sisällä. Sitä ennen pakkaan hammasharjan ja sen jälkeen menen Turkuun. Hyvä on lähteä juuri nyt.

Hyvä mieli olla vaan.  Lämmön väsyttämä ja kahvin kuluttama. Mä tunnen hyviä tyyppejä. En oo ihan vireessä.

7/13/2014

Teen jotain pyörälle heti kun herään


Ei uskoisi, mutta unohdan joskus olla itsekäs. Syödä koko kakun kerralla. Unohdan myös olla iloinen. Vuori sanoi, että voisin olla iloisempi, koska olen ansainnut sen.

Minulle on turha jauhaa rehellisyydestä, jos kaksin käsin tekee muuta. On asioita joille en voi mitään, mutta ne eivät myöskään ole sellaisia asioita joille minun kuuluisi voida mitään tai auttaa jotakin pääsemään pälkähästä ja kuiville ja raiteilleen ja kaikkea sellaista. Siunaukseni on kertakaikkiaan riittämätön ja pätemätön. Eikä minua kiinnosta. On tarkoitettu niin, ettei minua kiinnosta. Heti kun minua ei kiinnosta, kaikki muuttuu yhtäkkiä kiinnostavaksi.

Olen varmaan viikon hokenut, että ei ole mun juttu. Ei kuulu mulle. Juossut pakoon lapsenmielistä selvitystä ja koiravauvan sameaa katseharhaa. Sellaista kahlitsevaa välinpitämättömyyttä, jonka naurettavuutta en osaa pukea sanoiksi. Ei oo mun juttu. Ja todellisuus on kuitenkin jotakin muuta. Aina. Huomaan, että torjuntavoitto ei ole torjunta eikä voitto, kun kiivaan torjumisen seurauksena jalkani ovat yhdessä solmussa miehen tuolin alla ja rummuttavat tahtia. Sata solmua tunnissa. Miten en muka itse huomaa sitä? Ei kiinnosta. Näen läpi enemmästä kuin on kerroksia. Olen nähnyt nämä kerrostumat aiemminkin ja ne ovat aina samat.

Mitä enemmän liukenen tapettiin, sitä lähemmäs mies tunkee. Kokeilee ne kaikki perinteiset. Puheet. Myötätunnot ja itsekehut. Että minä. Että minun munani. Että kaikki muut on paskoja ja minä olen jotain muuta. Ja naisia minulla on niin paljon ettette osaa edes tietää. Ja minä istun nyt tässä, koska kukaan muu ei saa istua tähän, vaikken oikeastaan aikonut enkä halunnut istua tähän, mutta istun, koska tämä on minun paikkani, vaikkei minulla kyllä ole mitään aikomusta lunastaa sitä, mutta silti, varmuuden vuoksi, koska, Sari, minä tiedän ihmisestä enemmän kuin mitä luulet. Ja. En pyydä, en halua, en tunnusta, mutta pidän huolta, varmuuden vuoksi, ettei kukaan muukaan istu tähän nyt ja kuunteletko sinä edes!

Ai jaa. Mitä siihen voi sanoa? Että hymhym. Olen kuuro?

Silti tapahtuu pieniä yhteentörmäyksiä. Että kyllä, kyllä tämä on näin. Yhdyn. Ymmärrän. Mutta sinä et ymmärrä mitä minä näen. Sinä et näe sinua jonka minä näen.

Mistä näitä tulee? Kuka helvetti näitä siittää maailmaan? Varmaan joku sama, joka minutkin? Ryhditön hauvankatse ja samat välimerkit puheessa. Pilkku, katse, nielaisu, piste, sana, huokaus, hauvavauvan katse, painokas ilmaisu ja piste. Huikka. Miten niiden korvat saisi auki? En minä vieläkään tiedä.

Täällä on liian vähän ihmisiä.

Minua väsyttää ja olen ylipirteä. Maleksin pyörän kanssa ja uin. Kahlaan kivikossa, varovasti, siellä sun täällä. Vesi on samettia iholle. Järveltä lammelle. Uin. Pyöräilen itseni hikeen ja istun huvimajaan käärimään sätkää. Hymyilen. Tunnen miten hiukset kihartuvat niputtain. Aurinko on melkein noussut. Älä kirjoita tästä mitään sinne, äläkä siitäkään.

Koko päivä luonnollista poissaoloa, hetketöntä olemista, sitä mistä ei jää muistiin mitään. Painavaa ylinopeutta ja hidas kotimatka. Muistista tipahtelee vanhoja sanoja. Aina uusia vanhoja. Kirjoitan niitä hätäillen uudellen muistiin ja pakenen. Kummallista, etten tunne ketään. Ja sitten on yö.

Täytyy odottaa melkein aamuun, jotta avaudun itselleni.

Kimitän. Pyöränikin kimittää. Minua ärsyttää pyöräni kimittäminen. Sinua ärsyttää minun kimittämiseni. Olemme sujut. Teen jotain pyörälle heti kun herään. Sinulle ei kannata.



7/12/2014

Viisaus asuu vanhojen naisten mustelmissa




Vanhemmalle naiselle parasta seuraa on vielä vanhempi nainen. Mustelmissa on tarpeeksi samoja sävyjä, jotta niiden todellisuudesta voi olla yhtä mieltä. Mustelmista, rakkaudesta, puhumisesta ja universumista voi puhua samalla keveydellä. Painon tunnistaa muutenkin.Vanhemmalla naisella on parempia tarinoita kuin nuorella miehellä. Naisen ei tarvitse madaltaa ääntään ja sanoa painokkaasti itsestäänselvyyksiä.

Nainen muistuttaa minua siitä, että universumi vastaa, kunhan siltä muistaa pyytää selkeästi. Ja tarvitaan myös tietoinen päätös, että nyt olen valmis tähän. Epäilen että universumi on sekopää friikki tai sitten siellä on pelkkiä kesätyöläisiä juuri nyt. Nainen epäilee, että todellisuudessa universumilla on erikoisosasto hälytysvalmiudessa meidän takia ja ne huokailee siellä, että eikö noita ämmiä saa millään hiljaiseksi?

Kyllä minä varmaankin pyydän jotakin, kunhan ehdin ja osaan muotoilla asian niin, että typerä universumin erikoisosastokin tajuaa mistä on kyse. Pilvin kanssa mietittiin, että universumihan toimii niin, että kun täsmäpyytää elämänsä rakkautta, niin se lähettää juopon ja erittäin mielisairaan ramman ja pienimunaisen urpon stalkkaamaan sua. Sitten joutuu taas väsäämään nopean reklamaation. Että en minä tätä tarkoittanut. Taaskaan. Kun niitä umpivammaisia munattomia urpoja alkaa olla piironginlootat pullollaan, niin alkaa vääjäämättä vituttaa.

Pilvi: Vain ne miehet lasketaan, jotka on sun sohvalla rakastamassa sua.
Sari: Niin. Mun sohvalla on aprikooseja.

Sari: Olenko mä ihan vammainen.
Pilvi: Voi olla. Mä joskus mietin ihan samaa.

Naispäivät tekee minusta kuitenkin aika iloisen. Naiset muistaa ruokkia toisensa, ihan konkreettisestikin. Siihen ei mitään ihmeitä ja universumia tarvita. Tai miehiä. Sen kun leikkaa tomaatista siivuja ja palan kalaa. Niitä saa kaupasta.

Mutta miehilläkin on hetkensä. Tapasin illalla mun Terapeutin, jolle huokailin kaikenlaista. Se sanoi että miehet on yksinkertaisia.

Terapeutti: Puhu tuolle. Mene luo. Nyt. Mä seuraan täältä kauempaa kuinka sä pärjäät ja jos et, niin suoritan sellaisen intervention, jota et todellakaan halua.
Sari: Okei. Kiitos.

Arvatkaa mitä tapahtuu kun tekee miesten neuvojen mukaan? Loput miehet juoksee sun perään. Kauppakadun amok saa aivan uudenlaisen luonteen. Suosittelen. Itse suosittelen myös pukeutumista pyjamahousuihin. Helppo juosta pakoon.

7/11/2014

Syön niistä yhden


Joskus asiat muuttuvat olemattomiksi itsestään. Kuin vanhat mustelmat. Värittömäksi ihoksi, kalpeaksi ja kuivaksi. Ei muista millään missä se oli. Oliko se edes. Jalat taitaa olla taas mustelmilla. Kahlasinko minä yöllä kivikossa? Mahdollisesti. Vesi oli raukeaa. Kivet olivat kiviä. Tanssin koko yön kuulokkeet korvissa. Luulen nukkuneeni, mutta ei se ollut unta. Väsymys on unta. Nopeita torkahduksia kielikeskustelun keskellä. En minä tiedä. En minä muista. Sinä.

Tiskaan ensin ja sitten pesen itseni. Vuori sanoi, että muut käyvät suihkussa, mutta minä olen aina pesemässä itseäni kuin esinettä. Koko viikon välttelen tiskaamista ja lopulta tulee eilinen. Jimi Hendrix soittaa ja minä tiskaan. Sitten pesen itseni. Päässä soi runo ja kävelen kirjan ja kynän kanssa kaupunkiin, mutta kaikki tulevat vastaan ja sitten juodaan kahvia.

Juon illalla lisää kahvia, eikä se herätä minua. Red Hot Chili Peppers laulaa ja soittaa ja aamulla Nick Cave veisaa ja Marylle käy huonosti. Kuten aina. Siinä välissä on himatanssit ja viileä yö.

Vesi tulee sisään kuin mies. Kaikki täällä on vähän vinossa. Sohvalla makaa lautasellinen aprikooseja ja Marguerite Duras. Syön niistä yhden. Sitten sitä ei enää ole ja kuitenkin on. Se on vain erilainen nyt. Minun sisälläni.


7/09/2014

Turha kiemurrella





Rukouksen loppuun ei kannata lisätä toivetta kuolemasta, sillä kaikkiin rukouksiin vastataan. Ei auta, jos rukoilee uudestaan että ei sittenkään, perun sen edellisen.
Ei koskaan kannata sanoa, että jokin meni pois eikä tule koskaan takaisin, sillä kaikki tulee aina takaisin, tavalla tai toisella.
Ketään ei kannata lyödä liian lujaa, sillä sopivan lujasti on riittävästi.
Yöllä kannattaa mennä uimaan ja uida sopivan lähellä rantaa.
Hiekkatiellä on mukava pyöräillä, alle sata kilometriä. Colakin muuttuu hassun makuiseksi.
Ystävien kannattaa antaa olla sellaisia kuin ne ovat, muista ei kannata välittää.
Kannattaa välittää niin paljon kuin pystyy ja sitten olla välinpitämätön.
Saa jättää rakastamatta ja rakastaa niin paljon kuin sielu sietää.
Ajattelemalla tiiviisti, voi ajatus tiivistyä olemattomaksi. Tai muuttua pakkomielteeksi.
Kannattaa rakastaa itseään, ei niin kuin lähimmäistään, vaan paljon enemmän.
Joskus voi olla suora. Sanomatta sanaakaan. Silloin on turha kiemurrella.
Ja vittuun kaikki hetket, jotka pitää muka elää tiedostaen elävänsä hetkeä.




7/01/2014

Hulluuslupaus


Tein hulluuslupauksen. Jo aiemmin tein latu auki -lupauksen. Kumpikaan ei ota onnistuakseen, koska unohdan olla molempia. Rintaliivejä minulla ei enää ole.

Sain Pilvin mukaan suureen päiväkirjanlukupiiriin ja me itkettiin ja naurettiin kaikkia ihmeellisiä ja hulluja tilanteita joihin on jouduttu. Ja joissa ei olla tajuttu yhtään mitään. Huudahtelen yhä äänekkäitä solvauksia itselleni, mutta samalla nauran itku silmässä. Ei tuo nainen voi olla totta!

Olen esimerkiksi joskus aikojen alussa ollut ihastunut yhteen jamppaan ja toiseenkin. Sen sijaan että olisin viritellyt jampan kanssa jotain, pyytänyt sen vaikka kahville, olen reilun vuorokauden sisällä tehnyt näin.
- Paneskellut eksäni kanssa, joka on vähän surullinen kun on pettänyt tyttöystäväänsä. Ei siis minun kanssani, vaan jonkun ihan muun. Minun kanssanihan ei oikeastaan voi pettää...
- Nukkunut kaksi tuntia ja raahautunut syömään ja treffeille jonkun tyypin kanssa.
- Jatkanut siitä baariin tämän tyypin kanssa ja törmännyt alkuperäisihastusjamppaan ja vaihtanut kuulumisia... mutta pokannut siitä jonkun kolmannen - tai ties kuinka monennenko - jampan mukaani jatkoille.
- Kirjoittanut seuraavana päivänä päiväkirjaan siitä, kuinka raskas työpäivä oli.


Ihme juttu. Nyt ei parane enää ihmetellä miksi olen sinkku. Juuri nyt luulen, ettei yksikään jamppa vaan ole pysynyt vauhdissa/vaihdoissa mukana. En minäkään pysyisi jos olisin jamppa. Enkä muuten pysy nytkään. Vaikka minulla onkin viestijuoksuankkuri -menneisyys. Tai en mä oikeastaan tunne itseäni enää edes sinkuksi. Tilan määrittelemisellä ja rajaamisella ei ole niin väliä. Naurattaa niin, että kusi valuu silmistä.

Ainakin yhden päivän olen ollut onnellinen siitä, etten ole enää 22 v tai edes 32 v, vaan ihan tässä näin.
Käyn kaverikahvilla ja myöhemmin toinen kaveri tulee kahville. Se yöpuhelukin tulee, vaikkei ole edes yö. Tekee mieli mennä yöllä istumaan parvekkeelle ja polttamaan tupakkaa ja puhella. Sen sijaan nukun. Se väsyttää vähemmän.

Olen kehunut naisiani aina. Niitä joiden ansiosta selviän aina vaan eteenpäin. Miesten rooli ei ole koskaan niin vahva ja välttämätön, vaikka aina olen luullut niin. Paitsi ehkä terapeutin. Voinkohan mä syyttää terapeuttiani hulluuteen yllyttämisestä? En syytä. Mä olin itkua tuhertava tuhkakasa, kun se aikoinaan alkoi vikitellä mua takaisin elämään. Ehkä ei ole ihan putkeen mennyt, mutta olen ainakin pari päivää varovaisempi sen suhteen, mistä valitan jääneeni paitsi.

Mulla soi päässä Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii, ja turskauttelen kahvia rinnuksilleni. Olen aika onnekas, sillä huomenna saan vieraakseni miehen, joka muistaa tuon naisen, ainakin hämärästi. On varmaan pakko kysyä, että olenko sen mielestä ihan hullu? Tai onko tarpeen tehdä sittenkään mitään hulluuslupauksia?

Piiri pieni pyörii täälläkin. Nyt. Se on tavallaan aiempaa pienempi. Luulen etten osallistu tähän piirileikkiin enää niin intensiivisesti. Mulla on varaa olla osallistumatta ja Vuori pitää mua ajan tasalla, jos joku näytös jää välistä.  Katselen tätä kuin kesäteatteria. Näyttelijöistä ei kukaan ole ammattilainen ja niillä on ongelmia muistaa replansa. Olen silti niitten puolella. Parilla niistä on potentiaalia kehittyä.

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...