Konflikteja ja korjausliikkeitä

Saatanan vitun perkeleen päivät. Mun satunnainen ja valikoiva lehmänolemus sai tänään sorkasta päähän. Pääni naksahtaa aika usein nollasta sataan, mutta olen oppinut jotenkin sietämään tätä grillausta ihan omissa oloissani. Mä en edes jaksa kysyä universumilta, että mikä helvetti se nyt polttelee, kun ympärillä on sekopäisiä naisia ja sekoavia naisia, rajalla keikkuvia miehiä ja naisia, muuten vaan pipipäisiä paskoja ja vielä lautasia rikkovia lapsia. Kaikilla on samanlainen elokuvallinen efektiraita, manaajaa, itkua ja parkua. Itsellänikin.

Kiukuttelin julkisesti ja nyt on hyvä olla ku hyeenalla. Säälin jo valmiiksi sitä tyyppiä joka kertoo mulle vielä tänään, tai tässä parin päivän säädöllä, jonkun hauskan jutun ja sanoo sitten, että enhän mä tarkoittanut! Ikinä en oo tarkoittanut mitään pahaa ja anteeksi, multa vaan valuu paskaa suusta, mä en tajuu tätä itsekään! Talvivaara-efekti!

Luulen, että tällä on paljon tekemistä sen savolaisen umpityytymättömyyden ja mukahauskan olemisen kanssa. Että ne vaan on niin riittämättömiä ihmisiä, ettei niitten itsetunto kohoa milliäkään, vaikka ne seisoisivat ryhdikkäästi paskakasan vieressä. Niitä vaan alkaa itkettää, kun se paskakasa on jotenkin niitten hyvinvoinnin tiellä ja esteenä.

Suostuin kevyisiin kuorjausliikkeisiin omalta osaltani, mutta en pyydä anteeksi. Se on ihan turhaa näitten kanssa. Savolainen on pahimmillaan pieni uhmaikäinen, jolla on kivinilkan aivot. Ja se helvetti vielä synnyttää eläviä poikasia. Apua. ja sen kanssa pitäisi kuulemma tulla toimeen! Ei muuten tarvitse.

Onneksi jossain on myös ihmisiä.



Ääniraita: Risto – Pupu Tupuna

Eikö se saatanan horo saa suutansa kiinni?

Yöjuoksun jäljiltä uneni kesti puoli seiskaan. Jippii. Juoksunjälkeiset tavoittivat minut vasta illemmalla, terassilla jonka soljuva reggae alkoi kivistää  myös hermojani niin, että lähetin ystävällismielisen naisen pyytämään jotakin muuta, mutta ei enää tätä huumehörhöistä rauhaa, pössyttelyä ja one love, one heart -hihhulointia. Sitten mun nilkat syttyivät tuleen ja alkoivat naksua ja narista. Perse meni viansietotilaan. Pää on ollut viansietotilassa jo pidempään.

Ennen tätä istuin päiväkahvilla kainalosauvan kanssa. Se nauroi minulle nyt suoremmin. Että mahtaa mua nolottaa. Mutta ei mua mahda. Kieriskelen missä huvittaa ja oikeastaan on aika kivaa tuitui söpöä, tuntea. Tuntea niin että tuntuu.

Myöhään illalla mietin ystäväni kanssa vapaapäivää ja kesälomaa. Molemmat on varmaan ihan kivoja. Yritimme muistaa, milloin meillä olisi ollut vapaapäivä. Muistimme sellaisia melkein vapaita päiviä. Ihanan surkeaa. Olin siis pitämäisilläni vapaapäivän maanantaina, mutta sitten tein pari pikkujuttuu....niin ja sitten kello oli neljä ja mä ihmettelin, että mihin mun vapaapäivä katosi? Työmäärään nähden meidän pitäisi kylpeä rahassa kahdesti päivässä. Kummallakin on aina rahahuolia, eikä vapaapäiviä missään. Mulla on tämän lisäksi lapsenkasvatusongelmia, että miten kasvattaa jotakin noin fiksua, joka alkaa muistuttaa mun huoltajaa? Pitäisi olla joku aikuistensuojeluviranomainen joka ottaisi mut huostaan. Mieluiten tänään.

Omat rahahuolet on kyllä tässä kuussa olleet aika marginaalisia. Olen niin tottunut sanomaan että nyt ei ole varaa siihen ja siihen, että hoen sitä kuin mantraa, vaikka oikealla kädellä olen osteskellut tietokoneita ja puhelimia ja punaviinejä ja nähnyt tuhkaukupin puolillaan pulleita sikareita. Piti ihan laskea, että mistä helvetistä tämä oikein tulee? Milloin tämä loppuu? No parissa päivässä tämä loppuu, mutta hetkellisen ja rauhoittavan rahakohtauksen kourissa mietin, että mitä jos näin tapahtuisikin joka kuukausi? Muistelin miltä tuntuu säännöllinen kuukausiansio ja se tuntui hyvältä, oi oi miten hyvältä. Noin niinku ajatuksen tasolla. Pääsin aika nopeasti sille työnkuvatasolle ja sitten mua alkoi jo ahdistustärisyttää. Mieluummin teen mitä huvittaa, vaikka yötä päivää ja nakerran riisinjyviä.

Mulla oli yöllä paljon luppoaikaa ja kävin samalla läpi kaikkia erehdyksiäni, vikojani, takertumisiani ja ahdistuksiani. Siihen ei yksi yö riitä, mutta koska sitä on nyt selkeästi ilmassa, annan sen tulla. Kaiken vaan, samalla tavalla kuin juoksemisen.

Sisälläni on möykkyalueita, herkkiä ja itkunpehmeitä, joita tökkimällä mut saa ihan pihalle. Niitä ei tarvitse edes aktivoida, ne kytkeytyvät itsestään päälle, olosuhteiden ollessa suotuisat. Ne koostuvat peruselementeistä, kuten vesi, turpiinveto, ilo, yksinäisyys, rakkaus ja riittämättömyys. On käsittämätöntä että joudun tutkiskelemaan niitä yhä vaan. Aivan kuin minulla ei olisi oikeutta niihin.

Kesken piehtaroinnin mulle pamahti jokin työmoodi päälle ja päähän iski salama. Se mitä mä olen äänen suhteen miettinyt, onkin ollut mun korvieni juuressa kerran jos toisenkin. Ihmisparka sitäkin voi.

Yöjuoksu

Yöjuoksin itseni virkeäksi. Tiedän, etten saisi juosta kovin myöhään, mutten mä oikein muutakaan nyt.  Valvon aamuun asti ja jossain välissä puhkeaa polvi tai itku tai jokin, muistihäiriö pimeydestä.

Täytyy juosta enemmän. Niin että henki lähtee. Eikun kulkee. Tai uni tulee.

Tänään pulpahti jo jokin ajatus pintaan. Ihosta, kestävyydestä ja tämän kaiken koomisuudesta.

Epäselvät vedet ja kuu juoksivat kanssani.

Maton alta kuuluu ääniä

Sain itseni juoksuun vasta illalla kymmeneltä. Tekipä se hyvää. Juoksin pois palan kurkusta. Joskus en oikein käsitä, millä energialla tämä oma elämä yhä vaan kulkee. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Saatan viritellä hirttosilmukkaa, mutta samalla vedän lenkkareita jalkaan ja olen jo poissa. Ei silläkään ole mitään väliä.

Valoisaan aikaan itsesäälillä ei ole mitään onnistumisen mahdollisuuksia  murhayrityksissään, mutta pimeässä ja lumessa en ole niin vahvoilla. Mutta eihän mun pitänyt selvityä. Unohdin jo ettei tarvitse. Tässäkö on se käännekohta, jonka jälkeen ei ole paluuta? Taaskaan? Kuka kirjoittaisi ne action-kohtaukset? Joku joka on siihen erikoistunut? Sitten tulee helikopterin lapa ja katkaisee kuilunreunalla roikkuvalta naiselta pään, mutta nainen ei koskaan irrota otettaan.

Mietin juostessa rytmiä, kipitin vähän, harpoin, juoksin takaperin ja sitten ihan hiljaa, lopulta kävelin ja jäin seisomaan hikeen. Mietin huonoutta, noloutta ja alemmuutta. Sitä oli vähän pinnalla sanoissa ja teoissa viikonloppuna. Ahdistavaa. Yritän puistella sitä pois itsestäni.

Minua ahdisti myös Kirkkopäivien reppuselkäiset kristityt haahuilemassa mun hoodeilla ja Jumalan sana, joka soi vaimeana torilla. Jos minulla on Jumala, se on aina poissa. Kauempana kuin kukaan.

Mietin pakkomielteitä ja addiktioita. Pakko juoda. Pakko naida. Pakko polttaa. Pakko piikittää. Pakko rakastua. Pakko sarjamurhata. Pakko peitellä jälkensä itseltään. Pakko uskoa.

Minusta on karmivan koomista, että kaikesta siveästä tyyneydestä ja siitä vitun sivistyneestä selviämisestä huolimatta, ihminen on vain elukka. Selviytyjärotta. Että mäkin olen käynyt monta vuotta terapiassa ja kirjoittanut satoja sivuja ylös ja alas uniani ja märissyt siinä silmätysten mun terapeutin kanssa, että rakkaus, että inho, että hyväksikäyttö, että apua, ja lapsuus, ne muut.

Ei ole mitään muita. On vain erilaisia välineitä pitää ne muut loitolla. Paitsi ne jotka ovat iholla. Ihottumaa.

Mä inhoan tunteita, mä kieriskelen niissä kuin koira paskassa ja raadoissa.

Mun on pantava nyt tukka kii ja keskityttävä taas olennaiseen. Mä nukahdin yöllä siihen ajatukseen, että maton alta kuuluu ääniä. Mulla on muutenkin viikon verran pyörinyt päässä matto. Se on kyllä kummallista, mutta koska mä en voi mihinkään muuhunkaan luottaa kuin en mihinkään, mä menen nyt etsimään sitä mattoa. Otan nauhurin mukaan. Se on mun seuraava teos.

Aina on kello kuusi

Ei ole olemassa mitään rohkeutta, jonka vuoksi onnitella itseäni.

En ole erityisen murheellinen tai iloinenkaan, lähinnä taas kyllästynyt siihen että herään kuudelta, en muista nukkuneeni, mutta aina on aamu ja kello on kuusi.

Ja on mentävä jonnekin, on ajateltava jotakin, on kuunneltava ja skarppailtava. Tänä aamuna mä melkein pääsin juoksemaan, mutta jäin sitten makaamaan sänkyyn, lenkkarit jalassa. Keitin lisää kahvia ja huolsin virtuaalilemmikkiä, jonka lapsi on mulle ladannut ja joka siis näyttää paskapökäleeltä. Olen jo kiintynyt siihen. Tulen surulliseksi jos se on likainen ja nälkäinen, eikä sillä ole hauskaa. Silitän sitä. Se läähättää, mutta siitä ei taida saada ekstrapisteitä. Sitten syön mansikoita. Ne ei maistu millekään.

Tulkoon valkeus ja aina se tulee

Heräsin aamulla kuudelta. Olen ehkä kännissä. Join tarkoituksella kaiken mitä talosta löytyy. Yksin. Ilman seuraa. Onneksi ei löytynyt enempää. Onneksi olen vielä elossa. Heräsin ihan tyynenä, kahvinnälkäisenä ja hyräilevänä. Katson kun aurinko paistaa, eikä mikään taaskaan tunnu miltään. Puhuin kainalosauvan kanssa puhelimessa. Se antoi mulle maailman parhaan neuvon. Se käski mun mennä nukkumaan. Ja se tuntui jo tienneen mitä mä olen mennyt säätämään, joten mun ei tarvinnut miettiä tunnustanko vai enkö. Ehkä se myös nauroi mulle.

Elämässä tulee hulluja kohtia. En mä ole tehnyt mitään väärää ja mä olen yhä tässä. Taas hyvä olla. Mutta koska liput vuoristorataan on ostettu, ne myös käytetään. Tulkoon valkeus ja aina se tulee. Ja sitten se menee. Se vaan tulee ja menee miten sattuu, sekoilee mun sisuksen ihan paskaksi ja potkii pään irti. Kuitenkin mä makaan tässä, järkevänä ja hymyillen ja mietin että tiskaisinko nuo kahvikupit vai pesisinkö itseni.

Ei ole mitään ällöttävämpää kuin salamarakastuminen, mutta se menee myös nopeasti ohi. Tosi nopeasti, palaa pois ja plaa plaa. Kahdessa viikossa ihminen sopeutuu mihin vaan. Kohta mä olen sopeutunut. Toivon että mä olisin lehmä. Koska lehmät on ihania. Ehkä mä kohta olenkin, kunhan vaan jatkan sopeutumistani.

Tai ehkä puu. Olen jo. Puulehmä.

Ainakin mulla on erinomaiset itseinhotaidot, joista voin loputtomasti ammentaa itsesääliä, kuin ämpärillä kaivosta. Samalla mä hyräilen tyytyväisenä ja jauhan kahvia, hypistelen ajatuksiani ja töitäni kun kuumeessa, keskittymättä, kipuilematta, tuulen vietävänä ja ihan pihalla.

Mun täytyy pukea ja mennä ulos. Käsikirjoituskurssille. Mä en ymmärrä miten se voi toimia. En osaa ollenkaan. Mulla ei ole mitään draamantajua. Täytyy kysyä, voitaasiinko kaikki olla ihan pihalla ja juopotella samalla.

Lopputekstit

Yllättäviä seurauksia on siitäkin, että kykenee suunnilleen viikon elämään kevyesti maustetuilla merileväsnackseilla ja kahvilla. Joku rätti mahtuu päälle. Puen sen ja menen ulos. Kävelen taas, istun ja katson maailman uudelleen.

Kaksi tuntia olen koonnut päätäni ja juonut kahvia. Eilen repesin vasta iltapäivällä, oikeaan sikaitkuun. Voi vitun surkimus. Puut ja kaikki. Universumi. Puheet Marian kanssa taikamatolla, tyyneyden perikuvat. Ne puheet tyyninä kuin sammunut vesi, naiset sekopäisinä ja silmät kiiluvina ja vesimärkinä.

Mä haistatin vitut universumille ja tuhosin toivelistani. Sitten mä tuhosin nipun kuvia. Sitten mä aloin repiä vanhoja sanoja, ylimielisyyksiä, rakkauksia, toiveita ja haaveita. Sitten mä menin lukemaan vauva-palstaa, koska se yleensä pulauttaa järjen päähän aika nopeasti. Sitten nukuin ja valvoin.

Heräsin vähän ennen kuutta ja jatkoin. Peukalot kipeinä repimisestä. Ja nyt on taas tyyneys valtoimenaan ja tiskivesi laskettu. 37 mm korkea paperipino, joka sisältää kaksi postimerkkivihkoa, siivosti työpöydän laidalla, odottamassa tekijäänsä.

Eipä sen kummempaa. Koivut liehittelevät taivasta, minulla on villasukat jalassa ja levottomat sormet kuin levottomat sormet.

Nyt minä lopetan tämän. Liika on liikaa.

Yövuorostostrada

Kurkussani painaa jokin mytty. Onneksi on ympärillä maailman todellisuus ja metsät. En minä oikeasti päässyt metsään asti. Pääsin teille ja taloille.

Kiintymyksen paikoissa ja hetkissä ei välttämättä ole sellaista yleismaailmallista kauneutta jota voi imeä National Geographicista, mutta jotakin niissä on, syvyyttä ja voimaa, kummallisuutta ja mieltä, jotka tekevät vierailuista pakollisia, osittain tiedostamattomia retkiä.

Mustan kyyn paikka, toteemipaalun paikka, piilopaikka talon alla lapsena, kellariin nukahtaminen, kevään polttaman pihkan tuoksu, joku baari Kotkassa ja isot kivet.

Löysin sisareni, mahlaa vuotavan ja katkaistun puun. Se oli niin elossa ja tulessa. Kostea, makea ja kuuma.

Minä en ole. Olen taas viileän asiallinen, lahonnut toteemi, joka ihmettelee, loppuuko tämä hiustenlähtö kohta.

Väsymys, syömättömyys, ilon ja raivon sekamelska ja valvotut yövuorot.

Mun maailma on jotenkin sanaton. Mutta se vuotaa pahasti. Keskittymiskykyni on nollassa ja yritän tukkia suuni ja pääni. Kuten humaatte, en onnistu. Tänään pidän vapaan harhailupäivän, kävelen ja juon kahvini missä sattuu, enkä missään tapauksessa aio selvitä.