Kohta vuosi sitten löysin paikkani. (En sano että tämä on happy place, koska se kuulostaa ja näyttää ällöttävältä. Vähän samalla tavalla ällöttävältä kuin ne live, love, laugh -huoneentaulut. Huomasin yhtenä päivänä, että niitä saa nykyään facebookin roskalavaryhmistä ilmaiseksi, kunhan hakee vaan.)
Vastustelin alkuun, mutta rakastuin päättömästi ja sydämeni jotenkin nyrjähti astuessani rötisköni ulko-ovesta sisään ensimmäistä kertaa. Olen aiemmin tehnyt samantapaisia virheitä ihmisten suhteen, joten olin valmistautunut suitsimaan isointa intoani, mutta huonosti kävi. Kirjoitin vuokrasopimuksen ja pakkasin Paavon ja pari muuta juttua mukaani ja aloin elää onnellista toiveunta.
Ainoa mikä hieman mietitytti, oli se että kaupungin omistaman rakennuksen vuokrasopimuksen tekee toinen vuokralainen. Hän onneksi selitti huolehtivansa rakennuksesta ja jonkinlaisen kompensaation vuoksi teki myös nämä vuokrasopimukset. Mikäpä siinä, vuokrarahat näyttivät kuitenkin menevän kaupungin tilille, josta niitä satunnaisesti valuu taas takaisin omalle tililleni palkan muodossa. Ja kaikki sujuikin ihastuttavan mukavasti aina tiistaihin asti.
Tiistaina vuokranantajan edustaja soitti, että kaupunki irtisanoo vuokrasopimuksemme ja marraskuun loppuun mennessä on lähdettävä. Olin aivan pihalla, sillä mitään ennakkovaroitusta tai syytä ei ollut tiedossa. Haukuimme tietenkin kaupungin pataluhaksi ja päivittelimme asiaa yhdessä. Tavasin yötä myöten Pohjois-Savon kulttuuristrategiaa vuosille 2022-2030: Selkeimpiä tavoitteita ovat taide- ja kulttuurialalle suunnattujen resurssien paraneminen, palvelujen saatavuuden yhdenvertaistuminen sekä ammattimaisen työn rakenteiden kehittyminen.
Tässä vaiheessa vielä luulin, että kyse on jostakin hirveydestä mitä olen tehnyt ja se varmaankin liittyy kulttuuriin tai taiteeseen. Se kukkapenkki? Ikkunagalleria Karmi? Ihmeiden ilta? (Ihmeiden ilta on paikallinen taiteiden yö ja se oli aikamoinen menestys.) Työskentely? Olemassoloni?
Hälytin tietenkin lähipiirin someraivollani (jälkiä siitä on turha etsiä, sillä poistin sen saatuani tietää todellisen syyn. On se silti talleessa.) Minulle selvisi, että vuokranantajan edustaja on ihan itse irtisanonut koko rötiskön. Ja siten kaupunki ei jatka muidenkaan vuokrasopimusta. Tämä olisi selvinnyt yhdellä tai kahdella lauseella, jos vuokranantajan edustaja olisi uskaltanut sen lausua: Että terve, olen irtisanonut vuokrasopimukseni, joten sinunkin täytyy nyt lähteä. Ei uskaltanut, vaan valehteli sikamaisesti, ei, anteeksi, ihmismäisesti päin naamaa. Ei saa solvata sikoja.
Pyysin irtisanomisen kirjallisena ja sieltähän se tuli: alivuokralaissopimus. Tavasin taas, nyt vuokrasopimustani: asuinhuoneiston vuokrasopimus. Hän siis valehteli vielä pahemmin jo vuokrasopimusta tehdessä.
Seuraavana päivänä tietysti nauratti jo, että miten hän kuvitteli, ettei asia selviä minulle kun alan tarkistaa faktoja isännöitsijältä. Enkä sittemmin ole vastannutkaan hänen puheluihinsa tai viesteihin. En halua kuulla yhtään paskapuhetta juuri nyt, enkä ehtisikään, on kädet täynnä työtä ja pönttö sekaisin muutenkin. Isännöitsijän kanssa keskusteleminen oli onneksi asiallista ja valaisevaa. Kiitokset hänelle, että suostui puhumaan kanssani. Rakennus on vuokrattu varastoksi ja korjaustoimintaan. Ei asunnoksi. Asuminen tässä vaatisi kaavamuutoksen ja sen saaminen kestää ehkä kaksi vuotta. Kaupungissa on toisaalla tila, jossa paikallinen taideseura on saanut melskata koko kesän ja saa ehkä melskata vielä toisenkin kesän. Se on tietenkin hyvä juttu ja puhdistaa kaupungin mainetta kulttuurin kehtona. Mutta sellaistakin ajatusta väläytettiin, että myös rötisköllä on kaikki mahdollisuudet päätyä samaan käyttöön. Minä ulos ja sähköt ja vesi poikki. Sitten, ehkä tulevaisuudessa paikallinen taideseura saisi ihan luvan kanssa tulla maalaamaan seinät ja katot ja ripustaa esille omat tuotoksensa. Siis minun kotiini. Minun työhuoneelleni. Minun ikinä rakkaimpaan kotiini. Jossa ei siis saa asua.
Jos olisin järkevä, en kertoisi tätä ääneen. Saattaa lähtö tulla jo aamulla. Mutta kerroin nyt kuitenkin. Jos joku haluaa tietää, miksi olen ollut tyhmä, enkä ole tarkistanut asioita, niin voin jankata siitä loputtomiin yksityisesti. Ja asiat ovat siis olleet ok, tanssia kukkasilla, onnellisia hetkiä. Ei tullut mieleenikään, että kotini on asuinkelvoton varasto. Tuliko teille?
Toisaalta luulen että saa asua, kunhan on rahaa ja aikaa odotella mahdollista kaavamuutosta ja sitten rempata rötisköstä säädyllisten ihmisten paikka, mutta kenellä on? Ei ole minulla. Eikä tämä ole kaupungin ydintoimintaa. Ydintoimintaa on kulttuurikeskuksen miljardirempat ja ehkä paikallinen taideseura josakus jossain muodossa tai jokin muu yhdistys. Ja sen suon kaupungille. Kuopion taidemuseon entinen johtajakin sanoi joskus, että kuolleet taiteilijat on parhaita, heidän kanssaan on helpointa asioida. En usko, että tilannettani parantaisi vaikka olisin Jeesus, joka haluaa säilyttää kotinsa. Jeesuskin teki puusepän hommia kolmikymppiseksi. Tajusi lopettaa ajoissa. No, käsityöläisyys on taiteilijuuden esiäiti. Onneksi enää ei ristiinnaulita, irtisanotaan vaan.
Enimmäkseen tuntuu, että Pohjois-Savo on nyt nähty ja koettu pohjamutia myöten. Rämmin keskiviikkona metsässä ja raivosin itseni hikeen ja eksyksiin. Sain melkein päätettyä, etten lähde täältä, mutta silti sinne eksyksiin jäi leijumaan sana ehkä. En ehkä haluaisi lähteä. Täällä on paljon ihmisiä ja asioita joita rakastan yhtä paljon kuin rötisköä. Sitäpaitsi löysin jo toisen mustatorvisienipaikan. Ne ovat täällä kiven alla.
Laskin neljän käden sormilla, että olen tehnyt melkein 20 vuotta yhtä sun toista täällä. Saanut melskata itsekin kulttuurin eteen, edistänyt, kirjoittanut, opettanut, ohjannut ja järjestänyt. Ei se ole hukkaan mennyt. Mutta minä menen. Olen hukassa.
Mietin tätä jo kollegani kanssa, kuinka olin rauhanmarsseilla viimeksi joskus 80-luvun alussa. En minä jaksa enää. Hyvä jos sängystä pääsee ylös näinä päivinä, niin mellakkapoliisin kanssa hippasille on ei ei. Sitten kettinkeihin tuonne kellariin, kanojen esiinmarssi ja tukikonsertit. Kiitos niistä. Vaikka te kaikki ihanat jaksatte, niin minä en. En jaksa puhua minkään puolesta, solmia yhteistöitä yhdistyksiin (se ei poista tai edistä kodittomuuttani) tai kirjoitella vetoomuksia.
Eikä ole mitään hajua mistä koti ja työhuone järjestyy muutaman kuukauden varoitusajalla. Ainakaan sitä en halua olla enää täällä näkemässä, kun joku yhteisöllinen tapahtuma tuhrii mun makuuhuoneen seinät. Itkuvituttaa ja puistattaa jo ajatuskin ja haluan alta pois. Vaikken haluakaan.
Rakkain terveisin Sari (marttyyri).
Ja jos kenelläkään on tiedossa jotakin jossain, oikeastaan ihan mikä vaan lato tai navetta käy, sellainen mikä ei sovi ihmisille, niin minulle sopii. Ei tarvitse olla lähelläkään Iisalmea. Voi olla vaikka Nuorgamissa. Olen ollut onnellinen ja nyt olen valmis.
* lainaus Riitta Kylänpään teoksesta Pentti Linkola: Ihminen ja legenda
