24.4.2015

Tervaa ja lyijyä



Koko viikko on tähän mennessä ollut yhtä loppumatonta maanantaita. Positiivisiin asioihin ei ehdi reagoida ja enimmäkseen kaikki menee päin vittua. Olen alikehittynyt aivokapasiteetiltani ja elimeni vaahtoaa nopeasti yli. Päivät ovat sekasikiöitä, syntymättömiä lampaanlapsia ilman jalkoja. Lyijyä ja tervaa. Olen varmaan onnellinen.

Hankaloitan elämääni tarttumalla puolenviikon tiskeihin, marmattamalla suloiselle ja avuliaalle lapselle ja pakoilemalla tuttuja uusiin koloihin, vieraitten kahviloitten aukkopaikkoihin. En ole turvassa, olen eksyksissä, mutta tähän on totuteltava. Mukavuusalueelta on päästävä karkuun. Mielipuolisuus antaa odottaa itseään. Se kaikki mitä halusin sanoa, onkin mykkyyttä. Opettelen siis puhumaan. Sitä enemmän opettelen kuuntelemaan. En osaa kuunnella niitä, joista en välitä. Kuuntelen niitä joista välitän ja tajuan, etten ymmärrä sanaakaan. En edes nauhoitetusta keskustelusta. En osaa purkaa nauhoitettua keskustelua. Sekoan ja panen sekaan omiani, mutkistan suorat. Kuuntelen omaa ääntäni. Osaanhan minä puhua. Ajatella en osaa. Kirjaan ylös ja suoristan mutkia. Nauran omalle asiallisuudelleni. Se on teennäisintä mitä tiedän. Luulen tietäväni.

Joka aamu olen epätuotteliain ja laiskin sekasikiö, jota maa päällään kantaa. Joka ilta olen oppinut jotakin uutta, ajatellut liikaa ja ollut liian hidas. Vihaan oppimista. Inhoan sitä, etten osaa olla astia, johon vain kaadetaan kaikki, piripintaan. Olen yhä tuuliviiri. Pelkään sanaa valta. Keimailen sille unissani. Opettelen tiukkuutta. Ei ei ei ja ei. Se ei tunnu yhtään tiukalta. Kuuntelen nauhoitettua puhetta. Se kuulostaa siltä, että saan selville asioita. Kuulen kuinka kuiskaan. Kerro nyt. Annan liekaa. Minulla on aikaa. Minäkin kertoisin itselleni kaiken, jollen tuntisi minua. Vaativa ja intiimi ääni, lähes äänetön. En kerro kenellekään, ikinä. Sitten kirjoitan sen muistiin.

En saisi kirjoittaa Tyttöä. Kielsin tämän jo ensimmäisenä maanantaina. Mutta tänään olen saanut ainakin kaksi asiaa kasaan ja sopimuksen kolmannesta. Minä saan huvitella. Nyt ja huomenna. Jossakin välissä. Turvallisessa ja tutussa kolossa. Salaa nurkassa, peukalo suussa; kuunnella Ville Leinosta ja Muusaa ja suosikkikitaristiani, joka eheyttää minusta uskovaisen. Alan kuitenkin itkeä. Se tulee todennäköiseen tarpeeseen. Itku on jooga ja seinäkiipeily. Taidan olla onnellinen. Teen kirjaimia omasta päästäni, asiallisesti ja vaivihkaa, juoden ensin jokapäiväisen annokseni tervaa ja kusta, joka lirisee pääni tyhjistä sokkeloista suoraan lyijyisille varpaille. Vai reisille. Kirjoittaminen ei ole pelkkää perseellään istumista. On pakko kävellä ja juoda ja ajatella ja pissiä.

Punaviini on jossain kaukana, viikon takana, ystävien juhlissa, jossa Muusa sanoi, että olen kuin pontikkapannu. Muut naiset ovat jumalattaria ja palvonnan kohteita. On onni olla pulppuava ja humalaa nostattava salalaitos kuusikossa. Se joka ei koskaan lopeta. Pulp fiction. Keskinkertaisten ja samaa kieltä puhuvien muukalaisten salaseura ja perhe ja rakkaus. Olen antautunut sille ajatukselle, että kaikki on hyvin silloinkin, kun kaikki on päin vittua. Koska se hyvä tulee joskus takaisin. Ei voi lopettaa keittämistä ja pulputtamista.

Ja ne eit. Jos osaisin hetken istua tässä ja ajatella, jakaisin itselleni kunniamerkin. Siitä kun en sanokaan mitään, siitä kun väistän auliisti ja lähes huomaamatta. En puhu sinulle enkä sinulle. En ole olemassa teille. Siitä kun olenkin hetken olemassa siellä missä minua aina tarvitaan. Siitä kun huomaan pilvet joita lapsi esittelee, keskellä toria, kesken kaiken. Kato mutsi. Seistään ja katsotaan. Sitten syödään kalapuikkoja. Eikä millään muulla ole oikeastaan väliä.

Yhtenä iltana lapsi katsoo työtäni ja kysyy, että etkö sinä ole koskaan väsynyt. Oikeasti. Sanon, että olen aina väsynyt, etkö sinä huomaa. Mutta kun sinä teet koko ajan jotain ja kaikkea tuota, niin nukutko sinä joskus? Lapsi ei näe sohvannurkkaan pesiytyneitä päiväuniani tai runkkupornotyydyttymistä. Se näkee vain unilla kuorrutetun fetasalaatin, joka ilmestyy kuin itsestään sen nenän eteen. Ja uunituoreen Paperi T:n CD:n. Kasvatan musiikkilasta. Minua ei kasvatettu niin. En saanut yhdeksänvuotiaana kuunnella edes Abbaa. Koska se oli syntiä. Rakastan syntiä. Haluan lisää syntiä, kunnes kuolema meidät erottaa.

Ja kaikella on väliä. Hengityksen väli. Kuiskauksen väli. Ikävän väli. Askeleen väli. Välilyönnin väli. Sivulyönnin väli. Ei minkään väli.




16.4.2015

Mennen


Jippii. Taas tuli ensilumi. 


Tiedättehän elokuvan Naisen tuoksu? Se on minulle tuttu menneisyydestä, josta on kotoisin myös mies, jolla oli jokin fiksauma elokuvan ja itseni (olemattomasta) suhteesta suhteessa häneen. Tykkään enemmän Hohdosta.

Tulin eilen ajatelleeksi miehen tuoksua. Se johtuu Mennenistä. Sehän tuoksuu hyttysmyrkylle ja huonolaatuisille lapsuusmuistoille. Istuin miehen kanssa kahvilla ja se kertoi kaikenlaisia ällöttäviä asioita itsestään. On ehkä pikkuisen irstasta tykätä kuulla niistä. Tulee kuuman limainen olo. Minun on kuitenkin vaikea sulattaa sitä totuutta, siinä samalla omin silmin nähtyä, että mies käyttää ainakin töissä partavetenä Menneniä. Yrjöä. Naiset kuulemma tykkäävät siitä. Minä olen nainen ja mies kyllä viehättää minua, joten luulen että tässä on jokin universaali, Menneniä suurempi voima kyseessä. En ole täysin perillä voimista, jotka kykenevät ohittamaan Mennenin ällöttävyyden ja estävät minua havaitsemasta sitä kaikilla aisteillani. Tunnen että minua on petetty ja loukattu. Olen tehnyt sen taas kerran ihan itse ja vapaaehtoisvoimin. Tykkään muuten Polanskin Inhosta. Ja miehellä taitaa olla nyt vihdoin nimi.

Juttelin Nymfomaanipojankin kanssa hajusta. Kerroin nähneeni siitä unta, jossa luulin sen olevan vieressäni, mutta se olikin kissan perse. Se kysyi haiseeko se kissan perseelle. No ei. Se haisi lähinnä vedelle ja minulle. Ja suolalle ja yhteyttämiselle. Kun kirjoitan tätä, kissa nuolee parhaillaan lakanoitani. Niissä ei ole nukkunut kukaan muu kuin minä. Hetki sitten se nuoli moppia. Silläkin on joku juttu päällä. Johtuukohan se siitä kookosöljystä, jota läträän ympäriinsä? Nymfomaanipoika ei välittänyt kookoksesta ja käytin sitä estolääkkeenä ja pikaehkäisynä, mutta ei sekään toiminut.

Tekee mieli nuolla jotain. Ehkä on vain asioita joita ei voi ehkäistä.


12.4.2015

Liikaa ei ole aina tarpeeksi

 


Minun maljakkoni on syvempi kuin rakkauden jumalattaren
ja itsessään yhtä tyhjä
Mutta nyt, kun joku tuntematon on pannut siihen ruusun,
mahtavamman elimen kuin siihen mahtuu
Nyt en tiedä miten tunnustaisin lapsen
sylini syvyydessä
Sanottiin erään Valon miehen olleen asialla
mutta juuri ennen sitä minä makasin Pimeyden kanssa
Minä, ihmisen tytär, olen synnyttänyt kaksoset
eri isistä,
pahan ja hyvän
enkä minä näe niitten eroa.

- Gunnar Ekelöf

Muhin Ekelöfin sylissä aamun. Kun mies kirjoittaa naisena, se jää kiinni kyrvän koosta vaikka allekirjoittaisi itsensä Emmaksi. Nainen ei jää kiinni sen kokoon. Ne ovat muita mittoja, jotka tekevät rakkaudesta runoutta.

Mietin hetken, pitäisikö luopua Ekelöfistä. Minähän vien itselleni vahingollisia kirjoja puiston roskikseen. Niitä ei voi kierrättää normaalin kirjan tavoin, sillä se on huonon karman ojentamista seuraavalle uhrille, silmät kirkkaina. Taidan viedä Ekelöfin kokopäivähoitoon. Kyllä se siellä pärjää, aikuinen ja kuollut mies.

Pidimme eilen P:n kanssa Harlekiini-istunnon. Eka pano oli vasta sivulla 110 ja ihan paska. Silti oiva tapa houkutella miehiä baaritiskillä, on lukea ääneen sitä, kuinka vyönsoljen avaaminen on naiselle mahdoton tehtävä, mutta jonka suorittaminen johtaa aika nopeasti orgasmiin, joka vie ennalta tuntemattomaan aikaan ja paikkaan. Tämä on parhaita lukupiirejä joissa käyn. Tämänkertainen orgasmi oli kyllä vähän lattea. Kuvailematta jäi, minkä väriset alusvaatteet niillä oli tai mitä materiaalia. Jäi petetty olo.

Onneksi ilta jatkui sellaisen kevyen kevätsäpinän keskellä. Puhuttiin paljon. Enimmäkseen panemisesta. Myötäilin yleisen puutteentunnon suojissa. Imin jäävettä kuin sieni ja jauhoin E:n kanssa panoja ja miehiä murskaksi vielä pilkun jälkeenkin. Voi miesparat. Toivon meille silti maailman täyteen miehiä, jotka jaksavat panna. Ja avaavat suunsa. Maailmassa on jo liikaa miehiä, joiden pääasiallinen tehtävä on kuorsaaminen. Post coitum, animal triste.

Saatoimme me vähän puhua muustakin kuin jaksamisesta. Ehkä hellyydestä ja jakamisesta. Ja minun onnekkuudestani tietenkin. Halasimme kadulla ja sanoin, että toivottavasti joku tulee panemaan sua kohta. Ja hymyillen kotiin. Koska olen aikuinen ihminen, saan keittää aamukahvin puoli kolmelta yöllä ja huokailla. Se on hellyyttä itseä kohtaan. Vaipua, juoda, liikkua hiljaa ja ansaita. Kuvitella rakkaus.

Jatkoin samaa teemaa aamulla. Puran itseäni kuin kulahtanutta villapaitaa. P on kärsimysnäytelmäni aktiivikorva. Tämä on varmaan sitä teemaa, joka on jatkunut koko alkuvuoden. Aivan kuin olisin rakastunut, mutta varsinaista kohdetta ei ole. Mutta mieliala heittää volttia, kevyestä melankoliasta iloon ja kutittavaan ahdistukseen. Samalla nauran.

Sitä, kuinka kaipuu on jäljellä, mutta se on hyvää kaipuuta. Antaa sen olla. En kykene mihinkään elokuvakäsikirjoitussuorituksiin nyt. Tiedän että jotain mieletöntä tapahtui. Siitä ei voi pitää kiinni, eikä siihen voi palata. Eikä se ole ollenkaan surullista. Vähän haikeaa vain.

Välillä pakahdun siihen, ettei tämä kaupunki tunnu antavan mitään. Siitä rakkaudesta, joka näyttää olevan kenen tahansa muun ulottuvilla. Silti saan aika paljon. Koko ajan. Melkein liikaakin. Mutta liikaa ei ole aina tarpeeksi.



11.4.2015

Saavutetusta tasapainosta



Saavutin tasapainon/tasapainottomuuden tilan tänään klo 14.59 ja ostin sen kunniaksi purkillisen kermaa. Hetkeksi maailman vallannut lämpö muuttui ohueksi kiimaksi viimaksi ja värisin sen kanssa yhteen. Kliimaksi. Luulin hetken, että osaisin lentää, mutta kävelin kuitenkin rauhallisesti ja hymyillen kotiin. Ei enempää riskikäyttäytymistä ainakaan tälle päivälle kiitos. Yleensä muuten kirjoittaessani tiedostamattani tuollaisia edellisenkaltaisia lauseita, tajuan että taas lähti ja lähtee lapasesta. Muistiin kirjoitettu ei on usein merkki siitä, että alitajuntani ryhtyy välittömiin käännöstoimiin ja loppu on aina historiaa, jonka saaatte lukea täältä heti huomenna. Terveisiä muuten tässä Niinalle. Tuun ihan kohta sinne.

Joskus kun olen tarpeeksi kauan niellyt rohkeuttani, paloitellut ja pilkkonut sitä yöhoureissani osiin, lakaissut maton alle, kieltänyt sen kolmasti ja ristiinnaulinnut, analysoinut naisteni kanssa ja kuopannut, itkenyt Vuorelle ja lopulta unohtanut, se nouseekin pystyyn, ottaa minua tukasta kiinni ja sanoo, että nyt mennään ja selvitetään tämä asia. Olen raukkamainen nynny, mutta pelon niskalenkki on vahva ja työntövoima kaamea. Vaikka kuinka tiedän, että pelkuruudesta pääseminen ja suun avaaminen on parhaimmillaan taivas ja kolmoisorgasmi, niin kieltäydyn molemmista. Kun en muka pysty. Sitten kun olen pystynyt, muistan taas osaavani lentää. Ja koko universumi lentää mukaan. Huikeaa. Aina ei ole kovin isoista asioista kysymys, mutta kynnys on vain kohonnut ylitsepääsemättömän korkeaksi. Parhaimmillaan käy niin, että kynnys katoaa kokonaan ja liikkuminen helpottuu. Pahimmillaan kynnys vain madaltuu oikeaan korkeuteen.

Eilinen oli pelon suhteen aistillinen päivä. Purin sitä P:lle laukeamatta koko illan. P on ihanteellinen nainen minulle. Tämähän on todettu ennenkin. Oikeaa aviomiesmateriaalia. Turha tässä on toistaa sitä, etten itsekään tiedä mitä puhuin, kunhan puhuin, märehdin, pelkäsin, analysoin ja itkua väänsin ja nauroin. Kun P poistui maisemasta, tulivat tilalle toiset naiset, joista yksi ihmetteli ääneen, onko minulle tapahtunut jotakin kun hehkun näin? Ainahan mulle tapahtuu, mutta aina en ole hiilenä. Ja on tapahtunut, kiitos kysymästä.

Samalla tunsin, että kaikki tapahtuu koko ajan ja kello tikittää. Se on vittu tikittänyt kuin taikapommi jo hyvän aikaa, mutta nyt tunsin sen tikkeen jokaisella sydämenlyönnilläni. Kaikki tapahtuu, koko ajan ja minä istun tässä, enkä saa kiinni siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jos haluan lisää merkintöjä tapahtumakalenteriini, niin juuri nyt on aika toimia. Niin minä sitten toimin. Eikä pelottanut yhtään.

Aamuyöstä sain viettää luppoaikaa nuoren runoilijan kanssa. Tiesin että aamulla väsyttää, mutta otin haasteen vastaan. Olen aivan varma, että juuri nyt universumi viskoo niskaani ihmisiä, jotka ovat kaikki hyviä ja ihania tavallaan. Silloin ei kysytä että väsyttääkö. Se olisi itsemurha. Turha kuolema ja typerääkin se olisi. Nyt annetaan kaiken tulla. Muusa antoi runoilijan hoiviini ja käski viedä paikasta toiseen. En tiedä kuka vei ketä, mutta yhdessä kuljettiin. Olin kai eräänlainen esiliina. Nuori runoilija osti valtavat määrät olutta, jota en kertakaikkiaan pystynyt juomaan. Onneksi nuori runoilija pystyi. Miehen kunto ei huonontunut ollenkaan niiden neljän tunnin aikana, jotka vietimme Kauppakadun amokin liepeillä. Hämmästyttävä tapaus.

Tänään kerään jo satoa. Saatoin nukkua tunnin tai kaksi. Sitten juoksin kahvilaan lukemaan merkkejä. Luin ne kaikki oikein. En minä ehkä koskaan ollutkaan väärässä. Nymfomaanipoika oli siinä oikessa, että olen aina oikeassa.




9.4.2015

Sitä ja tätä


Terassikausi avattu. 

Hieno hysteriaitkunaurun ja lämpöisen vereslihan sekoitus velloi sisällä koko eilisen ja aloitti tämänkin päivän. Lievää merisairautta, laskettuja askeleita ja levotonta yötä. Olematon hengitys herätti kahdesti kesken unien ja heräsin hymyilemään. Sitten heräsin huutamaan. Sitten vain heräsin, tyynenä ja rauhassa. Puhuin puheluita nieleksimättä, kävelin tuulen mukana kahvilaan ja otin Gunnar Ekelöfin mukaan, varmuuden vuoksi. Sitten meinasi tulla taas itku.

Kirjoitin muistiin ja analysoin. Kuinka minua pelottaa tällaiset harvinaiset räjähdykset. Tai siis milloin tulee seuraava? Sitten suoristin kipeää selkääni. Kuinka sitä ja tätä ja suoraa ja yksinkertaista. Silti sattuu päähän. Ja vielä, että voi kuinka levotonta ja aika loppui. Sitä oli silti liikaa. Meitä ei ole olemassakaan.

Lasketaanko ajaksi jokin muukin aika kuin tämä aika? Entä se aika, mikä lasketaan kenellekin eduksi ja haitaksi, tai pois jostakin. Tai joksikin raja-ajaksi ja raja-aidaksi, deadlineksi. Mitä tapahtuu jos jotakin tapahtuukin yliajalla? Mikä aika silloin alkaa ja kuka siitä saa päättää ja onko aika silloin vain loppunut vai alkanut uudestaan? Voiko sen jättää huomiotta ja vaikka nollata? Ja mitä helvettiä minä tässä nyt oikein mietinkään. Alkoi naurattaa.

Tajusin että olen vain tyytyväinen ja tyydytetty sekasotku. Millään muulla ei ole väliä. Eikä mikään ole mitään muuta kuin mitä on, vaikka analysoisin ja hinkkaisin sen uudelleen verille. Takerrun itseeni ja kuviin, vaikka parasta on päästää irti ja olla kuvittamatta yhtään mitään.

Universumi heitti pöytääni kaverimiehen. Se nauroi ja sanoi olleensa sellaisella tripillä, etten usko. Se sanoi olleensa toisella puolella. Ja ties missä. Päässeensä läpi kuvan ja kuvittamisen. Antavansa ja saavansa rakkautta loputtomiin. Tai oikeastan antavansa sitä vain pois. Kysyin, että tarkoittaako se sitä rakkautta, jonka määrä on vakio ja joka ei kulu, vaikka sitä kuinka kulutetaan?  Ja sitten tajusin itse istuvani siinä kuvittamassa. Kokoamassa ja pakottamassa ja kuvailemassa. Sanoin että onpa hyvä, että maailmankaikkeus laittoi sinut siihen istumaan. Voin lopettaa tämän analyysini ja mennä toiselle puolelle ihan rauhassa.

Se sanoi, että jos tarjoan kahvin, saan tietää loputkin. Ostin viimeisillä rahoillani lisää kahvia meille molemmille. Sanoin antavani rakkauteni pois sillä tavalla. Mitä minä sillä. Viimeiset rahat, viimeiset rakkaudet. Laitetaan kaikki kiertämään ja virtaamaan. Mies puhui ja minä aloin upota jonnekin yhteiseen tietoisuuteen. Ajattelin itseni kaikiksi niiksi ihmisiksi, jotka kulkivat ohitse ja vajosin. Lohdullista olla viimeinkin 90 v.  Ja se tyyppi joka yrjösi puhdasta viinaa lattian täyteen. Not thinking, more like sinking, sanoin. Ja mies lähti kävelemään kotiin. En usko tietäväni yhtään mitään lisää. Luulen tietäväni vähemmän.

Gunnar Ekelöf  puuttui tähän kaikkeen ja sanoi:

Minä en ole ojentanut kättäni
En ole vastaanottanut mitään
rakkaudesta
Minä syön nälkää, sinua isoavaa
Minä tyydytän nälkääni nälällä
Jos niin on tarkoituksesi
niin on myös Aikomukseni.


Minä sanoin yöllä ennen nukahtamistani nymfomaanipojalle jotakin räästä ja verestä ja axesta ja spermasta ja jo tyydytetystä halusta, jonka jälkeen on vain pakko.

Tarkoitin jotakin sellaista, ettei ole mitään haluttavaa jäljellä. Eikä mitään voimia ottaa vastaan tai antaa. Mutta haluaa sitten senkin. Ja saa ja antaa. Kuin itsestään.


8.4.2015

Vaan-ihminen


Taas se sotkee 

Referoin pääsiäisen huippuhetkiäni rakkaalle naiselleni. Ristiinnaulitsemisesta kramppeihin. Silkkaa lomaa ja horteisia nukahtamisia on tämä itseaiheutettu ja valittu loma ollut. Työttömyyttä, lukemattomuutta, leipomista ja hetkiä. Niitä hetkiä, kun ollaan kaikki yhdessä ja on hyvä juuri näin. Jotkut tuskan ja vitutuksen kautta, jotkut väkipakolla, mutta yhdessä ja valittuina. Varmasti. Rakkaudesta, luulisin.

Puheitani on näinä päivinä turha kuunnella. Päivät ovat olleet täyteläisiä ja paisuvaisia. Ehkä siksikin on ollut kiva läträtä myös taikinan kanssa. Eilen aamulla heräsin puoli viideltä katsomaan kaikkea mikä värjääntyi vaaleanpunaiseksi ja puoli kuudelta väänsin jo sämpylätaikinaa, itsesävellettyä tietenkin. Lauloin Pepe Wilbergiä hiljaa, ettei lapsi heräisi. Se heräsi. Mutta vasta kun sämpylät olivat pellillä ja laulu tyrehtynyt. Lapsikin lauloi, edellisenä yönä. Muusan kanssa duettoa. En tiennyt, että lapseni osaa varioida Axl Rosea eriskummallisen tarttuvalla ja monotonisella tavalla. Hetki sekin.

Naisen kanssa puhuttiin enemmän siitä, kuinka ihmisiä on erilaisia. Sen mielestä on ihmisiä joiden kanssa harrastetaan seksiä, on ihmisiä joiden kanssa ollaan parisuhteessa (ehkä naimisissakin), on kahvi-ihmisiä ja ystävä-ihmisiä. Jne. Minä ajattelen uupumukseni kourissa, että olen vähän sellainen vaan-ihminen. En tiedä onko se vähän sama kuin en kenenkään-ihminen.

Silti olen jotenkin onnellinen. Kyllä tämä kohta helpottaa. Ei ole kauheasti kipuja ja mieli on hyvä. En tiedä haluaisinko tämän toistuvan. Luulen ettei tätä voi toistaa. Tosin olin jo aiemmin onnellinen. Nainen sanoi, että onnellisuudentunteeni on vain kemiaa seurannutta mielipuolisuutta. Minä kyllä tykkään kemiasta. Kaikki ei niin välitä. Onneni on ehkä vähän epätyypillistä.

Olen samalla päässyt vähän uudelle jyvälle siitä, että olen joidenkin mielestä ihan vitun ärsyttävä ihminen. Alan ymmärtää niitäkin ehkäkemiallisia reaktioita, joita satunnaisesti kohtaan. Ne ärsyttävät minuakin. Väärää hankausta ja sähköä ja happoa iholle. Ei hyvä. Jos se ensivaikutelma muuttuukin täysin vastakkaiseksi reaktioksi, niin ollaan jo aika lähellä ylösnousemusta ja uhrilammasta punaviinikastikkeella. Sori. Harhailen. Olen unohtanut syödä tänään. Ja kohta on jo huomenna.

Jos ihmisellä on jo hyvä tai vaikka huono elämä, niin ei parisuhde sitä pelasta tai välttämättä paranna. Ainahan sitä voi kaivata sitä sun tätä, mutta elämä eletään enimmäkseen tässä ja nyt. Ei kukaan voi pelastaa tai parantaa toista. Välillisesti voi kyllä lisätä toisen ihmisen elämänlaatua, mutta sitä voi tehdä vaikka joku kiva koira tai marsukin. Mä joudun aina hankauksiin marsujen kanssa. Kun en vaan tajua niitä. Pelkään sekä koiria että marsuja. Pelkäänköhän ihmisiä enemmän vai vähemmän. Voihan sen suhteen ottaa taakkana ja jotenkin elämästä erillisenä pakettina, mutta parempi olisi, jos toteuttaisi vaikka parisuhdetta, kuin suhdetta parhaaseen, kunnioitettavimpaan ja luotettavimpaan ystäväänsä. Omalla kohdallani se keskinäinen kunnioitus on parhaimmillaan löytynyt vasta vuosia parisuhteen jälkeen.

Ja jokin paljaus ihmisyyden suhteen saattaa löytyä samalla. Vai onko se ennemminkin häveliäisyys? Kuinka kauan uskaltaa olla paljas, kun siinä on aina hirvittävä paljastumisen ja haavoittuvuuden riski. Taidan olla onnellinen siitä, että uskallan yhä ottaa riskejä, vaikken aina tiedäkään, kykenenkö selviämään niistä edes jotenkin ehjänä ja hengittävänä.