25.4.2013

Putkaan



Mä olen monta päivää toivonut olevani terve. Eilen olin koko päivän töissä. Aamuvuorosta iltavuoroon. Räästä sitkeä pää ottaa käskyjä vastaan hitaalla. Vaihdoin iltavuoroon tekemällä ruokaa lapselle, joka söikin muualla. Jatkoin pesemällä pari ikkunaa ja syömällä karkkia. Lapsen karkkipäiväkarkit söin, mutta mähän ne ostinkin. Toivon vähän jo olevani taas sairas, vaikka vielä tiistaina itkin sitä, etten ole suunnitellut hautajaisiani  kunnolla loppuun.

Eilisten päiväunien jälkeen avasin postin. Multa kysyttiin asukastyytyväisyydestä. Ensiksi korjasin tutkimuspäällikön allekirjoittaman kirjeen virheet. Olin niin pettynyt kirjeen kieleen, että muutuin samantien myös tyytymättömäksi asukkaaksi. Vastaamalla voin voittaa lahjakortin. Sillä voi varmaan ostaa asukastyytyväisyyttä.

Pilvi muuttaa ja pyrin olemaan hengissä mukana. Hengessä siis. Löysin lähes käyttämättömän siivouskomeron perukoilta mustan lähes käyttämättömän jätesäkin, jonka olen nyt ahtanut täyteen tavaraa. Huolimatta tarkan askeettisesta elämäntyylistäni, tavaraa on. Esimerkiksi pääsiäsmunasta saatu poro. Mietin tässä säästäisinkö sen, sillä siitä on tullut kissan uusi suosikkilelu. Astun sen päälle usein yöllä pimeässä kun harhailen vessaan tai etsimään uutta nenäliinapakettia. Jos säästän tämän poron, on pakko miettiä mitä seuraavaksi säästän. Luultavasti rikkinäisiä sukkahousuja, koska niille on aina käyttöä ja reikäisiä lakanoita, koska niille vasta käyttöä onkin, uusina siivousliinoina siellä lähes käyttämättömässä siivouskomerossa.

Kouluaikoina ja sen jälkeen, mun kaikki vanhat vaatteet joutuivat maalausräteiksi ja se oli tarkoituksenmukaista. Nykyään se ei ole, koska maalaan kahdesti vuodessa. Juuri nyt on yksi työ kesken, jolla on jo uusi kotikin, mutta jonka varmaan maalaan loppuun joskus jouluna. Toisaalta, jos maalaisin sen nyt, se olisi  kohta poissa. Ja ne vaatteet jotka odottavat muodonmuutosta maalausräteiksi, menisivät siinä samassa.

Jostain syystä mulla on aina vaan niitä laatikoita, joiden sisässä on toisia laatikoita ja niiden sisässä kallisarvoisia muistoja. Kiviä, simpukoita, rakkauskirjeitä, valokuvia, pullonavaajia, tuikkukippoja, karkkipapereita, maalausrättejä ja vuosikymmeniä vanhoja kuitteja. Arvotavaraa.

On ehkä tarkoituksenmukaisinta kipaista lähikauppaan ostamaan lisää mustia jätesäkkejä ja täyttää ne tällä kaikella. Ehkä koti kohta taas alkaa muistuttaa sitä putkaa, joka on mun sisustuksellinen ideaali. Eteisen matot mä heitin roskiin jo viikko sitten. Kätevämpi on nyt sekin lattia.

Stepa – Siivouspäivä

21.4.2013

Voiko matto olla monumentti


Miten paljon räkää mahtuu yhteen ihmiseen. Miten paljon spermaa. Miten paljon verta riittää vuodatettavaksi ja kuinka pitkä matka on teollisuusalueelta kotiin. Kuinka pitkään juopunut puhallinorkesteri jaksaa soittaa ja tanssia ja mustinkohan minä ottaa sukat mukaan. Kuinka paljon valkaistua paperia tulee kulutettua rään ulkoistamiseen ja riittääkö sitä koko sukupolvelle.

Voiko johonkin jumittaa niin, että se muuttuu olemattomaksi vaikka onkin sitten olemisen perusta. Voiko jotain miestä rakastaa vuosikausia, esimerkiksi niin, että se on aina vähän läsnä, vaikkei se ole missään. Voiko itseään säästää. Voiko käyttäytyä holtittomasti ja antautua tarkoin säädellen olemattomiin käsiin. Voiko mikään mitä joskus ajattelee olla totta.

Saako vihan muuttaa matoksi jonka alle lakaisee kaiken. Voiko matto olla monumentti.

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Tanssi tanssi


19.4.2013

Läikähtelyä


Valmistaudun hiljalleen muutokseen. Uusin passin, varmuuden vuoksi. Tuntuu etten ole ihan varma mitä kautta palaan kotiin elokuussa, mutta jotain kautta kuitenkin. Tänään minussa läikähti ilo, kun katsoin kuvia tulevasta kesäkodistani, sokkeloista, patiosta, huoneesta ja sitruunapuusta. Elin jo hetken siellä, mutteripannu patiolla, ikuinen kuumuus ja vieraus sylissäni.

Työstä ei oikein tullut mitään ja se työ mikä on muutaman viikon vienyt minua toiseen ilon spiraaliin, tuli tänään hyväksytyksi, ihmettelyjen kera. Kesken se on yhä, mutta otin vapauden pitää iltavapaan, yövapaan ja seuraavapäivävapaan, kaikki yhteen putkeen.

Olin mä eilenkin vapaalla.15 tunnin  lopputahmaisen työputken jälkeen upahdin kesken kotimatkan musiikkiin. Se oli lääkettä, jonka nautittuani meinasin itkeä. En ole vieläkään ihan varma muuttuiko rummut tuuleksi kasvoillani, vai paukkuiko niistä lyönneistä nyös baarin ulko-ovi. Olin hyvässä välissä. Tuulessa. Ja suosikkikitaristi sellaisessa tulessa, etten ole koskaan nähnyt. En voi käsittää, kunka ihmiset voivat olla niin lahjakkaita, kauniita, omistautuneita ja samalla nöyriä. Rakastan kiivaasti sitä mitä ne soittajat tekee, käsillään ja päällään.

Koko päivä on ollut hieman sumuinen, väsähtänyt ja täynnä vettä. Ilo, suru, kaipaus ja päänsärky ovat kaikki tarjonneet itseään kuin rikkinäistä sateenvarjoa.

Kaipasin Kainalosauvaa. Pakotin sen kahville. Kukaan ei ole kuin Kainalosauva. Yhtä merkityksetön, rasittava, itseriittoinen, ärsyttävä, huomionkipeä ja silti kaivattava. Luulen, että jos mut joskus pidätetään veriteosta, itseteosta, pahanteosta, murhasta ja taposta, olen tehnyt sen kaiken Kainalosauvalle. Olen yhä varmempi siitä, että tämä ihmissuhteemme on vain pitkitetty ihmiskoe, jossa minä olen se ihminen. En tiedä mitä koetellaan, mutta lopussa mä kuolen. Hetkittäin ajattelen että se on epäreilua.

J. Karjalainen ja Veli-Matti Järvenpää – Haamu ja Marjaana

17.4.2013

Pää kadulla




Nukuin eilisenä aamuna pommiin. Sitten letitin tukan. Se on hyvin likainen. Se ei muista, että se on juuri värjätty ja sen pitäisi kiiltää onnesta. Varpaankynnet pitäisi leikata. Ja lattiat imuroida, tai ehkä maata. Maata lattiat. Ja kadut. Makaan itseni.

Makaan ulos ikkunasta ja lasken ihmisten askeleet ja hiukset. Lasken letit ulos ikkunasta ja nostan jalan pöydälle taakseni tai haparoimaan ilmaa, yläilmaa, minä taivun vielä. Me rakennamme tähän laiturin heti kun ehdimme. Ikkunalaiturin josta voi hypätä voltilla kadulle jos tulee hulluksi. Pää kadulle.

Kotona laitan kaikki verhot kiinni. En tiedä mitään, mitä en halua tietää.

Ajattelen jotakin sellaista jonka päätän muistaa, mutta sohvalla se on jo unohtunut. Tiedän että se on jossakin. En ehdi ajatusteni mukaan. Ehdin jalkapohjieni mukaan. Niitä särkee. Jalkapohjasta on niin vaivalloinen matka ylös ajatuksiin, etten vain saa suoritettua sitä.

Olen onnellinen, olen yksinäinen ja silmiäni särkee joka päivä. Sänky on ihan kylmä ja niin täynnä peittoja, etten halua olla siellä. Menen sohvalle, koska siellä tapahtuu kummia. Joku murisee unissani. Luulen että se on peto. Ystävällinen lihansyöjäpeto, joka on unohtanut jotakin. Autan sitä muistamaan. Suljemme silmiämme ja puhumme hiljaa. Ei sittenkään kaivata tähän muita.

Mietin yhtä ihmistä, joka luulee tietävänsä jotakin minusta, muttei ole ihan varma mitä luulee. Samalla kun sen epävarmuus huvittaa minua, tunnen kasaantuvaa myötätuntoa sen katseettomuuden edessä. Sen inho ja pelko roikkuvat liepeilläni, mutta näennäisestä rohkeudestaan huolimatta se ei uskalla edes katsoa minuun. Sellaiselle ihmiselle ei voi antaa edes nimeä. Lihansyöjäpeto sanoi, että sitä voi sanoa silmättömäksi näkeväksi. Se näkee sen mitä kuulee, mutta ei näe näytelmää, joka esitetään sen edessä joka päivä.

Lihansyöjäpeto on ollut täällä ennenkin. Siitä on vuosia. Pelkäsin sitä silloin niin paljon, että se sai tulla luokseni vain unissa. Ja silti vietin monta tuntia viikostani terapiassa. Nyt olen iloinen sen läsnäolosta. 

Soundtrack: Päivi Portaankorva – Balladi elokuvasta Klaani

15.4.2013

Puhdistus





Nyt laskisin juhlat juhlituiksi. On itketty,  liikututtu, naurettu ja laulettu, huudettu ja kiljuttu ja hypitty kattoon ilosta ja kauhusta. Makaan maanantain hiljaisuudessa ja hörpin mustaa kahvia. Tai kyllä minä tämän lasken istuma-asennoksi, niin ahkera ja luterilaisen toimiva olen viime viikot ollut. Ehtoollisviiniäkin on jäänyt yli.  Jossain sisemmällä on viulunkieli virittyneenä, lievä matkakuume vai olisiko se matkapahoinvointia jo. Se pitää vielä puskea syrjään, sillä ennen lähtöä on miljoona asiaa. Tänään olen hoitanut yhden.

Koti näyttää aina hylätyltä kun lapsi on poissa. Kukaan ei täytä jääkaappia, kukaan ei huolehdi televisionkatselusta, kukaan ei siivoa, eikä kukaan laula aamukuudelta heräämislauluja. Katu laulaa ikkunasta sisään, hieman toisella sävelellä nyt kun se on puhdistettu.

Unen varjolla olen saanut muutamana yönä ja päivänä nukuttua. Unen siivellä. Odotellut jotain merkkiä sieltä pöhnäisestä alitajunnasta. Onhan niitä tullut. Uni silittää ja virittää. Yritän muistella muutama vuosi sitten näkemääni ritariunta. Miksiköhän sekin on mielessä juuri tänään.

Minulla on postilaatikossani luonnos. Se on se sama vanha "kirje jota ei koskaan lähetetä". Luin sen aamulla. Melkein tuhosin sen. Siinä ei ole päätä ei häntää, pelkkää tavoittamatonta melankoliaa ja siksi se pitäisikin hävittää. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka tulee jokin yksityinen ja  sisäinen tilinteon hetki, aamuöinen punaviinihumala, jonka seurassa lataa kaiken rohkeutensa peliin. Peliin jota ei ole. Kuolettava yksinpeli.

Kirje ei oikeastaan kerro kenellekään mitään. Se on niin säntillinen ja lannistunut dokumentti olemattomuudesta että hävettää. Se alkaa maaliskuulta 2007 ja tänään tuntuu, ettei se lopu koskaan. Miten surulliseksi ihminen voi itsensä oikein tehdä? Miten voi takertua jonkin olemattomuuteen niin, että tuntee välillä olevansa kahleissa, vaikkei mitään kahleita ole. Silti on aamuisin ranteet verillä irtoamisen ponnistelusta.

En tee tänään enää mitään. Aion olla vain surullinen. Kahleeton. Ja sitten kun en enää ole surullinen, syön vaikka pizzaa.

14.4.2013

Edestakaisin kävelemisestä



Tänään olen kävellyt, takaisin ja edestakaisin.

Aamulla satoi lunta tai räntää ja ihmisten jalanjäljet näkyivät selvästi satavassa ja melkein heti sulavassa lumessa. Kengät painuivat räntämaton läpi ja paljastivat tummanharmaan maan, asfaltin ja lupauksen maanalaisesta elämästä. Oksetti taas ja huimasi. Ajattelin miten paljon niitä jälkiä on, miten paljon niitä on ollut ja miten ne ovat hävinneet, toistuneet, muuttuneet, kerrostuneet. Millainen se kokonainen jälki, isompi, laajempi, vuosisatoja muuttunut jälki on? Meidän kaikkien, elävien ja kuolleitten yhteinen jälki, jota itsekin muokkasin siinä kävelessäni. Ja edestakaisin. Aamulla, päivällä, illalla ja huomenna

 Maanantaista on ikuisuus. Mä en ole moneen päivään muistanut mitä tein maanantaina tai tiistaina. Jotakin tein, koska tarkoituksenani on aina maanantaisin edetä, edes tiistaihin. Mulla on vaikeuksia naksahdella eri moodeihin, mutta  puhuin siitä eilen ääneen ja totesin, että se on helpompaa nyt kun on vähän vanhempi. Kun on aikataulut päällä, ne vaan nakutetaan läpi ja sitten kuollaan.

Naks. Naks.

10.4.2013

Kävelemisestä


Lounas 


Kävellessäni työhuoneelle aamupäivällä, sain jonkin maailmallisen ahdistuskohtauksen ajatellessani kaikkia niitä ihmisiä jotka jatkuvasti liikkuu kaduilla. Siis kotikadulla, mutta myös koko maapallon kaduilla. Mua melkein oksetti ajatus siitä vilinästä. Mä katsoin kaikkia vastaantulijoita ja ne näytti kaikki ihan samalta. Heräsin jossain puolivälissä matkaa sirkkelikävelevien teinien välistä.

Kävellessäni kotiin, mietin kuinka Saarioisten roiskeläppäpizzoja tekevät yksinhuoltajaäidit oikein jaksaa elää? Kävellä suoraan ulko-ovelta hellan ääreen. Tiskien, imurin ja pyykin sekaan. Kävellä huoneesta toiseen ja hoitaa.

Muutama päivä sitten kahlasin sepelissä. Mua vituttaa suuresti se, ettei kaupunki viitsi tehdä mitään putsatakseen hiekkoja ja paskaa kävelyteiltä. Ajoissa. Mä aivastelen ja tukehdun. Tupakointikin on välillä vaikeaa tässä saastassa. Katsoin samalla kun yksi mummo veti asentella. Se käveli keskellä ajotietä. Siinä oli vähiten hiekkaa. Keskellä kaistaa. Mummoilla on munaa.

Kun kaupunginteatterin kivetyksen ja kävelytien kulmassa olevan mainostaulun välistä on sulanut kaikki lumi, alkaa terminen kevät. Siinä kohtaa voi oikaista muutaman metrin halutessaan. Oikaisin tänään. Hiekkaa, paskaa ja lunta.

Kun maltan muutaman päivän odottaa, tulee nenästä verta.



7.4.2013



Globaali huoli on noussut mun ja Pilvin ryypiskelystä. Me mietittiin tänään kaikkea juomaamme viinaa ja päädyttiin olemaan huolissamme itsekin. No vitut päädytty. Kohtuullinen annos alkoholia on kaikissa töissä tarpeen. Pelkästään terveydellisistä syistä kannattaa vetää punkkua kaksin käsin ja tasaseen, niin kauan kuin henki kulkee. Sitten kun kuolema niittää, on myöhäistä juoda. Tiskaaminenkin on paljon hauskempaa sikakännissä. Ja joskus kannattaa aamukahvin sijaan juoda vaikka Jaloviinaa, tulee ihan erilainen sävy aamuihin. Tajusimme ettei meillä ole tarpeeksi aikaa juoda. Pakko raivata lisää tilaa kalenterissa ihan vaan dokaamiselle. Mä yritän vastaisuudeessa herätä aina tuntia aiemmin joka aamu ja käyttää ylimääräisen tunnin Jaloviinan juomiseen.

Mä olen tällä viikolla vetänyt neljä yövuoroa putkeen ja lisukkeena aamu- ja päivävuorot päälle. Mulla on kehittynyt jonkinlainen työpaikkaromanssi itseni kanssa. Epäilen että minua on kaksi. Yksi minä tekee säntillisesti työnsä, lajittelee ja laittelee. Toinen minä on tuhoava voima joka kadottaa, hävittää, unohtaa ja repii. Se poistaa esimerkiksi kansioittain kuvia koneelta. Luulen että sen perustarve on olla avulias. Puhdas pöytä odottaa yhtä minua ainakin pari kertaa viikossa. Mikä on menetetty, on menetetty ja sen perään on turhauttavaa haikailla. Mun tulevan viikon missio on saada nämä tyypit tekemään yhteistyötä ja huolehtimaan toisistaan.

Mun maailma on triangeli, jonka kulmissa sijaitsevat kaksi työhuonetta ja yksi avaruus. Avaruudessa mä nukun. Unissani olen syvällä ja kaukana, mutta hämmästyttävän tarkkana. Mä olen nähnyt lohtu-unia, lyhyitä ja selventäviä avainunia, sekä pelkästään elvyttäviä mustia aukkoja. Unet ovat hiljaisia ja tehokkaita. Olen leikkinyt tarpeekseni sosiaalisuusleikkiä, josta on seurannut malttamatonta paskanpuhumista, asteittaisia avautumisia, mutta enimmäkseen painavaa tyhjyyttä, jolle mulla ei ole mitään tekoa. Joskus innostun ihmiskokeisiin, mutta enimmäkseen haluan tappaa kaikki tyypit, kokeilematta. No todellisuudessa en edes halua, koska hetkellisistä mielihyvän tunteista ja ihmisuskosta huolimatta, mua ei jaksa kiinnostaa.

Mua ei kiinnosta kenenkään muun sisäiset tripit kuin omani, mua ei kiinnosta ne kaupungilla parveilevat lamat ja kookospallojen myyjät, itsensä etsiskely tai kehittyminen ihmisenä. Mua ei kiinnosta elämän- tai vihanhallinta tai....no....mikään.

Silti mä en ymmärrä miten joku voi pitää mua kylmänä ihmisenä. Mä olen todellisuudessa ihanin ja lämpimin tyyppi jonka tiedän ja jota koskaan olen koskenut. Mun mielestä teidän kaikkien kannattaisi ajatella näin itsestänne. Loppuisi se saatanan itämaisen viisauden ja urbaanin laman mekonliepeessä roikkuminen, jatkuva narina kaikesta ja itsensä etsiminen.

Mulla oli mielenkiintoinen sananvaihto yhden ihmisen kanssa rakkaudesta. Niin fiksu kun se ihminen onkin, se ymmärsi rakkaudella heti jotain muuta kuin mistä minä puhuin ja kauhistui. Luulen että se käsitti sen sellaisena sen ihmisyyteen ja elämään liittyvänä rajoittavana tekijänä joka vaatii siltä jotain. Vammana meidän(kin) keskinäisessä kommunikaatiossa. Eikö ole aika kammottava ajatus, että rakkaus määrittyy enimmäkseen joksikin pelottavaksi ja uhkaavaksi, heti kun se mainitaan.

Miksei ikinä riitä että se vain on? Sehän tekee siitä ison.

3.4.2013

Luulin, vanha kettu aina pääsee pälkähästä






Pitkästä aikaa puolikas yövuoro takana. Mä valitsin tapetteja online ja puhuin kuolemisesta, burn outista, miehistä ja valittamisesta, anteeksipyynnöistä ja siitä ikuisesta aiheesta, kuinka jotkut tyypit haluavat kaiken. Syödä kakkua ja säästää, mutta niin, että kun kerma pursuaa korvista ulos, on mutakakku jo korkattu.

Mietittiin samalla Pilvin kanssa sitä säädytöntä lausetta jonka olemme kuulleet ja nähneet useamman kuin 40 miehen suusta varioituna tai nähneet sen kirjallisena tai muuten ilmitulleena. Se menee aina näin:

Sä olet niin mahtava tyyppi, mutta...
Sä olet tosi hyvä tyyppi ja sulla on tosi hyvät jutut, mutta...
Sä olet ihan mielettömän hyvä tyyppi, mutta....
Sä olet ihan uskomaton tyyppi ja sun kanssa on hyvä jutella, mutta...
Sä olet ihan hyvä tyyppi, mutta....
Mä ihan punastun sun sanoista ja sä olet ihmeellinen nainen, mutta...

Tätä voi jatkaa ihan loputtomiin. Seuraava aste on tämä:


Sä olet ihan mielettömän hyvä tyyppi, eikö me vaan voida olla kavereita ja paneskella silleen kaveripohjalta? Mä siis rakastan mun vaimoani, perhettäni, kissaani, tyttöystävääni, äitiäni, työtäni, lapsiani, matkustamista, ruokaa ja sählyä, mut me voitais mun mielestä silti vähän paneskella. Siis silloin kun mulle sopii. Mieti nyt, mulla on tosi iso muna!

Ja tämä:

- Mä siis rakastan mun tyttöystävää. Voitko sä ottaa multa suihin?
- En mä ota sulta suihin. Multa otetaan suihin.
Lasken tunteja kevään päättymiseen. On kyllä hyvä, että ihmisessä herää elämä, jokin alkukantainen ja paljas. Verivirrat kuohahtelevat ja sperma vuotaa, kuola valuu omille ja toisten rinnoille. Luulen että minusta on tullut tarpeeksi vanha käsittämään elämän lyhyys ja se, että rakkaudella on aika vähän osaa ja arpaa tässä kiivaassa ruletissa. Rakkaus on. Se vaan on. Silloinkin kun kaikki on mustaa ja maailma hengittää jäätä niskaan.

Mutta rakkaus ei todellakaan ole täällä nyt. Se on mun naisten soupukoissa, lapsissa, pullmössössä ja Pilvin tisseissä. Ne on hyviä ja kauniita aina. Se että me on vuosikausia sitten kyllästytty olemaan mahtavia naisia, ei pelasta meitä keväältä. Mä yritän vetää verhot itseni ja valon väliin, olla liikkumatta ja maata pinot noirissa. Se auttaa hetkeksi.




Panisin.

2.4.2013

Halkaisen sitruunan ja juon sen


Kävin ostamassa kermaa. Se oli loppu sekä kotoa että työhuoneelta. Laitoin sen töissä jääkaappiin ja unohdin sinne. Tulin lähikaupan kautta kotiin ja päätin ostaa kermaa ja kissanhiekkaa. Ostin kissanhiekkaa. Palasin ostamaan kermaa, maksoin sen ja jätin siihen kassalle. Palasin hakemaan. Puristin sitä kermatetraa käsissäni koko kotimatkan. Ettei se joudu hukkaan.

Jauhoin kahvipavut ja keittelin kahvit. Otin jääkaapista kerman. Se oli joku kolmas kerma. Ei minulta ollutkaan kerma loppu. Eikä ole. Minulla on kermaa kaikkialla.

Pakastelokerossa on pussillinen herneitä. Asennan ne tyynyliinan avulla kylmäkääreeksi vasempaan kyynärpäähäni, joka vähän oireilee. Tekee mieli tappaa ja tapankin. Piirtelen päässäni pieniä mustia pisteitä ja sitten puhallan ne ilmaan leijumaan. Ne kuolevat itsestään. Jotkut niistä muuttuvat kusenkeltaisiksi tähdiksi. Maailmakaikkeus räjähtelee ja saa mut melkein oksentamaan.

Halkaisen sitruunan ja juon sen. Joku kävelee haperoa jäätä rikki. Se ritisee olohuoneen seinää vasten. Ulkona on sisällä. Viileä yöilma, etten oksentaisi. Nenästä roisku mustaa hiiltä ja kuuluu vihellystä. Romaanissa nostetaan ruumiita pintaan ja kiivetään tunturiin. Kukaan ei juopottele, mutta illalliseksi on haukea.

Huomenna karkaan retkelle. En aio olla missään tai tehdä mitään. Kunhan olen poissa.

1.4.2013

Rakkaus on palovamma kaksi vuotta sitten


Pääsiäisen kunniaksi olen muistellut menneitä. Tällä hautuumaalla melkein poltin käsivarteni, kun istuin juomassa kävelykahvia ja kirjoittelemassa juttuja vihkooni. Siitä on kaksi vuotta. Silloin oli vähän vähemmän lunta. Se oli se tarkovskilainen pääsiäinen. Puoliksi harmaa, puoliksi polttava. 



Nyt olen ollut enimmäkseen töissä. Seuraneitinä ja piirtäjäharjoittelijana. Marsuvahtius on uutta. Ja pitkäperjantaita edeltävä uptown-amok.

Se olikin mahtava reissu, sillä kotimatka kirjajulkkareista kesti aika pitkään ja oli mitä hauskin ja seesteisin. Nautin niin monta kupillista kahvia, että sitä valui vielä aamullakin korvista. Jouduin vastakkain mielikuvituksellisen ajatuksen kanssa. Sen nimi on minun savolaisuuteni. Olen painiskellut sen kanssa koko viikonlopun. Se voitti.

 Nyt painiskelen sen mahdollisuuden  kanssa, että kaikki levittämäni savolaispropaganda osuu omaan kaulavaltimoon ja tahraa pyhän vereni. Esi-isäni saattavat olla savonmaalta tiensä pohjoiseen kaskenneita uudisasukkaita. Saattavat ne toki olla lappilaisiakin, mutta silti, jotakin sekavaa niitten kesken on silti tapahtunut, kun tuloksena on tällaista jälkeä. Vaikka minussa olisi puolet petäjästä, en ymmärrä tätä kieltä ja kansanlaatua. 


Uptown-amok on muuten sellainen, jonka aikana yritetään päästä Samposta kotiin kahdessakymmenessä minuutissa tai vähemmässä. Minulta kului kuusi tuntia, joten parantamisen varaa on. Poikkeamat reitillä johtuivat eriskummallisen miellyttävästä savolaisseurasta. Illan aikana kuulin myös savolaisen sanovan ihan ääneen ja monta kertaa, että filosofia. Itse tein samalla kenttätutkimusta erilaisista tupakkakopeista ja -paikoista. Teen siitä seuraavan pitkäjournalistisen tutkivan artikkelini.

Seuraneidin hommat on menneet veriin. Siihen liittyy paljon makaamista sohvalla, ruokailua ja nestemäisestä ravinnosta puhumista (pekonismoothiesta). Mä olen ehkä vähän pihalla, mutta peruin eiliset treffit, maatakseni sohvalla ja katsoakseni Vaarallista romanssia. Ihme lahna. Puhuimme ehkä miehistä, eksmiehistä ja potentiaalisista nytmiehistä. Lapsista, elämästä, menneistä, vaivoista, loukkaantumisista, junista, juhlista, maisemasta, kahvilasta, työstä, iästä, paperista ja kielestä.

Tänä aamuna olin jotenkin surullinen. Osaamaton aloittamaan muuta kuin kahvinkeiton. Mietin kuinka kauas universumiin mun on tänään sukellettava, päästäkseni valoisaan aikaan työhuoneelle.

Mun piti sanoa tänään monta asiaa, mutta en sano niitä. Surettaa sekin etten usko rakkauteen. Torjun sitä kirveellä. Se on vähän kuin ei uskoisi mihinkään. Kohtaamisista on tullut enimmäkseen ohittamistilanteita.

Ihme paskaa. Menen töihin.