Olen taas lähdössä. Kaupunki Puolassa jonka nimeä en tiedä, on alkanut muistuttaa Shetlannin saaria. Minulta puuttuu jokin ääni — ehkä yön ääni — jonka haluan kuulla. Aloin pohtia tätä, kun pysähdyin katsomaan jääpuikkoa. Vielä viime viikolla se oli vain vettä, joka hysteerisenä sinkoili räystäältä kaikkiin ilmansuuntiin. Luulin kuulevani veden pirskahtelut, vaikka todellisuudessa en kuullut mitään. Kaipaan jonkinlaista visuaalista maamerkkiä äänelle, joka sitten myöhemmin nousee itsestään, luovii ohi muistin ja muistojen, herää. En ole aivan varma miten ilmaista se.
Ääni kuin misokeitto? Skotlanti on kaukana misokeitosta. En tiedä varmasti, ainakaan vielä, onko misokeitolla oikeastaan ääntä. Vai onko ääni vain hätäinen apusana jollekin muulle kaipuulle. Misokeitto häiriköi tässä ja nyt, sillä heräsin aamulla hirvittävään sushin himoon. Todellisuudessahan se on levänhimoa, jota täällä maalla on ajoittain vaikea ruokkia. Leväarkkeja voi noutaa supermarketista. Merilevänaksuja voi varmasti tilata maailmalta, mutta niiden tuleminen kestää ja minä olen kärsimätön.
En usko että se on meren ääni. Sitä olen kuunnellut aiemmin. Myös öisin. Ja olen tehnyt mitä hauskimpia asioita öisessä merivedessä. Sellaisia joihin voisi kuolla, jos olisi varomaton. Olen ollut varomaton ja siten onnekas. Äänettömäksi käpertynyt jääpuikko.
Japani se ei voi olla. Mihin ne kaikki ihmiset laitettaisiin siksi aikaa kun etsin ääniä? Miksi oikeastaan edes mennä merta edemmäksi kalaan. Voisin mennä lähimmälle leirintäalueelle. Vaikka nyt heti.
Ei sittenkään. Alkoi tehdä mieli kahvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti