En tykkää näistä kasoista. Kasa paperia, kasa rakkautta, kasa roskia, kasa muuttolaatikoita, kasa muuttomiehiä ja kasa muistilistoja ja kasa töitä. Ja muistokasa, joka pulpahtaa aina pintaan kun muutan. Täytyykö edesmenneen äidin kansakoulun päästökirja säilyttää? Entä ne rakkauskirjeet, taas kerran? Entä kuva jonkun tuntemattoman kissasta? Kissa saa mennä. Päästökirja jää. Jätän sen perinnöksi lapselle.
Löydän veljen viimeisen kirjeen äidille. Kaikki on kääntymässä paremmaksi. Oikeastaan kaikki alkaa mennä nyt putkeen. Ja kohta veli kuolee. Sitten kuolee äitikin. Pitääkö nämä ruumiinavauspöytäkirjatkin säilyttää? Kyllä, sillä tiedän että jossakin häämöttää aika, jolloin vanheneva lapsi kysyy asioita, joihin en ole vastaamassa, tai joihin olen vastannut lapsen vielä ollessa kuolematon. Kuolemattomalla ei ole tarvetta muistaa.
Istun lattialla tippa silmässä ja selvitän lapselle liikutustani. Että aina tää on tätä. Lapsi palauttaa minut nopeasti ja lakonisesti maanpinnalle, katsomalla korostetusti alaspäin ja toteamalla että aahah? Varsinaiseen pakkaamiseen ei yleensä mene aikaa. Pakkauspäätöksen tekemiseen menee viikoja. Nyt ei mene viikkoakaan, sillä muutto on hätäinen ja ennenaikainen. Samaan aikaan erääntyy kaikki. Silti tarvitsen edes vähän aikaa. Niskat on jumissa ja lepään vain hetken. Koneet, valot ja naapurit jäävät päälle kun iltayhdeltätoista sammahdan asentoon X. Onneksi naapuri herättää taas 3.30. Meillä on juhlat. Tai heillä on.
Lapsi odottaa kärsimättömänä. Se on pakannut jo. Sillä tavalla fiksusti, että tärkeimmät asiat (tölkkikokoelma ja kirjahylly) on lajiteltu laatikoihin. Vaatteista ei ole niin väliä. Aiotaanko me viedä nämä lamputkin? Kyllä me aiotaan. Se ei enää muista millaista on muuttaa. Jännä ilme hiipii sen kasvoille aina kun salainen huone mainitaan. Meillä on kohta oma Narnia. Kuinka moni saa näin paljon irti yhdestä vaatehuoneesta?
Päätä ja niskaa särkee kolmatta päivää. Juuri sen verran, että minulta pitäisi kieltää kaikki tarkkuutta vaativa. Ainakin kirjoittaminen ja tiedottaminen. Tuijotan tekstiäni tunnin ennen kuin huomaan, missä on puuttuva välilyönti ja missä väärä päivä ja kellonaika. Teen muittenkin työskentelystä vaikeaa. Deadlinet eivät odota. Toivoisin niitä silti lisää. Samalla haaveilen vaaleanpunaisesta kuplasta. Muusa elättää ajatusta kuplasta jossa elän. Sekin on vain puolikas. Seilaan sillä maailman meriä. Aaltoja henkisestä elonkorjuusta kantautuu vielä rannoilleni, pinnistelemättä. Naureskelen niille. Olen onnellinen, että minulla on. Ja voin antaa kaiken pois vaikka heti, sillä minulla on silti kaikki. Tällaiset hetket ovat hyviä. Latautuneita ja jännitteisiä, mutta silti täynnä rauhaa.Tekee mieli kirjoittaa lista. Siitä, kuinka hyvä hetki nyt oikeastaan onkaan kaiken tapahtua, loiskua ja läikkyä, purkautua tai mennä rikki. Ehkä se on rakkaus. Ehkä se on toivo. Ainakin se on pelko.
Listasta tuli mieleen, että olen etsinyt sopivaa ihmistä tekemään rakastumistestin kanssani. Olen myös ajoittain unohtanut etsiä. Ei sillä rakastumisella ole niin väliä, kun rakkautta on niin paljon. En ole puolen vuoden aikana kehdannut kysyä keneltäkään, tai oikeastaan kohdannut ketään uutta ihmistä, jonka kanssa haluaisin tai uskaltaisin käydä läpi listan kysymyksiä. Nyt olen kohdannut. Ihminen sanoi että tehdään vaan. Esirakastuin välittömästi. Tekee mieli lukea kysymykset ja valmistautua ja olla oikein edukseen, mutta en usko että se toimii niin. Haluan vähän pinnistellä. Joka päivä ajattelen että tämä pitää tehdä nyt heti. Ei ole aikaa. Mutta on kiva odottaa. Odotellessani käyn siirtämässä äidin tuhkanjämät pois keittiön pöydältä ja lajittelen viimeiset kirjeet ja ruumiinavauspöytäkirjat yhteen pinkkaan.
Parit ovat rakastuneet vastaamalla näihin 36 tehtävään (HS 18.1.2015)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti