18.12.2014

Asteikolla yhdestä viiteen...



...kuinka tyhmä on perheenisä, joka kaupittelee minua jatkoilla ystävälleni? Että ota siitä! Omassa baarissani? Ja kertoo, ettei itse kestäisi minua tuntia kauempaa. Tai päivää. Viisi potenssiin kaksi kredittiä tai jotain ansaitsee hän. Jos potenssia löytyy. Todistettavasti ei hirveesti löydy, mutta vähän kuitenkin. Sen verran, että suun saa auki, mutta kieli sitten käykin löyhästi, kuin vienossa yläsavolaisessa tuulessa ikään. Eikä ole ensimmäinen kerta.

Ystävälläni oli herännyt epäilys. Kuinka joku voi olla niin naurettavan kiinnostunut minun naittamisestani, ellei hänellä ole oma lehmä ojassa?  Miksi joku on niin pröystäilevän kiinnostunut pariutumisestani? Yleensähän ketään ei oikeasti kiinnosta. Jos on omaa elämää, ei ehdi. On tähdellistä tekemistä muutoinkin. Ystävänikin oli unohtanut koko episodin, vaikka olikin ollut tuohtunut. Kuulin juorut ihan toisaalta. Ah, kun mä rakastan juoruja.

Kerroin sitten kaikenlaisia anekdootteja menneisyydestä. Tuoreimpana tietenkin se, että aikaisemmin samana iltana perheenisä riensi hipelöimään minua naulakolle, jättäessäni juhlat ajoissa. Varmaan sillä tavalla sietämätön olen, etten pannut sitä siinä. Saatanan pihtari. Rouvakin oli varmaan kahdeksan metrin päässä, että ihan hyvin olisin voinut vähän antaa. Toisaalta olin ollut paikalla jo toista tuntia, että se saattoi olla lääppimiseksi naamioitu riemunkirahdus. Sen kunniaksi, että vihdoinkin tajuan poistua.

Hihittelimme ystäväni kanssa ajatukselle hieman hitaalla käyvästä savolaisesta. Sellaisesta joka ei vaan ehdi mukaan. Se varmasti turhauttaa. Usko omaan nokkeluuteen ei aina riitä. Iisalmen maalaiskunnan kasvatti. Humisevien kallojen suoraselkäinen kansa. Uteliaisuudessaan ja kaksinaamaisuudessaan voittamaton. Perhearvot kunniaan ja Sarikin äkkiä avioon jonkun kanssa. Se syntinen ja sietämätön olento tarvitsee miehen! Kunnon miehen! Tai ihan kenet vaan! Nyt heti! Kun minä niin sanon!

Ei minua haittaa naittaminen tai arviot sietämättömyydestäni. Käärmeily haittaa. Se että puhuu paskaa selän takana ja tekee sen niin huonosti.

Ei ole fiksuinta mennä markkinoimaan minua ja sietämättömyyttäni ystävilleni, kantapaikkaani, jossa minua ei edes enää pidetä asiakkaana, vaan kalustona. Silloin myös seinillä ja tuolelilla on korvat. Se on vähän sama kuin ampuisi itseään haulikolla päähän. Monta kertaa. Eikä ikinä oikein osuisi.

Suosittelen taas kerran kääntymistä vaimon puoleen. Hyvä perheenisä, me ei ikinä kerrota sulle mikä meidän löyhän piirimme salaisuus, suhde ja liima on. Arvaa miksi? Koska et ikinä tajuaisi. Yhden asian voin paljastaa.

No vitut paljasta.


14.12.2014

Ilmaisjakelujuhlia ja muita kohtaamisia




Mun kanssa deittailu on välillä tosi vaikeaa. Varsinkin jos on mies. Tai ihminen.

Jatkoimme sankarittareni kanssa tunnollisesti festareita. Melkein myöhästyttiin perjantaina Joose Keskitalon keikalta, kun mun piti laittaa liikaa meikkiä ja tukka huonosti. Ei myöhästytty, mutta joku oli ehtinyt istua paikalleni. Kysyin voisiko henkilökunnan edustaja vierittää sen tyypin siitä mäkeen? Se ei enää onnistunut niillä rauhanomaisilla keinoilla, joita on käytössä. Tyyppi lunasti paikkani rahalla.

Huonot feng shui -virrat vaan risteili koko illan. Vaikka oikeesti ei, sillä Keskitalo veti erinomaisen lämminhenkisen ja kalmasta pehmeän uskonhenkisen istunnon. Baari oli tavallaan jakautunut kahtia, sillä pikkujouluseurue mölisi selkämme takana ja veti jotain tipa tap tiepetappia ja hihkui. Humppakansakin löysi paikkansa, noin yksi pari uunista ulos kerrallaan se humppasi Keskitalon tahdissa. Jotenkin odotin sitä hetkeä, jolloin joku simmut ummessa ja hartaudesta rohkeana hyppää ylös pallilta ja huutaa jotakin tunnelmallista. Vaikka että hän elää tai minä näen tai mitä niitä nyt onkaan, Jeesus elää ja minä näen sen. Sitä ei tapahtunut.

Deiteille tunkeutui myös eräs mies. Hän muisti kysyä onko hänellä tukka hyvin. Koska mulla ei näköjään ole. Sanoin, että mulla menee koko ilta aina siihen, että saan tukan laitettua huonosti. Mitä siitä tulisi, jos laittaisin sen hyvin? Tyypillä on lämpöisiä tunteita mua kohtaan, ollut jo varmaan viikon. Ei se mua haittaa, mutta se haittaa, kun se räppää puhuessaan ja nimittää mua leidiksi. Oon jotenkin niin vanhanaikainen, että se tuntuu hirveen teenäiseltä, jou, eikä ollenkaan runolliselta. (Ei muuten ehkä kannata kokeilla muhun runoakaan, ainakaan kovin keskinkertaista, voin vannoa että ne on nähty ja kuultu jo.)

Mies myös kokee asiakseen laitella tekstareita yötä päivää:

4.47 Makkari
4.52 vuode.
4.52 yritän kohta alkaa nukkii.
4.52 Tosin kuuntelen musaa.
4.53 So soita kun tuntuu siltä.
4.59 Ai niin et soittele miesten perään.
5.00. Se on oikein.

Mitä tuohon nyt voisi sanoa. Rakkaat miehet. Skarpatkaa. Jos ei oo mitään, niin mitään sanottavaa, niin olkaa hiljaa. Älkää myöskään räpätkö.

Mutta siis mihin me jäätiin. Sinne keikalle. Mä sain jostain syystä lahjoja! Siis jo ennen keikkaa ja keikalle toisen. Sain hirveän pienen kirjan, jossa oli mietelauseita esimerkiksi miehistä.

"Hauskempia ihmisiä kuin miehet, ei ole monta maanpäällä."  Maria Jotuni.

Hyvin tyhjentävä arvio. Minä tykkään miehistä. Oikeasti. Ystäväni toi paketillisen kleenexejä ihan mua varten. Jos itkettää tai pitää käydä runkkaamassa. Ihanan pehmeitä. Mä liikutuin ja runkkasin. Eiku liikutuin, mutten itkenyt. Nyt ne on tehokäytössä lapsella, joka on muuttunut rääksi.

Vielä yöllä me fiilisteltiin paikallisessa pizzeriassa. Vuori, M, A ja minä. Ainoana naisena kannoin kohteliaasti puolet tavaroista paikasta P paikkaan C. Jos joku tarvii roudaria niin mulle ei kannata ehkä soittaa. Tepsuttelin yöllä hymyilevänä kotiin. Loska tuntui kivalta. Kivoja ovat puoli-ilmaisenkin viinan illat ja Jeesus. Kuolema, rakkaus, musiikki ja yö. Lämpö ja ystävyys ovat aina hyvä yhdistelmä.

Jouduin melkein roudariksi taas lauantaina, mutta en kuitenkaan. Olin sellainen kiila joka laitetaan oven väliin pitämään sitä auki, kun joku muu roudaa. Osallistuin melkein vahingossa juhlagaalaan, johon minulla ei ollut varaa osallistua. Seuralaiseni sairastui räkään ja kuumeeseen, joten naamioin itseni gaalakelpoiseksi ja kuokin sydämeni kyllyydestä. Jaksoin pitää korkokenkiäkin jalassa ainakin vartin ja juoda kaiken mitä käsiini sain ja tanssahdella itkussa suin.

Minulle oli etukäteen vannottu, ettei punaviini lopu kesken. Miehet aina lupaa kaikenlaista. Niihin juttuihin ei kannata uskoa. Sitten kannattaa uskoa, kun se punaviini on lasissa, vaikkei kukaan ole luvannut yhtään mitään. Punaviini oli siis loppu. Kokeilin valkoviiniä. Ei se kummoista ollut, mutta keskustelin siinä pöytäseuralaiseni kanssa, että kyllähän tätä juo. Koska tämä on ilmaista, niin juon kaiken, vaikka oksentaisin lasiin. Tavallaan oli onni, että punaviini oli loppu, sillä pääsin omin korkokengin kotiin, hyvissä ajoin ennen Tuhkimoa. Cavaa en edes maistanut. Sain taas uuden lupauksen vaikka mistä. Siihen liittyi punaviini. Voihan se olla niinkin, että ilmaiseenkin viinaan kyllästyy. Ei sitten jaksa juoda sitä mistään hinnasta.

Olen kyllä mahdottoman epäkiitollinen kuokkavieras. Käyn myös varastamassa keittiöstä ruokaa ja kun mua pyydetään tanssimaan, sanon että nyt ei voi, mulla on hirvi suussa. Heti perään poltan sisällä tupakkaa. Saatan silti joskus olla ihan mukava. Hämmästyttävää muuten, kuinka kauniita kaikki naiset olivat. Varmaan viikon paras kattaus. Onneksi en lähtenyt sen tuntemattoman puuman matkaan, joka yritti pokata mut kadulta, syömään kanssaan etanoita.

Seuraavaksi piparkakkutalo. Käytetään räkää liimana.


12.12.2014

Festariviikko



Tämä kuluva joulukuun viikko viettyy jo toista vuotta nimellä festariviikko. Oli pakko tarkistaa viime vuoden anti. Silloin olen jonakin selvähkönä hetkenä povannut kauaskantoisia seurauksia moisen pelleilyn ja hulluilun jatkumona. Meininki on nyt aika sama, mutten povaa mitään. Tarkemmin ottaen edellinen festariviikko näyttää käsittäneen koko joulukuun. Jos vuosi sitten pääelintarvike oli jaloviina milloin milläkin maustettuna, suklaakakulla ja lihapullilla tai raakana Henkan vessassa, niin tänä vuonna se on kokonaan poistettu ohjelmistosta. Ellei minulla sitten esimerkiksi nyt heti naksahda päässä ja imaisen vuoden jallut yhtenä iltana.

(Valehtelin. Joinhan minä jaloviinaa jo kesällä. Katsokaa vaikka! Töissä ja kännissä, kaksin käsin! Pitää yrittää päästä samoihin töihin myös ensi kesänä.)


Henkan vessaa ei ole poistettu, mutta viimeisimmän näköhavaintoni mukaan vessat on uusittu. Turvallinen ja ihana tupakkakoppi, jossa solmia kestäviä ja kauniita ihmissuhteita, on sekin muisto vain. Lihapullia ei ole poistettu. Lihapullia ei voi poistaa tai uusia, ne on ja pysyy.

Sankaritarystäväni on jallun lisäksi poistanut kaiken muunkin alkoholipitoisen elämästään ja voi nyt hyvin. En itsekseni kehtaa vetää torilla huikkaa. No kehtaisin, mutta. Yksin juopottelu torilla on jotenkin, no ainakin märkää, tuulista ja enimmäkseen pimeää.

Tätä festariviikkoa on häiriköinyt nikkarinaapuri. Se on koko viikon nakutellut, naulannut ja siirtänyt. En tiedä mitä, mutta epäilen jo, että se on tehnyt helvetin ison keon ruumisarkkuja, joihin se sulloo loput perheestään. Perhe on lahdattu sellaisena hetkenä, kun minä olen pikkujouluissa ja keikalla ja synttäreillä ja baarissa ja iltateellä ja syömässä ja juhlissa. Oikeesti en juo teetä. Meinaan koko ajan kertoa valheita. Olen muutamassa päivässä kuitenkin ehdollistunut niille äänille. Ja lopulta antanut periksi ja karannut kotoa, kun en ole jaksanut kuunnella, kuinka jo mätänevää vaimoparkaa siirretään makkarista olkkariin ja sitten taas keittiöön. Eilen se hiljeni. Koko yön oon odottanut, että se jatkaisi ja voisin olla vähän hermona, mutta ei ääntäkään. Ihme friikki.

Toissapäivänä pakenin pupiin. Mulla ei yleensä ole vaikeuksia keskittyä kirjoittamiseen täysissä kuppiloissa, joissa soi Popeda ja kolmelta screeniltä tulee samalla joku potkupallopeli tai kiekkohommeli. No joskus ihan vähän on vaikeeta, mutta kotona haluan sitten olla rauhassa. Kotona sormeni ovat hienovireessä. Ne eivät siedä aivojen karkaamista yläkerran olkkariin. Onneksi tykkään kovasti kirjoittaa käsin. Otan kynän ja kirjan ja menen pois täältä. Sormet rauhoittuu.

Pupissa sain istua ja kirjailla aivan rauhassa, kunnes kuulin tutun äänen sanovan nimeni. Olin niin keskittyneessä ja käpertyneessä tilassa, että sain sydänkohtauksen, lapsivesi tuli ja aivoverenvuoto samalla. Ja hiki. Hävetti ihan. Muusa tietää miten saada mut sätkimään.

Meille kuitenkin kehkeytyi mukava ilta. Muistin sanoa, että tänään ei saa olla paska ja ikävä, koska mä en nyt vaan jaksa. Sillä mentiin. Puhuttiin aika paljon itsensäpaljastamisesta ja siitä, että pitäisikö sitä alkaa nyt heti harrastaa? Runkkuhommista puhuttiin sen verran, että kun ei jaksa edes runkata. Sellaista älykkäiden ihmisten filosofisen mietiskelevää vuoropuhekeskustelua, johon osallistui myös kolmas osapuoli. Olen sen fani. Sen kolmannen osapuolen. Vähän kun olisi Nick Caven kanssa tupakilla ja pohtisi millaisen poplarin pukee päälleen kun lähtee puskiin odottamaan uhriaan, mutta ei ihan kuitenkaan. Mulla alkaa olla myös ohi sellaiset fanitushommelit, etteikö voisi siinä tupakkakaopissa puhua luontevasti paljastelusta vaikka Sauli Niinistön kanssa.

En sittenkään voisi, jokin raja on minulla. Se on siinä, kun pelkään niitä unia, joissa Sauli Niinistö tekee seksikkäitä temppuja ystävättäreni kanssa. En ole niitä unia vielä nähnyt, mutta olen koko viikon kuvitellut näkeväni. Pelottaa.  Eikä se poplari edes tule mistään populääristä ja vyöllisyydestä, vaan kangaslaadusta. Popliini on tiukkaloiminen, tavallisesti merseroitu puuvillakangas (myös muita materiaaleja voidaan käyttää, kuten silkkiä tai villaa), jossa on hienoja ripsiraitoja. (Lähde wikipedia.) Ainakaan mulle tuo ei sano mitään. Mitä vittua on ripsiraidat? Onko pillukarvojen värjäämiseen jokin oma aine?

Muusan mielestä mun luo ei kukaan jää, koska olen tällainen mulkku. Se on niin nätisti sanottu. Harva mies voi sanoa minulle sellaista. Sanon sille, että kyllä minä olen sinua vihannut. Sitten taas melkein liikututaan ja seilataan myrskyssä eteenpäin. Ihan rauhassa. Että rakkauttahan tämä aina vaan.

Muita ilmaisuja joilla minua on luonnehdittu kuluvalla viikolla ovat: ihmetabletti, horo, mulkku, rakas, vuotosankari, pilviäiti, ukkosenjohdatin, personal love trainer, rakas lapsi, äiti ja aurinko. Osuvia, kieltämättä.

Nyt mä yhtäkkiä unohdin mitä olin tekemässä ja sanomassa. En päässyt sinne saakka vielä. Pesen varpaanvälit ja lähden jatkamaan festareita. Unohdin hakea sitä jaloviinaa. Voisko joku tuoda sellaisen taskumatin jonnekin naistenvessaan?


9.12.2014

Olet suolainen, hitaasti jäätyvä*


Maanantaisin kaikki on sallittua. Luulen. Pitkästä aikaa tartuin itsekin puhelimeen ja tein tarkistussoiton. Keittiöpsykologin vastaanotto otettiin vastaan ja hyvä tuli. Ei niin, että se auttaisi, mutta sellainen tekee ihmisiä hetkittäin eläviksi.

Lopulta meni niin diipiksi meininki, että karkasin kotoa ja kävelin sateenmustaa kaupunkia, joka kokosi pään takaisin paikoilleen. Levitin sieluni ja muistiinpanoni baaripöytään ja tutustuin nuoreen, erittäin nuoreen ja liian nuoreen Johannekseen. Mun pitäisi joskus päästä yli siitä, että lasken sormilla pöydän alla että kyllä vain, voisin olla tuon äiti. Tapaamani nuoret miehet eivät aina osaa laskea, vaikka jotkut heistä muutoin ovatkin sormistaan näppäriä. Mutta Johannes osasi. Ja puusepäksi hän oli vallan runollinen. Oi miten suloinen. Vähän kuin suklaarasia. Eisavolainen suklaarasia. Neljä päivää täällä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Johannes on ihan pihalla. Maalasin hänelle muutamalla lauseella savolaisuuden ytimen. Nyt Johannes luulee että olen kirvesmurhaava sekopää. Tai jotakin sellaista. Voi olla että silti tapaamme tänäänkin. Eläköön joululoma!

Tämä ei tietenkään riittänyt illan saldoksi, vaan poikkesin ystäväni kanssa pikkujoulujameihin. Siellähän saa tunnetusti ilmaista juomaa koko illan ja ilmainen juoma on aina pakko juoda. Baariolosuhteissa ilmainen juoma ansaitaan laulamalla esimerkiksi Bon Jovia housebandin säestyksellä. Jostain syystä mun ei tarvitse kuin istua paikallani, niin mut lasketaan esiintyjäksi ja plokkari tuo mulle niitä juomalippuja kolmen nipuissa. Vähänkö hyvä meininki! Saatoin käyttää muutaman lipun satunnaiseen kanssaeläjään, sillä tarkoitukseni ei tosiaankaan ollut humaltua.

Aamuyöllä heräsin kissan kainalosta. Joku lähetti ystävällismielisen tekstiviestin, jossa kyseli vointiani ja kertoi tehneensä salaattia. Puoli kuudelta aamulla siis. En ole vielä osannut päättää mitä vastaisin. Sen kunniaksi kävin juoksentelemassa itseni hikeen ja seuraavaksi ajattelin lankuttaa multa niskat nurin. Onneksi treffit on vasta kuudelta. Sitä ennen ehdin miettiä, onko oikein mennä treffeille, kun niin hirveän monet treffit on jo ennestään rästissä. Mutta käytännössähän mä en käy treffeillä, eli voin jättää miettimättäkin.



*Lainaus Johannekselta

7.12.2014

Juonet, vuodet, aikaerot


Minua ei saa nukkumaan.
Saunan jälkeen otan lasin viinaa
ja istun katselemaan auringonnousua.

Ei ole helppoa
oikein elää. Vaikea
on kuolla.

- Caj Westerberg

Aurinko nousi tänään joskus päivällä ylös ikkunani tasolle ja herätti minut hetkeksi väkivaltaisella pistolla molempiin silmiin. Se oli hyvä jatkumo yön Nightcrawlerille, joka sekin rakentui pimeässä loistavalle valolle, sille jonka suojissa kuvataan aamun uutisten verisimmät pätkät. Olkootkin sitten hiljalleen yhä lavastetumpia kohtauksia. Ainahan kalmon voi raahata parempaan valoon. Laitoin silmät kiinni. Umpikiinni. Käänsin selkäni.

Seuraavaksi soi ovikello. Niin vaativasti, että heräsin siihen kokonaan ja ryömin peittokuoren alta pois. Etsin vaatteen ja avasin oven. Siellä seisoi anteeksipyyntö. Hyvien ihmisten juhliin sekoittuu joskus epätoivoa ja suuria suruja, yksinäisyyttä, ikävää ja paskoja lauseita.

Annan anteeksi jos minulta pyydetään anteeksi. Joskus. Itse en välttämättä pyydä. Tosin lapselta pyydän ja lapselle annan. Enimmäkseen kuitenkin annan anteeksi pyytämättä ja joskus en millään keinolla. Sille ei ole kaavaa. Tänä vuonna on kaksi, tai kolme, ihmistä pyytänyt anteeksi. Kahdelle tai kolmelle olen antanut. Niitä anteeksipyyntöjä, joita lasken tulleeksi ei-ihmisiltä, on ehkä yksi, mutta sitä en ole huomioinut. Sillä ei ole mitään merkitystä elämäni kannalta. Eikun neljä anteeksipyyntöä. Todellista. Kaikki on annettu. Joskus annan anteeksi silkasta rakkaudesta. Ei kuitenkaan kannata kokeilla siipiään tässä asiassa. Mieleni on tuuliviiri jota kannattelee laho kuminauha.

Kummallinen helpotus on vallannut vähän tilaa täällä. Mietin mielestäni aivan liian vähän mahdollista vakavaa sairauttani. Että pitäisihän tämän nyt joltain tuntua. Ja odotuksen olla jotenkin piinaavaa ja pelon leimata olemista enemmän. Eniten kuitenkin vitutti maksaa sairaalalasku, joka ei sekään ollut kovin suuri. Vasta torstain puhelun jälkeen, kun kaikki näytteet olivat puhtaita, tunsin helpotusta. Toistamiseen. Menin sitten kaverin kirjanjulkkareihin sekoittelemaan punaviiniä ja glögiä ja siltä seisomalta juhlimaan terveyttä Ale Pupiin J:n kanssa. Hinta-laatusuhde oli jonkin jäkismatsin vuoksi kohtuullinen. Tietäähän sen mitä siitä seuraa. J joutui jokusen oluen jälkeen poistumaan kotimieheksi ja ruoanlaittoon. Unohdan aina, millaista on olla yksinäinen ja humalainen nainen Ale Pupissa. Lopulta mulle oli tarjottu niin monta olutta, että jätin niistä kolme suosiolla pöytään. Ale Pupi on pahempi kun Tinder. Pitääkin taas muistaa poistaa se puhelimesta. Poistan samalla Ale Pupin.

Ilta olisi ollut oikein onnistunut, ellen olisi jatkanut sitä kotisatamaan Pannuhuoneelle, jonne näytti kotiutuneen myös mies. Luulin että se on yhä vielä jossakin maanpaossa. En muista sanaakaan sanoneeni. Paitsi että kysyin että oliko kivaa siellä Puolassa vai missä se nyt olikin ja että onneksi Tekokuu tuli mun turvaksi kun se itse lähti. En usko että minulla on mitään anteeksipyydettävää tai annettavaa tämän suhteen, mutta varmuuden vuoksi sanon, että en pyydä enkä anna. En laske miestä oikein vieläkään oikeaksi ihmiskontaktiksi. Olen myös iloinen siitä, että olen todennäköisesti esitellyt parhaat puoleni, joten mies voi tyytyväisenä jatkaa elämäänsä. No hard feelings, koska no feelings. Yritän kanavoida energiani sinne, missä se on kotonaan.

Vietin yöni turvakodissa. Aamukahvi tuli nenän eteen ja Vuori kuunteli ininäni ja näytti minulle Huudon ja puhui samalla kivoja asioita. Meistä. Meistä kolmesta. Ja siitä mitä me ollaan. Me ollaan niin hyvät näin, että melkein itkettää.

Selvisin kännistäni joskus kahdeksalta illalla ja pesin itseni. Menin seuraaviin juhliin ja keskityin siellä lähinnä soppaan ja sipseihin. Seisoin Muusan kanssa parvekkeella ja poltin tupakkaa. Me puhuttiin siitä, kuinka hyviä me ollaan yhdessä. Me kolme. Puhuimme aikaerosta, miesten ja naisten aikaerosta. Mulla syttyy usein elävä tuli päässä kun puhun Muusan kanssa. Rakastan sitä tunnetta. Voi olla että rakastan Muusaa. Vähän riippuu omista fiiliksistä. Joskus se vaan väsyttää ja pelottaa. Ja sitten liikutuimme. Teki mieli koskea Muusaan, mutta tyydyin pyyhkimään sen villakangastakista jotain nöyhtää ja nypin jonkun naisen hiuksia. Saattoivat olla omiani.

Jokin kyllä töytäisi minua. Jokin sana. Muistin, että minun piti olla sanojeni kanssa valmis jo ajat sitten. Olenhan minä kirjoittanut. Lähinnä siitä, miltä tuntuu hukuttaa elävä olento, mutta se ei liity niihin muihin sanoihin mitenkään.

Totuuteni on ikuisesti vääristynyt ja värjäytynyt. Ihana totuus. Kummallisten sekopääliikutuspäiven jälkeen arki muistuttaa olemisestaan. Aloin vuotaa verta. Otin särkylääkkeen ja kaadoin lasin punaviiniä. Kippistän Von Trierin kanssa, joka väittää elokuvanneensa enemmänkin juomalla pullollisen vodkaa päivässä. Ja nyt sitten selväpäisenä miettii että tuleekohan tästä mitään. Mä pyydän sen seuraavaksi mun kanssa Ale Pupiin.




5.12.2014

Puhdas




Marraskuussa on paistanut aurinko kaikkiaan 12 minuuttia. Aika hyvin. Olen missannut ne minuutit. Peiton alla tai toisessa kaupungissa. Ehkä siellä paistoi enemmän.

Marraskuu on muutenkin hipsinyt huomaamatta ohi. Se on kyllä on ollut niin täynnä itseään. Kohta varmaan tajuan, että on joulukuu. Ei ole edes joulukalenteria. Ehkä sitten ensi vuonna. Ehkä ei koskaan. Lapselle ostin. Ja Pialle Barbie-kalenterin. Ne saa riittää.

Tänään lääkäri soitti. Se sanoi, että olen viimeistä näytettä myöten puhdas. Olin helpottunut. Kysyin, että jatkanko tätä nappihommelia vielä ja se sanoi että jatkan. Sanoin että väsyttää, olen kipuilevan turvonnut ja saan raivareita. Myös keskenäni kolmelta yöllä. Tai alan itkeä ilman syytä. Sille ei oikein voi mitään. Onneksi kuitenkin tiedän, mistä se johtuu, niin osaan suhtautua siihen tarvittavalla huvittuneisuudella ja välinpitämättömyydellä. Juon yötä päivää ja leikin että se auttaa turpoamiseen. Vettä juon. Kävelen edestakaisin, venyn ja seison käsilläni. Ja vuodan tietenkin verta. Nyt vähemmän jo. Särkylääke oksettaa. Ei napin nappia viiteen päivään. Aina kun elämä on sotkussa, seison käsilläni ja teen kärrynpyöriä. Ajattelen hyvin vähän. En jaksa puhua. Hetkellinen kääntyminen väärinpäin on melkein aina hyväksi.

Eilen aloin hillittömästi itkeä, kun sain tietää maailmaan syntyneen uuden ihmisen. Menin aikakoneella monen vuoden taakse ja haistoin vastasyntyneen. Katselin sen piikitettyjä kantapäitä ja varastin sen sinisängystä aamuyöksi tissille. Joulukuun lapset saavat minut veteläksi ja rintani turpoavat, alkavat tuottaa maitoa.

Pesin tänään pyykkiä ja muistelin muita unohtamiani asioita. Katsoin samalla David Cronenbergin uusimman, Maps to the Stars. Tähtikarttoja. Vähän kipuilevia ihmispoloja joiden elämä vain epätoivoisesti tapahtuu päin vittua. Se on normaalia. Kuolemassa ei ole ollenkaan paskaa ja kusta. Verta on ja se roiskuu hillitysti. Harvoin kameraan. Julianne Moore kuolee siivosti ehostettuna ja päänkuori palasina, vaipuen valkoiseen laiskanlinnaan. Lääkesekoitustakin tarvitsee ottaa vain kourallinen ja siihen vähän energiajuomaa päälle, niin loppu tulee hillitysti ja eritteettömästi. Käsi kädessä ja tähtiin feidaten. Söpöys sentään.

Aivoissakaan ei pitäisi olla mitään häikkää, mutta nekin heittävät kärrynpyörää. Katson pyykkitupareissuilla kuuta. Se suurenee. Ajattelen, että Julianne Moore alkaa olla nyt siinä kuosissa ja iässä, että tykkään siitä paljon. Varsinkin jos olen lääkitty. Ja on pimeää ja kuu suurenee. Joku on jättänyt talon ulkorapulle kaukosäätimen. Olisikohan soveliasta istahtaa siihen katselemaan kuuta ja yrittää vähän säätää?

Murran pienen kimpaleen parmesaania ja etsiskelen punaviiniä kaapeista. Ehkä kuolen niihin hillitysti ja kuset housussa, ilman että kukaan takoo päätäni tohjoksi.