28.11.2017

Sometimes Making Something Leads to Nothing

Alÿs, Francis: Paradox of Praxis 1
Still from a video (Sometimes Making Something Leads to Nothing), by Francis Alÿs, Mexico City, 1997.
Courtesy the artist and Galerie Peter Kilchmann, Zurich; photograph, Enrique Huerta




Kaksi viikkoa seurasin tappajaviruksen kiemurtelua kurkussani. Se siirtyili puolelta toiselle, jyskäsi päässä, kiersi otsan ontelot, pyyhkäisi kevyesti keuhkojen ohi, viipyili yhden yön vasemmassa korvassa ja siirtyi sieltä oikeaan, kyntäen koko kurkun vielä kertaalleen auki ja verille. Nyt se on enää häviävä muisto, pieni kutitus oikeassa korvassa ja räkäklimppi kurkussa, raivoisa aivastus joka viskoo limaa pitkin seiniä. Selviämisprosentti on taas 100, vaikka ankeimpina öinä kyllä itketti ja teki mieli rukoilla kuolemaa ja syödä 1500 g suklaakonvehteja.

Suklaaorgioiden sijaan katsoin putkeen jotakin suoratoistohöttöä, jonka nimen olen unohtanut ja sain  Tekokuun tupakointilapaset neulottua. Kuljin toisen viikon töissä ja huveissa, kuten kaamoksen katekismus käskee, saadakseni globaalisti levitettyä siementäni virustani. Kyseenalaisia ovat ehkä vain horteiset ja hihittelevät oppitunnit lasten kanssa. Nämä joissa kollektiivinen reliefi sai uutta pontta Duchampin Pisoaarista ja performanssitaiteen helmistä, kuten miehestä joka sulattaa jääkimpaletta päänsä päällä:

- Eli aatella jos joku veisi vaikka vessanpytyn taidemuseoon ja sitten menisi siihen kakalle!
- No se olisi sitten jo sitä performanssitaidetta.
- Voiko kakka olla ready made?

Rakastan näitä keskusteluja. Tietyssä iässä lapset eivät kyseenalaista, häpeä, piilottele tai kaunistele puheitaan tai kertomuksiaan. Parissa tunnissa olen kerännyt niin paljon hulvattomia ja itsekoettuja kakkajuttuja, että kuka tahansa kansatieteen oletettu kenttähenkilö olisi kateellinen.

Etsiskelin toissayönä kaamosmanuaaliani, voidakseni kehrätä ja hyristä onnistumisen ilosta ja tehdäkseni punakynällä oikein-merkintöjä sivun reunaan. En löytänyt edes punakynää, mutta tiedän tehneeni oikeita siirtoja ja tekoja. Kaamoksen myötä olen aloittanut ainakin yhden uuden harrastuksen. Olen yöpynyt ilmaiseksi hotelleissa ja suosin mielelläni niitä joista saa kärvennettyjä muikkuja aamiaiseksi ja kotiin on kävelymatka. Olen viritellyt jouluvalot parvekkeelle jo elokuussa ja loppujen virittelyä suunnitelut sieltä asti. Olen lähtenyt mukavuusalueeltani, elokuviin, keikoille, uimahalliin ja kävelyille ja käyttänyt bussikorttia harkiten. Olen pitänyt puhelimessa ääntä päällä (no pari päivää, mutta kuitenkin) ja joskus vastannut siihen heti. Olen jättänyt lukematta turhanpäiväiset (melkein kaikki) sähköpostit ja viettänyt aikaani somessa harkitusti vähemmän ja ignoroiden lähes kaiken tarpeettoman hälyn jota se tuottaa. Olen jättänyt tekemättä asioita joiden tekemisestä en saa rahallista korvausta. Olen ajatellut ihmisiä, joiden kanssa en ole ollut vuosiin/viikkoihin/kuukausiin tekemisissä ja herättänyt henkiin vain yhden ihmissuhteen ja olen siitä iloinen. Loput olen kuopannut. Olen tehnyt hirveät määrät hyvää ruokaa ja laihtunut 8 kiloa.

Kaamospesä on kaiken kivan jäljiltä kaatopaikkana. Olkkarin pöydällä on puurokupissa kuivunutta puuroa. Jos vaatehuoneen oven avaa, sieltä kaatuu päälleni sukset. Minulla ei oikeastaan ole enää vaatteita, sillä puolet on liian isoja ja puolet liian pieniä. Tiskipöytä on orgaanisessa liassa, enkä henno puuttua uuden lajin syntyyn. Siivosti konmaritetuilla lankavuorilla on jatkuva sortumis- ja vyöryvaara. Sängyn vieressä on lasitaideteos, jonka materiaaleissa hehkuu kahvimaidon kaikki sävyt. Seinällä roikkuu helvetin ruma ja puolivalmis maalaus, jota ei voi edes vilkaista. Sen vieressä on villakoirakenneli, josta kissa hakee pennun kerrallaan ja metsästää sen palasiksi. Perintönä tullut taideteos on joka paikassa poikittain, eikä löydä millään paikkaansa. Kylppärissä on sukkapuikkoja, joilla voi sitoa hiuksensa kun kuorii kasvonsa. Kaikki 100 hiuslenkkiä ovat kadoksissa täällä jossakin.

Entäs sitten minä. Koen onnistuneeni niin kaamoksen kuin läskileirinkin kanssa, joten ostin itselleni lahjaksi uuden ripsivärin. Oikeasti ostin sen siksi, että silmäni näyttivät pikkuruisilta sian silmiltä tiistaina kun harhailin Iisalmen ostoshelveteissä. Ostin halvimman mitä löysin, vedenkestävän. Laitoin sitä heti töissä. Se ei ole vieläkään lähtenyt pois. Olen käynyt suihkussa kolmesti ja hinkannut silmäni öljyllä ja rasvalla useampaan kertaan. Tänään se näyttää vähän levinneen. 



21.11.2017

Ritarinkukka ja Jumala


Yksi kukistani on täysin menettänyt itsehillintänsä. Aluksi se oli varsinainen siveyden sipuli. Sillä oli yksi sievä ja suora kukkavarsi. Muutamassa päivässä se kasvatti toisen ja idätti kolmannen. Se kukki useamman viikon, aivan kuin sillä olisi känniputki päällä ja alkoi lopulta repsottaa ja lesoilla ympäriinsä, metrin säteellä, kaataen tieltään mm. kolme sitruunapuuta. Kolmas kukkavarsi venyi muita pidemmäksi ja yhtenä viikonlopun öistä se lähti liikkeelle. Se hyppäsi kukinto edellä alas pöydältä ja jäi siihen makaamaan. Löysin sen vasta aamulla. Pulttasin sen tiukemmin ruukkuunsa. Äsken huomasin, että se puskee uutta vartta. Useampaa.

Ainoa hoito mitä se on minulta eläissään saanut, on tilkka vettä ja ihmetteleviä katseita. Huvitun sen sekopäisestä sinnikkyydestä toteuttaa itseään kuin känninen apina. Se on ritarinkukka ja vertaan sitä mielelläni ja mielessäni muihin elämäni ritareihin, joilta pahimmillaan löytyy samanlaista tarmoa olla oma itsensä, sellaisenaan, ketään säästämättä, keinoja kaihtamatta. Monilla on taito nostaa itsensä kukkimaan muiden yläpuolelle, omasta mielestään täynnä nöyryyttä ja herkkyyttä, empatiaa ja toisten huomioimista, joskus jopa yhteiseen hyvään vedoten. Tämä koskee kaikkia oletettuja sukupuolia, itseäni ja vielä elukoita siihen päälle.

Itsensä kanssa on helppoa ja mukavaa toteuttaa itseyttään, kukkia harvinaisena ja ainutlaatuisena, ehkä kerätä kiinnostavia ja trendikkäitä diagnoosejakin ja diippailla menemään. Virrata raikkaana vuoristopurona, vaikka todellisuudessa olisikin likaviemäri, joka laskee sinne samaan tekoaltaaseen kun kaikki muutkin yksilölliset paskaojat.

Aamulla mulkoilin sovinnaisesti kukkavartta, joka oli yön aikana siirtynyt itsekseen seuraavan kasvin liepeille, uhkaavasti kita ammollaan. Siirsin sitä vähän ja tungin sen ruukkuun vielä yhden kiven pönkkäämään sen hillittöömyyksiä. Sitten avasin Hesarin ja jostain syystä silmiini osui artikkeli/arvio Joonas Konstigin reality-proosaksi luokitellusta teoksesta Vuosi herrasmiehenä. En tiedä siitä mitään, koska ainakaan toistaiseksi  en ole sitä lukenut, mutta se käsittelee ilmeisen laajasti yhden minäminän, itsensä kirjoittajan, muuttumista herrasmieheksi. Matti Mäkelän arvio kertoo teoksen käsittelevän hyve-etiikan ja itsensä toteuttamisetiikan ristiriitaa.

Meni kahvia väärään kurkkuun, kun katselin samalla ritarinkukkani silmitöntä menoa. Sehän elää ja toteuttaa vain itseään. Samalla pieteetillä kuin kuka tahansa ja jokainen meistä.

...ei siis ole kyse moraalin rappiosta, vaan hyve-etiikan ja itsensä toteuttamisen etiikan erilaisista päämääristä. Konstig kuulee kaikkialta ympäriltään itsensä toteuttamisetiikan peruslauseen: ole oma itsesi, tule sellaisena kuin olet. Niin olet arvokas. (Lainaus Matti Mäkeältä, HS)

Otin lähimmät sakset ja silvoin sekunnissa ritarilta kaksi kukkavanaa sekajätteeseen. Nyt tunnen itseni ainakin Jumalaksi ja esimerkilliseksi kasvattajaksi.

11.11.2017

Parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä






Vedin viikolla vuosisadan kahviöverit. Huomasin, että tällä hetkellä valtaosa energiastani tulee kahvikermasta ja loput erilaisista kaaleista ja skyristä. Kahvikerman suhteen tein ihmiskokeita (erilaisia suhteita maitoa ja kermaa, läpi päivän, loputtomiin,yhteen ihmiseen, kahvin kanssa) vain palatakseni takaisin entiseen.

Yritin jäähdyttää reaktorini makoilemalla sohvalla. Ensin käytin sen uimahallissa mummojuoksijoiden tukkeena, molemmissa saunoissa ja hierovissa suihkuissa. Olin jokseenkin jalaton jo Lidlin vissylavalla. Sohvalla kieriskellessäni, pitkällisten päiväunipyrkimysten jälkeen menetin hillitysti malttini ja sain kuningasajatuksen: Parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä on vihreä tee. Se oli kardinaalimoka. En ole varma nukuinko vai tanssinko läpi yön. Vieläkin soi, koko yönkin soi, päässä Kirkan Hengaillaan. Aamulla olin laihtunut puoli kiloa.

Uusi aamu oli viisas ja vei minut sinne minne kuulun eli metsään. Tuulen kuulee paremmin syksyllä. Se kulkee ensimmäiset tunnit äänekkäästi männikön latvoissa, mutta siirtyy sitten alemmas, kutittelemaan sammalikossa kastuneita polviani. Olen usein metsässä polvillani, koska se on kivaa ja sillä tavalla kuuleen paremmin maan hengityksen. Tosin saatan olla jonkin sadepisaran perässä puhelin ojossa tai suppilovahveron tai vastaavan äärellä kontillani. Nyt olin enimmäkseen paleltuneen puolukan kimpussa. Niissä on lapsuudesta tuttu maku, purskautan ylenmäärin sokeria nieluuni linttaamalla marjat kielellä kitalakea vasten. Nämä ovat sellaisia rukouksia jotka osaan ulkoa.

Metsä teki tehtävänsä ja sammahdin ennen kymmentä. Heräsin puoli neljän jälkeen, pirteänä kuin pikkulintu. Tosin en pirteyteen vaan havunneulasiin kurkussa ja päänsärkyyn. Join inkivääriä ja kuuntelin kun naapurit parveilivat rappukäytävässä, kännissä kun käet. Lehdenjakaja kulki tasaisin juoksuaskelin. Tiedän että askelmia on aina kahdeksan ennen tasanteita ja jakaja astuu niistä jokaisen. Hiippailin havunneulanen sydämessä tarkistamaan, onko jälkikasvu kotiutunut maltillisesti iltamenoiltaan.

Aamuneljältä ei voi imuroida, joten keitin (vahingosta viisastumatta) monta pannua kahvia ja tutkin kalenterista kaikkia kivoja menoja, joihin ei ole varaa, jotka olen unohtanut tai joihinka pitäsi reagoida. Kun käy metsällä kököttämässä, ei ihmisen seura enää kiinnosta, vaikka suhtaudunkin heihin yhä lämpimästi ja myötämielisesti. Joihinkin heistä tai ainakin muutamaan. Jossain välissä aloin tehdä töitä. Niitä jotka ehkä pitäisikin tehdä aamuyöllä ilman turhaa melu - ja ihmisaastaa. Kirjoitan taiteesta ja syväluotailen itseäni. En ole umpikujassa, sillä yritän löytää oikeita sanoja yhdellä ajatuksella. Osuvia ja kuvaavia. Niitä on liikaa ja alan esittää kirjoittajaa, olen olevinani. Kirjoitan itsestäni, muistoista kahden vuoden takaa ja pinnistelen haistaakseni hellepäivän hien ihollani ja tavoittaakseni pimeyden lehahduksen ovella joka aukenee suoraan pimeään. Ehkä pitäisi mennä jonnekin muualle kirjoittamaan. Ei siksi ettei se tässä onnistuisi vaan siksi koska se juolahti mieleen. Jonnekin missä kadun äänet eivät ole tuttuja ja postinkantaja ei käy koskaan.

Kaamosmanuaalista on unohtunut se ratkaisu kohtaan, jossa vuorotellaan yliväsymisen ja piinaavan unettomuuden kanssa. Selkeästi aikaisempi nukkumaanmenoaika ei auta minua. Jos nukahdan kymmeneltä, olen kärppänä kolmelta kahvipannulla. Alkuiltapäivästä olen tiltissä ja naapurin täti on ystävällisesti viikannut pyykkini kuivaushuoneessa. Ehdin siis hyvin katsoa uudelleen Suistamon sähkön keikan Etnogaalassa. Kirka on mennyt menojaan ja nyt Tuomas laulaa, että Svuadpoi piettiin.

Tulee sellainen olo, että voi taas kerran yrittää nukkua päiväunet ja sitten joutua huonoille ja  laveille suuren maailman teille. Tuntuu että viime viikonlopun Jaakko Laitisesta ja Väärästä rahasta on ehkä tunti aikaa. Pitääkö sitä aina niin tosissaan olla.

Kaamosmanuaali

7.11.2017

Kaikkea ei voi laittaa kaalin piikkiin




Tämä marras on kuin hieho, nuori ja aluillaan, synnyttämätön.

Aurinko paljastaa ikkunalaudan ja ikkunan välisestä kourusta norsujen hautausmaan. Ne ovat kaikki siellä vierekkäin ja kuolleita. Kolme ampiaista ja kaksi kärpästä. Pistimet ojossa. Siivoan ne joskus myöhemmin, mutten vielä, sillä niistä voisi hyvinkin rakentaa veistoksen tai lisätä ne kalakeittoon. Lisään ensin vain kermaa ja voita, kauhallisen savupaprikaa ja punaista currytahnaa. Se on illallinen lapselle, joka voi sitä kauhoessaan maistaa äidin aamun.

Hyvä olo jatkuu. Kaikkea ei voi laittaa kaalin piikkiin. Iso osa tulee musiikista tai tanssista tai muuten vaan haahuilemisesta, pitkistä puheista ja uusvanhoista kohtaamisista. Väistän ne, joiden kohtaaminen ei kiinnosta, mutta muihin tartun kiinni. Tartun kiinni vampyyrin voimalla ja välillä laiskemmin ja sitten hukkaan taas, päästän irti. Se on jonkinlaista vapautta valita yhä paremmaksi käyvä seurani, mutta silti olla valitsematta kovin tiheällä kammalla. Ihminen on minulle pitkästä aikaa mieleen. Ja kaiketi minä ihmiselle. Nukun P:n vieressä elokuvissa, nukun pienen osan uutta Blade Runneria, mutta vain tylsimmät kohdat. Tai en minä tiedä ovatko ne tylsiä kohtia. Herään välillä syömään suklaata. Tässä voisi olla aamuun asti, läpi lapsuuden haaveen viettää yö tavaratalossa. Nyt viettäisin sen mieluiten elokuvissa, muumipappamaisesti viltin ja silinterin alla, viinipullo kainalossa ja kimpale juustoa. Punaisella penkillä, esirippuineen, vähän kuin riippumatossa, nukahdellen, milloin Blade Runneriin, milloin Star Warsiin.

Tulee toisia aikoja taas, mutta tällaiset ajat ovat hyviä. Paistaa pekonia ja munia satunnaisille yövieraille ja olla itsekseen siinä samalla, pyjamassa ja paistinlasta kädessä. Parhaita yövieraita ovat ne, joille ei tarvitse olla mitään, ei äiti eikä rakastaja. Molemmat kuoriutuvat sisältäni kuin itsestään, eikä siitä ole haittaa. Ne on hyväksi onneksi ja iloksi tarjoiltu.

T soittaa sumuiselta tieltä, koska tarvitsee matkaseuraa. Ajan Suonenjoelle asti ja sitten jatkan kaulaliinaa. Jatkan sitä kolme metriä, mutta sitten muistan että talvi on varmasti vielä edessä ja Tekokuun tupakointilapaset ovat vasta tekemistä vaille valmiit. Kaikki ehtivät saada omansa.

Neulomisen keskeyttää Windows ja palauttaa minut kädelliseksi apinaksi maanpinnalle. Se on kadottanut osan minua. Päivitten sitä ja kidutan, mutta kaikki ehtii jäädä kesken. Harjoitan sen edessä taiastelulajeja, mutta se ei välitä. Keitän sille kahvit ja toivon, että se palauttaa edes osan sanoistani. Me on tehty tätä ennenkin, väsyksiin asti. Nyt en tiedä missä kohtaa tunteelliseksi heittäytynyttä konetta sijaitsee tiedosto, jossa imen valkoista ompelulankaa ja puran sitä kukkahameen helmasta märällä suulla, märillä ja kirskuvilla hampailla. Eipä sillä niin väliä. Laitan kahviin kanelia ja sokeria. Vastapäisen voimalan savu leikkii auringolla ja se aiheuttaa keittiössä ja olohuoneessa epileptisiä kohtauksia. Ikkunalaudalla on pala sateenkaarta.




3.11.2017

Jokainen voi painaa niin paljon kuin haluaa



Luin äsken verkkolehtiotsikon. Jokainen voi painaa niin paljon kuin haluaa. Luulin että otsikko osui silmään koska se on itselle ajankohtainen. Syyskuun lopussa aloitetun läskileirin antimet ovat tehneet tehtävänsä ja olen tänään saavuttanut jouluksi asetetun tavoitteen. Olen menettänyt kuusi kiloa elopainostani ja nyt on siis joulu. Kehopositiivisuudennegatiivisuuden hengessä jatkoin jutun silmäilyä.

Viime vuosi oli tippuritartuntojen ennätysvuosi 418 tartunnalla, ja tänä vuonna tuo todennäköisesti ylitetään. Klamydian sai viime vuonna 14 321 ihmistä, ja tuokin luku ylittynee tänä vuonna. 

Aloin miettiä, että miten yhtäkkiä sukupuolitaudit liittyvät tähän painoasiaan? Varmaan jotenkin niin, että ei sillä tippurilla niin väliä, kunhan suhtautuu positiivisesti kehoonsa ja sen antimiin. Ja kaikkien muittenkin kehoihin, joiden antimista on saanut nauttia. Ole oma itsesi - kokonaan! Taudit on parantamista varten! Ole hyvä kehollesi ja paina silti niin paljon kuin haluat! No ei. Kehopositiivisuus olikin tänään poissa otsikoista ja tilalla oli panopositiivisuus. Jokainen voi panna niin paljon kuin haluaa.

Nykynuoriso on keksinyt seksin uudelleen! Niinhän ne aina, sukupolvi kerrallaan. Jutussa mainitaan yli kolmikymppiset ja sitäkin vanhemmat (hyvä Jumala sentään, onko niilläkin jokin suhde seksiin), jotka eivät (ehkä) harrastakaan seksiä miten sattuu ja kenen kanssa vaan. Tai sitten harrastavat, ei voi oikeastaan tietää. Ja oikeastaan niistä nuoristakaan ei voi varmasti tietää, ovatko kaikki yhtä panopositiivisia. Sitten on jotakin höpinää jostain insinööristä, joka olisi 20 vuotta sitten ollut erikoisempien seksimieltymystensä vuoksi alakulttuurin edustaja, mutta nyttemmin vain insinööri. Puhuttiin jopa miehistä ja naisista. Olen luullut, ettei sellaisia termejä saisi edes käyttää enää. Näillä kohdin lopetin lukemisen ja aloin höristä epänaisellisesti keskenäni.

Kyllä, olen selvästi yli nelikymppinen. Voisin kertoa parikymppisille jotain panopositiivisuudesta, mutta ei ne uskoisi kuitenkaan.