6/30/2015

Hakalan lista




Tarja Walliuksen Dream - Unelma. G12 Kuopio. Yksityiskohta.

Näin ihan sikamaisen kummallista unta. En muista aiemmin heränneeni hillittömään nauruun. Itkuun, kauhuun, kuumuuteen ja kusihätään kyllä.

Unessa olin pilvessä. Ihan parhaassa mahdollisessa. Jostain syystä minun piti kirjoittaa lista suojelupoliisille miestuttavistani ja heidän erinäisistä ominaisuuksistaan. Sanoin, etten voi suostua sellaiseen, koska saan koko luomakunnan vihat niskoilleni. Suojelupoliisi muistutti, että on laitonta heilua pilvessä ja joudun vankilaan välittömästi, ellei kynä sauhua. Yhden myönnytyksen sain. Sain kuvailla miehiä koodikielellä, eli vertaamalla heitä johonkin ruoka-aineeseen. Kovin tiukka rajaaminen ei minulle sovi, joten listasta tuli hämmentävä ja ei ihan kamalan ruokaisa. Laitoin silmät kiinni ja aloin kuvitella.

Aloitin Muusasta. Helppo. Näin pelkkiä mustekalan lonkeroita. Ei mitään vauvamustekaloja joita rakastan, vaan vähän pidempiä lonkeroita, joita ladottiin paistinpannulle eläväisenä kiemurtelemaan. Tuli vesi kielelle. Seuraavaksi näin Mennenin. Aivan käsittämätön määrä banaania. Kypsän rusottavaa banaania siisteissä jonoissa. Kun katsoin tarkemmin, banaanien takana häämötti loputon matto lenkkimakkaraa. Makkarakeittoa! (Selvä peli Freud.) Vuoren kohdalla meni vaikeaksi. Näin täyden rullan vessapaperia, johon on painettu runoja. Yritin muuttaa sen ruoaksi, mutta sain aikaiseksi vain grillatun maissintähkän. Se ei tuntunut oikealta. Jätin Vuoren kohdalle kysymysmerkin, sillä en halunnut johtaa suojelupoliisia harhaan. Tätä jatkui aikansa. En voi listata kaikkea näkemääni, mutta viimeinen mies oli paahdettu rukoilijasirkka. Tässä vaiheessa suojelupoliisi pysätti puuhani, kiitti ja kumarsi ja sanoi antavansa minulle seuraavan tehtävän heti huomenna. Se sai minut nauramaan ääneen. Ja heräämään. Nyt odotan innolla uutta tehtävää. Freud? Jung?

Unen myötä olen unohtanut viikonlopun viiltävän naispuheen, tulevaisuudessa häämöttävän kahvivanukkaan ja työt. Naispuhe leikkasi minuun aukon ja loven, jonka paikkailuun ei ole aseita. Paniikkirälläköintiä. Hyvä näin. Tyyneys ryömii perässäni ja on jo ihan saavuttamaisillaan ainakin varjoni. Kunhan saan vielä pari juttua tapettua kuoliaaksi, otan tyyneyden syliin ja karkaamme yhdessä.

Oikeasti laitoin huulipunaa ja paistoin banaanilettuja lapselle joka palasi kesäretkiltään. Hauki oli syönyt sen varpaan. Soitin töihin. Ehdotin että voisin tehdä vähän töitä. Siellä oltiin samaa mieltä.


6/24/2015

Kesä on pieni talvisota







Miten voi olla mahdollista, että olen viettänyt juhannuksen täysin selvinpäin ja olen ainoa jolla on selkeitä muistikatkoksia. Hyvin selkeitä. Tosin aloitin oksentamisen aatonaattona, joskus viiden maissa aamulla. Sen vielä muistan. Senkin, kun lapsi talutti minut aattona lähikauppaan makkaran ja perunan ostoon.

Söin yhden käristemakkaran ja yritin tappaa itikoita. Pussailin koiran kanssa. Tai siis se nuoli minua. Ja söi itikoita ympäriltäni. Muusa grillasi. Lapsella oli tylsää ja Vuori oli jo etukäteen ilmoittanut, ettei paljoa kiinnosta tämä juhla. Ei minuakaan. Kutsuimme myös P:n, mutta se katsoi mieluummin murhia televisiosta. Mietimme miten tähän onkaan tultu: ystävämme katsovat mieluummin kuvitteellista väkivaltaa, kun viettävät laatuaikaa kanssamme. Oikeastaan juhannus kiinnosti kaikkia niin vähän, että olimme unohtaneet pyytää ketään mukaan. Saimme sentään muutaman vieraan (ja kaksi koiraa) houkuteltua paikalle lähettämällä somessa valokuvia grillissä muhivista lihaklönteistä. Soittolista oli hirvittävä. Aika paljon Akia ja Turoa. Aamuyöstä muistin, että olin unohtanut liiskata yrttejä tyynyn alle. Sen sijaan katselin keittiön ikkunasta ohilentävää helikopteria.

Sunnuntaina oli syntymäpäivät, joille vaivoin heräsin. Söimme ainakin täytekakkua, syreeniä ja ketunleipiä ja suunnittelimme koiransyöntijuhlaa. Suomenpystykorvia ensi vuonna. Se on leikkisä, lojaali ja älykäs. Turha kauhistella kun on lihansyönnin linjalle lähtenyt. Elävältä keitettyä lojaalia hauvaa. Heti tekee mieli makkarakeittoa. Kidutettua HK:n sinistä.

Maanantaina kävelin sateen jälkeen ja katselin taivasta. Pilvet häipyivät hiuskiehkuroina jonnekin toisaalle. Ajattelin, että taivaalla on tänään pitkä tukka. Runollista. Siellä oli myös pieniä mustia pilkkuja seassa. Heti ajattelin, että taivaan tukka on täynnään täitä. Miten minä saan aina tämän estetiikan väännettyä vituilleen?

Muutaman yön olen valvonut. Olen heikkona näihin kylmiin kesäöihin. On kesiä, jolloin muutama valvottu yö riittää, mutta nyt tämä on mennyt jotenkin överiksi. Hennolla kädellä teen viime hetken viilauksia lehteen. Aamulla ja päivällä. Työpari myöhästyy joka aamu töistä. Minä voin vielä vähän auttaa, mutta suuri osa tehdystä on tehty, enkä voi sille mitään. Laiskottaa ja ilahduttaa.

Kahtena yönä olen nähnyt puoli neljän ja neljän maissa sateenkaaren. Yöllinen sateenkaari on hieno ja tänä yönä nauroin sille ääneen. Edellisenä yönä ihailin sitä ja nousevaa ukkosta. Hiippailin lammella ihan yksinäni ja kohtasin viisi pupua, auringonnousun, rajuilman, sateenkaaren ja sateen. Kaikki mahtuu tuntiin.

Olin jo kertonut P:lle, että yöllä oli sateenkaari. Tänä yönä sekin näki sen. Olimme unettomien aamuyön ihmeitten puhelinpalaverissa. P:n mielestä yöt ovat ihmeen punaisia tai vaaleanpunaisia. Sitä ne ovat. Aurinko leiskuu keittiön ikkunasta sisään ja olkkarin ikkunasta näkyy sinipunerva taivaan mustelma, ukkonen. Meitä hemmotellaan. Minua saisi hemmotella 40 asteen lämpöaalto, mutta kaikkea ei voi saada. Villasukissa on reikiä. Ne eivät kestä näin runsasta ja ympärivuotista käyttöä. Minä kestän. Kesä on pieni talvisota. Yksittäinen taistelu. Se hävitään aina.


6/19/2015

Universumin nokka vuotaa




Muistatteko sen tunteen, kun olette olleet kolme viikkoa sikainfluenssassa ja syöpähoidoissa ja milloin nyt missäkin ja vihdoinkin luulette olevanne valmis. Maailmaan. Korkkarit jalkaan ja kesän kivoimpiin juhliin menette. Ei huolen häivää. Pitkittynyt lepokausi on tehnyt teistä zenin. Olette suihkunraikkaita, nälättömiä ja lääkitys on kohdallaan. Olette nukkuneet pari vuorokautta ja uneksineet siihen päälle. Aamuyöstä vielä furminoineet kissan. Kaikki on hyvin. Kaveri käsipuolessa. Kahvitus balanssissa.

Ilta sujuu oikein mukavasti. Taide on kaunista. Ne pienet leipäpalat joiden päälle saa itse läimiä voita maistuvat nekin hyvälle. Juttelette sellaisten ihmisten kanssa kuulumiset, joiden kanssa ette ole yli puoleen vuoteen nähneet. Ai sinustakin on tullut mummo. Voi onnea. Olette melkein sivistyneitä ja oikeita naisia siinä sivussa. Välillä vähän itkettää jotain, tupakkipaikalla tai vessassa. Se on vain elämää. Vitutus balanssissa.

Jossain välissä alkaa vähän tympiä. Ensin käytte sanomassa dj:lle, että viittitkö tulla töihisi, kun en jaksa kuunnella tuon jazzrumpalin sooloja enää. Ja kun riemulla ei enää ole rajaa, päätätte tappaa. Vaikkapa Muusan.

Aamulla pitää pyytää anteeksi/tarkistaa onko se elossa. On se. Voi kiitos Hakala minkä teit. Meidän täytyy nyt puhua. Soitan pian. Ja sitten hikinen tappokauhu valtaa mielen. Se siis elää. Nyt se tulee ja tappaa minut. Vihdoinkin. Ehdinköhän pestä tukan tässä välissä. En ehdi. Kuolen tukka likaisena. Mutta saan vapautuksen ja räkäiset hihitykset päälle. Ystävyys velvoittaa. Ei mihinkään tietenkään. Kenet minä oikein tappaisin jos en sinua. Minua ei olisi saanut vielä laskea ihmisten joukkoon ilman valvontaa.

Illalla olette yhä elossa. Ilmassa on kyllä ruudin katkua, mutta se hälvenee tuulettamalla. On aika tehdä hyviä päätöksiä. Universumin nokka vuotaa. Kissa aivastelee. Lapsella on äänenmurros.

Ensin lopetan itseni.
Sitten aloitan alkolakon, koska se ei tällaisessa tilanteessa auta minua yhtään. Ainakaan rentoutumaan. Ainakaan voimaan paremmin.
Sitten vedän turpiin universumille.
Sitten muutan Ouluun.

Näin niitä päätöksiä nuijitaan.

Kiroilen online Ouluun. Oulu kiroilee takaisin. Onko nyt juhannus. On muttei vielä. Tästä on hyvä jatkaa. Katsotaan kohta yhdessä elokuvia. Ei yhtään Tarkovskia eikä Bergmania, etten vahingossa tee uusia itsemurhia. Merkitsen muuttopäivän kalenteriin.

6/16/2015

Happythankyoumoreplease


Happythankyoumoreplease


Terapiassa 

Nukuin melkein kokonaisen sunnuntain. Tai siis sitten kun pääsin kotiin. Meillä oli tyttöjen piirustuskerho lauantain myöhäisillassa, mutta siihen osallistui sopusuhtaisesti niin pojat kuin tytöt. Se koettiin terapeuttisena lisänä normileikkeihin verrattuna. Myös pojat halusivat terapiansa vaaleanpunaiselle paperille. En viitsi tässä nimetä osallistujia, mutta minä en ole se, joka piirtelee räjähtäviä vittuja ja alieneita. En varsinaisesti ole terapian tarpeessa. Olen se terapeutti, joka kaivaa pohjattomasta laukustaan tussit ja paperit ja suklaat ja Anna Ahmatovan kootut. Enkä edes laskuta. Yöllä hipsimme Vuoren rappusille tupakoimaan. Se kieltäytyi päästämästä meitä sisään ja keittämästä kahvia. Kävelin kesäyössä yksin kotiin, vähän pidemmän kaavan kautta ja ajattelin. Nyt olisi hyvä hetki kadota. Pitkitin unta pitkälle päivään ja sitten hiippailin naispuheeseen. Naispuhe on siitä antoisaa, että se kestää tunteja, se etsii ja hapuilee ja rönsyilee ja sitten se yhtäkkiä ratkaiseekin jonkin asian. Loksauttaa ajatuksen sanaksi ja hahmottaa tunteen ja epäilyksen ja tajuttomuuden paikalleen. Minulle ei käynyt niin, mutta toiselle naiselle kävi. Hapuilin ajatustani jaksamisesta. Tai jaksamattomuudesta. Siitä, että milloin tulee se hetki, ettei oikeasti ollenkaan jaksa jatkaa, vaikkei muka nytkään jaksa koskaan. Ei enää mitään uusia alkuja ja avoimuutta tai kaikkea sitä paskaa, jota on sietänyt vuosikymmenet. Tai sitä tunnetta, kun on niin täynnä pettymystä ja häpeää, ettei siedä kuulla yhtään ylistävää sanaa tai kehua. Päästää itsensä vinksahtamaan niin totaalisesti. Ja epäilys siitä, ettei oma todellisuuteni vastaa vallitsevaa todellisuutta mitenkään. Ehkä minä olenkin totaalisulkeutunut jo ajat sitten. Umpioitunut. Joku on joskus väittänyt nähneensä jotain ilmeestäni, mutta en enää usko siihen. Minulle on turha tulla esittelemään ilmeitä ja ihmeitä ja selittämään. Minuun tepsii vain ihmisen puhe, joka on synkassa tekojen kanssa. En usko mihinkään muuhun. Paitsi kahviin uskon. Päädyimme naispuheessakin siihen, että mutteripannun alkava kiehuminen, on lohdullisin ääni maailmassa. Se ei ole pettänyt minua koskaan. Päätimme leikkiä syksyä. Tulin kotiin ja puin villasukat jalkaan. Laittelin verhot kiinni. Aloitin huonojen ja romanttisten, lähinnä amerikkalaisten elokuvien katsomisen. Pari niistä on jo täytynyt jättää kesken, koska ne ovat sietämätöntä paskaa. Katsoisin kauhua, mutten yksin uskalla. Olen alkanut nynnyksi. Tänään herättyäni katsoin sellaisen kun Happythankyoumoreplease. Siinä aloin itkeä. Olen ehkä ennenkin verrannut elämääni elokuvaan tai suorastaan toivonut sen mukailevan Hollywood-käsikirjoitusta, mutta en minä oikeasti toivo. Puolessatoista tunnissa en ehtisi edes juoda rauhassa kahvia. En koskaan ehtisi niihin kiemuraisiin ja nokkeliin ihmissuhteisiin asti. Joisin kahvia ja kuolisin. Kassamagneetti. Ehkä. 

Iltapäivällä oli pakko raottaa verhoa ja tarjota kahvia ja naispuhetta. P istui sohvan nurkassa kanelisydän kahvissaan. Jatkoimme samoilla linjoilla eilisen kanssa. Lisättiin siihen äitipuhe. Ja nuoret naiset. ja meidät nuorina naisina ja sitten äitinä. Ja sitten minä itkin ihan vähän. Surin sitä, ettei se hyvä pääse läpi, kun oma mitta on näin täynnä. Mietittiin, että se on ihan se ja sama se ylistyspuhe, vaikka osaisinkin ottaa sen vastaan. Ei sitä voi syödä. Onneksi P toi suklaalevyn. Ja kermaa. Ja samalla kilisi postilaatikko ja sain kommentin pääkirjoitukseeni juuri sieltä mistä halusinkin. Siinä tunnustettiin kohtaamisemme, esineinä, ilman yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kuitenkin salaliittolaisina. Olin 15 sekuntia onnellinen. Seuravaksi katsoin One Dayn. Sekin oli paska. Karkasin välillä piirtelemään melkein puhuvia päitä luonnoskirjaan ja sitten palasin elokuvan höttöiseen vuosittaiseen miesnaistapaamiseen. Ei ne millään saaneet toisiaan. Ja sitten ne saikin ja kaikki oli hetken jees ja sitten pam! Tiesin että se nainen kuolee. Olen joskus unettomana yönä lukenut kirjan. Miksi kaikki bestsellerit on niin kamalia? Pakko on kyllä myöntää, etten ole edes harkinnut Fifty Shades of Grayta. Missään muodossa. Joskus kolmen maissa yöllä aloin hymyillä. Keittelin kahvia ja katsoin kun aurinko nousee. Teen tätä aina kesäisin ja aina yksin. Jos minulla olisi seuraa, menisin varmasti nukkumaan. Se on ihan se ja sama sekin. Aloin hymyillä, koska tajusin että rakkautta on koko ajan ympärilläni. Naisissa ja kanelissa ja kahvissa nyt ainakin. Sen lisäksi on kaiken maailman maailmat, joihin paeta ja karata ja joissa leikkiä. Kaupunki alkaa olla hereillä. Pieni ja surkea, mutta suloinen kesäkaupunki siansilmineen. Valo on ollut terävää jo useamman tunnin. Voin vetää verhot kiinni ja kuvitella talviaamun pimeyden, aura-autot ja jatkuvan peruutusäänen. Leikkiä itseni uneen.Todellisuus ei ole kaukana siitä. Tänään on mahdollisesti joitakin ihmisen luomia asioita tarjolla, mutta minua ei kiinnosta hevonvitun vertaa. Leikin koko universumin pois.


6/13/2015

Elämä on jätettä


Unohdin muistaa, että minulle tapahtuu pieniä ja hienoja asioita. Asioista isoimpia. Kun tämä tappoväsymys on ohitettu, alan taas nähdä. En kovin tarkasti vieläkään, mutta ilman jatkuvaa painoa päässä ja vapaana ylenmääräisestä itseinhosta. No en kyllä sittenkään. Valehtelen. Onnittelen itseäni aina, kun selviän itsemurhasta hengissä. Muu on aina muuta. Maailma tärähtää.

Sain eilen hierontaa keskellä toria. Lapani muuttuivat takataskuksi. Ryhtini joutui olemaan venymättä. Pieni rintalihas lähetti tuplasähköä aivoihin asti. Sattui ja tuntui hyvältä. Hengittäminenkin on helpompaa. Tänään huomasin siveleväni rintaani. Sitten hieroin. Ja hengitin.

Mitä siitä jos ei ole rakkautta. Mitä siitä jos arvioi todellisuuden väärin. Mitä siitä jos hävettää. Mitä siitä jos on surullinen. Mitä siitä vaikka elämä on jätettä. Itse on ongelmajätettä. Mulla on sentään pieni rintalihas.

Ja kesä on. Ikkunat on auki yötä päivää ja niistä sataa sisään vettä ja rakeita ja ampiaisia. Toivon yhtä sellaista kesää, jolloin ei tarvitse pukea kaksia villasukkia päällekkäin, eikä sydän hakkaa kahtasataa kun poistan amppareita ikkunasta. Edistystä on tapahtunut, sillä ne lentävät jäljiltäni elävänä vapauteen, enkä ole vielä rikkonut yhtään lamppua tai ikkunaa. Nöyrästi vaan zen. Villasukkien suhteen olen uhitellut ja kosto tulee öisin. Vetää suonta. Kesästä jää vain valo.

Tänään olisi naisasiaa puitavana. Pelottaa lähteä ulos, koska hakusessa on lähinnä haulikot ja huumeet. Ajateltiin lieventää karismaamme tusseilla ja paperilla. Voisin vetää spriitussilla mustat säkit silmien alle. Mennen sanoi eilen, että huomaa minun levänneen kunnolla. Sanoin, että olen meikannut. Se nauroi ja sanoi, ettei niitä mun silmäpusseja peitä mikään meikki. En tajua miehiä. Ehkä se tarkoitti vain sitä, että näytän normaalisti hirveältä, mutta eilen olin poikkeuksellisen hyvin naamioitunut. Ei niin, että sillä olisi mitään väliä. Katsoisi itse peiliin joskus, niin tietäisi miltä näyttää silmäpussit. Ja aivovamma. Minulla ei ole koskaan mustia silmänalusia tai pusseja. Tämä on fakta.

Olen unohtanut kertoa, että minusta on tullut tutkimuskohde. Naistutkimuskohde. En olisi ikinä uskonut. Olen hämmentävän lähellä sellaista hetkeä, että sanani ovat suurennuslasin alla. Vähän paineita. Että miten tämän nyt sanoisi, kun voi kohta lukea hienoja lähdeviitteitä itseyteensä. Selkeyttää vähän tätä.

On tähän tullut muutenkin selkeyttä. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet vittumainen amok. Tappolista ja kauhu ja itsemurha. Nyt tuntuu melkein hyvältä. En tunne saaneeni mitään aikaiseksi, mutta luulen, että olen tehnyt sen mitä en ole saanut aikaiseksi, juuri niin kuin minun pitääkin. Syvällä, rautakangesta vääntäen, itkemällä, oppien ja avoinna. Itseinho on juuri tätä. Pitääkö aina mennä kaikkien ihon läpi ja aivoihin? Miksei voi vaan kysyä että mitä kuuluu ja se toinen vastaa että hyvää.

Viimeksi tänään hämmästelin itkupotkuraivon ja veli-ikävän jälkeen sitä, miten tällainen nainen kuin minä, voi yhä olla vapaa, esimerkiksi parisuhteen ikeestä. Hirveän helposti. Automaattisesti ihan. Jos voisin kloonata itseni, niin eläisimme kaksin ja onnellisina elämämme loppuun asti. Välillä tehden itsareita ja välillä hieroen toistemme pieniä rintalihaksia niin, että aivoissa säkenöisi kipu.



Voisin


Joen rannalla oli pieni harmaantunut vaja. Taittelin sen ääriviivoja myöten taskuuni ja kauempana rannasta poltin sen. Sitten heräsin. Tasapaino unen kanssa saavutettu. Ei vielä mainittavia unia.

Veljeni kuoli. Toissapäivänä tai eilen tai näinä päivinä. Tänään klo 11 veli löytyy. Ihan kohta siis.

Yritän löytää jotakin hyvää tästä aamusta ja eilisestä illasta. Hanasta tulee kylmää vettä. Se on ihan parasta. Voisin löytyä tänään klo 11.

Ainakaan mikään ei tuntuisi enää miltään jos löytyisin.



6/09/2015

Hourailua






"Vaikka hänen silmänsä eivät ole koskaan katsoneet minua, vaan tyhjyyttä selkäni takana, minä olen nähnyt ne silmät. Eivätkä ne katso tyhjyyteen syystä joka olisi häpeä, sillä ne silmät eivät häpeä. Eivät ne näe. Ne vain tuntevat kaiken, ne tuntevat jokaisen sanani, liikahdukseni sekä hengitykseni."

-Sari 14 v.

Muisti lyö aaltoja rantaan. Viime yönä en saanut nukuttua. Saatoin torkahtaa. Oli niin paljon valvottavaa. Kokonainen kesäyö. Kuten aina. Vähän uupuneita sanoja. Päätöksiä paremmista tulevista öistä. Luovutin viideltä ja tein työt. Eikä kuitenkaan vielä kaikki valmista. Ikuinen maanantai, suosikkipäivä, alkaa menettää hohtoaan.

Ei koskaan enää. En muista mitä ei koskaan enää. Täytyy tarkistaa joltakin naiselta, joka tietää mitä olen houraillut. Kas näin:

"Ja on epäreilua, että olen niin paska oikeesti, että hairahdun aina väärään mieheen, ihan aina. Se on jokin sisäänrakennettu kehitysvamma, paitsi etten ole niin fiksu kun muut keharit."

- Sari 45 v.

En näe minkäänlaista kehitystä. Kielellistä. Ennemminkin tiukkaa taantumista. Tavallaan on onni, että valvon yöni. Saanpahan ainakin hysteeristä naurua aikaiseksi. Tarvitsen purkutuomion. Joku voisi tuhopolttaa minut. Tai sitten minun pitäisi hypätä helvetin korkealta ja kuolla vaan. Naurattaa ajatus korkealle menemisestä. En ikinä uskalla mennä niin korkealle, että uskaltaisin hypätä sieltä. En uskalla hypätä enää edes tuolilta. Tulee mieleen se kerta, kun unohdin seisovani keittiöjakkaralla, ja sitten astuin askeleen sivuun siltä. Oli eriskummallisen epäpätevä askel se. Siitä tuli jännä olo. Ja tietenkin jalka kipeäksi. Revähdin.

Ehkä olen nytkin vain vähän revähtänyt, en murtunut ollenkaan, enkä ainakaan kipsissä.




6/06/2015

Miten helvetissä...



...näillä on tarkoitus kävellä esimerkiksi 4 kilometriä tai juosta paikasta toiseen?

Helvetti varmaan on paikka, jossa kävellään korkokengillä ja somessa kaikki on kaikkien kavereita. Mä olen selkeesti matkalla sinne. Tosin pidin kenkiä vain vartin jalassa ja kopsuttelin niillä kahvinkeittoon ja takaisin. Ei toimi. Varpaat murskautui. Luut katkeili.

Koko talo on taas pantu sekaisin. Hinkkaan seksiä irti keittiön tasolta ja lattioilta. Noin 65 cm korkea pino aineistoja, joista yritän päästä irti tai eroon, on yhä kaikkialla. Pinon päällä on muistokahvikuppi täynnä kylmää kahvia soijavaniljamaidolla. Ulkona tuulee ja on kylmä. Juhlat odottaa.

En ole varsinaisesti toipunut eilisestä, eikä tämä päivä ole oikeastaan vielä alkanut. Aamulla mietin, että ilman eilisen turvamiehen läsnäoloa iltariennoissa, saattaisin olla satama-altaassa. Niin hukkaantunut ja hukkunut olo minulla on. Tartun vaikka kiveen ja avaudun sille.

Mutta tästä mennään läpi, itseinho haalenee päivä päivältä, kun itsearvioinnin laatu normalisoituu. Ei tähän tarvita muuta kuin tarpeeksi unta ja armoa, hyvää kahvia ja pari päivää itkua. Iloa on jo ja vähän hymyä.

Kaupungissa on komediafestarit. Ne on joka paikassa. Yrjöä. Eilen mietittiin naisen kanssa, että pitäisi olla enemmän julkista itkemistä. Ettei olisi niin iso tabu potkuraivoitkeä tuuleen ja kirkua siinä samalla. Tarvitaan paljon enemmän stand up itkua. Festivaaleja ihan.



6/05/2015

Mennen, Prinssi Rohkea ja olematon huonekasvi

Prinssi Rohkea




Tykkään näistä päivistä, joina teen mahdollisimman vähän töitä. Jää aikaa antaa asioiden ja ihmisten  tapahtua. Ja sitten ne tulevat päin ja tapahtuvat. Ei yleensä se, mitä toivoisin, vaan jotakin aivan ja aina muuta. Tätä päivää ei olisi ilman Vuorta, rakasta naista, lasta ja uusinta deittiäni. Mennen teki kahvioharit ja minulle jäi kivasti aikaa lukea paperista päivälehteä. Siellä oli muurahainen joka kykenee räjäyttämään itsensä. Se oli jännä. Myhäilin muurahaiselle, kun pöytääni saapui Prinssi Rohkea. Ajattelin että saapukoon, ei tämä tästä ainakaan huonommaksi mene, vittusaatanaperkele. Prinssi soitti noin viisi kappaletta huuliharpulla. Vain minulle, yksityinen konsertti. Aurinko lämmitti. Hymyilin rohkaisevasti. Sitten Prinssi sammui. Jotenkin tajusin, että juuri tämä on minun elämääni. Aina. Vittu aina.

Hipsin Vuoren luo turvaan ja tankkaamaan haleja. Minussa ei ole mitään vikaa. Minulla vaan on tankki tyhjä ja kovalevy tiltissä. Ja siitä naisen luo, tankkaamaan naispuhetta, haleja ja viisaita sanoja. Muista nukkua, sun kovalevy on täynnä. Kaksi viikkoa ainakin kestää levätä. Lepää. Otettiin auto alle ja käytiin noukkimassa teini mukaan. Mentiin joka paikkaan, Ikeaan ja voikukkapeltoon, kahville ja kirppareille. Ikean lihapullien voimalla teini kuunteli sinnikkäästi kaiken naispuheemme. Huomautin, että tämä on kasvatustapahtuma; et sitten ole ihan urpo naisten kanssa kun vielä muutaman vuoden kuuntelet meitä. Teini oli pitkämielinen. Viimeiseltä rastilta se ohjasi meidät miehekkäästi ulos, käskemällä rauhallisella äänellä sulkemaan silmämme ja kävelemään ovelle. Kyllä siitä mies kasvaa. Kotona se ihmetteli, että huonekasvin noutamiseen Ikeasta saatiin kulumaan viisi tuntia. Näin se menee. Varsinkin kun sitä huonekasvia ei hankittu. Se ei ollut kai tarkoituskaan.

Nyt etsin kuumeisesti korkokenkiä kaapin perältä ja juon kahvia uudesta muistokupistani. Päivä jona Mennen teki viimeiset oharinsa. Tai ihan sama mitä teki. Aamu on kaukana. En muista sitä ollenkaan. Teini on lähdössä pariksi päiväksi maalle ja minä aion vallata tämän talon. Nukun missä sattuu, makaan milloin huvittaa, laulan kun laulattaa, enkä tiskaa enää koskaan. Saatan päästä grillaamaan poikien kanssa. En aio olla yksi pojista aina, joten nyt on jostain taiottava ne saatanan korkokengät.




6/04/2015

Heräämössä



Olen ollut heräämäisilläni jo muutaman päivän. Kalenterissa on valtava ruksi koko viikolle, mutta sen alle olen tehnyt muutaman merkinnän. Tänään lounastin pitkään ja hartaasti taiteilijaystäväni kanssa. Sain hyvän neuvon. Hän pyysi minua tuhoamaan urani ja ottamaan kaikkien mahdollisten tahojen vihat niskoilleni, jotta hän voisi säilyttää uransa ja uskottavuutensa. Aiheeksi sain kyseenalaistaa taidekoulutuksen tarpeellisuuden yliopistotasolla. No, kaikilla tasoilla. Sanoin, että voinhan minä sen tehdä, ei tässä muutenkaan ole mitään järkeä tai hävittävää.

Tajusin että olen yhä väsynyt. Ruoskin itseäni siinä samalla kun työnsin noutopöytäsushia naamaan. Puhuin ruoka suussa. Ystäväni kysyi olenko ollut ihan oikeilla treffeillä. No en. Sanoin, että voinhan minä sen tehdä, ei tässä muutenkaan ole mitään järkeä tai hävittävää. Eikä ole ollut aiemminkaan. En jaksanut siihen asti, missä kehun itseäni. Ei ole paljoa kehumista. Nieleskelin riisiä. Tajusin vielä tiukemmin olevani väsynyt. En minä normaalisti näin itsevihainen ole. Elämäni miehet vilistivät filminauhana ohi ja meinasin tukehtua.

Sovittiin että menen heinäkuussa Kuusamoon tai johonkin siinä välillä, road tripille, auringonlaskuun ajetaan yhdessä, samaa matkaa. Tai jotakin sellaista. Sain lahjan. Ihastelin sitä. Vieläkin ihastelen. Sain sen siksi, että se kuuluu minulle. Ja koska olen esimies. Ja lahjukseksikin. Aika pyyteetöntä antamista.

En saa unta enkä pääse kenenkään syliin piiloon. Ne on isoja asioita. Unohdan ne ja toivon jotain pientä. Että joku veisi minut jäätelölle. Eikä minun tarvitsisi edes tehdä siinä tilanteessa mitään valintaa. Se joku vaan sanoisi, että ota tämä mansikkaeskimo, koska olet niin kiva. Ja minä ottaisin. Sitten aurinko paistaisi, olisin paljain jaloin, eikä enää koskaan olisi kylmä.


6/03/2015

Vapaapäivän iltayö



Tilttasin. Yritin vielä viime yönä kirjoittaa jotakin järkiperäistä, mutta sammuin sen ääreen joskus yhdeltätoista. Ei saa tehdä työtä vihamielisessä, taideinhoisessa väsymyspaniikissa, ajatellen työasioita ja kirjoittaen kuitenkin jostakin muusta, omista tunteista, vihasta ja kaipuusta, siitä osattomuudesta, ikävästä, epävarmuudesta, plaa plaa plaa. Paska kombo. Kyllä minä sen tiedän, mutta en toimi niin. Täällä se toimii, siellä ei.

Sammuttuani nukuin hämmentävän hyvin ja katkoitta aina seiskaan asti. Keittelin kahvit, katselin valoa joka tunki sisään kaihtimista ja verhoista huolimatta. Poltin tupakan. Vastasin sähköpostiin. Kuuntelin hetken Atomirottaa. Nukuin ekat päikkärit 8-10.30. Aamupaloittelin lapsen, joka hiippaili ympäriinsä virne naamallaan ja yritti säikyttää minut unestani. Keitin lisää kahvia, kampasin tukan ja menimme yhdessä ulos. Lapsi näyttää kasvaneen taas useamman sentin. Olen paskapaska äiti, kun en aina tajua maailman tärkeimmän ihmisen olemassaoloa. Käytiin kirpparilla ja Levykauppa Äxässä. Lapsi löysi levyjä, minulla ei ollut varaa edes katsoa niitä sillä silmällä.

Tein kuitenkin hämmästyttävän löydön. Panopäiväkirja! Vannoin etten enää ikinä täytä sitä. Siksikin, että vanha tuli täyteen jo viime vuonna. Jos on surullinen ja huonovointinen ja holtiton (vuoden verran), niin se panopäiväkirja ei ole kovin ylentävää luettavaa. Jotenkin mä vaan otin sen siitä. Kysyin kassalla, että onkohan näitä enempää, kun voisi ostaa loppuelämäksi samalla. En kehdannut sanoa nuorelle miehelle, että otan vain puolet tästä kirjasta, koska olen niin vanha, etten ehdi panna tätä loppuun. Se sanoi että piti niitä olla toinenkin, mutta ei heti löytänyt sitä. Kun pääsin kotiin, lähestyi levykauppa minua viestillä, että on näitä täällä lisää. Jotenkin vapaapäivä oli niin toiveikas ja onnellinen, että varasin niitä 2. Pannaan halvalla, sanoi levykauppa.

Sitten menin nukkumaan toiset päikkärit. Heräsin kun lapsi hiippaili säikyttääkseen minut unistani. Sekin oli nukkunut. Olin yltä päältä kuolassa ja näin panounta. Heräsin saamattomuuteen. Kaivoin kaikki kaapit ja löysinkin vanhan panopäiväkirjani. Tuunasin vanhan ykköseksi ja uuden kakkoseksi. Sitten syötiin uusia pottuja ja salaattia. Puhuttiin musiikista. Lapsen mielestä Notkea Rotta on parempi kuin Atomirotta. Minä en ole varma. Sanoin että Atomirotassa on sentään Rane Raitsikka. Kulttuurikasvatus on osittain kesken, sillä se ei tehnyt vaikutusta. Kuunneltiin ja katseltiin Notkeaa Rottaa. Sanoin, että olen ihan ihastunut siihen, sen huuletkin on kuin Belmondolla. Lasta ei Belmondon huulet kiinnosta. Kulttuurikasvatus on tältäkin osin kesken.

Siitä tuli mieleen, kun yksi ystävä sanoi, että minun lapsellani on sentään mahtava suhde kulttuuriin, musiikkiin ja taiteisiin. Että elämämme on kovin rikasta sillä saralla. Minä en ole osannut ajatella sitä rikkautena, sillä meille se merkitsee lähinnä jatkuvaa ja tässä tapauksessa ilmeisen pysyvää köyhyyttä. Henkinen rikkaus on ahtaalla olemista, katastrofin pelkoa, sairastumisen pelkoa ja jokaisen uuden päivän pelkoa. Seikkailua ja hyvää elämää. Lapsi kysyy usein onko minun mielestäni meillä hyvä elämä? Kun laskemme rahalliset rikkaudet, kaiken kaman minkä voi turvakseen ostaa, pois, päätyy hän aina siihen, että meillä on hyvä elämä.

Ja tästä me ollaan aika samaa mieltä. Että toimii.





Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...