31.12.2013

En ole hukannut puhelinta rantaveteen




Paras lääke masennusahdistusitkuun ja hengittämättömyyteen on se, että pesee hampaansa ja tiskaa. Ensiapuna voi käyttää myös osta jotain purkkeja -metodia, joka tuskin on Pilvin itsensä kehittämä, mutta toimii. Sitten voi mennä makaamaan turvakotiin, katsoa televisiota ja juoda mustaherukkamehua. Maailmasta tulee hetkeksi uusi. Kaikkeus syntyy tyhjästä. Paino sitä, ettei sitä aluksi ole ollenkaan. Olisi järjetöntä kuvitella mitään muuta.

Aamulla voi värjätä tukan ja päivällä jo huomata, että on hengittänyt menemään ihan itsekseen. No, melkein.

Elämä on yhdentekevä pätkä summittaista ja rajattua elinkaareksi kuvailtua tointa, joka sisältää hetkellisiä tuntemuksia olemassaolosta, rakkaudesta ja energiasta. On varmasti aivan sama, viettääkö sen surkutellen saamattomuuttaan tai ahdistuuko siitä minkä on saanut. Ei ole minun syyni, jos en mahdu maailmaan tai jonkun elämään. Minulla on yhä mahdollisuuteni rajata. Välittää halutessani tai olla välittämättä.

En kadu rakkautta. Ei ihmisen kokoinen mittakaava ole niin iso, että sillä olisi mitään väliä.

Itkin eilen hirveästi ja sanoin lopulta Söpöliinille, että minä  haluan rakkautta, turvaa, silityksiä, unta ja jäävettä. Ja rauhaa. Sen mielestä se oli kohtuullista perustarve tavaraa, joka kuuluisi kaikille. Paitsi jäävesi on ehkä pröystäilyä. Ja sitä mulla on. Jäävettä. Ja tänään mulla on ollut hetkellisen hyvä mieli siitä, että näytää lopulta kuitenkin siltä, että yhden menettämäni ihmisen tilalle tulee kaksi uutta. Koen menettäneeni paljon ja osia itsestäni, mutta se ei ole mitään sen rinnalla, mitä uutta kasvaa tilalle. Ainakin toivoisin niin. Joskus se vaan tekee niin kipeää, ettei meinaa osata hengittää. Sekä lähteminen että tuleminen. Se kun joku tulee ja menee.

Hups ja apua. Mun pitää mennä muuttamaan ja tanssiaisiin. Kaikki on kesken.


Scandinavian Music Group – Valmis

29.12.2013

Hei pulunen


Tapailen sanoja kuvaamaan muutaman päivän tunneryteikköä, jonka sisään jouduin vahingossa. Tarkoitukseni oli päivittää kuulumisia kaverin kanssa, mutta jokin universumin vekkuli musta aukko avautui juuri oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Tai ei kai se mikään oikea musta aukko ollut, ennemminkin jokin näkymätön valoilmiö, joka imaisi joukon naisia, asioita, sanoja ja miehiä sisäänsä.

Jäljelle jäi kuumottava ja puolikivulias unettomuus, jonka vanavedessä aivoni ja sydämeni ovat varovaisesta ilosta lamaantuneita. Siitä ilosta, ettei minun ole tarvinnut kokea kaikkea ja siitä, että pahimmatkin painajaisihmiseni tai kumppanini (muutamaa lukuunottamatta) ovat kuitenkin tältä planeetalta ja suhteellisen terveitä mieleltään. Oikeita pikkuisia pupusia ja hamstereita, lutusia ja reppanoita inhimillisyyden lemmikkieläimiä. Oi onni. Hengitys sujuu vihdoinkin, vaikkakin pinnallisen kytevänä.

Lisäksi olen vajaamielisen innostunut naisen kostosta, sen sinnikkäästä läpiviemisestä ja tarkan päämäärätietoisesta kohteen eliminoimisesta. Itselleen voi taistella tasapainon kohtuullisen epäilyttävin keinoin ja gloriaa vaan kaikille niille, jotka siihen pystyvät. Kyllä vihan voi purkaa raastavan systemaattisesti ja luovasti. Niin kauan kuin kykenee purkautumaan, on toivoa.

Oma turtumukseni on hieman väistynyt, kun aivoni ovat ryhtyneet esittämään kysymyksiä, ihmetelleet ihmistä, miestä ja naista, rakkautta, eroa, seksiä, raivoa, pakkomielteitä, sairautta ja terveyttä ja sitä, kuinka hyvän poken jokin kahdeksankymmentälukulainen ravintola minusta saisikaan. Agressiivisen ja vittumaisen ystävällisen. Käytännössä olen aikamoinen rauhanpuolustaja, mutta jos joku erehtyy lääppäisemään liian läheltä, minulta löytyy välittömästi tappovaihde, jonka edessä olen itse vähän rauhaton. Tämä sattaa olla alue, jonne mennessäni tarvitsen parempaa tekniikkaa ja ehkä vielä jonkinlaisen aseen... Mutta siis aivot. Työskentelevät. Kihelmöivät uuden parissa. Sen, mille ei ole sanoja, mutta joka saa jo hymyilemään.

Tällaisten pitkien pyhien ja vapaitten jälkeen, ja aikana, ihmiset ovat arvaamattoman huonokäytöksisiä. Toiset tappavat kotonaan tai naapurissa, toiset liikenteessä. Jotkut ovat vain tappamaisillaan. Loput suorittavat surkeita, mutta ihmismäisiä paskahommia. Kuten se nuori mies, joka kävi kotiluolani naistenvessassa eilen paskalla, tuhri samaan tavaraan sekä pytyn että kannet, osan seiniä ja oikeastaan pahiten itsensä. Annoin hänen vetää housut jalkaansa itse, mutta takin jouduin auttamaan päälle. Kohtelias ja kiitollinen oli hän. Mun kaveri sanoi, ettei voi enää ikinä ajatella muuta kuin paskaa ja sen hajua, kun kuulee mun sanovan että "Hei pulunen!"

Tänään  jätin pokenhommat muille ja keskityin terapoimaan terapeuttia. Yritin myös vastaanottaa fanitusta ja se sujui jo paljon paremmin kuin pari päivää sitten.  Oon voimissain.



27.12.2013

Kuinka kauan me on oikein puhuttu!



Valvomisen lomassa olen käynyt läpi vanhoja uudenvuodenlupauksiani. Viime vuonna kaikki lupaukset taidettiin viime hetkellä perua. Ja se on kyllä hyvä. Silti niistäkin jokin toteutui. En opetellut ampumaan, mutta lähdin pariksi kuukaudeksi pois. Ja tiesin ihan liikaa toisten puolesta, huomioon ottaen sen, kuinka vähän todellisuudessa tiedän. Mun ei myöskään pitänyt tunnustaa tai kertoa mitään. Se on aika hyvin pitänyt. Kukaan ei vieläkään tiedä.

Joskus olen myös luvannut olla deittailematta, sekä juovani ja naivani. Kaikki on täytetty.

Meillä oli eilen Tapaninpäivän juhlallisuudet, joissa sulatin lapsen kanssa kadulle naama edellä jäätynyttä nallea. Se oli hyvää tekemistä. Kannoimme kattilassa vettä sen päälle valutettavaksi ja potkimme saappailla päähän. Ei se irronnut, mutta lapsi sai katkaistua sen kaulan. Parin kattilallisen jälkeen nalle luovutti kokonaan ja me hurrasimme. Nalle makaa tapettuna Söpöliinin hellalla, mutta tarkoituksenamme on suorittaa sille joitakin lääketieteellisiä pistoja ja sitten annamme kaksi vuotta ilmaiseksi psykoterapiaa, koska se on niin kovia kokenut. Saattaa olla myös toiminnallista se terapia. Nalle on varmasti tottunut actioniin.

Muuten juhlallisuudet sujuivat mukavasti. Kahvia ja kermaa oli riittävästi ja  hieromalaite teki musta muussia. Tajusin sen kyllä vasta neljältä yöllä, kun makasin sängyssäni joka oli muuttunut nuotioksi. Kummallinen tulipalo. Nyt olen arkana kuin joku vitun kihokki. Jos joku silittäisi mun selkää kuolisin. Se on kyllä aiheeton pelko.

Ystäväni piti mulle juhlissa puhuttelun. Se kysyi miljoona kertaa, että kuinka kauan me ollaan oikein puhuttu! Kuinka kauan mä olen puhunut sun kanssa!? Se sanoi, että mä olen niin nainen ja ihana. Mun kaikki jo unohtuneetkin defenssit karkasi päälle ja kehoon ja jalat meni alta, koska mä en vaan jaksa kuulla tuota aina ja aina uudelleen. Sanoin, etten mä nyt pysty ottamaan tämmöistä vastaan enää ja aloin melkein itkeä. Sitten käänsin kelkkani ja sanoin yrittäväni antaa sen tulla muhun ja läpi ja sisälle. Mä yritin, mutta hengitys loppui ja pala mun kurkussa muuttui vaan isommaksi ja mun koko keho pysyi lukossa ja jäässä. Jotain tihkui läpi. Ehkä se, etten mä vaan jaksa kuulla tätä.

Rakastakaa ja tehkää, tiskatkaa mun tiskit ja tuokaa mulle kahvia vuoteeseen, soittakaa perään joskus keskellä päivää ja silittäkää mun takkutukkaa, mutta olkaa hiljaa.

Tammikuuhun kohdistuu aina valtavasti paineita. Mä lupasin aloittaa uuden elämän. Lähinnä kai siksi, että ainahan se elämä on uusi. Ainakin jälkikäteen on nähtävissä paljon uutta, vaikka tarkastelisi vain yhtä vuotta takanaan. Ajattelin etten tammikuussa olisi paljoa olemassa. En kirjoittaisi, enkä roikkuisi fasessa. Se on ihan hyvä. Pieni mutta hyvä. Olen jo kirjoittanut käsin ja vanhalla matkakoneellani. Se on uutta ja tuntuu hauskalle. Välineurheilua.



24.12.2013

Ei olla olemassa










Tänä yönä olen täynnä pelkoa
en tietäisi minne kävellä.

Ei kuolemaa voi elää
ei elävä muista kuolemaa.

Halu olla haluamatta on suurempi kuin halu.
En voi haluta enää vähempää.

Annoin ruumiilleni lahjan. Kaikki mahdollisuudet revetä kappaleiksi, kenen tahansa käsissä, missä tahansa. Se oli kuuliainen. Nyt se jaksaa vielä uikuttaa ja täristä. Haluan eroon siitä. Surkea ja sortuva ihmisiho, aina kylmissään ja kerjäämässä.

Tässä sodassa on vain yksi kaatunut ja yksi tuntematon sotilas joka nousee aina uudestaan, viimeiseen hyökkäykseen ja viimeiseen mieheen

sinä et ole viimeinen mies
et ole viimeinen
et edes mies.

Vuoteeni on homeessa ja kylmä
en jaksa maata sitä
lämmittää meitä molempia.

Istun elämän reunalla ja minulla on punaiset varpaankynnet.
Voiko sielunsa kääntää kuin pyhävaatteen ja villasukan.
Saumat sisäänpäin.

Joulu
hiljaa hiljaa
puuroutuu askel
punaviini sekoittuu sieluun.

Hidas itsemurha on loppumattoman krapulan kaltainen pään irrottava tila
jonka ansiosta keho kokee jatkuvia shokkeja.
Niiden tarkoitus on ilmiantaa ihminen sisälläni.

Kuka täyttää minut,
kuka tekee ahtaaksi ja rajoittaa liikkumistani.

Kääriydyn vanhaan, juuri sopivan kokeneeseen peittoon ja valvon sen sisällä kuin toukka horteessa. Joskus erotin, en enää, sateen varovaiset kysymykset. En osaisi enää  vastata. Sanoisin, että rakastan aina väärin. Sadettakin väärin. Siksi se ei enää kysy minulta mitään. Tiedän että se koskettaisi minua kyllä jäisillä sormillaan jos jaksaisin antautua sille.

Kaikissa huoneissa olen yksin
ja tuuli puhuu
läpi homeen.

Sinä olet läsnä ja poissa ja tukkoinen viemäri. Et edes olemassa. Tulevaisuudessa kaikki naiset ja menneisyydessä. Minä en ole olemassa. Leikkaan itseni irti kuin siivun maustekakkua, liian ison palan jota en jaksa syödä ja sitten haluan oksentaa.

Yössä oleminen vaatii hengittämistä
eikä minulla ole siihen voimia.
Samalla kuuntelen ruumiini särkymistä
katselen kynsien lohkeamista.

Se on. Taltioinut jokaisen iskun ja hipaisun
ja nyt se on täynnä ja alkaa vuotaa.

Olen häpäissyt rakkauteni monta kertaa
en halua jättää minulle valinnan varaa.

Joko tai musta ja valkoinen
harmaantuvia mustelmia silmäluomen alla.

Pahoinpitelen itseni päivittäin
ettet sinä ehtisi ennen.

Ei ole tasapainoa kivun ja sen tuottamisen välillä
lyönti on heiluri ja kellon vetämiseen tarvitaan henkäys.

Niin kauan kuin hengitän olen kuolemaisillani.

Kun katson sinua olen yksinäisempi kuin koskaan yksin. Enemmän kuin yksin yksin olen jos yritän olla olemassa.

Kysyn kissalta haluaisiko sekin leikkiä karkkipaperilla.



21.12.2013

Näkymättömiä asioita




Talvipäivänseisaus. Tänä vuonna se hetki on klo 19.11. Tarkistin. Minulla on tietenkin edessä vielä joulukuu ja tammikuu ja helmikuu ja maaliskuu. Säkkipimeää hitautta. Tai ainakin joulukuu ja tammikuu. Ja helmikuu. Maaliskuukin ehkä. Vuoropäivin on itsemurha-aaltoja ja joitain muita leppeämpiä laineita.

Valvoin vähän yöllä. Ihan vähän. En olisi mitään ilman yötä. Hitaasti silmukoituvaa villalankaa ja puhkikuluvia sukkia. Nariseva muovilattia. Kynä kädessä. Kalenterissa lukee koko viikon kohdalla, että ei saa kirjoittaa. Kirjoitan kauppalistaan rosmariinia ja vissyä.

 Suden hetkiä. Silloin ihminen on heikko. Voin melkein kuulla kuolevani, sydäntäni en kuule, muttei se ole kuollut. Luulen niin, sillä se ravaa edestakaisin, avaa ja sulkee ovea kuin mielipuolinen tuulettaja. Tuuli käy.

Yöllä liikkuu kummallisia ihmisiä. Tähän aikaan. Sellaisia tavallisia kulkijoita on aina. Baarista hoipertelevia pitkäsäärisiä tyttöjä ja testosteronia ulvovia nuoria miehiä. Nyt on mustia mummoja, tepsuttelemassa, tekemässä taikojaan lumipenkassa, siirtelemässä tavaroitaan paikasta toiseen, rakentamassa käsittämätöntä installaatiota. Ehkä se on noita. Ja mies joka raahaa muuttolaatikkoa ja muovipusseja. Määrätietoinen ihminen jota en koskaan ole nähnyt. Ajattelen, ettei niitä ehkä ole olemassa tavallisessa elämässä. Ne liikkuvat vain öisin, tontut tai maahiset, mitä niitä on. Näkymättömiä, jotka muuttuvat näkyväksi neljältä yöllä. Ovat olemassa ja näkyviä vain heikoimmillaan.

Olenkohan minäkin näkymätön? Hahmotun lihaksi hetkittäin ja tunnen kuinka selkäranka suoristuu. Vihloo. Elämä vihloo. Venyn tarpeeksi kuullakseni kun veri jatkaa kiertoaan.

19.12.2013

Joulumieli



Tein Söpöliinille joulun.

Kirjoitin tärkeitä asioita muistiin 
Olenhan mä muistanut kertoa, että suhtaudun jouluun yleensä tyynen rauhallisesti. Hidastelen ja laahaan jonoissa tahallani ja hyräilen itsekseni Oi Jouluyötä. Jonojahan täällä riittää. Se mikä muualla hoituu suitsait ei Savossa hoidu niin sitten millään. On yhtä helvettiä yrittää tunkea liukuportaisiin joiden edessä savolaisilla on sukukokous. Tähän aikaan vuodesta sukukokoukseen osallistuu myös perämetsien kaukaisimmat asukit. Kaikki ovat sukua toisilleen.

Mä olen yleensä tyyni, koska se on kaikille sikastressissä kieriskeliville  ja ostokiimassa hinkkaaville ihmisille oikein. Tänään mulla repesi joulumieli ihan totaalisesti. Juoksin ympäri kaupunkia etsimässä käteistä rahaa lapselle, jonka kulki kaupasta toiseen ostamassa joulumielissään lahjoja. Huusin puhelimessa sivukadulla, etten mä ole mikään automaatti, joka syytää rahaa, käytä omiasi! Mut kun ei se voi, kun sillä on omille rahoilleen parempaa käyttöä. Se halusi vaan ostaa joululahjoja minulle, isälleen ja kaverilleen.

En saanut käteistä ulos. Kaikki automaatit meni sähköhäiriöön kun lähestyin niitä. Lopulta yksi suostui antamaan roposia, mutta perui antamisensa viime hetkellä. Se lupasi mahdollisesti hyvittää olemattoman nostoni. Minä tietenkin kokeilin uudestaan ja automaatti suostuikin yhteistyöhön. Nostokuitista näkyi, että minulla on yhtäkkiä liikaa rahaa. Ihan liikaa! Säikähdin kamalasti, mutta samalla puhelin piipitti vaativasti ja joulumielinen lapsi hoputti isoon ääneen. Huusin etten tajua enää mitään!

Lopulta seisoin käteiskassani kanssa Sokoksen ovella ja odotin lasta ja sen kaveria. Ja taas soi. Pojat odottivat tyyninä automaatilla. Mulla alkoi pahasti repeillä ja syöksyin niitä vastaan liukuportaitten yläpäähän. Siihen juuri, siihen missä pidetään sukukokousta. Siinä oli tietenkin ruuhkaa ja kun tajusin missä me tavataan, kilahdin lopullisesti. Huusin että nyt heti pois tukkimasta tietä ja juoksin keskelle katettua kongia huutamaan ja meuhkaamaan lisää. Että minä en kestä tätä! En halua mitään lahjoja ja kuusikin ja kaikki saatanan ruoka mikä on ostamatta ja enempää rahaa ei tipu eikä lorise, et OSTA MULLE MITÄÄN, tajuatko! Mummot katsoivat mua tosi paskasti.

Olin niin raivona etten jaksanut enempää huutaa, enkä saanut edes vedettyä mummoja turpiin tai sanottua niille jotain nerokkaan vittumaista. Aloin purskahtaa ulvontaitkuun, mutta sitten mua alkoi naurattaa. Lapseni on perinyt sekä tyyneyteni että raivoni. Mä luovutin rahani ja me halittiin ja pussattiin. Että sellainen sukukokous.

Eilen oli vielä ihan erilainen ääni kellossa. Vein maailman hirveimmän joulukoristeen Söpöliinin oveen. Se arvosti sitä paljon. Siitä on tippunut vähän jotain käpyjä ja pähkinöitä pois, mutta onneksi liimaroiskeet näkyy. Söpöliinillä on kilpavarustelu päällä sen naapurin kanssa, mutta se ei ole varustellut kunnolla. Naapuri on. Ihailtiin siinä koristetta ja suunniteltiin, että käydään potkaisemassa naapurin jo valmiiksi kenottava kuusi kumoon. Tuli oikein hyvä mieli. Oikea joulumieli saatana! Sain vastalahjaksi haalenevaa kahvia, koska Söpöliini ei viitsinyt takiani keittää tuoretta. Rohkea, rohkea ihminen, sanon minä.


Aretha Franklin – Joy To The World

17.12.2013

Mustien jätesäkkien päivät

LAULU VAROMATTOMALLE  NAISELLE

Sinä olet astunut monta kertaa harhaan
laskematta
naulaan ja
neulaan.
Livennyt kiviltä ja pitkospuilta.

Sinä olet työntänyt rikkinäisen johdon pistorasiaan
ja saanut sopivasti sähköä.

Sinä olet sytyttänyt hattusi liekkeihin ja
hihasi tuleen
ja polttanut kyynärvartesi lettupannulla ja uunipellillä.

Sinulta on revitty silmä päästä
ja sinulla on luututtu lattia
jolle kaatui
kolme desiä kaljaa.

Sinulle on veisattu virsiä ja sinun lapsuutesi on
puhkottu multaiseen nyrkkiin
ja likaviemäreihin
ja sinua on hyväksikäytetty nyt ja heti ja hiljaa.

Sinä olet kävellyt jalkapohjasi verille lasinsiruissa
ja tallannut palaville tupakoille.

Sinun kielesi on revennyt mattotelineeseen ja
naapurin ajokoira on astunut sinut.

Sisältäsi on kaavittu tuulimuna ja ole herännyt
vain lentääksesi nopeasti pois maasta.

Olet maannut väärien miesten alla ja päällä ja
keinuissa, vessoissa, lattioilla ja tippukiviluolissa.

Täällä sinä istut ja katsot ikkunasta järvelle
puhut kaikesta siitä mikä sattuu
ja siitä minkä unohtaa.
Olet hukannut kenkäsi
ja sanot ettei sillä ole merkitystä.



Viimeisiä viedään. Siivouspäivä. Sanojen siivous on kurkussa. On paperipölyä. Siitepölyä. Selkäranka on vahva, mutta suojaton. Miten voi olla näin helvetin kylmä koko ajan?

Kun rakkaus muuttuu teoista sanoiksi, se on jo tappanut itse itsensä. Mustien jätesäkkien päivät, viimeiset kiusaukset, joita ei halua jättää jälkeensä. Ei saa jäädä jälkiä. Rakkaus ja oikea rakkaus ja pakkorakkaus. Jokin vuorollaan, odotan että kieli katoaa, mutta tunnen vielä sen lämmön joka yö. Se ei ole kenenkään muun ikioma.

15.12.2013

Irti päästä


J ja Veijarit ja Vapaaherrat.
Festariviikko loppui eilen hyvään seinään. Oli tosin korkea aikakin. Toivon, että meitä kohtaa samanlainen viikko jossakin tulevaisuudessa. Jossakin vuoden takana odottavassa tulevaisuudessa, sillä aiemmin tapahtuva viikko tekisi ainakin minusta ruumiita. Monta ruumista, kyllä näin on. Oli pakko tänään miettiä kaikkia festariviikon välillisiä ja välittömiä vaikutuksia ja ne yltävät lopulta varsin laajalle. Ja ne liikkuvat koko ajan eteenpäin. Matkustavat. Turkuun ja Raaheen ja minne milloinkin.  Kosketukset, sanat, hipaisut, laulut, soinnut. Ja minusta menee palasia sinne tänne ja naistenvessaan. Täytyn koko ajan, vuodan yli ja roiskin ja tyhjenen taas. Kiipeän vuoristoradassa ja maailmanpyörässä ja annan liikkeen viedä.

Jos olisin todella lälly, sanoisin, että yksi jos toinenkin kantaa tätä mukanaan maailman tappiin. Ja olenkin. Sanonkin. Aika pienestä on joskus kiinni kaikki itkut ja romahtelut, naurut ja rakkaus. No, muutamasta jallupullosta ja enkelikonvehdeista nyt ainakin. Ystävien lämpimistä käsistä ja sanoista ja vieraitten laulusta. Tanssista. Eihän se ole vähän. Se on paljon. Se on eniten. Sekin, että vieras ei olekaan vieras, vaan sellainen jonka tuntee, jostakin kaukaa ja toisen naisen sylistä. Tietää että se on luotettava syli, jos se on ollut oman rakkaan naisen sylinä.

Mä ainakin muuntauduin takaisin naiseksi jo silloin keskiviikkona. Ihan kun siitä olisi ikuisuus, vaikka siitä on vasta muutama päivä. On niitäkin miehiä, joista mä en tee impotenttia edes lähietäisyydeltä. Rohkeita poikia jotka menevät muutenkin joka paikkaan ja tekevät niistä paikoista omiaan. Ja hymyilevät ja kehräävät mennessään.

Ja jos romahtelenkin ja itkeskelen missä sattuu, ihan syystä tai syyttä, muuten vaan, on ehdoton encoreitkun paikka huomata, että voin kaatua ainakin kahteen suuntaan samanaikaisesti ja molemmista suunnista tulee käsi joka puristuu omaani. Vahvat ja lempeät ja rakkaat ihmiset mun vieressä on ja pitää musta kiinni. Eikä tarvitse sanoa mitään eikä selitellä. Ja rakastavat enemmän kuin tajuankaan. Eivätkä päästä irti vaikka yritän kadota.

Sitten ne sanovat, että olen maailman ihanin. Ja välillä olenkin. Vaikka vähän irti päästä.

14.12.2013

Kaksi kertaa elossa


Risto 


Pistarit 
Enkelipäiviä on maustanut musiikki. Ilman musiikkia olisin varmaan jo ajat sitten kuollut. Basso joka väkisinhakkaa sydämen takaisin toimintaan. On pakko mennä vessaan itkemään ja tarkistamaan, että on sydän. Ja virtsarakko. Että on elossa. Kaksi kertaa. Kaksi kertaa elossa.

Kun Pistarit soittaa ja laulaa Love hurts, tajuan olemani. Hetken aikaa harmaata teräsjäätä ja aivan yksin. Kaikki ympäriltä häviää tai oikeastaan muuttuu hetkeksi näkyväksi. Tämä kaikki. Ja ystävät siinä. Kiinni toisissaan ja minussa. Lämpimän lihan jatkumo, paitsi etten minä sula. Joku poika sylkee naamaan, vittu sä olet kaunis.

Joskus häviävän pienenä hetkenä, aamuyöllä 3.52 minusta tuntuu, etten matkaa enää avaruudessa, etäänny yhtään mihinkään. Avaruus matkaa minussa ja se tulee sisään ikkunasta ja lävitseni. En ole mitään sen tiellä, en lihaa, en ihmistä, pelkkää olematonta. Kuitenkin tunnen sen, melkein kuin ikkuna räjähtäisi ja sirpaleet osuisivat minuun, ihan jokainen, vaikkei se tapahdu. Loputtoman jäisenä parahdan itkun tai pienen huudon ja juoksen pois alta. Katson ulos ikkunasta. Pilvi liikkuu, taivas on aukkoina siellä jossakin. Valmiina hyökkäämään, olemaan ilkeämpi kuin koskaan. Valtava musta kieli joka nuolee kaiken pois. Kaiken olemattoman. Vaanii lyönneillään. Miten siitä tuli noin vitun ilkeä?

Mun naiset, lumikuningattaret, neliapilat, hehkuvat rakkautta. Pakko itkeä kahvilan pöydässä. Ensin ilosta, sitten nauraa ja itkeä ja lopulta vaan itkeä oma suru.

En osaa hengittää, en osaa silittää. Osaan keittää kahvia. Ja laulaa huonosti. Laulankin.

Soundtrack:  Sydän



12.12.2013

Totoron suojeluksessa


Sekoitan joskus unen ja toden. Ja joskus unet muuttuvat todeksi. Juuri kun tuudittaudun siihen, että onneksi mä kohta herään. Sitten venytän itseni sellaiseen Da Vincin ihmisasentoon ja törmään elävään lihaan. Kuumaan ja lämpimään. Keitän sille kahvia. Ja herään vielä monta kertaa. Jotkut miehet on hämmästyttävän poikia. Kestäviä, joustavia ja lempeitä vastaanottamaan kaiken, ilman pelkoa, ikuisesti hymyillen. Kyllä vähemmänkin uskovainen tulee sellaisesta uskoon. Ihmisuskoon ja lihauskoon.

Mulla on varsinaiset enkelipäivät päällä. Olen joutunut varmaan jonkin valtavan suojelukseen. Totoron tai jonkun muun leppeän piirretyn. Se lähettää mulle pikkutotoroja naposteltavaksi ja panee mua ihan kuusnolla. Ja ystäviä se lähettää. Niiden kanssa saa hihittää naistenvessassa, olematta koskaan aikuinen. Naistenvessoista löytää valtavat määrät rakkautta mua kohtaan. Joskus joku jää rysän päältä kiinni kirjaillessaan nimeäni seinään.

Lattialla on levällään vanhoja päiväkirjoja, kissa ja tyynyt. Mä pesin kuin nainen, kieriskelen lihassa ja jäässä ja omissa sanoissani. Näen niistä unta ja unohdan mitä maailmassa tapahtuu. Luovutan ja irrotan ja olen vähän leijana, sopivasti sekamelskainen ja takussa. Olen aina.

Aamulla sanon että katso, siellä on maailma, siellä se elää ja liikkuu, koristelee joulukuusta ja sataa vettä. Liha sanoo että huoh ja käpertyy muhun kiinni niin etten voi hengittää. Vähän aikaa se on ihan jees.

10.12.2013

Liikaa juureksia ja vähän itsemurhaa


Jännä miten aikuinen ihminen voi käyttää koko päivän siihen, että suunnittelee mahdollisesti kohta kipaisevansa lähikauppaan. Ja mullahan rima nousee koko ajan. Saatan mennä vähän kauemmaksi kauppaan vain ruoskiakseni itseäni vähän tästä saamattomuudesta. Jos elän siihen asti. Minkä ikäisenä voi alkaa käyttää niitä palvelulinjoja jotka hakee kotoa? Minkä ikäisenä olisi syytä pariutua, jotta se toinen kävisi joskus kaupassa?

Pääsin lopulta sinne kauppaan. En tiedä mitä mun kokopäiväiselle nälälle kävi, mutta mä ostin jotain kolme kiloa punajuuria ja kaksi kiloa lanttua ja saatanasti kirnuvoita. Jäin vielä kiinni se lanttupussi kädessä. Annoin ohjeen herkullisiin lanttukuutioihin. Se vaan tuli jostain. Mulla ei ole harmainta aavistusta mistä. Mutta kyllä mulla kuola valui. Ja näillä eväillä selvinnen kevääseen.

Olen unohtanut kehittää itseäni miehenä sitten eilisen, mutta tänään mulle avautui oiva tilaisuus kehittää itseäni itsemurhaajana. Se on varmaan mun kohdallani ihan sama. Sitä ei lasketa, että kävelin koko yön ympyrää makkarissa ja itkin. Mä vaan luovuin naiseudestani siinä prosessissa. Joskus yöllä mietin, että tapankohan mä joku päivä itseni oikeasti. Mutta en mä tapa. Mä keksin jonkin korvaavan hommelin. Pilvikin sanoi että mun pitäisi saada täyttyä. Se korvaava hommeli tuli tänään mun viereen istumaan kun olin juomassa jättilattea. Sanoisin sitä enkeliksi, jos uskoisin muihin enkeleihin kuin Peter Falkiin. Se sanoi että mulla on ihana neule. Ja että mulla on ihana kaulaliina. Ja että mä olen ihanan värinen. Ihan itseni värinen ja näköinen. Sitten se sanoi, että pitäisi ostaa villasukkia. Minä sanoin että kiitos ja minä haluaisin oman mummon joka neuloisi minulle villasukkia. Ja haluaisin paljon muutakin. Se sanoi, että voisin mennä taitoluistelemaan. Koska näytän siltä että se sopii minulle. Sitten se piti minulle puolen tunnin oppitunnin. Kaatumiset ja kaikki. Menen aamulla jäälle. Toivon salaa, että pää halkeaa. Ja täytyn jäästä.



9.12.2013

Feng shuita ja muita







Tunnen oloni vähän ulkopuoliseksi ja osattomaksi pitkän viikonlopun jäljiltä. Johtuu kai siitä, että olen vahingossa etäännyttänyt itseni jonnekin avaruuden turvakaaren toiselle puolen jo ajat sitten. Tai ehkä oon vaan turtunut särkylääkkeen ja d-vitamiinin yliannostukseen. Sillä jaloviinalla ei voi olla tämän kanssa mitään tekemistä, sillä se on tehnyt minusta Jeesuksen. Olen ruokkinut koko seurakunnan sillä yhdellä 20 cl pullolla. Ja sitä on vielä jäljellä. Siitä on tehty kaakaot ja täytekakut ja jaettu raakasnapseja aina tarvittaessa. En käsitä. Romahtelen sitten keskenäni täällä jälkijäristyksissä ja nukun ihan vitusti. Välillä neulon lapasta. Kaikkea ei ehdi prosessoida parissa päivässä. Oon täyttänyt ihmisiä kuin eläimiä. Alan olla tyhjä.

En edes uskalla ajatella kenen kaikkien pitäisikään paneskella keskenään, että tämä loppuisi, mutta varmaan jokin keskinäinen joukkorakkausfestari pitäisi järjestää, niin kaikki saisivat vahingossa kaikkia, eikä kenellekään jäisi saamaton olo. Ja turpiinkin saisi vetää ketä lystää ja milloin vaan lystää. Ja sitten pantaisiin kaikki paikat niin feng shui, ettei mitään rajoja. Paitsi feng shuin rajat. Mulla ainakin on työn alla selvittää, että mihin helvetin ilmasuuntaan mun pohjapiirretyn kotini jääkaappi osoittaa. Pelkään että se rakkaus on siellä, mutten jaksa nyt tarkistaa. Luulen että sen selvittyä, elämäni muuttuu muuksi. Voi myös olla, etttä asennan arkkupakastimen sen rakkauden hoodeille, niin loppuu tämä märinä ja kaikki saatanan perkeleen maailmalliset tukitoimet.

Ei ole minulla valittamista. Kaikki on turhaa, ihan saatanaperkelevittuturhaa, eikä turhemmaksi voi tulla. Kaikki sanat ja kosketukset ja tyhjyys mikä velloo sisään, kun kaikki ovat menneet. Minä olen tässä ja mielistelen itseäni heräämään edes vähän. Kaksi viimeisintä yötä olen vetänyt tuhtia yhdeksää tuntia ja luulen etten nuku enää ikinä. Lapashommien lisäksi olen lukenut uutta raamattuani, askmeniä (become a better man) ja huokailen ihastuksesta etten ihan vielä ole mies. Yritän kyllä muuttua paremmaksi mieheksi. On ainakin jokin missio tämän "mutta ethän sä ole nainen" tai "ei sua lasketa" rinnalla. En aio siltikään muuttua hyväksi jätkäksi, joten mä muutun paremmaksi mieheksi. Varmaan jo aamulla olen aikamies. En tiedä onko siinä yhdessä lauseessa jotakin perää. Sain sen mun mieskaverilta noin 380 kilometrin päästä. Se meni jotenkin niin, että teen miehistä impotentteja. Välimatkaakin saa olla jonkin verran ja mä toimin silti. Ja se sentään on ihan oikea MIES. Naiseksi mä olen välillä aika kestävä ja itkuton (ei kyllä uskoisi), mutta ehkä mun on tosiaan keskityttävä hetkeksi hoivaamaan miestä itsessäni. Naisena musta ei ole yhtään mihinkään ja hakkaan vaan pääni pirstoiksi.

Sain vähän ääneen vaikertaa Pilville mun onttouttani. Että miksen mä vaan anna olla ja jää jonkin suloisen selkälääkärin sänkyyn makaamaan? Maailman tappiin asti. Mä näen itseni siellä ihan selvästi. Saamassa päivystysluontoisia orkkuja yötä päivää. Mutten kuitenkaan näe. Mun silmille tekisi hyvää pienet Kellopeliappelsiinit. Muuten olen pian niin romuna, ettei mua kukaan jaksa ottaa vastaan.



7.12.2013

Avara luonto



Pilvi tuli. Se on ihan ihaninta. Hain sen yöllä junalta ja houkuttelin sen kotiin ruisleivällä ja jallukaakaolla. Sitten tapahtuikin kaikenlaista ja yritän tässä juuri nipistellä itseäni uneen tai hereille. Ainakin talossa on nyt koristeltuja pipareita ja eriskummallinen suklaakakku jossa yhtenä raaka-aineena on etikka. Masu on täynnä vorschmackia, mutta luulen että tämän viikonlopun pääraaka-aine on silti vihan hedelmät. Rakkaus on sellaista.

Vaikka kuinka yritän skarppailla ja kamppailla, istun aamulla keittiön pöydän alla ja puhun Muusan kanssa puuta heinää, paskaa ja rakkautta. Muusan ja Pilvin tapaaminen ei mennyt illalla ihan putkeen. Jos mun pitäisi jotenkin määritellä tätä, sanoisin että niillä on tässä elämässä vielä noin minuutti yhteistä kohtaamisaikaa jäljellä ja sen jälkeen tapahtuu murha. En tiedä kuka tappaa kenet, mutta luulen silti että Pilvi voittaa. Tai Muusa. Ihan sama. En tiedä onko minun tehtäväni estää murhia, mutta estän tai en, olen se joka vahingoittuu eniten. Viimeisten vedonlyöntitilastojen mukaan Pilvi kyllä voittaa. Muusat nyt vaan on sellaisia. Turpiinottajia.

Mulla on raskas ja pitkä viikonloppu, kun kaikki haluaa olla mussa kii ja ne tappelee mun raajoista ja niitten läheisyydestä verissä päin. Mä karjuin tänään kadulla, että tämä on kivaa kun pidätte kiinni ja haluatte olla mun lähellä, ja repeilen kyllä palasiksikin tarvittaessa, mutta että rajani ne on mullakin. Olen vanha ja väsynyt, mua ei saa enää samalla tavalla palasiksi ja jakautumaan kuin ennen.

Tämä on kyllä ehdottomasti mun suosikkijakso Avarasta luonnosta.

Iltamenoja varten olen sopinut Söpöliinin kanssa, että otetaan mukaan popcornia. Sekin tykkää seurata luontodokkareita.

2.12.2013

Vihdoinkin sairas selkä




Harhailevat ajat, ajatukset. Missä kohtaa vahvuus muuttuu itsensä vahingoittamiseksi. Itsesäälimurhainhoksi. Vai onko se vain krapula joka tulee kolme päivää myöhässä. Ja mitä tapahtuu jos sen ei anna tulla.

Milloin voi lopettaa sen kuulemisen mitä ja miten toinen sanoo. Tai kuinka pitkään voi kiertää tulta ennen kuin se sammuu. Riippuu nuotiosta. Mutta jos koko maailma palaa?

Miten käsitellä puhetta, jokaista pientä sanaa ja halua ja vivahdetta niin, ettei vaikuttaisi siltä, että ymmärtää.

Kuulun johonkin muualle. Kuulun jonnekin missä nukun rauhassa yöni. Ei ole sellaista rauhaa. Tässä on hyvä. En ole mikään vapaustaistelija. Olen vapaus.

Tuleeko selkä kipeäksi, jos ei ole suoraselkäinen, vai johtuuko se kipu suoraselkäisyydestä. Rakastan kyllä relaksantteja. Pää menee silloin omia teitään. On hyvä kun päällä on omia menoja.

Luulin puhuvani puutteesta, mutta taidankin puhua siitä, kuinka saan kaiken. Se on sietämätöntä. Olla puutteetta.

Rakkaus on joku naapurin koirista, joka haukkuu. Rakkaus käy ulkona paskalla, toisin kuin eräät.

Maanantairakkaus ei tänään toimi. Minua odottaa täysi taulu ja uppoan siihen ihan vähän. Maalaan pisteen. Muusa näki siinä eilen sängyn. Sanoin ettei siinä ole, mutta saa siinä nähdä mitä haluaa. Tänään vilkaisin sitä sivusilmällä jauhaessani kahvia. Ja siinä se oli. Se sänky. Sinne olisi voinut pujahtaa. Nyt on kiire, etten vahingossa ala maalata sitä näkyviin.



1.12.2013

Värikartta



Olen lajitellut sinusta salaisen värikartan.
Olet harmaa, sininen ja musta. Poltettu ruosteenverinen punainen.
Niitä pitää aina taittaa.
Olet silti itsestään taittuva, valon mukaan ja pimeyden, vuodenajan ja suden hetken. Kaikkien värien mukaan.
Ei saa jättää jälkeäkään, ei saa pyyhkiä pois mitään. 




Pyhäpäivän ratoksi päässä soi omia sanoja ja kielen päällä on maalia. Tekee mieli hipaista tyyneyttä tai käpertyä syliin. Ja toisten sanoja. Hyviä sanoja. Luen niitä monta kertaa ja ajattelen, että joku jossakin pitää minusta koko ajan kiinni. Se tuntuu hyvältä ja melkein itkettää.

Saatan olla parhaimmillani kirjoittaessani kauppalistaa ja syödessäni lihalla katettua ruisleipää. Hipaisen olevaista ja tunnen ihoni.