27.4.2016


Hyvin pieni kahvi. Uusi lempidrinkki, jonka suosikkibaarimikkoni teki. Olkaa kateellisia.



Rakkaus on toinen maailma. Mutta minä haluan yhdistyneet kansakunnat, nyt heti. Hieron Vuoren selkää tai hartioita baarissa. Nauramme, että toisen maailman panemattomuuslupauksissa ei puhuta mitään muiden miesten hieromisesta. Vuori uskoo vakaasti, että jos Joonas tietäisi mitä puuhailen, se rukoilisi minua hieromaan Vuoren selkää, koska se kertautuu vain hyvinvointina kaikille. Kun ystäväni voi hyvin, minä voin hyvin ja lopulta Joonaskin voi hyvin. Vaikka tekisikin mieli sanoa, että se on ravintoketjun viimeinen lenkki. Voihan se tietenkin kulkea vastakkaiseenkin suuntaan. Joonas hieroo Vuoren hartioita. Minä olen vain välittäjäaine. Oikeastaan en ole mitään. Koiranpaskaa kengänpohjassa.

Voin hetken aikaa hyvin. Pääsin sisään kotibaariin tuntia ennen sen avautumista, mutta se on ulkobaarillinen sisäänpääsy. Kuljen sisään takaovesta ja istun poikien kanssa pöytään. Kuudelta Vuori hakkaa ovea, koska tietää että olen jo sisällä. Baarimikko lähtee etsimään avaimiaan. Jaamme tuolit. Maistamme suullisen kaljaa jota tytötkin panee. Pölisen ja pulputan, hieron ja puhun rakkaudesta. Vuori tuoksuu tutulle, vähän on ollut ikävä. Muita en haista. Paitsi suosikkikitaristini, joka on yllättäen kaupungissa rahatöissä ja koettaa tarjota minulle oluen. En jaksa juoda. Mutta halataan ja odotetaan kesää ja silleesti. Toivotaan parasta.

En voi kovin hyvin. Eilisen seesteisen aamupäivän jälkeen aloin romahdella. Makasin ainakin kolme minuuttia sängyssä ja ulvoin ja itkin aivan romuriekaleina. Samalla kirjoitin. Olenhan operatiivinen nainen. Vuoristoradassa. En kestä vuoristoratoja, korkeita paikkoja tai mitään vemputinta missä tehdään koneellista kieputusta ja täristystä ja äkkiliikkeitä. Teen mieluummin kärrynpyöriä kadulla ja seison käsilläni. Ei niistäkään aina niin hyvä olo tule, mutta ne tuntuvat koko kehossa ja ovat itseaiheutettuja ja niitä voi tehdä missä tahansa missä lääniä riittää. Muistan useimmat tekemistäni kärrynpyöristä. Ne eivät ole paikkasidonnaisia, mutta paikat jäävät muistiin kehooni ja takertuvat kaikkiin elämäni kärrynpyöriin kiinni. Pyörivät, liikkuvat,  aina kun minäkin pyörin. Näinkin voi kantaa muistoja.

Sitten romahdan uudestaan. Ja vielä kerran. Kolme kertaa päivässä on liikaa. En saa aikaan muuta kuin romahduksia ja vähän puhetta popista. Yritän avata kaikkea Joonakselle, kun se rauhoittaa minua puhumalla ääneen. Väsymykseni uumenista tunnen kaunaa sen zeniläisyyttä kohtaan. En kestä sitä. En kestä tätä. Kysyn siltä, että onko sillä mitään tunteita? Se ei sekoa (ainakaan) tästä rakkaudesta, mutta naureskellen valtuuttaa minut sekoilemaan molempien edestä. Emme ole huvipuiston törmäilyautoissa, mutta jossain sisälläni tapahtuu törmäys. Luultavasti kohdussa. Tappaisin sen, jos se ei olisi jo kuollut.

Makaan itseäni yön sisään, turvaan ja pimeään, mutta maailma on täynnä valoa. Se nuolee minua ja liehuu muistojeni laatikoitten nurkissa. Niissä, minne kenelläkään, ei edes itselläni ole mitään asiaa. Olen hetken aikaa syntymätön, sitten vastasyntynyt, sitten nälkäinen ja lopulta niin uupunut itkustani, että pääsen transsiin, josta uni korjaa minut mailleen. Siellä tuoksuu ruoho, koppakuoriaiset kävelevät pitkin reittäni ja hämähäkit kutovat hiljaa verkkojaan. Mesimarja kukkii. Hikiset lapsenkäteni nyhtävät kukan terälehtiä, hierovat lehtiä irti varresta. Mistä helvetistä nämä muistot ja kuvat oikein tulevat? Varmaankin juuri sieltä. Täysissä väreissä. Pääskyt pesivät joentörmällä ja aurinko polttaa päähäni reiän.

Aamulla kaikki herää. Jopa kieli. Virutan kahvikuppini. Nakkaan käytetyt kahvinporot roskiin. Tämä ei voi olla terveellistä. Otan särkylääkettä. En ymmärrä miksi. Tähän ei ole lääkettä.

Luulen etten tee mitään, mutta kun T tulee päiväkahville, minulla on kaksi kättä tehokäytössä. Vasen näpyttää puhelinta ja oikea tietokonetta ja maailma muuttuu siinä sivussa. Huokaan, että vielä tämä yksi viesti ja toinen kuittaus ja sitten.....olen taas vapaa romahtamaan. En romahda. Keitän kahvit, T lataa olkkarin pöydälle lounaan, jonka tajuan olevan tarpeen. Muistan juoda vettä. Suoraan kannusta. T sanoo, että rakastuneen täytyy huolehtia nestetasapainostaan. Puhumme miehet ja rakkauden, nälän ja Mastroiannit.

Autuaita ovat kaikki ne elämäni naiset, jotka ovat ruokkineet minua silloin kun en ole tajunnut itse tehdä sitä. Rauhoitun. Luen Carveria. Autuaita ovat miehet jotka kalastavat ja rakastavat. T lähtee, mutta jättää minulle päiväkäskyn. En kerro sen sisältöä kenellekään.


26.4.2016

Ajasta





"Oikeastaan ei siis voida sanoa: on kolme aikaa, mennyt, nykyinen ja tuleva. Asianmukaisemmin ehkä sanottaisiin, että on kolme aikaa: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä kolme asiaa ovat jollakin tavalla sielussa, muualla en niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus."
- Augustinus: Tunnustukset XI.20, s. 429.

(Lainaan tuota samaa mitä olen ennenkin lainannut.)

Lopetan työt puoli kolmelta yöllä ja ihmettelen, kuinka voin olla näin hidas. Minulla on kohdistusvaikeuksia itseni suhteen. Tosin sen voi ilmaista niinkin, että töitä on rästissä. Mutta aika ei enää ole sama, kuin se oli joskus kolme kuukautta sitten. 


En tiedä missä olen. Vähän Oulussa, vähän tässä. En ole kuitenkaan varma, onko Oulu tässä vai tämä tässä. Piilotan aamulla esiherätystä soittavan kännykkäni kissan alle. Vasta kahdeksalta ampaisen takaisin työpöydän ääreen ja lähetän samalla teinejä koulutielle. Silloin olen ainakin tässä, villasukkaemona, huolehtimassa oman ja vieraan lapsen tarpeista. Ne eivät suostu syömään mitään, mutta ne juttelevat minulle. Keskustelen aamukahdeksalta kahden teinipojan kanssa! Päivän asioista, mutta vahingossa muustakin. Jossakin läikähtää. Ehkä ne ovat vain unenpöpperössä, eivätkä tajua mitä tekevät. Nuo ihmiset. Minua monta päätä pidempiä, melkein miehiä, hymyileviä ja tyytyväisiä, hereillä. Hyvä hetki. Nykyisen nykyisyys, jossa on läsnä itseni lisäksi mennyt ja tuleva. Juurihan se syntyi ja kohta se lähtee pois.

Lähtö ja kuolema, matka ja rakkaus, elämä itseään paljastelevana, ovat läsnä naispuheessa, jota tuotamme Piian ja Mirjan kanssa. Olemme paljosta samaa mieltä. Kivusta, melskeestä ja ilosta, jotka vispaavat ihmisen hiukkaset uuteen järjestykseen. Varsinkin silloin kun rakastuu ja se rakkaus on todellista. Niin todellista, ettei sellaista kestä montaa kertaa elämässä. Se nostaa pintaan kaiken sanattoman, se valaisee väkivalloin ihmisen mustimmat syvyydet ja paistaa ne poroksi kuin kevätaurinko. Ei sellaista voi kestää. Se täytyy vain elää. Ihminen on pelkkää kujertavaa stressipekonia. Rakkaus on tuli ja aurinko ja hiili. En uskalla olla kateellinen niille, jotka ovat palaneet poroksi jo vuosikymmeniä sitten. Minussa riittää poltettavaa, jos vain kestän tämän helvetissä patentoidun liekinheittimen tulivoiman. En ole sen kanssa yksin.


On meillä puheessa kevyempikin sävy. Olemisen sävy tuntuu ainakin itsestäni ihmistä rakastavalta ja kunnioittavalta. Olen onnellinen, kun olen saanut tällaisia naisia lähelleni. Hymyileviä, pehmeitä, fiksuja ja todellisia. Sellaisia, joiden kanssa voi puhua päättömyydetkin. Tarpeeksi olevia naisia. Tarpeellisia naisia. Pidän siitä, kuinka tarpeettomien vampyyri-ihmisten ruokkiminen minussa itsessäni hiljalleen kuolee. Olkaa iloisia, ettette enää koskaan kuule minusta. Minusta tulee täydempi ja samalla vajaa.

Pidän keskipäivän kahvitaukoa. Ehdin sanoa nämä muutamat sanat. On ikävä, eikä ollenkaan. Juon vain puolikkaan kahvin. Syön tonnikalaleivän. Itkettää eikä ollenkaan. Seison parvekkeella ja savuan.








25.4.2016

Ensimmäistä kertaa ensimmäistä kertaa











Hiippailen yöllä sohvalle nukkumaan, mutten saa oikein sielläkään unta. Kuuntelen ensin kun Joonas nukahtaa. Se aloittaa eräänlaiset hengitysharjoitukset. Mietin pitäisikö kaivaa nauhuri ja tehdä kotiäänite, josta selviää sen kuolintapa. Se tukehtuu kuorsaukseensa ja korinaansa, ellen ehdi kuristaa sitä ennen sitä. Kun se alkaa pulputtaa ja puhua äänekkäästi unikieltä ja huitaisee minua naamaan, nousen hiljaa kuin vampyyri arkustani ja hiivin sohvalle. Olen varoittanut Joonasta tästä ja se on sille ok. En ole kertonut että saatan tappaa sen, vaan olen pitäytynyt siinä kevyemmässä versiossa, jossa saatan haihtua kesken yön - joko kotiini tai sohvalle.

Häviän ajatuksilleni. Väsyttää hirveästi ja laittelen silmiä kiinni. Aivoissa on tujaus punaviiniä ja thaikkulaista rommia ja masu on täynnä lammasta. Makaan tällä sohvalla ja mietin, kuinka olen ensimmäistä kertaa elämässäni avannut silmäni maailmalle noin kahden kilometrin päässä tästä, synnytysosastolla. Taivas on sama. Ei mikään sulkeutunut ympyrä, mutta jonkinlainen lenkki kuitenkin. Illalla pojat kysyvät kuinka me oikein olemme tavanneet. Joonas saa kertoa, koska ne on sen poikia. Minä olen statisti ja pureskelen ajatuksissani lammasta ja näykin punkkua. Kaikki kuulostaa kivalta ja hauskalta ja romanttiselta. Jopa norovirus. Lisään loppuun anekdoottina sen, että luulin Joonasta ensin tytöksi. Pojat vastaavat heti, että niin hekin. Näiden kanssa ei tarvitse liiemmin pönöttää. Kun ne saunoo, syötän niiden koirille ihan vähän lammasta, etteivät ne söisi vahingossa minua. Pelkään koiria, mutta nämä ovat niin pösilöitä, että opetan ne lampaan syönnin jälkeen makoilemaan kanssani sohvalla.

Aamulla Joonas luulee että olen karannut. Se tepsuttaa makkarista kauhistunut ilme kasvoillaan, suloisen karvaisena ja unesta pörröisenä. Se ilahtuu kokonaisvaltaisesti löytäessään minut sohvapesästä, ottaa minua kädestä ja taluttaa takaisin sänkyyn, jotta voimme herätä uudestaan, mutta yhdessä. Vielä ei tarvitse olla poissa. Rakastavaisten turhanpäiväiset lempinimet toisilleen saavat minut hymyilemään. En edes tiedä mitä me olemme, joten heti kun kirjoitan rakastavaiset, alan punastella ja tiuskia itselleni. Älä mene asioiden edelle! Mitä jos minä menenkin suoraan ytimeen? Minulla ei ole aikaa eikä hermoja fiilistellä mitään suhdestatuksia tai suhteita tai statuksia erikseen ja makustella trendikkäästi, että mikä nimi tällä on ja mitä seuraavaksi leikitään. Eihän me edes tapailla. Kahdesti ollaan oltu treffeillä. Tiedän silti jo pääpiirteittäin mitä minussa tapahtuu ja mikä sen hinta on. Ja treffitkin on olleet aika pitkiä, vaikkakin liian lyhyitä.

Lähden mukaan nimittelyyn. Olen juuri äänekkäästi nauttinut siitä, kuinka tässä kaupungissa saan olla anonyymi haahuilija, jota kukaan ei pysäytä kadulla. Istumme Valveella perjantaiskumpalla ja keikalla ja nainen tulee esiteltäväksi. Sen nimi on T ja se kysyy että olenko minä se minä? No tuota taidan minä olla. Se kertoo nyyhkivänsä lukiessaan Tyttöä ja sitten se sanoo jotakin romantiikasta ja se romantiikka särisee mun päässä seuraavaan päivään asti. Hävettää, kauhuitkettää ja ihastuttaa samalla. Se pamauttaa vielä, että on ollut rakastunut Joonakseen ja minun on pakko kysyä onko se niitä sellaisia kirvesmurhaajanaisia? Olen melkein valmis ottamaan skumppani ja juoksemaan, mutta ei minua murhata. Halataan vaan. Romantiikan nälässäni nimeän itseni Suihkuhuora Hakalaksi ja se naurattaa minua nytkin. Joonas antaa muita nimiä ja tekee niistä varmaankin parhaillaan listaa.

Teemme kaiken ensimmäistä kertaa ja sitten toista. Suutelemme hississä. Istumme kahvilassa. Koluamme kirpparilla. Soitan lempilauluni ja se ei sano sanaakaan. Seuraavana aamuna se laulaa, kitaralla säestäen, sen saman laulun minulle ja menen ihan kasaan ja myttyyn. Jos tämä ei ole onnellista niin mikään ei ole. Kaikki teot ovat rakkauden tekoja. Joonas pukee minulle villasukat jalkaan, päästää minut livahtamaan ohitseen suihkuun ja avaa ovet. Kantaa kahvini pöytään. Lämmittää saunan. Luemme ääneen, puhumme loputtomiin, jatkamme toistemme lauseita ja mielitekoja, luettelemme, listaamme, kirjoitammekin. Minä tunnen niistä teoista ihollani jokaisen, vaikka unohdan niistä puolet saman tien. Nipistän itseäni, melkein ruoskin verille, mutta totuus säilyy. Saatan tehdä jotakin itsekin, huomaamattani. Joonas kuljettaa minua läpi päivien ja öitten, elokuvien, tv-sarjojen ja makkarakeiton, kunnes sanon että nyt riittää.

Nyt on helpompi lähteä, koska olen varmemmin palaamassa. Heittäytyminen tyhjän päälle on tehnyt minusta väsyneen pornopirkon ja kitisevän seksikoneen, joka saa 30 orgasmia vartissa. Ei niin, etteikö se olisi ennenkin onnistunut, mutta nyt se on nautinnollisempaa kuin koskaan. Etsin kaikki sopivat asennot joissa voimme tulla kilpaa ja niitä riittää. Parasta on, ettei tämä ole kilpailu ja kaikki voittavat, parhaimmillaan yhtäaikaa tai kohteliaasti vuorotellen.

Vaikka repsotan täysin avoinna, saatan kolahtaa lukkoon yhdestä sanasta. Puolihorteinen puhe, itku ja yritys ymmärtää toista tuossa vieressä, pelkoineen, kauhuineen, traumoineen ja pakkomielteineen -kaiken hullun rakkauden seassa - onkin tahmaisen vaikeaa ja uuvuttavaa.  Oma kauhu kuristaa niin, ettei itsekkyydeltään toisen läsnäoloa hetkittäin edes muista. Tai sitä että olemme tässä kuitenkin yhdessä vaikka se toisaalta on selvää. Ja koska olemme niin samanlaisia, minussa herää entistä kammottavampia ja pelottavampia tunteita. Ne herättävät muistoja ja sellaistakin, mitä en osaa odottaa enkä varoa. Eikä sille kaikelle ole sanoja, mutta yritämme löytää niitä koko ajan lisää. Joonas ei päästä minusta irti, vaikka olen raunioina pelosta ja pakenemassa. Tunnistan sen myöhemmin turvaksi. Se tuntuu melkein väkivaltaiselta suojelulta. Tukehtua toisen syliin ihan rauhassa. Olla niin paljas.

Piilotan Joonaksen huoneisiin pinnejä ja hiuslenkkejä. Vaaleanpunaista muotovaahtoa. Tusseja ja kirjoja ja vaatteita. Teen muistiinpanoja sen vihkoon (sydämiä sinne tänne) ja jätän viestin tyynyn alle. Sitten sanon, vaikka suussa on munakasta, että voisitko luvata minulle yhden asian, vaikka emme tietäisikään mitä tämä on? Ettet panisi muita naisia. Etten kiellä sinua tekemästä sitä tai voi määrätä sinua, koska olet aikuinen ihminen (vaikkakin aika nuori, mutta jännällä tavalla vanha) ja teet kuitenkin mitä teet, mutta jättäisitkö tekemättä, koska minä pyydän. Ja varsinkin koska minua ärsyttää, ettei itseäni huvita panna ketään muita. Ja vielä: Jos panet, niin kerrot minulle. Joonas suostuu, jos tämä sopimus koskee kumpaakin osapuolta. Solmimme ensimmäisen yhteisen sopimuksemme. Se on hyvä sopimus tai ainakin hyvä luonnos, jonka pohjalta tarkentaa.

En ole varma kykenenkö välimatkaan ja etäisyyteen. Luultavasti en. Mutta juuri nyt en osaa punnitakaan. Olen epätilassa ja rakkaudessa. Mietin sitä tietoa joka minulla on muutoksesta. Eipä paljon mitään.



20.4.2016

Tänään kotona







Pitäisi pakata. Tiskaan.
Pitäsi tiskata. Juon kahvia.
Etsin kirjaa ja sekin pitäisi pakata. Alan lukea.
Pitäisi imuroida. Lakkaan varpaankynteni.
En osaa päättää olisivatko ne sitten punaiset, mustat vai siniset. Ajattelen pyytää Anjalta apua, mutta en tiedä osaako sekään päättää tällaisia mullistavia asioita kesken kaiken kiireen.

Kaksi avokadoa on puskenut tietään läpi kevättalven ja nyt ne tunkeutuvat ulos siemenestään. Tomaatit pitää koulia ja basilika. Ja jostakin on noussut sitruunapuu! Aivan sama, mutta seuraavaksi lopetan tiskaamisen, pakkaamisen, paperityöt ja itseni pesemisen ja alan kaivella multaa. Myöhemmin istun jo vakiopaikallani junassa ja seuraan kun oma hiki kiertää iholla. Luulen että jotkut jumalista ovat olemassa. Junaan ehtimisen jumala nyt ainakin.

Junassa minulle pitää seuraa maailman kaunein junalapsi, taidokkaasti hennatatuoitu Habibo, jonka nimen lausun uudelleen ja uudelleen ääneen. Hihitämme ja kuiskailemme. Habibo esittää tiukkoja kysymyksiä nelivuotiaan varmuudella. Vastaan niihin rehellisesti ja junavaunullinen ihmisiä saa tietää minusta muutaman intiimin yksityiskohdan.

Mietin koko päivän tavallisia asioita. Esimerkiksi sitä, kuinka monessa kaupungissa minulla on hammasharja odottamassa. Espoo, Helsinki, Kuopio, Iisalmi ja Oulu. Onkohan Turussakin ja Barcelonassa? Tulevaisuudessa saattaisin haluta hammasharjan vaikka Pelloon tai Nuorgamiin. Minulla ei kuitenkaan ole kiire.

Olen lasten kanssa läsnä. Kiellän Antti Tuiskun kuuntelemisen, mutta laulan Frontside Ollien mukana ja tahtiin. Katson toisella silmällä kun uhanalainen manaatti hakkaa naamaansa youtuben lasiseen seinään. Tyttöjä naurattaa. Tanssin ja tiskaan ja laulan. Saan tästä palkkaa. Ei minulta mitään puutu.

Kävelen valoisassa illassa ja kokovetisessä sateessa toiseen kotiini. Pia päästää koirat ovelta irti ja ne haukkuvat, juoksevat kiinni minuun, hyppivät vasten, ynisevät ja hinkkaavat. Minä rapsutan ne piloille, pulputan niille ja sitten alan itkeä. Rakkaudesta. Naistensaunan jälkeen umpioudun väsymykseen ja puhtauteen, kietoudun peittoon kuin mieheen ja valvon untani. Sen keskeyttää vasta herääminen.

Koko maailma on uusi ja pullea. Vasta huomenna saan tietää, että maapallon akselin kaltevuus on 23,5 astetta. Joonas kertoo sen minulle. On aivan sama mikä päivä tänään tai ylihuomisen jälkeen on, sillä Joonas tulee minua vastaan asemalle. Tai tuli. Tartuin sen käteen vasta vähän ajan kuluttua, koska välimatkan muisto oli yhä aivoissa. Välimatkaa ei kuitenkaan enää ole. Olen kiinni Joonaksessa, pikaliimalla ja liisterillä. Itkettää ja naurattaa yöhön asti.

Olen nyt kotona ja kaikki täällä on minun. En lähde tästä enää koskaan pois. Askartelemme illalla nakkipiiloja ja  huomenna makkarakeittoa. Nukun vähän mutta hyvin. Universumi on täynnä galakseja joiden kaikkien nimi on orgasmi.

Joonas soittaa ensin pianoa ja sitten kitaraa. Laulaa nyt. Keskittymiskykyni herpaantuu ja iholla alkaa kihistä jokin galaktinen hermosto. Olen addiktoitunut tähän lihaan ja ääniin joita se tuottaa.





17.4.2016

Lepään itseni hereille



Pyhäpäivän ratoksi harjoitan itsesuojelua ja armoa. Aamiaiseksi on kaupungin parasta kahvia ja sipsejä. Aion vietellä tämän päivän aistikkaasti pyjamassa. No, kalsareissa ja hupparissa. Keskittymiskyvyltäni olen toukan ja hillerin (lahokas) kelmeä ja talviuninen risteytys. Matkaamisen, puhumisen, sipsien syömisen ja punaviinisen puheen alla, on kuitenkin yhä valmius imuroida ja uudisrakentaa kodista sellainen, johon olisi helppoa palata. Sitten joskus, hamassa tulevaisuudessa. Osa minusta pelkää, etten koskaan palaa. Ei oikeastaan edes pelkää. Aistin sen hulluuden joka yö ja joskus kesken päivän. Hehkun kuumana ja sitten palelen hampaat kalisten peiton alla.

Ikävöin Joonasta, vaikka se on lähellä, maratonpuheluiden päässä, yhteishulluudessa, joka pahimmillaan lyö molempien hengitykseen tukkoon, pois päältä. Sitten toinen muistaa, että on unohtanut hengittää ja sitten muistaa toinenkin. En ole ikinä maailmassa kokenut tällaista. En ikinä unissanikaan. Muistutamme toisiamme, monella tapaa.

Tiedän tarkalleen missä milloinkin fyysisesti olen, mutta mieleni ja kehoni ovat enimmäkseen liikeessä, matkalla, tulossa ja menossa ja odottamassa seuraavaa etappia. On vaikea tarttua todellisuuteen, sillä se on osittain täysin käsittämätön kokonaisuus, jonka lipeillä elän hauraana ja vereslihalla. Rakkauden myötä kasvaa pelko ja yritämme puhua siitä pelosta ääneen. Minä olen puhunut sitä jo päiväkausia, mutta Joonas vasta ojentaa sitä kohti minua, avaa ääntään. Kasvava pelko on yhteinen ja se tekee siitä hetkeksi pienemmän, vaikka salpaakin hengityksen.

En vanno mitään, mutta vannon rakkauttani ja pelkoani, valmistaudun kasvavaan kipuun. Joonas seikkailee jossakin kantorakettien maailmassa ja nimeää minulle tähtiä taivaalta. Seison kylmissäni parvekkeella ja Joonas kertoo missä on Merkurius ja Arcturus ja minä en meinaa kestää sitäkään. Kuukin on. Kaikki on hetken aikaa vain minun. Mieskin, joka nimeää tähteni tähdet. Voiko toivoa tai pyytää enempää? Luulen että voi. Universumi on vihdoinkin kääntänyt takkinsa ja esittelee minulle hymyillen kaikki julkeimmat temppunsa. Vaikka olen vittuillut sille vuosikausia päin naamaa. Ei voi kuin kiittää ja syöksyä sen luomiin pakko-oireisiin, rakkauspsykoosiin ja ikuiseen kadotukseen. Uimaan universumin laajenevaan huumekoukkuun ja yliannostukseen.

Jostain syystä uskon kerrankin jokaisen sanan. Joonas puhuu minut puhki ja verille. Ihan rauhassa, hiljalleen. Minä kysyn vaikeita asioita ja lopetan hengittämisen. En osaa nimetä sitä tunnetta muuksi kuin peloksi, mutta se sisältää paljon rakkautta, hienotunteisuutta, hellyyttä, avautumista, epäonnistumista, ymmärrystä, idiotismia, menneisyyden painolastin ja riittämättömyyden. Etten minä voi ikinä koskaan ylettää niin lähelle sinua kuin haluan tai olla tarpeeksi ja liikaa. Ja samalla olen täysin sisällä, nieltynä ja nuoltuna, luotuna ja kiinni toisessa ihmisessä. Röyhkeydelläni ei ole rajoja, kun pyydän lisää.

Sekin tässä on pelottavaa, ettei voi leikkiä, ei voi turvautua kyynisyyteen kuin hetkittäin, eikä voi oikeastaan valehdella. Tarvitsemme kipulääkitystä päivittäin, mutta en tiedä onko näistä napeista enää mitään apua. Saan yöllä niin kovan päänsäryn, että vasen minäni tuntuu puutuvan ja halvaantuvan. Silmä ei näe hämärässä mitään ja kauhu itkettää. Kietoudun sanoihin ja rakkauteen ja ikävään. Ne halvaannuttavat minut pitkään ja syvään uneen. Se on täynnä lämpöä ja lihaa. Lepään itseni hereille.







14.4.2016

Yksin


Siellä mihin olen joutunut, ei ole muita. Olen ruosteisessa vuoristoradassa tai maailmanpyörässä. Tämä on siitä paska paikka, että olen tyhjän päällä, ilmatilassa ja pelkään korkeita paikkoja. Rakkaus on ihan paskaa. Olen sen kanssa yksin ja valvon yön, herään lapsen kevyeen kosketukseen, joka pyytää kahvia. Itku ei ole ehtinyt kuivua, minä en ole ehtinyt nukkua ja herään silti. Silmät ovat kiinni kuin kissanpojalla ja nieleskelen suolavettä kun hamuilen kahvipannua ja sätkävehkeitä. Ynisen, voitelen paahtoleipää, nypin vapisevin sormin ohuen ohutta kinkkuleikettä, leikkaan juustoa. Kaadan pöydälle kahvikermaa.

Koko päivä on mennyt harakoille ja keskinkertaisille musiikkiesityksille. Turhanpäiväiselle pölinälle ja vessapaperikauppaan ja pyykkitupaan. Paskapuhetta naapurin kanssa, paskaa kahvia kahvilassa. Olen kateellinen naapurille, jolla on äiti, joka hoitaa kaiken. Lellipentu. Minäkin haluan olla lellipentu. Olen kateellinen kaikille jotka heittäytyvät ilmaan ja kelluvat siellä rakkaudessaan ja ovat heti varmoja ja valmiita ja ikuisia. Ja joita on imetetty yli vuosi.

Olen ihan paniikissa, kun tajuan että olen aivan yksin tässä. Mennyt niin pitkälle, etten pääse enää takaisin vahingoittumatta ja tippumatta. Noidun läpi yön, itseni idiootiksi, sätin kissaa, kuljeskelen edestakaisin ja yritän hengittää. Vaikka minulla on kaikki, minä en ole kaikki.

Kirjoitan kaikki paikat täyteen. Kun saan hetkellisen kahvi- ja nikotiinitasapainon, luen käsinkirjoitetun kirjeen Joonakselle ja revin sen. Sitten tuhoan sähköiset muistiinpanoni ja nyljen voita paahtoleivän päälle. Käyn kampaajalla ja puhun Star Warsista, pojista, kevareista, hiuksista ja tequilasta. Hyvä kampaaja on arvotavaraa. Olen ollut täällä kymmenen vuotta ja minulla on nyt kampaaja. En tiedä riittääkö se pitämään minut hengissä.

Etusormeni ovat kovettuneet tunnottomiksi. Olen sanaton jatkuvan puheeni edessä. Se vuotaa sormenpäistä, suusta ja puhelimista. Olen hengetön, enkä voi lopettaa.

Ja kaikki on hyvin. Nimetön tarjoilee minulle kuohuviiniä ja itkee rohkeuttani. En minä ole rohkea. Korvaan kaikki tiedostoni itsemurhasuunnitelmalla, varmuuden vuoksi. En ala, en lopu. Olen ihan yksin, mutta vielä jotakin ainetta.