28.3.2015

Krapulainen tuulipukuhomo avautuu



Tänään olen:

1) Keittänyt kahvia
2) Juonut kahvia
3) Juonut niin paljon kahvia, että se on loppunut
4) Mennyt ostamaan kahvia
5) Ostanut kahvia ja mennyt kahvilaan juomaan kahvia
6) Itkenyt lukiessani Ilta-Sanomia
7) Laittanut uuniin pannukakun jossa on lohtumäärä kanelia
8) Laulanut

Kävelin kosteassa ilmassa ja vuodatin nenääni, silmiäni ja tunkkaista päätäni. Tämä on varmaankin pms, krapula ja jotain muutakin paskaa. Kaksi päivää olen ollut murhanhimoinen ja samalla onnellinen. Joko tai ja molempia jopa samaan aikaan. Jupissut vittusaatanaperkeleitä puoliääneen itsekseni hihitellen. Ja tietenkin karjunut puhelimeen julkisella paikalla. En kutsuisi itseäni viehättäväksi naiseksi juuri nyt. Ei siis kenenkään muunkaan tarvitse. Mutta huulipuna on kivan väristä. Ainakin joku niistä.

Pesin eilen itseni. Pesin, kuivasin, öljysin ja puin. Join vaniljamaitoa suoraan purkista ja se valui tissien väliin. Annoin sen valua. Se tuntui vähän spermalta ja aloin muistella miltä sperma maistuu. Ja sitten yritin muistaa, milloin olen viimeksi harrastanut seksiä, mutta en muista millään. Siis jonkun muun kanssa kuin itseni. Panopäiväkirja on piilotettu johonkin ja viimeinen sivu taisi täyttyä ennen viimeistä aktia. Pitää yhä yrittää muistaa lahjoittaa se kansarunousarkistoon ennen kuin lapsi ehtii periä sen. Tunnen itseni aika vanhaksi tänään, vaikka vielä eilen tein kärrynpyörän ensilumen sataessa terassille.

Puhuin Vuoren kanssa vetovoimasta ja miesnaisjutuista. Aloin miettiä, että mitä se vetovoima on ja mistä kaikesta se koostuu. Aika nopeasti pääsin siihen, että minulla on miehiä ja naisia, joiden kosketus on hyvää ja jopa toivottavaa, eikä ymmärtääkseni (en ole kovin hyvä ymmärtämään) seksuaalista. Sitten taas jonkun periaatteessa ihan kivankin ihmisen kosketus, pienikin hipaisu, saa yökkimään ja torjunnan pintaan. Kenen lähellä on hyvä olla fyysisesti, vaikkei olisikaan mitään miesnaisjuttua ja seksuaalista vetoa edes ajatuksissa. Onko se vain jonkinlaista tiedottomuutta, täydellistä tietoa. Mitä kaikkea sitä aistiikaan ja jättää huomiotta.

Puhuin eilen toisenkin miehen kanssa. Jännää muuten, miten en koskaan miehittele Vuorta. Vai miehittelenkö? Voi hyvä tavaton tätä kaikkea. Onhan se mies kuitenkin. Mutta jos joku herättäisi minut keskellä päivää ja kysyisi, että mitä sukupuolta Vuori on, niin vastaisin epäröimättä, että ihminen. No mutta se toinen mies sitten. Olen yrittänyt tulkita sen käytöstä, eksistenssiä ja vähän älyäkin. Kaikki alkoi vittuilusta. Kun täysin tuntematon ihminen alkaa vittuilla päin naamaa ja niin että sen huomaa koko kylä, on siinä varmaan takana se, että olen vaan niin kiva ihminen. Eihän se voi tietää minusta etukäteen mitään. Miten se sitten voi ja ehtii valita tavan kommunikoida kanssani? Vai onko tämä miesnaisjuttu. Sellainen tiedottomuuden tila, jossa molemmat hermostuvat välittömästi jostakin samanaikaisuudesta ja jotkin kummalliset aggressiot pulppuavat näkymättöminä pinnalle kellumaan. Voisi olla niinkin, että minä itse aloitin vittuilun. En vaan tajua sitä. Enkä saa millään kiinni siitä, mikä olisi johtanut omaan tapaani kommunikoida juuri niin. Tai ehkä pienesti saan kiinni, jos vähän jossittelen jälkikäteen. Hermostuminen ja määrittämätön epämukavuuden tunne. Luulen että se on juuri se on tiedottomuuden jälkeinen tietoisuuden tila. Puhuttiinkohan me tosiaan jostain. Vittuilematta puhuttiin, lapsista, oksennuksista, pillusta, eksistä, juopottelusta, lukemisesta, kahvista, töistä ja kiltteydestä. Ainakin. Minulle jäi ihan hyvä mieli. Yritin tulkita signaaleja enkä vielä ole ihan varma, vihaako se minua kuin ruttoa vai vähän vähemmän, kuin vesirokkoa. Täytyy ehkä kysyä ääneen.

Nyt  tissivaossa on vaapukkahilloa. Se näyttää ja maistuu vaapukkahillolta. Mietin, miltä tuntuisi koskettaa valasta. Pitkään ja rauhassa. Tein varmuuden vuoksi ranneliikkeen homotestin. Tulosten mukaan olen heteronoloinen ja mahdollisesti tuulipukukansaa. Olenko minä siis pohjimmiltani tuulipukuhomo?



27.3.2015

Voi paska



Mut jos sa tiedät ja voit virkkaa, virka,
mist' alkaa oikein polku Kiirastulen,
nopeemmin että ehtisimme sinne. 
Dante, Jumalainen näytelmä

Tänään nukuin pommiin. En vaan osaa herätä. Kun kello soi 6.40 niin herään kasilta. Kun kello soi kasilta, herään viideltä. En tiedä missä ajatukseni ovat, mutta tänään on ollut mahdottoman paska päivä. Lohikäärmeitten kokoontumisajot. Kaikki mikä voi kevyesti mennä päin vittua, on sinne mennyt ja uponnut. Sellaista pientä kiusaa. Ei mikään itsemurhasyöksy Alpeille (aika pähee tapa lopettaa elämänsä), mutta kuitenkin. Hukkaantuneet avaimet, purkaantuva pipo, lapsi ilman hanskoja, lapsen kypsä isä, yhteinen toteamus siitä, että nyt on paska päivä, todella paska. Pieruverkkarit ja draama niitten hakemisessa. Puhelut, sekä lapsen että isän. Jäätyminen auringossa ja raivokkaat tekstarit. Lapsen kanssa kommunikoiminen potenssiin kymmenen. Oletus ja hätä siitä, että lapsi on jätetty jonnekin ostarille "paskavammasuuskohtauksen" vuoksi. Drama Queen potenssiin kymmenen, itsekkyyden huipentuma. Äidin ja lapsen marttyyrikuolemat. Anteeksipyynnöt ja -annot. Uusi raivo. Miten minä olen saanut aikaiseksi kasvattaa tuollaisen eläimen, voi luoja! Varastettu kauppakassi ostoksineen. Kaksinkertaiset ostokset. Kissan oksennus. Päänsärky. Jääteen metsästys. Järjen ääni. Suosikkirommin katoaminen baarista. Viimeinen oljenkorsi. Haalea sovinto ja toive paremmasta, pieni rauha. Käveleminen. Ja lopulta, uupuneitten kokoontuminen kotiin ja luovuttaminen. Kuuma suihku ja jättilatte soijavaniljamaidolla ja kanelilla. Sen juominen jää kesken kun lapsi alkaa oksentaa. Oksennuksen rapsuttelua kaakeleista ja sieltä sun täältä. Sitten valvon sen unta. Laitan viltin päälle ja silitän käsidesikädellä sen hiuksia. Oma uni ei tule. Äidin uni ei koskaan tule. Vauvana se laattasi päälle, neljä kertaa yössä. Olin sokeana unettomuudesta. Neljät vuodevaatteet. Maailman paskin äiti. Anteeksi kun oon niin huono lapsi. Yhyyy.

Toivoin, että joku ottaisi minut huostaan nyt heti. Pedofiili tarjoutui. Vituttaa. En jaksa vitsejä. Varsinkaan pedarivitsejä. Minun mielestäni oman, tai vaikka naapurinkin lapsen nussiminen tai mikä tahansa räplääminen, ei ole hauska juttu. Edes siihen viittaaminen. Olen aika synkän tosikkomainen asian suhteen. Tykkään enemmän tilannekomiikasta, niistä kadonneista avaimista ja siitä, mihin kaikkeen se johtaa. Mutta niille pedarijutuille kai nauraa helpoiten ne, joilla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta tai jotka vasta lämmittelevät ajatuksen tasolla naapurin Heikkiä, 5 v.

Tällaisissa päivissä on parasta se, ettei tarvitse miettiä pesisikö ikkunat tai viilaisiko kyntensä tai pitäisikö laittaa tukkaa jotenkin. Sillä ei ole mitään väliä. Nämä päivät ovat kaikessa kusipäisyydessään salamannopeita käänteissään ja kuluvat kolminkertaisella pikakelauksella.  Ja kohta on uusi päivä. Oksennuksen äänet ovat vaienneet ja lapsen hengitys on miehekkään katkonaista. Sänkyni on vallattu ja kissa on vienyt sohvan. Mietin voisinko nukkua olkkarin matolla. Nukun siinä usein kun tunnen itseni uupuneeksi.

 »Kas tuonne», varjo lausui, »astukaamme,
miss' ontto näkyy luola uurtuvaksi;
me siellä vartokaamme uutta päivää.»
          Dante, Jumalainen näytelmä


21.3.2015

If there is light it will find you*



Puhuin eilen tai toissapäivänä rakkaan naiseni kanssa isot kupit kahvia. Hänen mielestään tämä hermostuminen on paniikkia. Paniikkikohtaus. Hengitysvaikeuksia aiheuttavat ainakin minulle katupöly ja säntäily. Säntäilylläni on päämäärä, mutta sitä ei ole vielä muotoiltu sanoiksi. Ja juuri nyt, tämän ison aamukahvilasillisen äärellä, olen siltä melkein turvassa. Kunhan pysyn vain liikkumatta ja annan olla sörkkimättä ajatuksiani, jotka liehuvat yksinkertaisten asioiden äärellä: valon, kerman ja selkäkivun.

Hermostun myös selittämättömästä jännitteestä, joka on silmieni edessä melkein joka päivä. Se on liukas ja nopea, näyttää vähän mieheltä. Kuin valkoinen valhe hymyllä höystettynä. Sen edessä kompastelen ajatuksiini, sormiini ja puhun kankeasti, muutun kimeäksi ja näperrän hiuksiani. Olen kerrankin totaalisen pihalla, enkä tajua mitään. En sanoja, eleitä, en mitään. Lisäksi kuulen huonosti, enkä näe kunnolla. Valehtelen kuin Auervaara. Tai sanat vain tulevat. En pidä siitä ja tästä. Petän ja peitän omat rakkaani: ikävän, pehmeyden ja melankolian, melkein ilonkin. Kaadan niiden päälle tervaa ja tuhkaa ja piikitän bingoa suoraan suoneen. Kukaan, minä, kumpikaan, ei kehtaa luetella kaikkia numeroita, ettei vain joku voittaisi kahvipakettia. Ehkä on vain parempi luopua ja mielikuvitella itselleen autio saari, autio talo ja vedenalainen askeesi. Sukellan takaisin lapsiveteen. Ajan sinne taksilla.

Kevät on ambulanssi ja kesä on synnytyssairaala. Ennenaikainen kevät on vain surullinen keskenmeno. Kylläpä meneekin paksuksi. Ehkä se on vain kevätkiima ja itsemurha-alttius. Kyky nähdä vahvoja signaaleja siellä, missä niitä ei ole. Minulla on yhä kaikkea mihin tarttua lempeästi. Hädissäni haen kättä pidempää, Bukowskia, pilsneriä ja Saima Harmajaa. Harmaja on hyvä lääke katupölyn aikaan. Illalla nojaan bluesiin ja pehmeään naiseen, jota voin vähän silittää ja joka silittää takaisin. Ääneen puhumme pornosta ja vesivahingosta. Meillä on yhteistä historiaa. Yhteisiä ruumiita ja yhteisiä keväitä, vesivahinkoja.

Mentorin kanssa puhun selittämättömästä. Se kuinka kaikella tulee olla tarina. Jos et meinaa saada tarinaasi kerrottua, kerro että sillä on tarina. Keksi ja valehtele se. Arvostan Mentorin yhtäaikaista julmuutta ja herkkyyttä. Se soi hienosti.




*Charles Bukowski,The People Look Like Flowers At Last.


18.3.2015

Se mitä sanon kun en sano sitä mitä pitäisi



Tähän jokin kiva kuva. 

Mun kuvanottoväline
meni johonkin hukkaan.
En jaksa etsiä sitä.
Turha soitella.

Tänään ainakaan.

Paitsi jos olet mun
elämäni  mies.

Tai siis jos olet
niin keksit 
kyllä
jonkin 
keinon.









Heräsin viideltä. Ihan sekasotkussa viiden tyynyn (uusi ennätys) ja kahden peiton seasta. Heräsin istuma-asennosta ja todellisuuteen sekoittui unenripe, jossa pitelin aivan tuntematonta peittoa sylissäni. Lueskelin vähän. Postia luin ja päiväkirjaa ja kaunokirjallisuuttakin luin kolme sivua, kunnes tajusin, että luen väärää kaunokirjaa. Piti olla se toinen. Ei Saisiota liian aikaisin aamulla.

Tiskasin kahvilasin ja huuhdoin mutteripannun. Menin suihkuun, koska en mennyt eilen. Haisin pahalle ja hiuksissa oli vähän liisteriä, paperipölyä ja ripaus kuivunutta homejuustoa. Vettä tuli kolme desiä. Onneksi sain sen pannullisen kahvia. Muuten olisi taas taloyhtiön riesana muutakin, kuin yllättävä vesikatko. En ole puhtaanraikas vieläkään.

Hoitelin kalenterimerkintöjä kuntoon ja lassosin avaruusmiestä. Eipä kun eilen lassosin avaruusmiestä. Tänään aurinkoa ja kirjaimia. Kissa huusi. Sekin halusi vettä. Saatanan vesi.

Kiersin galleriat ja menin kahvilaan jatkamaan lukemista ja juomaan vettä. Herra 68 v kysyi olenko käynyt armeijan? Voi en minä. Hän kun juoksi Cooperin testissä 2850 metriä vuonna 1966, vaikkei ollut urheilullinen. Minäkin olin melkein jo syntynyt silloin. Mutta eihän sitä sissisotaa niin paljoa enää käydäkään. Riittää kun ampuu niitä ohjuksia oikeaan aikaan ja oikeaan paikaan. No niinhän se taitaa riittää. Eli on niistä nykynuorten taidoista sillä lailla hyötyä, että osaavat enteriä painella. Ai mitä? No ei, kunhan tässä. No oletkos sinä vielä koululainen? No en minä oikeastaan enää. Niin en minäkään, valtiotieteiden maisteriksi luin, mutta se on jo ohi se koulu ja siitä Mikkelin pojasta tuli Helsinkiin korkea virkamies, mutta nythän se on lakkautettu se Mikkeli. Niinhän se on, kun on nämä keskitykset ja uudistukset.

Kotona on vettä. Ruskeaa. Odotan että se vähän vielä kirkastuu tai sitten jatkan homejuustohiuksilla. Hiekkapöly on hangannut piilolinssin puhki. Sekin vielä. Postiluukusta tuli palkkalaskelma. Kolmas palkkapäivä tässä kuussa. Voi hyvät hyssykät. Annan kissalle vettä. Koko rahan edestä. Naapuri alkoi juuri riehua. Se imuroi masentavan monta kertaa viikossa. Imuroi ja siirtelee kaikkea. Miksei se tee jotain vaikka aivoillaan välillä?

Menen nukkumaan. Herään kahden peiton, viiden tyynyn, yhden hiuslenkin, yhden kissan, kahden pinnin ja villasukan vierestä. Kello on 17.47. Menen suihkuun. Sitten vain menen.

16.3.2015

Tappaakohan se jonkun?



Kadut ovat täynnä koiranpaskaa ja valoa. Ennenaikainen kevät viiltelee silmät auki yksiltä ja toisilta ranteet.

Poikkesimme hetkeksi takaisin Herttasarjaan eilen. Sanoin Terapeutille ääneen, että minäkin kaipaan romantiikkaa. Terapeutti totesi, ettei se pidä paikkaansa tai ole mahdollista. Piti kokeilla sanoa se silti ääneen. Terapeutti yökki. P ei yöki. Se tunnistaa romantiikannälkänsä paremmin ja pehmeät kohtansa. Minun pehmeä kohtani on pää. Joskus hämmästyn koskettaessani sormenpäitäni.

Palautin käsikirjoitusta. Se ei palannut. Join lasillisen maailman makeinta rommia ja tulin humalaan. Keskustelimme nimistä. Tosista ja kolmansista. Juhani, Sakari ja Tapio. Anneli. Henrik. Maistelimme suullisen rommia. Tulin varmaankin humalaan. Katselimme naista, jonka kulmakarvat olivat kuolleet. Se katsoi suoraan sillä silmällä Terapeuttiin - monen metrin päästä - mutta Terapeutti väisti vaistomaisesti askeleen sivuun. Se oli aika pelottava nainen. Minua nauratti.

Miehet ovat hirmuisen hauraita ja peloissaan. Ei uskoisi. Niin paljon kun ne tappavat, sotivat ja siittävät.

Kohtasin kummituksen. Sen nimi on muistaakseni Robert. Miksi kummitukset tulevat mesoamaan niille, jotka suhtautuvat niihin epäuskoisesti? Uskon Jumalaankin tosi huonosti ja se sentään tajuaa pysyä poissa. Istuin baaritiskillä, eikä siellä ollut ketään muita. Pojat olivat ulkona tai jossain. Äkkiä gramofonin torvi lensi lattialle, aika kauas paikaltaan ja perään lensi kynttilälyhty ja kynttilöitä. Lyhty meni säpäleiksi. Säikähdin. Luulin ensin, että joku yrittää ikkunan läpi sisään ja hiippailin ulos katsomaan. Pojat olivat siellä, mutta eivät potkimassa ruutua. Sanoin että täällä kummittelee. J totesi vain, että niin tekee. Se on Robert.

Nukuin yöni neljän tyynyn ja yhden kissan kanssa kahden peiton alla. Minua palelsi koko yön, heräsin siihen monta kertaa. Aamulla heräsin hikisenä, rommin muisto kielellä. Keitin sen seuraksi kaksi pannullista kahvia. Sitten kävelin ympäri kaupunkia ja katsoin ihmisiä. Ihmiset on hassuja. Jotkut olivat rakastuneita. Ne kävelivät käsi kädessä. Minä kävelin tupakka kädessä. Poikkesin kahvilla. Poikkesin rannassa. Istuin silmät kiinni lammella ja kuuntelin jään sulamista. Se kuulosti hyvälle.

Keskiyö tuli yllättäen. Mietin kuinka kohtuuton on tämä ennen aikojaan silmille kuseva kevät. Tappaakohan se jonkun?


14.3.2015

Harlekiini


Mentiin P:n kanssa eilen illalla baariin lukemaan Harlekiini-sarjaa. Ärrältä sai vajaalla kympillä kaksi teosta, jotka sisälsivät kolme tarinaa. Minun tarinassani panohommiin päästiin sivulla 50 (hyppäsin suoraan sinne), ja P:n tarinassa panohommiin päästiin sivulla 288. Tasan ei käy.

Minun tarinassa räplättiin hulluna kortsujen kanssa (mustissa boksereissa, silmät viiruina, kieli pillussa, näpykät töröllään ja siveissä valkoisissa alusvaatteissa) ja tultiin raskaaksi. P:n tarinassa tuskin päästiin niin syvälliseen yhdyntään, että kortsuja olisi tarvittu ja lakana peitti kaiken aika lailla loppuun asti.

Monta tuntia istuttiin ja luettiin. Parit bändit meni siinä sivussa. Saatoin juoda muutaman oluen. Kun P kiirehti vikaan bussiin, sain tietää, että sille oli tarjottu koko ilta! Voi tätä vittuilun lisääntyvää määrää, sano. Minä sain humalaisen urpoällöhemmon nojailemaan itseeni ja jonkun kaatamaan kokonaisen tuopin puseroni sisään. Villa ja keskikalja yhdessä haisevat lähinnä lampaan paskalle. Chic. Paska valui kaikkialle. Tissiliivien sisään ja perseeseen.

Hyvää huomenta. Päiväni ovat luetut. Miten me tästä Terapeutin kanssa puhuimmekaan? Että lepää ja käperry. Ja seuraavan kerran kun tavataan, on aika vaihtaa puhelinnumeroita. Olemmehan me jo tunteneet kaksi vuotta.

Harlekiini oli sillä tavalla poikkeuksellinen pettymys, että päätimme P:n  kanssa jo aika aikaisessa vaiheessa mennä kotiin katsomaan nettipornoa. Menin kotiin ja avasin nettipornon. Käperryin.