30.10.2014

Universumin kainalossa


Kyllä se universumi nyt tykittää. Lähimmät näkevät minun hyppivän seinille, mutta antavat minun melskata rauhassa. Saamani tuki ja rakkaus ovat juuri niin suuria kuin ansaitsen, vaikka olenkin kuvitellut ne jotenkin pienemmäksi mielessäni. Luulen että nämä ihmiset ansaitsevat juuri minut riesakseen. Enkä pelkää tai häpeä taas olla minä. Rajaan kyllä itsekin. Päästän lähelle ja kahvipöytään vain ne, joiden asenne on valmiiksi rakastava tai neutraali.  Muilla pyyhin pöytää. Ja se tuottaa parempaa tulosta kuin koskaan.

Ehkä minulla olikin paha olo yrittää olla suhteentapaisessa, josta en saanutkaan oikein mitään  ja jossa minun piti pysytellä puolustusasemissa, etten loukkaisi lapsellisen narsistista ja herkkää olentoa eli miestä. Suurin osa teoistani ja sanoistanikin olivat jotakin, joihin tarttua negatiiviseen sävyyn. Nyt naurattaa sekin, että mies loukkaantui jopa sivistyssanojen käytöstä. Sellainen on siitä sivistymätöntä. Uskoinkohan minä hetken, että olenkin juuri niin rasittava ja vastenmielinen? Ehkä uskoin. Ja miten voinkaan joutua jonkin karvamahafetissin valtaan, niin että sen varjolla pysäytän omimman virtani ja ääneni, eli sanat?

En todellakaan ole täydellinen nainen, mutta hyvin lähellä sellaista. Rosoinen, rasittava, täyttyvä ja täydentyvä, mutta en epätäydellinen.

Jatkoin eilistä hyvänolon leikkiäni ja hyvä kertaantui ja tuplaantui kuin itsestään. Juoksin itseni väsyksiin jo päivällä, tein töitä kuin motorisoitu rusakko. Pyöräilin sateessa ympäri kaupunkia. Kirjoitin, soitin, unohdin, muistin, säätelin. Ja puhuin. Istuin Vuoren kanssa ja se muistutti minua, että olin jo aiemmin itse sanonut, ettei mies tule riittämään minulle. Ettei se vain ole tarpeeksi. Osittain siksi, minulla onkin näin huteran hyvä mieli. Ja jotakin käsittämätöntä energiaa, joka tuntuu vain lisääntyvän. Kuin pitkittynyt orgasmi tai päälle jäänyt flow. Hempeä hirmumyrsky.

Löin rakkaan naiseni kanssa järjettömän vedon, jonka uskon voittavani. Onnittelimme toisiamme myös siitä, ettemme koskaan lopettaneetkaan puhumista miehistä.

Aamukahvipöydässä istuin miehen kanssa. Se sanoi, että saatan olla kova pala perussavolaiselle juntille. Puhuimme yksinkertaisista asioista. Siitä miten mies toivoisi joskus kotiinpalatessaan, että joku olisi siellä odottamassa. Koskaan ei ole. Minä sanoin, että toivon usein salaa, että joku olisi minua vastassa asemalla. Ja että olen joskus vähän itkenyt, kun kukaan ei koskaan ole. Nauroin, että joku joka sen minulle tekee, saa minusta ikuisen koiran itselleen.

Sain kermapurkista viimeiset tipat. Mies joi omansa mustana.

29.10.2014

Eteenpäin aakkosissa


Takanani taitaa olla muutama pitkä päivä. Onneksi olen ollut niin sumussa, että muistan huonosti ja muistelen vielä huonommin. Hyviä hetkiä olen alleviivannut mielessäni, uskoen niihin jokaiseen. Olen väsynyt, helpottunut, vihainen ja nauran samalla. En siis ole mitenkään raunioina tai murentumaisillani. Olen pehmoinen ja kylläinen. Olen tehnyt työnikin ja saanut siihenkin kaiken avun mitä tarvitsen.

Huomenna alan uskoa Jumalaan. No en ehkä kuitenkaan. Alan uskoa ihmiseen. Tai aloin uskoa eilen. Ihminen on näyttänyt parhaat puolensa, tehnyt sen täydellisesti ajoittaen ja eleettömästi, paljastanut kasvonsa suorastaan. Ilman korskuntaa, itsekkyyttä ja omahyväisyyttä, vaatimatta mitään tilalle. Välittämättä siitä kuinka kauan puheeni tai itkuni kestää. Laskematta menetettyä laatuaikaansa tai saunapuita tai veloittamatta viinistä ja leivästä.

Joskus on parempi vain keskittyä siihen mitä on. Tukeutua niihin jotka seisovat vastapäätä, tarttuvat kiinni, laittavat lautasen eteen ja sanovat, että ota nyt ruokaa ja sijaavat vuoteen valmiiksi. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa. Sitten ne lämmittävät saunan ja kuuntelevat. Silittävät ja halaavat. Ei ne pelkää huteraa minua, enkä minä vie niiltä voimia.

Tai sanovat että voih kuulostaa niin tutulta. Ja antavat järjettömiä neuvoja, joille on pakko nauraa.
Ensimmäisen hyvän neuvon sain itseltäni sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Siitä on nyt ikuisuus, mutta muistan sen hyvin, sillä toteutin sen aika lailla tuoreeltaan. Sain sellaisen neuvon, että mitäpä jos suhtautuisinkin tähän positiivisen kautta. En kuitenkaan ole ensimmäinen nainen, joka jätetään lennossa ja lenkkarit jalassa, kun se vielä ihmettelee, että mites se oli sen mökkireissun kanssa? Eikö me oltu mökille menossa. No ei oltu, kun minä haluun että KAIKKI on aina kivaa ja sinun kanssa mikään ei oo ikinä kivaa. Saattaa olla, että yrjösin itseni tyhjäksi siinä samalla ja miehen teatraalisen ulosmarssin loppuhuipentuma meni ohi, mutta kyllä mä silti tajusin pointin. Mutta oksentaminen auttaa aina ja joskus sitä ei oikein voi estääkään.

Ja sitten toteutin hyvän neuvoni ja lähetin miehelle viestin:

"Nyt kun olen vähän rauhoittunut, niin otan tähän vähän toisen näkökulman.
Kiitän yhteisistä hetkistä ja muistelen niitä hymyillen (ja varsinkin sun masua), sitten kun jaksan hymyillä.
Olen iloinen että tapasin sinut. Parhaimmillaan ja ainakin hetkittäin, tunsin rakkautta ja hellyyttä ja uskalsin pitkästä aikaa vähän avautua jollekin. Ikävää että se loppui kuin seinään.
Sain vähän uutta virtaa, vaikka senkin syöttö loppui. Huomaan kuitenkin, että oma virtanikin kantaa.
Etpä olisi häipynyt, mutta kyllä tämä tästä. Pus."

Jätin kaiken paskan pois. Odotin välitöntä hyvää oloa ja euforista katharsista. Ei se tullut. Ajattelin jotenkin, että universumi vihdoinkin palkitsisi mut ruhtinaallisesti ja osoittaisi hyvyytensä voiman. Vittu kerrankin. (kaikki Kohelo ja Tollo -uskovaiset voi lopettaa lukuhommat tähän. Sori, mä en enää muista niitten oikeita nimiä, kun ne on olleet mulle niin pitkään jotain muuta. Ja puunhalaajat myös, lopettakaa heti. Paitsi sorit sille yhdelle mun puulle puistossa, tää ei koske sua. Oot yhä mun puu.)

Sitten se alkoikin vaikuttaa. Nukahdin hetkeksi bussiin matkalla Iisalmeen ja sain voimia työpäivää varten. Viisi minuuttia tai jotain, täydellistä lepoa. Kulttiksen kahvilassa odottivat ensimmäiset ihmiset, vain minua varten. Jos joku on auki kuin ladon ovi, on itsellekin helppoa retkottaa. Ja niin me retkotettiin ja lopulta myös naurettiin. Sain seuraavan hyvän neuvon,  jota noudatin heti seuraavana päivänä joka oli ehkä eilen ja tavallaan tänään. Täytyy mennä eteenpäin ja helpointa on vaihtaa kirjainta. Ottaa seuraava aakkosissa. Seuraava aakkosissa on K. Ja merkittävintä on, että tämän neuvon antoi minulle täysin tuntematon mies. Tai poimi sen ohjenuoraksi keskustelustamme. Tosin kävi ilmi myöhemmin, että tunnen miehen serkun. Kaikkihan täällä on sukua. Paitsi minä. Sen näkee kyllä jo naamastakin. Anteeksi. Piti positiivisen kautta.

Ja seuraavana päivänä, lounaalla, jota en oikeastaan ikinä syö, sanoin käsipäivää K:lle. K sanoi käsipäivää minulle ja sitten se sanoi, että alkaa olla pussikaljakeli. Lähdetäänpä rantaan juomaan punaviiniä. Ja sitten me mentiin. Puhuttiin salaliittoteorioista, peruskoulusta, talouden ylivallasta ja rikkaista suvuista, kuluttamisen halusta ja pakosta, siitä miten ei kannata baaritiskin takana käyttäytyä ja avioliitoista ja sen sellaisesta. Ja siitä miten voisin peittää aina vainukkailta lapsilta tuskan ja ahdistuksen hajun ja olla tartuttamatta sitä niihin. Sitten me mentiin töihin. (Muistutan tässä kohtaa, etten ehkä juonutkaan punaviiniä. Lapsenne olivat turvassa. Jos luet tarkasti, voit päätellä minun joko juoneen punaviiniä tai menneen rantaan. Näillä todisteilla miettisin kahdesti, ennen kuin menen halaamaan puuta tai soitan sossun tädeille.)

Jostain syystä kollegani kutsui minut vielä yökylään. Sain kiristettyä lupauksen myös viinistä. Ja K muistutti että tykkää minusta. Taisin sopertaa jotakin rakkaudesta. Siis yleisesti. Kaikille. Rakkaat ihmiset, olette rakkaita. Olette korvaamattomia.

Sain narutettua lapsia. Tein sen tärpätillä, naurulla, täytetyillä elukoilla, kalloilla, luurangolla ja hellyydellä. Mä en ole ikinä tajunnut miten pieni eläin Lumikko on! Kuin universumin viimeisenä niittinä tälle päivälle, yhden lapseni omainen tuli kertomaan, kuinka tärkeä minusta on tullut ja kuinka olen jotenkin saanut solmittua luottamuksellisen suhteen lapseen. Toisin kuin kukaan muu aikuinen.

Että tämmöstä euforiaa. Kiitos universumi. Kokeillaanko tätä samaa leikkiä taas huomenna? Luulen että elämä on juuri tätä, kun sen antaa olla.

(Jos on baarissa töissä, ei kannata juosta tai käyttäytyä hermostuneesti. Koko baari alkaa käyttäytyä niin. Se on hauskaa.)

(Teknisesti ei voi jättää toista, jos on eisuhteessa.)




27.10.2014

Vaaran merkkejä


Mistä voi tietää, ettei johonkin ihmiseen kannata tuhlata aikaansa tai ammuksia? Olen miettinyt tätä noin viisi minuuttia tänä yönä. Tai eilen illalla. Silloin kun olin selvin päin, enkä ollut vielä juossut kolmesti lammen ympäri tai itkenyt väärältä iholta haiseviin lakanoihini.

Tähän ei ole vastausta koska sen asian miettiminen ei ole sen arvoista. Tosin vastaisuuden varalle, kirjaan itselleni ylös muutaman kliseen, koska olen sen arvoinen.

Ei kannata jumittaa mieheen, joka ei ole tarpeeksi hyvä sängyssä tai nuole pillua.
Ei kannata jumittaa mieheen, joka ei soita.
Ei kannata jumittaa mieheen, joka pääsasiallisesti sängyssä lukee Aku Ankkaa.
Ei kannata jumittaa mieheen, jota on jo pettänyt, koska katso edelliset kolme lausetta.

Eikä muuten kannata lopettaa kirjoittamista. Tulee pää kipeeksi.



22.9.2014

Hei hei





Yöllä seisoin kylpyhuoneessa ja analysoin rasteja seinässä. Muistin niiten merkityksen. Sillä ei enää ole mitään väliä. Pesin ne aamulla pois. Feng shui vaan ja taakka on taas kevyempi. Sori.

S: Mä en kuule ymmärrä ketään.
P: Enmäkään.En edes itseäni. Mä oon ihan pihalla.
S: Voi helvetti. Ehkä mäkin oon. Miksi ei voi aikuinen ihminen kommunikoida selvästi! Napakasti! Yksiselitteisesti!
P: Sen voisi ottaa tavoitteeksi.

S:  Ihan kun mä yrittäisin häätää sen pois.
P: No sitä mäkin mietin, että ihan kuin sä yrittäisit häätää sen pois. Testaatko sä sitä jotenkin?
Tänään viimeksi ajattelin, että kaikki miehet, siis jos niitä olisi, katoaisi varmasti mun elämästä, jos kohtelisin niitä noin kuin sinä.
S: Mä olen ihan paska.
P: Sulla on ehkä syysi siihen.
S: No on. Koko mun elämä on syy siihen. Mutta kun mä en halua leikkiä ja testata. teen sen automaattisesti. Perkele.


Koska olen kovin hukassa ja pihalla ja mun on vähän vaikea hengittää ja rauhoittua, mä korjaan nyt maanantain kunniaksi pienimmät virheliikkeeni pitämällä pienen tauon tästä. Luulen että se tekee elämiselle hyvää. Koska juuri tämä on sitä leikkiä ja testiä.

Tulen sitten heti kertomaan jos herään lammen pohjasta betonilohkare valettuna päähän kii, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että pieni lepo oikean elämän syvyyksissä on enemmän kuin paikallaan. Mun itsetuhosössintäsorkkimisen rajapinta on aika lavea ja välistä ohutta seittiä, mutta iso heleä ääni päässäni kertoo, että nyt on tässä hyvä kohta. Tässä kohta kun olen hetken rauhassa ja avuton ja vähän väsynyt ja juoksemaisillani bussiin tai sen alle. Milloin mitenkin.

Hyviä asioita ovat epävarmuus, rakkaus ja hiljaisuus.

Hei hei.

(Jos joku haluaa, voi lyödä vedon siitä, kuinka kauan kestän näin. Se joka lähimmäs osuu, saa kahvia.)

21.9.2014

Merkkejä ja vaihtelevaa maastoa


Mitä ihmettä täällä tapahtuu?


Kuka on piirtänyt seuraavan rastin mun kylppäriin ja miksi? Olenko minä piirtänyt sen? Muistaako kukaan mikä merkitys noilla rasteilla on? Lisääntyvätkö ne itsestään? Vai kävikö Äijä piirtämässä rastin? Heti kun menin möläyttämään sille, etten kerro mikä merkitys noilla rasteilla on? Ja nyt minä en tiedä mikä merkitys ylimääräisellä rastilla on! Ja miten se voi edes kuvitella, että se voi piirrellä tänne jotain vitun rasteja miten sattuu, ilman että mä tiedän mistä on kysymys! Tämä on mun reviiri ja täällä merkkaan minä. Voi helvetti kun se osaa olla ärsyttävä. Ja karvainen.

Olen sentään tullut aivan valtavasti vastaan. Olen mukisematta viettänyt (melkein) seksitöntä syyskuuta ja (melkein) pitänyt lupaukseni siitä, etten tee tämän "mikä vitun juttu tämä nyt onkaan" eteen mitään. Sitten mä vaan jotenkin luovuin taas kallisarvoisista periaatteistani. Ja lupasin olla valittamatta. Ja valitin. Ja lupasin olla kiukuttelematta. Ja kiukuttelin. Meidän keskustelut käydään julistaen ja yhteen ääneen. Hermo ei paljoa lepää.

S: Sinä et ole ollenkaan minun tyyppiseni mies!
M: Et kyllä sinäkään ole ollenkaan minun tyyppiseni nainen!

Okei sitten ja selvä. Juodaanko kahvia?

En tiedä onko soveliasta saada aina jokin draamapläjäys aikaiseksi ja ihan kaikesta. Jokaisesta viestistä tai uhrautumisesta puhelinsoittoon tai mitä niitä nyt siunaantuu. Kommunikointi ei suju kovin jouhevasti, vaikka molemmat on jo melkein puolessa välissä tulemaisillaan vastaan. Ja välillä melkein sanomaisillaan oikeasti jotain toiselle. Ja omaa tilaa, lääniä ja suorastaan erämaata, tarvitsee kumpikin niin paljon, etten oikein usko, että maapallolta sen kokoista plänttiä löytyy.

M: Heeei. Mikä sulla on? Ootko sä vähän äkäinen.
S: EN ole!
M: No kerro mitä sä haluat?
S: No en minä nyt tässä ala avautumaan! Mä haluan vähän kaikkee. Mut en mä voi mitään viisivuotissuunnitelmaa nyt kertoa.
M: Eikun avaudu nyt. Mitä sä haluat nyt tänään?
S: Ai tänään!? SÄ ET KUULU MUN VIISIVUOTISSUUNNITELMAAN!

Kuitenkin me mahdutaan sopivassa mielentilassa olkkarin matolle ja jopa samalle sohvalle tai yhden peiton alle. Pystyn nukahtamaan sen kuorsaukseen. Harva mies tosin kuorsaa kesken suuseksin. Vaikka eikö se ole hyvä merkki kun molemmat nukahtaa tyytyväisinä?

Toisaalta minua vähän surettaa, että miehellä ei ole vielä kertaakaan ollut mahdollisuutta nähdä minua oikein viehättävänä ja älykkäänä. Ehjät sukkahousut jalassa ja korkokengät ja kukkamekko ja mielenrauha. Tai edes ehjissä villasukissa. Olen aina vihainen tai väsynyt ja jos en muuta niin ainakin likainen ja haisen pahalle. Vittuilen päin naamaa ja  haluan silti heti paljon orgasmeja.

M: Liikaa pinkkiä tuolla naisella. Liian tyttö.
S: Kato. Huomasitko? Mulla on kokonaan pinkki mekko.
M: Se on eri asia.

Ehkä mulla on vain tällainen karvamahafetissikausi tässä meneillään. On kyllä hauskaa tarkkailla itseään ja edistymistään, kun mitään merkkejä tai sääntöjä tai mitään muutakaan ei tunnu olevan ilmassa. Välimatkan päästä olen tyynen asiallinen ja eleetön. Kun mies on metrin päässä, muutun iniseväksi ja nikottelevaksi idiootiksi. Alan valua kuolaa ja limaa ja uppoan jonnekin pornoseksifantasioiden maailmaan ja olen lähes hysteerinen. Lähikontaktissa hakkaan päätäni ihan kirjaimellisesti seinään, enkä edes huomaa kipua. Tai huomaan, seuraavana päivänä. Eikö mulle mikään riitä? No ei.

Keskenäni sitten mietin, että mikä helvetti muhun taas meni? Ei tämä ole minä. Mutta entäpä jos onkin? Miten tämä voi kaikki mennä näin kummallisen hallitsemattomasti ja väärin ja samalla vituttaa ja ihastuttaa yhtä paljon.

Eilen me tultiin puskareissun jälkeen meille kahville. Mies puuhastelee täällä kuin kotonaan. Nauratti ja vitutti taas samalla henkäisyllä. Tänään kun olen yksin, se tuntuu kivalta. Etäisyys on sopiva. Mutta sitten muistin ylimääräisen rastin. Ja kilon sokeria! Olen ostanut kilon sokeria miehen vuoksi. Olen uhrautunut. Jos leipoisin siitä vaikka korvapuusteja. Kaikki muu onkin tänään jäänyt kesken.

16.9.2014

Maailman paskin nainen




Kuihdun.

Minäaikuinen ei saisi kilahtaa. Lapselle. Tänään kilahdin lapselle. Iso pala viimeisestä tunnista meni siihen, että itkin nurkassa tytön kanssa. Sen, joka usein on aivoni, kalenterini ja aurinkoni. Se, jolla on erioikeuksia hölöttää, koska se ei voi olla hölöttämättä. Tänään en jaksanut sen hölöttämistä. Se myös loukkasi minua. Sanoi suoraan jotakin sellaista, että minä olen samanlainen. Talutin sen ulos luokasta, eristin itsestäni. Vaikka voisin sanoa, että eristin sen kaikista muista, työrauhan vuoksi, mutta ei. Eristin sen iholtani ja nöyryytin aikuisen pikavoimalla, ylemmyydellä ja tyyneydellä. Saimme työrauhan. En ole koskaan poistanut ketään luokasta. Tässä koulussa.

Työrauhalla ei ole koskaan ollut minun luokassani kovin isoa merkitystä. Olen itse kannustanut lapsia rypemään värissä, ulvomaan kuin sudet ja kokeilemaan vasaraa täydellä teholla. Sanomaan asioita ääneen. Ja niin ne aina tekevätkin. Ja se joka ei kestä menoa, saa sanoa että hiljaa kaikki nyt vähän aikaa. Tiedän etteivät ne kovin monessa paikassa saa olla. Ja nyt ryssin koko paskan yhdellä lauseella ja kahdella eleellä. Pitäsi varmaan yrittää psyykata itseään ja ajatella, että olen mainio vallankäyttäjä ja kurinpitäjä. Jos olisin ollut Titanicilla, se ei olisi uskaltanut upota, koska minä olisin kilahtanut sille.

En tiedä onko minulla viikon kuluttua enää aivoja ja kalenteria. Aurinkoa. Yritin köyhästi paikkailla tekosiani. Sanoin että minä olen tyhmä ja aikuinen. Että pyydän anteeksi ja kadun. En halua että tyttö lähtee mihinkään tai harkitseekaan sellaista. Että olen tyhmempi kuin tyhmä ja että anteeksi vaan kaikki mutta nyt me vähän itketään tässä.

Olen maailman surkein opettaja.
Olen hyvä itkemään nurkassa yhdessä lasten kanssa.

Ulvoin vasta 500 metrin päästä kotoa. Ja sisällä lisää. No junassa vähän hillitysti sanikat päässä. Suunnittelen tappavani naapurin, joka varasi hissiä muuttokuormansa vuoksi. Pitää ehkä keittää omaa kahvia ja rauhoittua.

Ai niin. Mä en jaksa kantaa nyt kenenkään muun taakkoja. Luin nettiartikkelin siitä, kuinka kirjoittava ihminen selviää paremmin sairauksistaan ja jopa fyysiset haavat paranevat nopeammin. Romaania ei tarvitse kirjoittaa. Kunhan vähän jotain rustaa.

 No, enivei, menkää ja kirjoittakaa vaikka. Älkää missään tapauksessa kirjoittako mulle. Teidän jutut on mulle nyt kärpäsen paskaa seuraavan viikon.