1.9.2014

Seksitön syyskuu




Sain kutsun osallistua muovittomaan syyskuuhun. Sen kunniaksi kävin aamulla ostamassa kassillisen muovia ja pakkasin sen kaiken muovikassiin. Ei hyvin ala. Onneksi keksin mun Panopäiväkirjasta uuden aukeaman. Sen avulla voi seurata seksittömän syyskuun etenemistä ja saada samalla kotihommat tehdyksi, täytyy vain muistaa olla panematta. Aion myös hylätä listalta toimimattomina sellaiset tekoset kuin auton katsastus tai soitto aviopuolisolle. Tai korvaan ne polkupyörän pois antamisella ja kännipuhelun soittamisella ihan kenelle vaan.

En oikeesti tykkää näistä kaikista kuukausista, jolloin pitää olla ilman jotain. Tuoliton toukokuu ja tipaton tammikuu ja jouluton joulukuu. Jos suorittaminen alkaa sattua päähän, kuten moni asia aina sattuukin, jatkan seksitöntä syyskuuta siveettömänä syyskuuna. Se kuulostaa heti paljon hauskemmalta.

Mä jouduin tänään kyllä jo yhden avohoitopotilaan kanssa vastakkain tämän seksittömyysteeman kanssa. Se seurasi mua aamukahville ja tulkitsin sen tuijotuksen jotenkin niin, että se ensin tappaa ja sitten vasta lempii. Ihmiset on niin arvaamattomia. Jos en valehtele, niin samantyyppinen ratkaisu lähestyi mua jo lauantaina. Yhdestä voi naureskellen mainita, mutta kaksi on liikaa. Itsetunto joutuu aikamoiseen nujakkaan ihan keskenään.

Mikä kuukausi alkaa aalla? Voisi pitää avohoitopotilaattoman kuukauden. April. Silloin niitä muuten onkin kovasti liikkeellä. Olen itsekin ollut usein aprilin aikoihin avohoitopotilaana.

30.8.2014

Ehkänukuin


Leivoin ehkämustikkapiirakkaa.


Kävin ehkätöissä. 


Joku ehkätarjosi kakkua. 

Ehkäjoin kahvia ulkona. 


Menin ehkämetsään. 


Joku mies teki ehkäruokaa mulle. 


Voi olla että nukuin juuri 13 tuntia yhteen keskeytymättömään putkeen. Järjestin tämän mahdollisuuden itselleni koska voin. Kaikki pelit kiinni ja ikkunat ja verhot ja pää. Nyt tunnen oloni vähän väsyneemmäksi kuin aloittaessani. Koska uneni sisälsi 2-3 normipäivän unimääräni ja unet siihen päälle, olen nyt kusessa.

Lisäksi suhde todellisuuteen pääsi hämärtymään kohtuullisen radikaalisti, enkä ole enää varma mikä viikon saldosta on totta, mikä pelkkää kuvittelua ja mitä olen todellisuudessa kenellekin sanonut ja minkä uneksinut.

Avasin puhelimesta kameragallerian ja löysin onnekseni muutaman merkin siitä, että tässä on todellisuuttakin suoritettu niskat irvessä. Seassa on päiviä, jolloin olen saanut syödäkseni ja päiviä jolloin olen itkenyt ja vuotanut muutoinkin.

Nyt etsin internetin syvyyksistä tietoa akupisteistä, sillä yksi mies teki mulle kummallisen tempun. Se silitti mun niskaa ja päätä ja mun nenä alkoi vuotaa vettä tai räkää ihan hulluna. Nukuin hyvin seuraavan yön. Pyysin sitä toistamaan nenävuodon seuraavana päivänä, mutta nenä ei enää vuotanut. Mutta kuola valui. Seuraavaksi yritän saada kuolan valumaan ihan itse. Vielä ei ole onnistanut. Muistuu jotenkin mieleeni se nuori lääkäri, joka sai käsiteltyä selkärankani siihen kuntoon, että luulin kuolevani kipuun, joihin se ei tietenkään suostunut määräämään kipulääkettä. Sillä lähtee millä on tullutkin, se sanoi.

Nyt alkoi ihan kamalasti taas nukuttaa. Mä olen ollutkin kohta kolme tuntia hereillä, joten olen ansainnut pienet ehkäpornounipäikkärit.

26.8.2014

Tämä saattaa olla muuten tappouhkaus



Olen ollut muutaman viikon koomassa. Minulta myös häviää sanojen keskeltä kirjaimia, joten en oikein viitsi kirjoittaa. Lisäksi tässä on ollut kaikenlaista, pommiuhkia, kyvyttömyyttä, vittuuntumista ja juoksukilpailuja. No, päänsärkyä, niskasärkyä on ollut.

Unissani tapahtuu arkisia asioita ilman kipua. Heti kun herään, lyö lieskat aivojen ja ohimon ja niskan kautta vasemman jalan jalkapohjaan. Sitten nukahdan taas. Unissani haravoin lehtiä ja väittelen tuntemattomien ihmisten kanssa mullan väristä ja kaivan kastematoja. Lapioin itseni hikeen. Jotkut kastemadoista ovat kyyn mittaisia perkeleitä. Sellaisiin uniin herään ja sitten keitän kahvia.

Jos nukun. Enimmäkseen en. Ja nukun kuitenkin. Päivällä kesken lauseen ja aaamulla kesken kahvin. Olen monena päivänä yrittänyt miettiä, olenko nukkunut ollenkaan tai tiedänkö mikä päivä on meneillään. Aika huonosti tiedän. Ahdistuksesta on kasvanut tukeva muuri kaiken ympärille. Jos jaksaisin, syyttäisin säätä. Tätä jatkuvaa sadetta ja kylmää. Mutta se on vain sää. Syytän itseäni.

Tänään katsoin bussin ikkunasta alkavan syksyn sävyjä ja ne tekivät minusta hetkeksi rauhallisen. Ajattelin vain kuinka kaunista kaikki on, kuinka elävää ja muuttuvaa ja sinnikästä ja vaihtelevaa. Tietoisuus taakse jäävästä kaupungista lisäsi helpotusta. Muistin silti millaisia hegitysvaikeuksia aiheutti lähteminen kaupungista joskus viime talvena. Ja saman aiheutti palaaminen. Kuinkakohan kauan tämä on jatkunut?

Toisessa kaupungissa odotti helpottava kahvihetki ihanan naisen kanssa. Kerroin palasen kesästä, tai keväästäkin, irrallisen palasen. Jonkun miespalasen. Ja syksystä, koulun alkamisen kauhusta, lapsesta joka on silitettävä uneen ja jonka jalkapohjia on hierottava. Se vähentää lapsen kauhua. Nainen kysyi kuka minun jalkapohjiani hieroo? Vasta palatessa, 80 kilometriä tunnissa, ajattelin minua. Ei kukaan. Eikä kukaan hiero jalkapohjiani.

Miksi minä olen olemassa vain hetkittäin, vain silloin kun en ole tässä. Olenko minä pakosalla sittenkin. Miten olenkin onnistunut nostamaan itseni tunteitteni yläpuolelle ja tallonut kokemani jonnekin syvyyksiin, mistä niillä ei ole paluuta. Puhun naiselle typistetyllä äänellä. Siitä miksi joku ei välitä ja siitä miten minä en välitä. Ehkä nyt on liian myöhäistä välittää. Olen opetellut jonkin oman muistisairauden ja se alkaa levitä. Sormenpäissä ei ole mitään tuntoa.

Syksy on tullut liian aikaisin tai alakulo on tullut. Aikaisemmin kuin koskaan. Edessä on niin pitkä matka mustaa, että luulen etukäteen, etten jaksa. Vaikka kuinka rakastaisi pimeyttä, siihen voi aina hukkua. Kaipaan metsään niin paljon, että alan itkeä.

Yritän muistaa miltä tuntuu olla rakastunut, mutta muistan että olen tehnyt itsestäni muistamattoman sen suhteen. Tai miltä tuntuu toinen ihminen iholla. Oikea ihminen. Sellainen jota varon automaattisesti, ettei sen iholle tarvitsisi joutua. Koska en halua muistaa, enkä aio muistaa. Ja silloin juuri muistan. Jotakin pientä. Niin pientä, että melkein sattuu. Hirveän raskasta olla kaiken yläpuolella ja ulottumattomissa. Ettei kukaan huomaisi.

Monen viikon seikkailut muuttuvat täysin merkityksettömiksi. En kerro kenellekään, miten olen tätä tunteellisuuttani ja herkkyyttäni ruoskinut. Tajuamatta paskaakaan siitä, mitä olen mennyt tekemään. Voi surku.

Kiitän myös asianosaisia. Tämä saattaa muuten olla tappouhkaus.









6.8.2014

Pimeys jää hämärän peittoon





Tällä viikolla olen enimmäkseen käynyt kirkossa, katsellut ja kuunnellut. Ja lukenut. Ja se taisi olla viime viikolla. 

Mulla on lapannut täällä vieraita (mehiä), joilta olen saanut kaikenlaista. Valkoviiniä, mansikoita ja sikaarin nyt ainakin. Ja tietenkin kaalia.
Monena päivän oon miettinyt, että pitäisi vähän ajatella mitä miettii. Ja sitten jättää asioita sanomatta ja kertomatta. Niinpä mulla on ollut tää ikkuna tässä viikon verran auki ja olen saanut sanottua ei mitään. Tämän hämärän peittoon jäävät hikiset ja auringolla vuoratut yöt ja päivät, turruttava maailmantuska, tukkoiset viemärit, ruusuvarkaudet, yökävelyt, päiväunet, tiskaamisen mahdottomuus, tapetut kissat ja koirat, kuolleet koirat ja niitten kaulapannat, avajaiset, kuiva rosee, kuuma punaviini, kaikki Mariat, parveketupakointi miesasioiden tiimoilta, olohuoneen käytön maksullisuus, unohtunut televisio, veden muuttaminen jääksi, hävyttömyys, siivoton helleseksi, huonosti kasvatetut lapset joita rakastaa silmittömästi, nurmikko, uskonnonopetus uskomattomalle, pannukahvittomuus, kirjallisuus ja ihan kaikki.
Sen minä vaan sanon, että paljon vähemmän pitäisi tinderöidä, koska kadulta ja viereisestä pöydästä pokaaminen on oikeesti kivempaa. Siihen tulee kaikki hajut ja maut päälle. Onhan siitä varmaan jo toista viikkoa kun lupasin itsekseni ja ehkä vähän sivulauseessa kaverillekin, että tää loppuu tähän nyt ja mä haluun jonkun tai jotain muuta. No en oo mitään luvannut ja jos oon niin perun sen tässä ja nyt. Helppoa kun heinänteko. Elonkorjuu. Mitä näitä nyt on.
Kirjoitin ensin, että kakki hajut maut päälle. Taidan tästä lähteä vähän kylille murjottamaan ääneen jollekin tielleni osuvalle raukalle.

26.7.2014

Jäät kilisee










Olen tinderöinyt suunnilleen 1000 kilometriä ja jokaisen kilometrin sisällä vielä 100 kilometrin säteellä. Mitä olen löytänyt? Älyttömän määrän tyyppejä! Olen livetinderöinyt myös yhden festarialueen ja pari rautatieasemaa, lippakioskin ja ainakin kaksi toria. Mitä on jäänyt käteen? Pilviltä saatu instant repair hiusnaamio. Kiva.

Yhden tinderin kanssa piti tehdä tuhmuuksia, mutta se jäi tuonne 450 kilometrin päähän, joten kovin äkillisiä treffejä ei tässä ole kehkeytymässä. Se näyttää smurffilta. Se on hyvä enne. Edellisten treffien aikaan olin kirjakerhon tapaamisessa. Ehkei ole tarkoitettu, että ehdin treffeille. Tein monta kärrynpyörää ja seisoin päälläni. Seisoin päälläni niin innoissani, että unohdin tissini, jotka sitten pääsivätkin livahtamaan vapauteen ja ilahduttivat koko maailmaa. Jotain kirjaa saatoin tavata ääneen muutaman rivin ja syödä liikaa sämpylöitä.

Jännää että uutta etsiessään löytää vain vanhaa. Ruissalossa pyörii samat savolaiset kuin Kuopion torilla. Tosin ilahduttavaa oli kohdata ihmisiä, joita en ole nähnyt ainakaan kymmeneen vuoteen. Pitkästi yli. Niitä samojakin, joista luin juuri vanhoista päiväkirjoistani.

Olen pukeutunut kylmässä vedessä läpikasteltuun keltavalkoruudulliseen keittiöpyyhkeeseen. Siirtelen sitä paikasta toiseen kehoni rajoissa. Välillä kastelen sen uudelleen. Rakastan tätä lämpöä. En halua tämän koskaan häviävän. Esimerkiksi marraskuulle. Jäät kilisee ja takoo pepsimaxia.

Tanssin Turussa monta päivää. Pilvi paistoi minulle bratwurstia ja minä laskin pihan juopot. Keitin joka aamu kahvia Pilville, vaikka tarkoitukseni oli joka aamu keitättää kahvia Pilvillä. Yöni nukuin fatboyhin kaivamassani ojassa. Voitte miettiä mitä se tarkoittaa. Huokailin onnesta ja kaivauduin. Haluan sellaisen ikiomaksi. En usko että saan.

Musiikki tekee minut onnelliseksi. Ja joskus vihaiseksi. Joskus saatan kuolla vähän, jos en saa annostani. Olen narkkari. Joskus mikään määrä ääntä ei riitä ja joskus haluaisin hiljentää kaiken.

Mustavalkoisuuteni taitaa olla harmaata. Tekee mieli saada orkkuja. Teen töitä väärällä kädellä ja mökötän lapselle. Se sanoo että nyt on osat vaihtuneet. Äiti kiukuttelee ja mököttää ja poika kokkailee myöhäistä lounasta tai aikaista illallista. Kysyn että kuka meillä oikein tiskaa. Poika sanoo etteivät ne osat nyt niin vaihtuneet ole.




16.7.2014

Mä tunnen hyviä tyyppejä


Pitkästä aikaa asiallinen alkuviikon kombo. Harhailupainotteinen, mutta sillä tavalla makoisa, että poikkesin hieman tavanomaisilta poluiltani ja löysin itselleni Konsultin. Nyt kun mulla on Vuori ja Muusa ja Konsultti ja Terapeutti, ja mitä niitä nyt onkaan, Ihania naisia kassillinen, alkaa elämä vihdoinkin olla kohdallaan. Tajuan että olen yksinäisempi kuin koskaan. Onneksi on pakkorakkaus ja lapsi. Ja tarpeeksi hiljaista yksinäisyyttä.

Ja kyky nauraa. Paitsi että lopetin nauramisen joskus eilen puolenpäivän jälkeen. Koska ei vaan naurata. Tippa linssissä yritin kertoa vitsejä Muusalle. Oltiin yhdessä niin alakuloisia, että ympärillemme muodostui kupla ja Muusa taisi muuttua siinä Jumalaksi. Itse vaan pysäytin katseeni johonkin harhaan ja sinne se jäi luimistelemaan. Eikä Muusa sitten ollutkaan kovin alakuloinen. Ja sitten minä olin vähän lisää alakuloinen. Muutuin kesäyön kanssa samanlämpöiseksi. Minusta tuli vähän kylmä, riitteinen. Onneksi on kuitenkin sellaisia ihmisiä, joille voi harjoitella sanomaan asioita ääneen. Tai suoraan. Mä olen epäsuorista epäsuorin ja joko-tai ja sekä-että-kyvyiltäni kestämätön. Myös hirvittävän suora. Myös itselleni. Ja aamulla mua alkoi naurattaa. Äh.

Puhua voi loputtomiin, analysoida ja hakea näkökulmaa millin tarkkuudella, pyörittää asioita aina uudelleen ja sanoa ja sanoa. Kuunnella muita samanlaisia analyysejä ja hymistä yhteisymmärrystä ja -ymmärtämättömyyttä. Ja yksinkertaisia asioita ei vaan tule sanottua. Sitten voikin olla hiljaa. Ja sulkea korvansa. Aika paljon olen pitänyt korvia kiinnikin. Se on ihan jees.

Konsultti onneksi konsultoi elämäni kuntoon. Ja ilmaiseksi. Se on maan kallein konsultti. Ei ehkä paras, mutta kallein. Olen nyt muutamana päivänä ohjannut itseäni konsultin levittämälle raiteelle ja hyvältä näyttää. Pienet mutkat tekee matkan. Se antoi mulle miesasioissa kolme hyvää neuvoa tai oikeastaan kohdettakin, mistä löytää mulle sopivaa matskua.

1. Tinder. (Äh, mä kokeilin jo, enkä mä jaksa vaan aina paneskella.)
2. Kirkko. (Huitovia vastalauseita)
3. Ortodoksikirkko. (Lisää huitovia vastalauseita.)

Jos haluu paneskella, on Tinder kuulemma ihan hyvä. Tosin Konsultilla ei ollut omakohtaista kokemusta, mutta olivat pojat kertoneet juttuja. Mä en jaksa selailla miehiä, enkä naisiakaan, jotka seisoo vuorella tai aalloissa ja istuvat kanootissa ja jonottavat hiihtohissiä. Kaikilla on joku koira. Mä en vaan jaksa. Tai siis jaksan. Viisi. Juuri ja juuri. Mä pidän sellaisista luonnollisista kohtaamisista, mutta se kirkko saa silti odottaa. Joku raja on epätoivolla. Ne muut neuvot olivat onneksi parempia. En kerro niitä kenellekään, koska ne ovat kallisarvoisia.

Mutta entäs sitten ne kaikki joille ei voi sanoa mitään ja joita ei voi oikein kuullakaan? Tätä mä aloin tänään miettiä kesken kaiken luuttuamisen. Kun kaikki on sanottu ja elekielikin on loppuun huidottu? Miten niille puhutaan? Se nähdään ihan kohta. Noin kolmen tunnin sisällä. Sitä ennen pakkaan hammasharjan ja sen jälkeen menen Turkuun. Hyvä on lähteä juuri nyt.

Hyvä mieli olla vaan.  Lämmön väsyttämä ja kahvin kuluttama. Mä tunnen hyviä tyyppejä. En oo ihan vireessä.