30.9.2011


Kaksi (2) viikolla sivuamaani ja hieman hypoteettista asiaa muuttuivat ajan liikkeissä todeksi. En ole tässä sen kummempaa tapaustutkimusta tehnyt, mutta sen verran kuitenkin, että minuun meni ihan oikeasti ja konkreettisesti tikku. Pitkä ja puinen tikku. Lisäksi puhelimeni oli kuin olikin rikki ja mykkä. Ei niin että se korjaustöidenkään jälkeen olisi varsinaisesti soinut.

Listasin tänään asioita jotka kaikki on murheellisia ja tosia. Jotkut kärpäsenpaskan luokkaa ja toiset isompia, sellaisia ison kaatuvan maailman kokoisia joka vyöryy päälle vääjäämättömän lopullisesti ja totena, mutta niin että sinä jäätkin vahingossa henkiin ja sitten yrität olla siinä ja hengittää. Vaikkei ole mitään hajua miten se tapahtuu.

Helpotin omaa elämääni päättämällä että (ainakin) jokainen eilisen ja tämän päivän murhe on aivan saman arvoinen toisen rinnalla. Ettei niitä mitata. Minä päätin tänään niin. Murhe kuin murhe. Ei aina tarvitse nöyristellä ja suhteuttaa asioita.

Mä olen ollut vähän väsynyt ja samalla yrittänyt uskaltaa elää. Se on typistynyt elossa olemiseen, mutta on siinäkin tarpeeksi parille päivälle.

Pidän paljaista ihmisistä, niistä jotka palelevat. Kukaan ei odota minua, kukaan ei menetä minua.

28.9.2011


Mä mietin tänään töihin kävellessä, että miksi se maailma joka kaatuu päällemme on aina niin pieni? Mietin sitä vielä töissäkin, niin paljon että unohdin avata oven asiakkaille. Ja sitten se ajatus jotenkin katkesi ja hämärtyi, kunnes ajattelin sitä taas kävellessäni kotiin. Ajattelin samalla kuinka ihmeessä uuden neljän euron chaneltakkini molemmat napit menivätkään kivuttomasti kiinni, eli olen taas päässyt laihtumaan. Eksistenssin kompetenssi ja muoto jotenkin hajosivat siihen pieneen kahden napin kokoiseen riemuun.

Näiden kävelyjen välissä mikään ei kaatunut päälleni ja hiukseni tuoksuivat vähän vaniljalle ja kookokselle kun tuuli niitä haisteli.

Ehdin myös juoda speedkahvit Paasilinnan (185-186 cm) kanssa, kuunnella Frederikiä, vasaroida seiniä, lakaista kärpäsiä, juottaa ihmisiä humalaan ja kontata tunnin verran liian lyhyessä mekossa lattialla. Mä en koskaan opi. Käyttämään housuja.

26.9.2011

Kuvat on Pilville

Minua naurattaa tänään paljon. Yritän muuttaa sen siivousenergiaksi ja osittain se onnistuukin. Kävin jo puistelemassa maton pieneliöt, ylimäräiset legot ja kissankarvat alakerran sedän päälle. Minulta myös lipsahti sammakko suusta kun artisti pohti että mistä valoa veistokselle? Minä sanoin että sen voi sytyttää tuleen. Sain kyydin kotiin.

Lisäksi olen hirmuisen viehättynyt taas uusista hakulauseista joilla lukijat vyöryvät Tyttöön. En tiedä kumpi näistä on parempi: "jos mies ei soita viikkoon onko rakkaus kuollut" vai "minttu mustakallion takki".

Mä kyllä aloin miettiä sitä kurjuutta että jos mies ei soita viikkoon. Mitä jos se ei soita ikinä? Mitä jos mä odotan turhaan? Mulla itselläni on aika vähän syitä odotella miehen soittoa, varsinkin kun en ole antanut mun puhelinnumeroa kovin monelle, enkä yhdellekään varteenotettavalle prinssille. Siinä olisi ihan liikaa alkaa odotella jotain vitun puhelinsoittoa. Mä tulisin hulluksi. Olisin ihan apinana loppuelämäni. En nukkuisi enää ikinä ja soittelisin kaikille tarkistaakseni että puhelimeni on kunnossa. Parasta olisi ettei kenelläkään olisi mun puhelinnumeroa. Mä suositan tälle joka pohtii rakkauden kuolemaa, että luopuu puhelimesta. Itselleni mä suositan päiväunia, sillä mä aloin nyt odottaa että puhelin soi. Mä en tiedä miten todennäköistä on että puhelu tulee, ei kovin, mutta mä olen sinnikäs odottaja.

Ja jos Tyttö joskus kaatuu alakuloon tai runouteen, niin mä olen päättänyt että meidän seuraavan blogin nimi on minttu mustakallion takki. Se on hyvä nimi. Ellei sitten minttu mustakallion takilla jo ole omaa blogia.

Voikusesoittais. Soittais jo. Soittaakohan se. Voikohansesoittaa kunsillä eioo mun puhelinnumeroa. Apua mä kuolen. Onkohan mun puhelin rikki.

Nick Cave & The Bad Seeds – Breathless

25.9.2011


Mun eilisen ruokarahani mä sijoitin Tippa-monologiin, Viinanjuonnin maailmanmestaruuskisoihin. Mehän käytiin kisoissa jo Pilvin kanssa yhdessä, mutta mä halusin nauttia päivitetyn version ihan raakana. Mun reaktiot oli samantapaiset kuin ekakerrallakin, paitsi että nyt sisäistin ilotulituksena poukkoilleesta kielestä suurimman osan kertalaakilla. On aina hyvä jos nauraa niin että palleassa kutittaa ja sitten vielä vähän lisää. Varsinkin kun on tämmöinen masennus- ja raivotautiin taipuvainen keski-ikäistyvä nainen jonka suurin huoli viikonloppuisin on se, että riittääkö kaapissa tuikkukynttilöitä illan pimeää yksityisyyttä varten.

Mun piti illalla siisteyskartoittaa mun kotia, mutta mä panin vaan valot pois ja tuikkukynttilät kehiin ja kaksi pensseliä likoon. Sitten vain odottamaan ettei päivä valkenisi muutamaan viikkoon. Laskin että mun työputkesta on enää kahdeksan päivää jäljellä ja sitten olen taas vapaa kuin keski-ikäinen nainen viikoloppuna. Yhden maanantain.


Join paljon kahvia ja liikutuin avatessani yhden kirjan vatsan auki, hyvin alusta, hyvin tietoisena vuodenajasta. Annoin siis Gunnar Ekelöfin olla ja maata, avasin Vallejon ja se sanoi:


TÄNÄÄN HÄNEEN MENI TIKKU

Tänään häneen meni tikku, tänään
häneen meni tikku läheltä, iski
lähelle ja lujaa hänen olintapaansa
ja jo mainettakin niittäneeseen penninrahaan.
Kovin häneen koski huono onni, kaikki;
ovi, vyö, se teki janon,
ahdistuksen, lasi janotti,
ei viini.
Tänään tuulten surkealle naapurille
nousi huomaamatta eteen dogmin usva;
tänään häneen meni tikku.

Maailman suunnattomuus ajaa häntä takaa
muodollisen etäisyyden, kaukaa jymähtävän
kolkutuksen päässä.
Tänään tuulten surkealle naapurille
nousi poskeen pohjoinen ja toisen itä;
tänään häneen meni tikku.

Päivät, ankarat ja katoavat, kuka ostaa
maitokahvin palan,
kuka, vailla ystäväänsä, valuu kasvoihinsa synnyttämään?
Kuka lienee lauantaina seitsemältä?
Murheellisia nuo tikut jotka tunkeutuvat,
täsmälleen ja juuri siihen!
Tänään onnetonta matkanaapuria pisti oraakkeliin
sammunut liekki;
tänään häneen meni tikku.

Tuska on tehnyt kipeää, nuori tuska,
tuskan poikanen ja emätuska, lyönyt
sormille ja tehnyt janon, ahdistuksen;
lasi janottaa, ei viini.
Voi kärsimyksen ahdistamaa!

- César Vallejo, Musta kivi valkoisen päällä, Tammi 1975, suomennos Matti Rossi

Tuikut sammuivat yöhön itsestään. Siten valkeni aamu, kirkkaana ja sinisenä. Aamulla valkoisen peiton alla makasi alaston nainen, se jonka varpaankynnet eivät ole enää punaiset, se joka hymyili ja venytteli, aloitti taas kaiken alusta. Vähän hauraan houraisena. Avasi kirjan uudelleen.

24.9.2011


Sellainen asia jota teidän muidenkin kannattaa miettiä on sää. Lähinnä sitä että kuinka paljon sille kannattaa antaa valtaa elämässään. Ja sen miettimiselle. Mä en nyt jaksa avata tätä sen enempää. Jätän vähän kun muistiin, alitajuntaan asioimaan tämän säätilan.

Mä olin tänään vallitsevassa säätilassa töissä ja söin brunssilounasillalliseksi puolikkaan taloussuklaalevyn. Sen voimin mä menin katsomaan Miehen kuvia-monologia, joka oli sopivasti kotimatkan varrella. Mä ajattelin jo aiemmin viikolla että menen katsomaan sen, saadakseni selville pöyristyttäviä yksityiskohtia miehen elämästä, sellaisia joista en ole ennen kuullutkaan, mutta jotka kätken sisimpääni ja tutkiskelen niitä kuin säätilaa. Mä sain tutkiskeltavaa. Sen nimi oli enimmäkseen Seppo ja se oli paikoitellen hihityttävä ja rentouttava suihkaus mieskokonaisuutta, täynnänsä tunnetta, pieniä väärinkäsityksiä naisen suhteen ja kilpailuhenkisyyttä yhdistettynä jätkämäiseen sisuun. Mä menetin mun ruokarahani, mutta kyllä se oli justiinsa sen arvoinen pläjäys. Vaikkakin...lopussa vähän lässähti. Mutta niin voi käydä illallisellekin.

Mulla oli sanoinkuvaamaton ilo kohdata esityksessä sykähdyttävä prinssi ja joku hamppi. Ne ei suostuneet istumaan mun viereen ja kun kysyin syytä, se hamppi käski mun miettiä sitä siinä sitten. Mä kysyin, että onko se kuullut siitä seitsemästä sekunnista, ensivaikutelmasta, joka luodaan kohdatessa uusi ihminen? Oli se kuullut. Sillä ei mennyt ihan putkeen, mutta ilmeisesti mulla meni vielä huonommin, sillä sain istua penkkirivilläni ihan yksin. Toisaalta jos suhtaudun tähän myönteisesti, niin jonkin säteilylaskeumamaailmanlopun tullessa, mä saatan saada jonkin lähiseudun pommisuojista yksityiskäyttööni.

Ei niin että mä olisin niitä viereeni tosipaikan tullen päästänytkään.

Esityksen jälkeen ne pyysi mua yhteen juttuun mukaan. Siihen tarvittiin jotain tosi huonoa ja noloa tyyppiä, jotain Simoa Vaatehuoneelta, mutta ehkä nolompaa. Ne oli jotenkin nähneet, että mä voisin olla potentiaalinen ehdokas. Kiitin siitä. Mä tietenkin haluaisin toteuttaa ominta itseäni, mutta mä en voinut kertoa niille todellista syytä miksi mä en voi. Jos joku haluaa tietää niin voi kysyä Pilviltä. Pilvi tosin on vähän kiireinen kun se laulaa Vaarilla on saarta päivät pitkät.

Mä menin sitten Aapon kanssa polttelemaan tupakkia. Mä opin siltä että tupakan filttereitä on sellaisia joista minä en ole koskaan kuullutkaan. Nyt kuulin ja näin. Se oli ainoa täysin uusi asia mun päivässäni. Olen siitä kiitollinen. Ja oli se yks hökötys myös, jonka funktiota me mietittiin kun tupakkaa paloi. Me saatiin sen käyttötarkoitus selville ja se muuttui jotenkin pliisummaksi heti. Ei aina tarvitse tietää kaikkea.

21.9.2011


Ameriikan paketti tuli aamulla. Ehdin pestä itseni anti-aging-firming-brightening-saippualla ja hinkata sheabutteria kaikkialle. Nämä on tätä ethical cruelty-sarjaa vai mitä nää nyt on. Mulle on ihan sama vastustaako joku mömmö ikääntymistä vai ei, kunhan se haisee hyvälle tai vaniljalle tai kookokselle tai melkein ei millekkään. Ainakaan aamuinen käsittely ei nuorentanut mua ollenkaan ja hyvä niin.

Mä olen ehtinyt miettiä syvällisiä asioita tänäänkin. Esimerkiksi sitä, kuinka paljon vaikeampaa on maalata pidentynyt tukka avoimena kuin lyhyt.

Tai sitten siihen ikääntymiseen liittyen mä mietin, sen saippuan kanssa pelatessani että onpa mun tissit tosi löysät, eikä kiinteät ollenkaan. Korkiassa Veisussakin rakastetun rinnat on kuin nuoret peurat. Luin sitä monta vuotta niin, että rintasi ovat kuin nuoret perunat, koska yläasteen köksäntunnilla joku luki sen kirjasta siinä muodossa ja se vaan jäi muhun ikuisiksi ajoiksi. Mä en kyllä ymmärrä miksi köksän tunnilla luettiin raamattua. Toinen asia mitä mä köksäntunneilta muistan on se että taikinaa oli tapana heittää seinään.

Mutta siis naureskelin lempeästi romahtaneille tisseilleni. Ja se taas teki mut hirmuisen tyytyväiseksi omaan kehooni, siihen että tähän asti on tultu ja tässä me vaan suihkutellaan onnellisena vaikka perse ja tissit ja ties mikä muu on jo romahtanut. Naamakin. Ja me vaan tullaan koko ajan paremmin toimeen toistemme kanssa. Paitsi mun hirmuiset raskausarpikraaterit on kyllä aika hurjat. Siis pelottavat kun joku kartoittamaton avaruus, the final frontier. Mr. Spock on mun suosikki. Panisin sitä heti jos se olisi olemassa.

Ehkä mun täytyy joku päivä katsoa peiliin. Tai Star Trekkiä. Mun synttäreihin on tasan kuukausi. En ole kenenkään rakastettu.

Tanita Tikaram – Yodelling Song


Olen vasemmalla kädellä maalannut eteisen vanhaa tasoa. Olen vasenkätinen, mutta sitä ei uskoisi kun kätöstensä jälkiä ihailee. Kissakin ihailee ja levittäytyy roiskeitten päälle ja sitten levittää sisustamisen ilosanomaa ympäri kämppää. 
Samalla olen miettinyt  kahta asiaa.



Yksi asia on se että mä en voi ja miksi mä en voi vastustaa lehmän silmiä tai lehmänsilmäisiä ihmisiä, en miehiä enkä naisia.


Toinen asia on se että jos suurin rakkaus täytyy kohdentaa vihalle, ehkä jopa pahalle, vaalia sitä, jotta vihan voisi jotenkin kasvattaa taas rakkaudeksi, niin millä rakkaudella voi sitten rakastaa rakastettavaa? Siis jos ei ole kauhalla annettu alunperinkään? Mä olen alkanut epäillä että mä olen hyvä ja rakastettava nainen joka ei tarvitse isoja annoksia. Ja jos rakkaus ei kulu tai vähene vaan lisääntyy aina vaan, vaikka sitä kuinka pilkkoisi paloiksi ja jakaisi, niin miksi maailma on niin rakkaudeton? `


Mä en kyllä ala. Mun kelmu ei ole ihan paikoillaan enää ja mä ryhdyn paljastelemaan todellista luontoani. Pehmeää, notkeaa, rakastavaa, välittävää ja herkistä herkintä herkkää.


Suu täynnä kermaa mä vaivun uniini, oispa siellä lehmiä ja vanhoja mustavalkoisia filmejä näytillä.


Tanita Tikaram – Feeding The Witches


19.9.2011

Joku paikallisilmaisjakelu. Mä en halua lukea näitä vittu.

Joskus musta tuntuu että mä elelen sellaisessa elmukelmussa, johon on pienet aukot hapenottoa varten asennettu. Mä uskottelen itselleni että se johtuu tästä saatanan pikkuflunssasta joka on ja on. Mä kävin eilen metsässä hengittämässä sieniä ja juomassa kardemummakahvia. Ja puhumassa miehistä. Tänään jatkoin kelmun kiertämistä kasvoiltani.

Kun on tarpeeksi hiljaisuutta ja hämäräperäistä puhetta ja hihitystä niin löytyy elämänlanka kuin itsestään. Mun hengitystila on laajentunut ja mä uskallan vetää ilmaa sisään. Mä olen konsultoinut tärkeitä naisiani ja nähnyt itseni jotenkin ihan toisena, kahtena tai kolmena. Enimmäkseen kumisaappaat jalassa keskellä metsää, hirvikärpäsiä silmäripsissäni, lukemassa ääneen lohikäärmeellä lentämisestä.

Olen nähnyt itseni kylmettyneenä järvellä, keskiyöllä, katsomassa revontulia. Olen haistanut raa'an kalan ja polttanut illan viimeisen tupakan vasta aamulla.Olen puhunut imureista ja auroista, kylmistä naisista, surullisista ja vanhentuneista miehistä, salaattia kauhovista hummereista.

Mä näen joka päivä leveän tien jolla ei ole liikennettä.

Mä olen päättänyt alkaa kaiken alusta. Sen kunniaksi mä kävin ostamassa pari desiä valkoista kalustemaalia ja juomassa 2 lattea. Keitän lisää kahvia ja sitten mä juon sen kalustemaalin.

Ja sitten mä rakastun.

Harmaja – Kevät

14.9.2011


Pilvi

Mä olen niin palasiksi riipiytynyt, että olen joutunut pakkohuomioimaan asioita itsestäni ja elämästäni. Tein sen eilen samalla kun editoin listaani universumille. Mietin että mitä kaikkea sitä voikaan haluta ja miten noloa on sanoa universumille että eiku...mä perunki kaiken. Mä en halua mitään. Tähän mennessä vuoden alussa listatuista toiveista on toteutunut 23. Olen merkinnyt ne punaisella x:llä. Mä ajattelin vielä lisätä kuumatkaan rastin, sillä olen unissani ollut kuussa ja se on ihan yhtä jännää kuin todellisuudessa, ellei sitten ihan toden totta. Asioita voi tulkita. Kun tulkitsen ne itselleni myönteisesti, niin olen jo lähellä tilaa jossa seistään joka aamu ja ilta peilin edessä ja hoetaan että oot ihan mahtava tyyppi.

Mun yksi melkein toteutunut toive on se etten välitä. Mä olen edistynyt siinä kiitettävästi. Jos elämään ilmestyy tiistaipäivä täynnä kuukautisia, ysköksiä, täysikuun rippeitä, itkua, outoja miehiä ja flow, niin siitä ei kannata välittää. Sitä ei nimittäin kestä. Ja sitten tulee keskiviikkoaamu. Aika varmasti.

Keskiviikkoaamuna voi mennä pyjamantapaisessa pesutupaan ja saada naapurit nauramaan. On suuri ilo tuottaa hilpeyttä ihmisille joiden ilot on muutenkin pieniä, minun kokoisiani.

Mä nukuin yöllä aika vähän, lajittelin räkärättejä ja mun varpaita. Mutta mun lyhyeen uneeni tuli prinssi jolla oli liian vähän vaatteita päällä. Annoin sille punaisen villatakkini. Se on minun karpalo ja puolukka. Se jonka sain Pilviltä. Ihan aamulla mun piti tarkistaa että villatakki on paikallaan. Oli se. En tiedä onko se hyvä vai huono asia.

 Deep Blue Something – Breakfast At Tiffany's

12.9.2011



Mulla on taas tänään masennuskausi. Kakkuorgiat painaa perseessä. Junamatkailu sai mut vihaamaan teologeja ja kaljuja insinöörejä. Tampereelta tuli kyytiin joku saatanan kaljupää mieshuorainsinööri joka yritti maata mun polvet kumoon. Samalla se tunki makupaljoja suuhunsa ja hoki jokaisen mussutuksen välissä että hmmnmnm, pikku makupala, hmmmnnnääm. Mun teki mieli nostaa mun kone sen kaljulle ja sanoo että tää on varmaan nyt tasapuolisen hyvä näin? Mennessähän mä jouduin kuuntelemaan kahta alaikäistä teologia ja niitten rukouspiirimeininkiä, käytännön sielunhoito 1 ja 2 niillä oli jo suoritettuna. Mä melkein rukoilin etten ikinä tarvitsisi sielunhoitoa. Ne taas päivitteli liian nuoria lääkäreitä. Mun mielestä on ihan ok jos lääkäri on nuori, mutta mä en ole tavannut vielä sielunhoitoon sopivanikäistä olentoa. Tunnin mä torkahtelin ja samalla mietin että kumman mä niistä tappaisin ensin ja miten. Hitaasti ainakin.


Mä niin vihaan ihmisiä. Mä kostin sille insinöörille yskimällä sen päälle ja niistämällä äänekkäästi niin etunojaisesti kun kehtasin. Yritin saada rään lentämään silleen laajoina roiskeina että musta olis mahdollisimman paljon vaivaa ja ällötystä sille. Loppumatkasta se oli jo aika hiljainen mies. 


On kiva olla kotona taas. Pilviä on vähän ikävä. Mun tekee mieli mennä ostamaan huulipunaa ja Pilvin kanssa se olisi luontevaa. Pilvin kanssa kaikki on luontevaa, sekin että lauantai-iltana maataan sohvalla ja tilataan jenkkien netistä mahdollisimman vahvaa D-vitskua. Aamukahvikaveria oli melkein ikävä. Aamulla oli vieroitusoireita ja maitokin oli loppu. Kävin sitten Tiimarista ostamassa viivottimen. Alleviivaan sillä ruutuvihon ruudut.


New York Dolls – I'm So Fabulous

10.9.2011


Vielä ei oo Pilvi sitä kakkua laittanut, mut muistilapun sen tekemisestä on. Mä tässä istun ja odotan. Mä olen ollut hirveen hyvä vieras ja keitellyt kahvia emännälle ja kävellyt viis kertaa Turun ympäri. Nyt oon tiltissä, mutta onneksi Pilvikin vaikuttaa vähän siltä että sekin tulee kipeeksi.

Mä toin tuliaiseksi sisustuslehtiä ja takin ja sain tuliaistuliasiksi kaksi maailman ihaninta villatakkia ja villasukat.

Me tehtiin jo eilen ihan mahtava löytöjä Stokkan Herkusta. Käärittiin chorizotäytteisiä oliiveja salamiin ja syötiin pinaattitäytteistä kalkkunaleikettä. Pinaatti auttaa pms-oireisiin ja yritin tänäänkin ehdottaa jotain pinaattipainotteista. Meidän piti löytää joku apteekki josta olisi saanut esimerkiksi psyykelääkemaistiaisia, mut ei sellaisia taida vielä olla.

Täällä Turussa on paljon söpöjä poikia ja hyvää kahvia. Kävimme liikuttumassa kyyneliin ja katsomassa kahvinvalmistusta CafeArtissa. Voi niitä kahvin parissa työskentteleviä miehen käsiä. Antaisin sellaisista mitä vaan. Oikeesti tarvitsi antaa vain 3,30 € ja se oli reilu peli. Pyyhittiin kyyneleet ja juotiin kahvit.

Nyt vaan ollaan. Ai niin, Pilvi on johdattanut mua kosmetiikan maailmaan. Ripsiväreihin ei oo päästy vielä, se vois olla mulle liikaa.

9.9.2011



Mä olen viettänyt muutaman päivän unessa. Tänään mä kampean haisevan ruhoni ensin suhkuun ja sitten Pilvin luo. Mä olen mediumisti vielä raatona, mutta Pilvi on ainakin melkein luvannut tehdä mulle täytekakkua. Mä en muista milloin joku olisi vapaaehtoisesti ja varsinaisesti minulle tehnyt kakkua, eli mä menen sen perässä vaikka maailman ääriin. Ja Turku kyllä tavallaan on maailman ääri.

Kakku on varmaan mahtava lisä mun viime päivien ruokavalioon joka on koostunut pakastepizzasta, Strepsilseistä, erilaisista hajamielisistä teesekoituksista ja kahvista kermavaahdolla. Ja unisista haaveista tietenkin.

Eniten mä olen haaveillut äidistä joka hoivaisi. Tunnustan taantumiseni. Tunnistan. Ihan sydän on kipee.

Chris Isaak – Blue Hotel



7.9.2011


Mä olen joutunut nöyrtymään vehkeen edessä. Kävin miesten Tiimarista hakemassa yleiskaukosäätimen jolla hallitsen suvereenisti mun televisiota, digiboksia ja dvd:nauhuria. Kaksi päivää olen klikkaillut sitä toimintakuntoon ja tuloksena on kaukosäädin joka ehkä sulkee television jos jaksan ohjelmoida siihen aina uudelleen ja uudelleen tarvittavan koodin.

Muuten olen enimmäkseen lajitellut ja laskenut nauloja.

Eilinen oli kyllästetty ihmissuhdepuheella. Miesnaisasioilla. Niitä on ilmassa. Aina. Mä hämmästelen ajatusta siitä, kuinka sinkkunaiset metsästävät varattuja miehiä mennen tullen, rikkovat liittoja, pistävät perheitä pillun päreiksi ja elävät jotenkin kovin mieskeskeistä elämää sellaisessa isossa mieskarusellissa joka on namuja täynnä.

Mun huomioni oikeasta elämästä, tästä jota eletään ruudun tällä puolella lihoineen päivineen, on ihan toinen. Usein se on varattu mies, jonka alttius uuteen suhteeseen ja säpinään on näkyvästi ja häiriöön asti tapetilla.

Mua on jo pitempään vaivannut tämä perheenisien elämä. Mä en edes usko että kukaan niistä voi jotenkin huonosti perheessään tai etsii uutta elämää. Ne tarvitsee vaan jotain ekstraa, jotain siitä mistä ne kuvittelevat jäävänsä paitsi. Koko ajan. Vähän vielä. Lisää. Edes jotain. Vähän salaista sättiä ja säpinää. Sellaista pientä kutinaa kun vaimo ei ymmärrä ja kuule ja uudet verhot ja auto on saatu jo valittua, lapset on saatu päivähoitoon ja kouluun. Mä voin kuvitella sen tunteen kun mies tajuaa, että tämä on nyt tässä, tätä me rouvan kanssa tehtiin valmiiksi, mutta mitäs nyt? Miksi me tehtiinkän näin?

Sinkkunaisille ne varatut miehet voi olla helppoja ja turvallisia kohteita ihastua. Tietenkin. Ne ovat sidoksissa jo jonnekin muualle, ainakin osittain. Toinen jalka haudassa siis. Toisaalta on väsyttävää potkia niitä varattuja miehiä tieltään kun itse on alttiina suhteiluun ihmisen, vaikka miehen, kanssa.

Mä arvostan lopulta enemmän niitä lähtijöitä kuin niitä jotka elävät monimutkaisissa rakennelmissaan ja haaveissaan ja toivovat lopulta saavansa ihan kaikesta edes murusen. Lähteminen ja uudelleenohjelmointi sattuu, mutta on väärin kahlita toinen ihminen kulisseihin loppuelämäkseen. Ellei se ole yhdessä sovittu leikki ja kulissi.

Mä puhuin myös viime viikolla siitä kuinka vaikeaa miehen, jonka pitkä suhde tai liitto on hajonnut, on aloittaa uutta elämää tämän päivän treffimarkkinoilla. Miehet on ihan yhtä herkkiä, epävarmoja ja tarvitsevia kuin naisetkin.

Kaikki sympatiani on sen miehen puolella. Mä en voi edes kuvitella kuinka paljon mä sympatiseeraan sitä naista joka pian saa tietää miehensä vuosikausia jatkuneista yrityksistä sitoutua milloin mihinkin ja keneenkin.

Mä olen ihan kokonainen itsekseni. Anteeksi etten ole vastaillut teille jotka haluu vähän jotakin ekstraa. Mä en aina jaksa teitä. Tänään en.

Kai Hyttinen – Flirtaten

4.9.2011



Mun syksyyn käpristyvässä sisimmässäni on kehittymässä sellainen tunne, että jokainen päivä on torstai.

Mä uskaltauduin sinne Sokoksen kemppariin, kun poika halusi esitellä mulle jonkun Helena Rubinsteinin 269 € maksavan tuotteen*. Ja sitten me haisteltiin kaikki hajuvedet läpi. Kempparin uutuutena on pienet purkilliset kahvipapuja, jotka ehkä tuoksuivat kaikista ihanimmalle. Kotimatkalla poika sanoi, että ne hajuvedet on kuitenkin aika turhia, kun ihminen haisee muutenkin ihan hyvälle. Mä olin hengittämättä, koska minusta se oli ihanasti sanottu.

Mulla on se ongelma etten mä haista ihmistä kovin hyvin. Paitsi tietenkin jos se ei ole kahteen kuukauteen peseytynyt ja on sen ajan kussut ja paskonut housuunsa. Silloin saatan nyrpistellä nenäni. Vaikkei olisi mitään syytä. Sehän on vaan paha haju. Pahempia saattaa olla hyvältä tuoksuvat ja aamulla peseytyneet, Rubinsteinia itseensä levitelleet ja kaikille hymyilevät tyypit. Ne usein löyhkää.

Sellainenkin ajatus tuli jostain, että ehkä ne ihmiset jotka vähiten välittävät toisten seurasta, ovat niitä jotka ovat siellä seuroissa kuin kala vedessä.

Mä meen nyt suihkuun.

*Mä en tajua missä välissä se on ehtinyt senkin käydä bongaamassa.

2.9.2011


"Me kuoltais jos meitä ei olis"
Kuten Pilvikin, mä peruutan Tytössä taaksepäin ja rakastun meihin yhä enemmän ja taas. Mulla vaan on tylsä syy. Kaivelen mun kuvakansioita ja uusiokuvitan kirjainjonoja. Mäkin kuuntelen Ankia ja välillä kiroilen. Mä en haluaisi mennä kovin kauas. Mut nolouteni ei kasva syödessä, mun nolouteni on vakiolinja. Kaikille teille.

Sen lisäksi mä terrorisoin puhelimitse lastani, tallon töissä muurahaisia ja lakaisen näyteikkunasta kärpäsenraatoja ja olen ovikellona. Siinä on kylliksi yhdelle elämälle. Pim pom.

Mulle tapahtui sunnuntaina jotakin mullistavaa. Mä en ikinä kerro siitä kenellekään, paitsi Pilville. Tosin te varmaan saatte lukea siitä täällä ihan kohta.

Lähtöbiisi. Pakko mennä vähän shoppaileen kun on niin tuskainen olo. Ainakin yhdet sukkahousut. Luovutan syksylle, luovin siinä.