Takanani taitaa olla muutama pitkä päivä. Onneksi olen ollut niin sumussa, että muistan huonosti ja muistelen vielä huonommin. Hyviä hetkiä olen alleviivannut mielessäni, uskoen niihin jokaiseen. Olen väsynyt, helpottunut, vihainen ja nauran samalla. En siis ole mitenkään raunioina tai murentumaisillani. Olen pehmoinen ja kylläinen. Olen tehnyt työnikin ja saanut siihenkin kaiken avun mitä tarvitsen.
Huomenna alan uskoa Jumalaan. No en ehkä kuitenkaan. Alan uskoa ihmiseen. Tai aloin uskoa eilen. Ihminen on näyttänyt parhaat puolensa, tehnyt sen täydellisesti ajoittaen ja eleettömästi, paljastanut kasvonsa suorastaan. Ilman korskuntaa, itsekkyyttä ja omahyväisyyttä, vaatimatta mitään tilalle. Välittämättä siitä kuinka kauan puheeni tai itkuni kestää. Laskematta menetettyä laatuaikaansa tai saunapuita tai veloittamatta viinistä ja leivästä.
Joskus on parempi vain keskittyä siihen mitä on. Tukeutua niihin jotka seisovat vastapäätä, tarttuvat kiinni, laittavat lautasen eteen ja sanovat, että ota nyt ruokaa ja sijaavat vuoteen valmiiksi. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa. Sitten ne lämmittävät saunan ja kuuntelevat. Silittävät ja halaavat. Ei ne pelkää huteraa minua, enkä minä vie niiltä voimia.
Tai sanovat että voih kuulostaa niin tutulta. Ja antavat järjettömiä neuvoja, joille on pakko nauraa.
Ensimmäisen hyvän neuvon sain itseltäni sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Siitä on nyt ikuisuus, mutta muistan sen hyvin, sillä toteutin sen aika lailla tuoreeltaan. Sain sellaisen neuvon, että mitäpä jos suhtautuisinkin tähän positiivisen kautta. En kuitenkaan ole ensimmäinen nainen, joka jätetään lennossa ja lenkkarit jalassa, kun se vielä ihmettelee, että mites se oli sen mökkireissun kanssa? Eikö me oltu mökille menossa. No ei oltu, kun minä haluun että KAIKKI on aina kivaa ja sinun kanssa mikään ei oo ikinä kivaa. Saattaa olla, että yrjösin itseni tyhjäksi siinä samalla ja miehen teatraalisen ulosmarssin loppuhuipentuma meni ohi, mutta kyllä mä silti tajusin pointin. Mutta oksentaminen auttaa aina ja joskus sitä ei oikein voi estääkään.
Ja sitten toteutin hyvän neuvoni ja lähetin miehelle viestin:
"Nyt kun olen vähän rauhoittunut, niin otan tähän vähän toisen näkökulman.
Kiitän yhteisistä hetkistä ja muistelen niitä hymyillen (ja varsinkin sun masua), sitten kun jaksan hymyillä.
Olen iloinen että tapasin sinut. Parhaimmillaan ja ainakin hetkittäin, tunsin rakkautta ja hellyyttä ja uskalsin pitkästä aikaa vähän avautua jollekin. Ikävää että se loppui kuin seinään.
Sain vähän uutta virtaa, vaikka senkin syöttö loppui. Huomaan kuitenkin, että oma virtanikin kantaa.
Etpä olisi häipynyt, mutta kyllä tämä tästä. Pus."
Jätin kaiken paskan pois. Odotin välitöntä hyvää oloa ja euforista katharsista. Ei se tullut. Ajattelin jotenkin, että universumi vihdoinkin palkitsisi mut ruhtinaallisesti ja osoittaisi hyvyytensä voiman. Vittu kerrankin. (kaikki Kohelo ja Tollo -uskovaiset voi lopettaa lukuhommat tähän. Sori, mä en enää muista niitten oikeita nimiä, kun ne on olleet mulle niin pitkään jotain muuta. Ja puunhalaajat myös, lopettakaa heti. Paitsi sorit sille yhdelle mun puulle puistossa, tää ei koske sua. Oot yhä mun puu.)
Sitten se alkoikin vaikuttaa. Nukahdin hetkeksi bussiin matkalla Iisalmeen ja sain voimia työpäivää varten. Viisi minuuttia tai jotain, täydellistä lepoa. Kulttiksen kahvilassa odottivat ensimmäiset ihmiset, vain minua varten. Jos joku on auki kuin ladon ovi, on itsellekin helppoa retkottaa. Ja niin me retkotettiin ja lopulta myös naurettiin. Sain seuraavan hyvän neuvon, jota noudatin heti seuraavana päivänä joka oli ehkä eilen ja tavallaan tänään. Täytyy mennä eteenpäin ja helpointa on vaihtaa kirjainta. Ottaa seuraava aakkosissa. Seuraava aakkosissa on K. Ja merkittävintä on, että tämän neuvon antoi minulle täysin tuntematon mies. Tai poimi sen ohjenuoraksi keskustelustamme. Tosin kävi ilmi myöhemmin, että tunnen miehen serkun. Kaikkihan täällä on sukua. Paitsi minä. Sen näkee kyllä jo naamastakin. Anteeksi. Piti positiivisen kautta.
Ja seuraavana päivänä, lounaalla, jota en oikeastaan ikinä syö, sanoin käsipäivää K:lle. K sanoi käsipäivää minulle ja sitten se sanoi, että alkaa olla pussikaljakeli. Lähdetäänpä rantaan juomaan punaviiniä. Ja sitten me mentiin. Puhuttiin salaliittoteorioista, peruskoulusta, talouden ylivallasta ja rikkaista suvuista, kuluttamisen halusta ja pakosta, siitä miten ei kannata baaritiskin takana käyttäytyä ja avioliitoista ja sen sellaisesta. Ja siitä miten voisin peittää aina vainukkailta lapsilta tuskan ja ahdistuksen hajun ja olla tartuttamatta sitä niihin. Sitten me mentiin töihin. (Muistutan tässä kohtaa, etten ehkä juonutkaan punaviiniä. Lapsenne olivat turvassa. Jos luet tarkasti, voit päätellä minun joko juoneen punaviiniä tai menneen rantaan. Näillä todisteilla miettisin kahdesti, ennen kuin menen halaamaan puuta tai soitan sossun tädeille.)
Jostain syystä kollegani kutsui minut vielä yökylään. Sain kiristettyä lupauksen myös viinistä. Ja K muistutti että tykkää minusta. Taisin sopertaa jotakin rakkaudesta. Siis yleisesti. Kaikille. Rakkaat ihmiset, olette rakkaita. Olette korvaamattomia.
Sain narutettua lapsia. Tein sen tärpätillä, naurulla, täytetyillä elukoilla, kalloilla, luurangolla ja hellyydellä. Mä en ole ikinä tajunnut miten pieni eläin Lumikko on! Kuin universumin viimeisenä niittinä tälle päivälle, yhden lapseni omainen tuli kertomaan, kuinka tärkeä minusta on tullut ja kuinka olen jotenkin saanut solmittua luottamuksellisen suhteen lapseen. Toisin kuin kukaan muu aikuinen.
Että tämmöstä euforiaa. Kiitos universumi. Kokeillaanko tätä samaa leikkiä taas huomenna? Luulen että elämä on juuri tätä, kun sen antaa olla.
(Jos on baarissa töissä, ei kannata juosta tai käyttäytyä hermostuneesti. Koko baari alkaa käyttäytyä niin. Se on hauskaa.)
(Teknisesti ei voi jättää toista, jos on eisuhteessa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti