28.11.2011



Marraskuun musta ja harmaa näyttäisi hiljaa luovuttavan. Se päästää lunta liepeellen ja kääntyy pois. Musta häviää. Harmaakin. Tulee ikävä.

Prinssi tuli uneen. Siihen joka kesti kaksi tuntia. Aamu-uni, raivouni, kiimaorgasmiuni jota ei voinut paeta. Ryömimistä harmailla lautalattioilla, hikoilevan limaista hengitystä, hapuilua omalta iholta takaisin valveeseen, haalenevaan nihkeyteen ja kosketusarkuuteen. Mustelmiin ja muistelmiin.

En jaksaisi millään tukehtua. Olin koko päivän vihainen unelleni ja itselleni, että meninkin sellaiseen halpaan uneen.

Miksi minun prinssiunissani on niin paljon mattoja ja peittoja ja pölyä?

Pidin pienen palaverin universumin kanssa ja pyysin ettei se näpäyttäisi minua kun hourailen.

 Nellie McKay – Sari - Explicit Album Version


Intialainen ilopillu


Olen harhannut kaduilla ja tutkinut marraskuun kykyä piirtää viivoja ja valaista. Samalla olen vuotanut hiljalleen kuiviin. Suurin energiahukka lienee syntynyt piparitaikinan napostelusta ja kahvilassa istuskelusta. Hienomotoriikkaa harjoitin Intialaisen ilopillun parissa. Omasta mielestäni onnistuin hyvin.

Ahdistuin niistä joululahjoista niin, että ryhdyin eilen tai toissapäivänä neulomaan lapasta, lahjaksi tietenkin. Olen niin hyvä ja pehmyt ihminen. Sain sen juuri äsken valmiiksi. En vihaa ketään niin paljoa että hän ansaitsisi tämän epäsikiön lahjaksensa. Aloitan uuden ja se on aika punainen. Jos saat punaisen lapasen joululahjaksi, en ehkä sittenkään vihaa sinua. Aika punainen on rakkauden väri. Toisaalta mä tiedän että aloit jo pelätä mahdollista punaista lapasta, eli unohda koko juttu.

Korpimies sanoi minulle että voisin joskus sanoa vähän nätimminkin. Muutama kauniimpi sana. Minulta. Hänelle vaikka. Mä reagoin tähänkin varmaan sanomalla että saatana ja vittu. Siksikään en suosittele tästä eteenpäin kenellekään minkäänlaista kanssakäymistä mun kanssani. Vaikka olisin kuinka soma, kiltti ja madonnamainen. Mä olen myös kurkkuani myöten täynnä sitä miten mahtava tyyppi mä olen, miten erikoislaatuinen.Tähän mennessä siitä ei ole ollut mitään hyötyä mulle. Mä en ole ollenkaan niin vahva kun muhun nojaileva maailma kuvittelee mun olevan. En ollenkaan niin välinpitämätön, rohkea, reipas ja jalostunut. En ole ollenkaan mahtava tyyppi.

Minussa on yksikin epäkohta. Mä loukkaan ja kolhin ihmisiä, mä poltan niitä nuotiolla ja saan ne osallisiksi vaikeuksista joista niillä ei ole ennen ollut hajuakaan. Ihan vaan olemalla olemassa. Vaikka seisoisin paikallani, hengittämättä. Silti.

Olen tänä yönä ajatellut kulunutta vuotta sellaisena muodottomana klönttinä ja alkulimana. Lupausten vuotena ja universumin kanssa käytyinä keskusteluinakin. Voin jo sanoa että vuoden alussa antamani lupaukset ovat ainakin puoliksi pitäneet. Olen saattanut ohimennen käydä treffeillä, mutta alkoholi on jäänyt.

Mä teen mun lupaukset seuraavalle vuodelle jo nyt. Mä olen yleisesti päättänyt että mä en ala. Mä en vaan vittu ala mitään koko vuonna.

Mä en ole kenellekään mukava enkä päästä ketään lähelleni. Mä en tue ketään, mä en ole kenenkään puolella ja varsinkaan mä en tykkää kenestäkään. Mä haluan olla vihainen ja pettynyt joka päivä. Mä en halua nähdä missään mitään positiivista ja mä haluan tehdä ohareita, pettää, kiroilla ja olla tosi paska. Enkä mä halua tietää mitään. Mua ei kiinnosta. Mä en halua en halua en yhtään mitään halua.

Saatoin just jäädä ilman aamukahvia. Ja unta.

25.11.2011


Mä olen miettinyt muutamaa asiaa. Yksi on harmaa. Toinen on pitkävartiset saappaat, joihin pukeutuvat lyhytjalkaiset naiset. Mietin tätä toista päivittäin kun kävelen niiten lyhyitten jalkojen perässä ja rinnalla. Yksi asia seuraa ja se on harmaus. Pidän siitä. Harmaan läsnäolo rauhoittaa. Harmaa on tehnyt minusta värikkään. Minä en ole enää ihan musta vaan minulla on harmaa hame ja harmaa villatakki ja harmaita hiuksia.

Töissä on niin kylmä, että ruskea rasvakudokseni on ryhtynyt tuottamaan lihasvärinätöntä energiaa ja ylläpitämään ruumiinlämpöä. Päivittäinen energiankulutukseni on lisääntynyt. Sen huomaa siitäkin että leivoin eilen pari pellillistä Taj Mahaleja ja söin niistä kolmasosan. Kyllä minusta pipareita voi sanoa ruskeaksi rasvaksi.

Mä näin yöllä unta, että mulla oli kuuma. Makasin sängyssä ja mun vieressä makasi unelmieni prinssi. Sen tukka oli sekaisin, eikä sillä ollut paitaa. Ajattelin unessa että mua ei huvita katsoa tätä nyt ollenkaan, ei saa kieputtaa puukkoa haavoissa, kun en jaksa niitä, en rupiakaan, kuollutta ihoa ja kutinaa. Uni jotenkin jyräsi, mutten halunnut muistaa sitä. Tänään yritin kertoa uneni Tainalle, torilla, harmaassa ja mustassa sateessa. Kerroin kaiken muun paitsi sen unen. Minun ei ole välttämätöntä muistaa. En halua saada muistaa. Taina kysyi oonko varma että mun unelmieni prinssi on hetero? Mun ystävilläni on jotenkin liikuttavan vankkumaton usko mun viehätysvoimaani.

Pilvi sanoi mulle eilen, että aikuisetkin saa joululahjoja. N:kin sanoi. Voi olla että mä joudun uhkaamaan itseäni ase otsalla saadakseni kiristettyä mulle lahjoja.

Rakas Joulupukki

Toivoisin että tänä vuonna toisit minullekin lahjoja. Mahdollisimman paljon, sillä olen kuullut ystäviltäni, että aikuisetkin saa saada ja musta tuntuu ihan tyhmältä, koska mä en ole ikiaikoihin saanut. Vaikka olen ollut kiltti ja hyväntuulinen koko vuoden. Näitä haluaisin ainakin:


Kynttilöitä (paljon)
Seinämaalia, harmaata
Prinssin

Sinun Sarisi

22.11.2011



Mä nöyrryin ja menin osuuskaupan kemppariin sanomaan että mä tarvitsen nyt ripsivärin. Sellaisen joka ei kestä kolmea päivää silmäpusseissa, ei rapise, ei revi ripsiä mennessään ja muuta sellaista. Sen pitäisi myös irrota ripsistä tarvittaessa, jollain muulla kun perinteisellä tärpätillä, josta jää ikävä tunne silmänympärysiholle. Mä katsoin sitä kempparin myyjää silmiin. Ne oli erittäin kauniisti ehostetut, vähän aikakauslehtityyliin. Myyjän iho oli virheetön, sen ikäkin oli virheetön, varmaan 24 v ja se katsoi mua takaisin silmiin ja sanoi että kyllä, tämä on hyvä. On. Minä soitin Pilville ja Pilvi kannusti tyynesti. Loppuviikosta mä kyllä syön kaurapuuroa tai ripsiväriä. Missä helvetissä ne ilmaisnäytteet kauneusblogistille viipyy? Mulle ei edes siellä kempparissa anneta mitään maistiaisia kosmetiikasta, koska ne katsoo että mä olen menetetty tapaus. Myös mun asenne saattaa olla niin pelottava, että ne vaan toivoo etten mä enää ikinä tule sinne mesoamaan.

Nyt mä olen jo kolmatta päivää käyttäjä.

Mä sain eilen kahvin vuoteeseen. Tai olisin mahdollisesti saanut jos Korpimies olisi tullut luvattuun aikaan. Ei siinä mitään, mutta se tuli lähinnä kiistelemään asioista joista tietää vain kolmasosan, ei tuonut tullessaan kermaa ja puhui lähinnä erektiolääkkeistä, joten mä saatoin ihan hyvin kihartaa siinä samalla tukkaani ja asentaa ripsiväriä. Se puhuu myös naisista, sellaisena homogeenisena piirakkana, jonka metkut se tietää. Mä vannon lottovoiton verran, että siltä on jäänyt paljon huomaamatta.

Iltapäivällä mä esittelin mun ripsiväriä kainalosauvalle, joka ei huomannut mitään eroa mihinkään. Sitten mä esittelin mun kiharoita, että kato nyt mitä mullon päässä! Se arveli että ne on valmistettu piipparilla. Me puhuttiin marxismista, intiasta, nuorista naisista, lapsista, läsnäolosta, sairaudesta, Parsifalista, ihmisistä ja elämisen raskaudesta keskiajalla, elämän kuormittavuudesta nyt ja siitä mennäänkö Anttilaan vai Sokokselle tekemään päivittäistavaraostoksemme.

Mä kerroin että mä jouduin viime viikolla syövän kanssa tekemisiin. Mulla oli ihanuus päivä ja tapasin ihania ihmisiä ja sitten tulikin taas syöpä. Mä niin vihaan sitä saatanan syöpää. Mä kerroin että mulle tuli koko yön kestävä ahdistus ja mä päättelin siitä ettei itseään kannata säästellä. Kanssaihmisille voi sanoa että olet ihana ja tärkeä, ettei se ole keneltäkään pois. Sitten mä aloin vähän melkein itkemään  ja sanoin kainalosuvalle että säkin olet ihana. Ja mun uusi ripsari kesti tämän kaiken. Vaikka myöhemmin  mun silmiin satoi vähän lunta.


18.11.2011


Kärpäsillä kuorrutettuja brownieseja Kiasman kahvilassa.

Mä tapasin eilen miljoona ihmistä. Menin ihan tilttiin. Mä jouduin sattumalta Kiasman kahvilaan jossa oli tarjolla herkullisia suklaabrowniseja. Mä en tiedä erotatteko te millä noi on kuorrutettu, mutta noi pienet tummahkot ja siivekkäät pisteet on kärpäsiä. Hyvinsyöneen näköisiäkin ovat.

Mä en sit syönyt mitään. Jotenkin etoi.

Mun seuralainen kyllä sanoi jotain sinne päin, että Kiasman kahvila tarjoaa nykyään elävää ravintoa ja mä olen tämmöinen maalaistyttö joka ei vaan tajua. Kyllähän mä elävän ravinnon päälle ymmärrän, mutten sen päälle että se lentää! Se on liian vaivalloista. Annoin hienovaraista asiakaspalautetta. Sain vastaukseksi ettei ne mulle niitä myiskään.

17.11.2011


Hiiriä pesässä


Pakkouusi kassi


Pääasiallinen ravintoni


Taj Mahal
Voi kun mä tykkään olla kaupunkilainen. Missään en oo kyllä käyny, paitsi Siwassa, Alepassa ja Lankavakassa. Ja syömässä täytekakkua. Jottei mun tarvitsisi käydä syömässä enempää täytekakkua, mä sain sitä kilon verran mukaan eilisiltä syntymäpäiviltä.

Mun viikkoni alkoi hieman ongelmallisena sähläyksenä. Maanantai oli täydellinen muiden ihmisten maanantai. Sellainen paskista paskin. (Miten paljon ihmiset kykeneekään puhumaan viikonpäivistä ja säästä tiettyyn tunteikkaaseen sävyyn? Tätä me on Pilvin kanssa mietitty kerran jos toisenkin.) Mutta että maanantain ollessa jo lopuillaan se vielä katkaisi mun käsilaukkuni hihnan, ihan lennossa, niin että tiputin mm. tietokoneeni ja kaiken muunkin keskelle Maunulaa. Siinä sitten olin. En itkenyt kauheesti. Itkin vasta seuraavana aamuna laukkukaupassa. No en itkenyt. Ostin laukkukaupasta halvimman vässykän joka silmiini sattui, alennuksesta tietenkin, sellaisen espanajalaisen kierrätysmainosjulisteista kootun Vaho Trashionin, jonka tuossa yllä näette. Se minkä olisin halunnut, oli sellainen että Joulupukin pitäisi olla olemassa saadakseni sen.

Koska mulla ei ole paljon ollenkaan rahaa, ostin myös Taj Mahalin. Se oli yllättävän halpa.

14.11.2011


Pala aikaa
Mä käytän nyt siivun tätä inhimillisyyttäni, taas, sinuun joka on huolissaan siitä että mies ei soita viikkoon. Satuin nimittäin huomaamaan, että olet löytänyt tänne uudestaan googlettamalla miestä ja kolmea viikkoa.

Tiedätkö. Mä niin ymmärrän sua. Olet varmasti ihan kuolemaisillasi rakkaudesta ja ikävästä ja kaikesta ja toivot, että se vihdoin soittaisi, onhan nyt jo neljäs tai viides viikko meneillään. Sinäkin olet varmaan ollut soittamaisillasi sille miehelle jo 524 kertaa. Se on kamalaa. Mä en halua että sä jatkat elämääsi tuolla lailla, tuhlaten ja odotellen.

Ei se soita. Älä odota. Sen sijaan tee ainakin näitä niin paljon kun haluut:

1) Mene elokuviin. Mökötä ja haaveile, mutta vaan siellä.
2) Mene kahvilaan ja tuijota maailmaa kysyvästi. Se vastaa kyllä.
3) Lue kirjoja ja runoja. Itke niitten päälle. (Ja laita sun osoite mun sähköpostiin niin lähetän sulle luettavaa heti. Voin alleviivata parhat palat valmiiksi.)
4) Harhaile kaduilla ja metsissä.
5) Jos on pimeää, polta kynttilää.

Aina tulee niitä jotka soittaa. Joskus se voi kestää vuodenkin tai viisi, mutta ne soittaa. Mutta älä silti odota, vaan elä, koska sitä todennäköisempää on, että se puhelin soi. Ja kohta et edes muista kenen soitoa odotit ja ihmettelet, että mikä ihmeen tuntematon numero mulla vilkkuu, etkä vastaa, koska olet ihan lopen kyllästynyt ja uupunut kaikkiin puheluihin joita tulee yötä päivää ja joudut pitämään puhelinta äänettömänä kaiken valve- ja uniaikasi.

Ja jos se siis kuitenkin kuudennella viikolla soittaa, niin sä olet rennon leppoisa, et ollenkaan tuskanhiessä riutuva ja kuulostat raukean välinpitämättömältä, kun se kertoo että jäi jumiin johonkin kuiluun, eikä kyennyt soittamaan, mutta että nyt maistuis pikkujouluglögi ja piparikin. Muistat sitten kans olla raukean välitön ja sanoa että haista paska kuule, mä olen ihan ylibuukattu, kokeile mutsiis.

Rintapillu


Marraskuu
Mä näytän päättäneen alkavan viikon päivistä sellaista, että vuorokauteen mahtuu ainakin se 1.5 x 24 h. Mainiota. Tuskin siis myöhästyn mistään. Tänään mä kyllä myöhästyin heräämisestä, sitten mä myöhästyin pakkaamisesta, sitten mä päätinkin olla lähtemättä ollenkaan. Menin metsään. Metsästä ei voi myöhästyä. Metsässä oli suppilovahveroita ja kantarelleja ja eri elukoiden jättämiä paskakasoja joita pojan kanssa tutkittiin, joten mä tavallaan tunnen venyneeni johonkin merkityksellisempään kun jonnekin muka sovittuun paikkaan ja aikaan.

lltasella Korpimies lähestyi mua mm. pikkukaupungin pikkukaupunkitiedoilla ja mua alkoi vituttaa. Minä niin tykkään ihmisistä jotka tietää asioita. Varsinkin jälkiviisaus on usein ihailtavaa. Ne jotka arvaavat jälkikäteen ovat vielä kiinnostavampia. Joku niistä varmaan seisoo maailmanlopun jälkeen tuossa torilla ja naureskelee itsekseen että mä arvasin tän! Hahaa, arvasin ja tiesin! Mua ahdistaa kai lähinnä se, että joku näkee tärkeäksi avautua "minuun liittyvistä asioista" joista en tiedä mitään. Jos mä oikein käsitin, niin olen nyt virallisesti häviäjä ja minun pitäisi osoittaa erityistä inhimillisyyttä vai oliko se ihmisyyttä. Syy tosin jäi vähän epäselväksi ja kohde. Että koko kaupungille vai? Vai jollekin tyypille? Jollekin paikalliselle juoruterroristisolulle? Ja siis, anteeksi tyhmyyteni, mutta miksi?  Mua naurattaa ihan kamalasti ajatus siitä, että mä tyytyväisenä hymyillen elelen tässä, tietämättä ollenkaan mikä luuseri olen. Ettäs kehtaankin! Ja tähän mun on ihan pakko lisätä että voi kun tietäisittekin!

Ja siis jos tämä liittyy jotenkin siihen, että riistin ryppyvoidenäytteen keski-ikäistyvän nuoren miehen käsistä käyttääkseni sen itse, niin kyllä, te ette tosiaankaan tiedä mitään.

Muistakaa aina, että jokainen sana jonka täältä ikänänne luette on taivaan tosi. Mä olen sangen ikävä ja vittumainen ihminen. Tapan huvikseni ja huvittelen tappaakseni, tai jotain sellaista. Syön grillattuja sikiöitä aamiaiseksi. Vain rakkaimmat harrastukseni mainitakseni. Lähimmäisiäkään en ajattele kun elän vaan selibaatissa. Uskokaa jo, te saattaisitte hyvinkin olla syy selibaattiini, jos minulla sellainen olisi.

Ai niin, mun piti pakata se mekko ja kiharrin. Mä pakenen kaupungista. Töölöön.

11.11.2011



Mun ja Paasilinnan lounas vähän venähti. Mä jouduin aamukahvipalaverinkin perumaan. Mutta me saatiin noutopöytäkiinalaista pyttipannua, jossa siis on pottua, pilkottuja nakkeja, pekonia ja kebablastuja. Se oli tosi hyvää. Mä meinasin ensin että se on niin hyvää etten mä kehtaa edes maistaa, mutta maistoin sitten kumminkin. Mä olen kuitenkin haaveillut siitä pari viikkoa. Sitä saa Kauppakadun kiinalaisesta. Suosittelen.

Me jatkettiin lounasta mun töissä ja baareissa ja Paasilinnan töissä ja kaduilla ja lopulta me päädyttiin meille lukemaan ääneen pornolehtiä, polttamaan kynttilöitä ja kertomaan pahimpia painajaisiamme. Meidän painajaiset osoittautui niin painajaismaisiksi, että meitä alkoi pelottaa. Koska me ollaan aikuisia niin me maattiin paniikissa sohvalla ja pidettiin jouluvalot ja peitot päällä ja yritettiin ajatella jotain muuta kun sukkahousukuristajaa.

Paasilinna myös nauroi mun edellisyön unelle. Sille jossa mä en ehtinyt ovelle jonka takana mun unelmien prinssi pimputteli. Paasilinna tiesi kertoa että olisi ollut aika paska hommeli jos olisin hirveitten henkisten ja fyysisten ponnisteluitteni jälkeen saanut oven auki, vain todetakseni siellä seisovan klikkaa mua-deittini joka napauttaisi mua kirveellä päähän.

Jostain syystä mä en aamulla muistanut uniani. Paasilinna näytti hetken ihan poikaenkeliltä. Elävältä tosin. Ja mulla oli hirvee krapula. Kaakaosta.

10.11.2011

Susanna Pälviän teoksessa, G12, Kuopio.






Pala Aten mutakakkua, keittiö, Kuopio.

Yksityiskohta Susanna Pälviän installaatiosta, G12, Kuopio.
Mä olen harjoittanut pehmopornahtavaa elämää ja tehnyt muita sormiharjoituksia, liikutellut multaa ja virkannut vimmatusti vittua. En ole ehtinyt näpyttelemään muovia, en ollenkaan linkittämään Jamppa Tuomista facebookiin. Mä en voi väittää etteikö Korpimies olisi pannut parastaan häiriköidäkseni mun elämää, mutta mä pysyn kovana, toisin kuin Korpimies. No pysyy sekin kovana. Pakko sanoa että pysyy, muuten se on vartissa oven takana toimittamassa todistuskappaletta mun käsiini ja mä en just nyt vaan ehdi. Mulla on kahvi pahasti kesken.

Mä ostin semmosen naisenhoiteluvehkeen jolla saa tukan kiharalle. Mä olen siitä aika ekstaasissa. Sillä voi ehkä saada aikaan sellaiset kiharat kun sillä kauppiaan tyttärellä Pieni talo preerialla -sarjassa on, mutta se on mun kohdallani noin kolkytä vuotta myöhässä, joten mä teen sillä muita tuhoja.

Universumi lähetti mulle täysikuuta edeltävän unen, jossa mun ulko-ovi oli muuttunut nelioviseksi ja niitten kaikkien ovien välissä oli vielä ripustettuna paksuja ääntävaimentavia mattoja. Ovikello soi ja mä tiesin että prinssi on siellä. Mä yritin vääntäytyä niitten ovien ja mattojen läpi sen oven luo jonka takana prinssi pimputteli. Mua heikotti ja oksetti, ovikello soi soi soi ja mä tiesin etten ikinä ehdi sille ovelle asti, ettei se jaksa odottaa mua ja kipaisee ihan kohta raput alas ja mun viimeinen mahdollisuuteni antautua sille on sillä selvä, ohi ja finaalissa. Mä yritin kuiskata sille että mä olen niin sulkeutunut etten saa tätä ekaa ovea auki.

Heräsin. Onneksi, sillä Paasilinna tulee tänään kaupunkiin ja me mennään kiinalaiselle lounaalle. Nakkeja, pyttipannua, pariisinperunoita ja sen sellaista. Jippijaijee.


6.11.2011



Horteisten öitten jälkeen viriää horteiset aamut ja kylmänhorkkaiset päivät norkoilee kannoilla kuin pyhän puun varjot. Illalla kävelen kotiin, hitaasti, kokeilen askeleet, kuuntelen kun veri ryhtyy kiertelemään minussa. Tajuan että olen tässä. Maailmankaikkeus piirtää rastin keskelle tietä.

Pyhänä päivänä, muistopäivänä syön liikaa täytekakkua. Olen lihonut. Ennen sitäkin olen lihonut. Ainakin kaksi kiloa. Korpimies sanoo että sinulla on ihana maha tai jalat tai ettei se sahaisi päätäni irti. Minä en sano mitään. Minä en ole sillä lailla romanttinen kun miehet. Minä olen romanttinen vasta sitten kun miehet ovat lähteneet. Paitsi tietenkin jos prinssi tulee, sitten olen niin romanttinen että alan itkeä tai hirttäydyn. Tai ainakin leivon lihapullia. Piilotan niihin suppilovahveroita, hiuksia, kuukautisverta ja lupauksia romantiikasta. Lupaan olla nauramatta ja kiroilematta. Jos minuun pääsee kaivautumaan syvälle, sisusten sisäpuolelle, voi todeta että olen hyvin romanttinen, suolaveden ja pitsin sekoitus, märkänä itkusta ja karrella romantiikasta joka on syöpynyt sisälmiini kuin ruoste liian halpaan ruostumattomaan haarukkaan.

Korpimies tuli tänään kertomaan minulle kuinka onnellinen on. Mä aloin ihmetellä sitä vasta kävellessäni sen rastin yli jonka maailma piirsi eteeni. Korpimies nauroi minulle kun tapailin omaa onneani ja ajatusta esimerkiksi siitä kuinka saattaisin perustaa perheen, kuten kaikki muutkin tekevät. Mä toki ymmärrän että se kuulostaa naurettavalta, varsinkin kun se valuu hattaramaisena ajatuksena mun suusta. Mutta ei silti tarvitse tulla nauramaan mulle päin naamaa ja tietämään mitään mun onnellisuudestani. Tai neuvomaan miten mun pitäisi elää. Kuitenkin neuvomaan vaikka on ihan lääpällään siihen miten mä elän. Kompastelee kuolaansa. Niin tyypillistä miehille. Joillekin niistä. Onneksi ne kaikki kuolee. Naisetkin.



4.11.2011



Mun on todella vaikea sietää kuukautisia, kylmyyttä ja paria pikku säätöä joista suoriudun kuin vanha tekijä. Ja sitä että kun mulla on pitkästä aikaa virtajohdollinen ja akullinen koti-ilta, vietän sen sättäämällä Paasilinnan kanssa nelisen tuntia, vain saadakseni selville, että Kaks Plus on täynnänsä erotiikkaa josta mulla ei ollut hajuakaan ja että Paasilinnalla on todennäköisen loistava tulevaisuus Kallen tai Lollon kolumnistina ja että mun voimaeläin on pöllö ja toteemieläin lokki, eiku mikä vitun kotka se oli. Paasilinna on hämähäkki.

Yhtenä aamuna mä heräsin taas siihen että ovikello soi ja puhelin piippasi. Mun ovenkäynti alkaa muistuttaa jotain ilotaloa. Onkohan nyt se hetki, että mä voin tunnustaa alkaneeni huorata? Niinku ihan tosissani, vaikkakin vähän puolinvartaloin. Yleensä se joka soittaa on Korpimies. Ei mulla ole valittamista, musta riittää kyllä kaikille. Rakkaus vaan lisääntyy jaettaessa. Mä keskustelin hississä uuden naapurini kanssa ja sain tietää että meidän rapussa on 27 yli kahdeksankymppistä asukasta. Meidän rapussa on myös 24 asuntoa, joten ei ihme että täällä on aika rauhallista. Tai oli.

Ja sitten asiaan. Ripsiväri. Laitoin aamulla ripsiväriä. Tää on tätä, jotain tulenkestävää tai jotain. Itkun ja muun. Tuokaa mulle saatana ripsiväri joka kestää tunnin mun ripsissä, niin mun sielun ja ruumiin saa pilkkoa Paholaiselle aamupalaksi. Tiedän että seuraavat kolme vuorokautta mä vietän saadakseni sen jäänteet jotenkin häivytettyä muualta naamasta. Vittuun ripsiväri, sinne se kuuluu.

Ja nenäpäivästä sen verran että seuraava punanenäinen itsemurhakandi joka lähestyy mua vienosti hymyillen ja kysyy että osallistunko nenäpäivään, ei saa enää hymähdystä vaan turpiinsa. Työntäkää ne nenänne.