22.1.2015

Oikeaa totta




Voiko itsensä raapia hengiltä. Sellaista olen vähän miettinyt. Niinä öinä, joina olen nukkunut, olen useasti herännyt tasaiseen rapsutusääneen. Ärsyttävää. Teen sen itse. Raavin itseäni irti tästä vieraasta ihosta. Kynnenaluset kostuu verestä ja siihen sitten herään. Se helpottaa. Ajattelen, että ähäkutti, siitäs sait iho, nyt sinua ei enää ole. On se taas seuraavana yönä. Luulen että minulta puuttuu vähän hiuksia, mutta sitä ei huomaa vielä kukaan muu kuin minä itse.

Olen laskeskellut, että kolme kuukautta jatkunut loppumaton pms, yksityiset raivokohtaukset yöllä, olemattomat äänet, kaikki raapimani iho ja napsimani pillerit, ovat vieraannuttaneet minut kauas itsestäni. Olen lihonut vähintään kahdeksan kiloa ja syönyt käsittämättömiä asioita. Elän jossakin rinnakkaistodellisuudessa. Minuus häilyy jossakin taustalla ja minulla on sitä kova ikävä. Tämä ei ole oikeaa totta.

Tänään otin viimeisen pillerin. Seuraavat kolme kuukautta ajattelin mennä omillani ja jos se ei onnistu, niin sitten ei. Typerintä on täristä raivosta, jota ei tosiasiassa ole. Siitä tulee silti kummallisen zeniläinen olo. Muutkin tunteet ovat epäuskottavia ja järjettömiä. Olemattomia. Ne eivät pohjaudu mihinkään minussa, vaan tulevat ilmeisesti suoraan apteekin hyllyltä. Mihinkään ei voi luottaa, eikä mikään siksi oikein tunnu miltään.

Olemattomaan sekoittuu oleva ja saatan äkkiä olla varma, että kaikki muuttuu taas normaaliksi, kunhan vain käyn tappamassa naapurin koiran.

7.1.2015

Panotilastopäivä




Muistatteko kun noin vuosi sitten tein ylimalkaisen panotilaston vuodesta 2013. Minä muistan. Tein äsken samanlaisen vuodesta 2014. Mennyttä kalua kaikki.

Vaikka mä vähän pyrinkin skarppaamaan viime vuonna, niin tilastot eivät ole siitä paljoa siistiytyneet. Jos jotakin positiivista näistä uusista palkeista voisi sanoa, niin ainakin savolaisten tyyppien määrä on laskussa. Se on hyvä alku se. Toisaalta, pelottavaa on, että samalla laatu näyttää edellisvuodesta huonontuneen. Tuntuvasti. Tarkoittaako tää nyt sitä, että täytyy saada sittenkin lisää savolaista  parrua palkkia kehiin?

Panotilastot näyttää nyt sitten tältä.

Olen päättänyt, että tälle vuodelle on asetettava selkeä tulostavoite. Selfhelpiksi riittää tiukempi laaduntarkkailu ja kehityskeskustelut puolivuosittain. Tilastoista on ainakin siivottava kokonaan pois luokattomat -1 tähden panot. Jos runkkaamalla saa aina kasin orkut, niin miksi panna -1:n tähden edestä? Ei miksikään. Läheisyyttä saa yhden tähden verran jo puristelemalla tiskirättiä.

Aloitin laaduntarkkailun lukemalla vuosihoroskoopin. Nyt pitäisi vaan saada joku vesimies kiikkiin, koska horoskooppi lupasi sekä minulle, että vesimiehelle maat ja taivaat ja rakkauden. Yhdessä. Myös kaksonen tai toinen vaaka käy. Tai siis kaksonen ei missään nimessä käy, sillä mun läheisin mies on kaksonen ja se on jo vienyt tilan kaikilta muilta kaksosilta. Ja kaksonen muuten vie kaksosten verran tilaa. Vaa'at vie yhtä paljon tilaa kuin minäkin, eli nekin ovat poissa laskuista.

En ehtinyt tehdä mitään lupaavaa uutenavuotena. Tein kaikille pizzaa. Mun sydän lämpeni ja räkä roiskui joka paikkaan. Katsoin sohvalle nukahtelevia miehiä. Raukeita ja kotoisia. Runoilevia. Ja lasta katsoin. Ihmisentyngät rakkaat. Jos heitä ei olisi, olisin hukassa, niin hukassa.

Myöhemmin puhuin Vuoren kanssa. Siitä etten ehkä ole niin hukassa kuin vähän aikaa sitten. Vuosi ja kaksi. Luulen että olen yhä vähenevästi hukassa. Nyt on valmiina ihmisiä joiden kanssa on yhtä. Yhtä ihanuudessa, viallisuudessa ja vaikeudessa. Sellainen ei tule kuin itsestään. Kiikkerä tasapaino. Välillä tuntuu, että me viillellään toisiamme hengiltä, mutta silti meitä kannattelee luottamus ja rakkaus. Vähänkö olisin kateellinen itselleni jos en olisi itseni.

Vaikka mulla on kaikki, niin olen päättänyt haluta vielä yhden. Ottaisin sellaisen metsuriseksuaalin nyt. Mun unelmieni treffit on sellaiset, että ensin mennään luistelemaan ja sitten syödään makkarakeittoa. Jos olet vesimies, niin voit ehdottaa jotain muutakin kivaa.


30.12.2014

Vahinkojoulu


Olen säästynyt lähes kaikelta. Ja samalla en ollenkaan.

Kummallinen epäflunssa kaatoi - tai istutti - minut hyvissä ajoin ennen joulua. Lapsikin karkasi ajat sitten isänsä matkaan, joten olen saanut jättää tekemättä kaiken, mitä suunnittelin. Suunnittelin joulurauhan, jota vietän siemaillen punaviiniä ja teen siinä sivussa yötä päivää jotain omaa. Syön jossain välissä paljon kalaa. Valvon ja nukun miten sattuu huvittamaan.

Ei mennyt mikään kuten suunnittelin, sen sijaan meni vähän kuten Strömsössä. En kyllä tiedä miten se siellä menee, mutta luulen että erilailla kun mulla. Joulun ihme tuli kuin tsunami ja pyykäisi mukaansa.

Aattona olin sen verran jaloillani, että pakkosuoritin pyykkitupaa. Se on mukava jouluperinne. Ainakin silloin, kun pää ei räjähdä kumartuessani tonkimaan kalsareitani kuivurista. Nyt se räjähteli. Näin sellaisia pieniä joulutähtiä tuikkimassa kaikkialla ja päässä suhisi. Ajattelin että tältä tuntuu kun keijut imuroivat aivoistani pölyä. Tai levittävät keijupölyä. Ihan miten vaan.

Hyväksyin sen, etten välttämättä saa mitään jouluateriaa tässä kasattua. Sitten soitti Muusa ja kysyi että tulenko sen äidin luo syömään. Oi, tulen. Ja voi äiti sentään mitä se oli tehnyt. Kaiken. Ihan kaiken. Oma äitiyteni kalpeni ja hapertui siinä näkymättömiin. On aivan pakko tunnustaa, että tunsin itseni ensimmäistä kertaa vuosikausiin lapseksi. Joksikin muuksi lapseksi kuin se mikä olen ollut.

Minulta ei odotettu yhtään mitään.

Oikean lapsuuteni joulut olivat kuin nuorallatanssia. Ellei isä hävinnyt jo kuusenhakureissulla juopottelemaan, tapahtui jotakin yhtä murhaavaa. Koskaan ei tiennyt mitä tapahtuu. Tunsin kai lähinnä pelkoa, vastuuntuntoa, kauhua ja väsymystä. Salaa ehkä toivoin joulun ihmettä. Tuskin kuitenkaan osasin toivoa. Se oli enemmänkin sellaista lumihankipainotteista ja kirkkaan viinan katkuista joulua. Sitä osasi enintään olla toivomatta.

Myöhemmin on ollut parempiakin jouluja. En tiedä voiko niitä laittaa mihinkään järjestykseen. Puolilaitosjouluja, turvallisia perhejouluja ja omia pienen perheen jouluja. Joitakin jouluja sisarusten tai ystävien kanssa ja ensimmäinen joulu vastasyntyneen kanssa. Aika usein minulla on on ollut tunne siitä, että minun täytyy jotenkin lunastaa paikkani. Varoa etten tee mitään väärin. Väistellä erilaisia traditioita, etten jäisi kiinni siitä, ettei niitä ole. Uskoa ettei ole olemassa mitään pyyteetöntä antamista ja välittämistä, vaan lasku tulee aina perässä. Aikuisena ehkä vähemmän, mutta aikuisuudenkin jouluja on varjostanut se, että olen aina osaltani vastuussa. Lapsen myötä olenkin ikuisesti vastuussa siitä, etten häviä kuusenhakureissulla tai, että lanttulaatikko on kypsää ajallaan. Se vastuu on normaalia.

Luulen että sain lapsuuteni joulun vahingossa ja lahjana. Siksi etten ole kenenkään lapsi tai tytär. Ei painolastia. Ei odotuksia. Joku otti minulta kaiken vastuun pois. Se päättyi sillä hetkellä, kun ojensin punaviinipullon emännälle. Meillä oli hauskaa. Kun muut jo nukkuivat, istuin Muusan äidin kanssa puoli viiteen asti aamulla puhumassa ja kuuntelemassa. Vähän flunssatokkuraisena ja pehmytpäisenä. Puhuimme paljon lapsista ja vanhemmista. Äitiydestä ja isyydestä, traumoista, onnesta, kuolemasta, rakkaudesta, menetyksistä, uskosta, toivosta ja suhteista. Vähän kaikesta.

Kävelin yöllä kotiin. Pakkasta oli varmaan parikymmentä astetta. Halusin kävellä, vaikka olisin voinut jäädä nukkumaan. Tuntui kuitenkin, että on käveltävä pois siitä läheisyydestä ja saavutettava taas omansa. Kokeilla ajatuksella sitä mitä sisällä heräsi. Ajateltava vähän lasta joka nukkuu jossakin kaukana. Ruokittava kissa. Ajateltava sitä, kuinka olen äkkiä kasvanut näin vanhaksi. Ja nähtävä jouluyö, koettava sen hiljainen lamaannus.

Maailma kimalsi. Oli aivan hiljaista. Koko matkalla en nähnyt yhtään ihmistä. Maailma näytti kidesokerin ja mustapippurin sekoitukselta. Varsinainen rään ja yskösten satumaa.

19.12.2014

Hyviä tekoja





Kävin tänään kävelemässä ja etsimässä tiivistettä mutteripannuun. Käyn läpi kaupat ja ostan internetistä. Tuleepahan huiputettua itseään arkiliikuntaan. Kaikilla on vittu päässä. Mietin artikkelia, jonka luin eilen. Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen, "onnellisuusprofessori", kommentoi Ylen artikkelissa somessa leviäviä kertomuksia pienistä hyvistä teoista. Hänen mielestään niitä kannattaa jakaa, sillä hyvä mieli lisää hyvää mieltä ja myös hyviä tekoja. Mietin pitäisikö minun jakaa somessa tekemiäni hyviä tekoja. Tai toisten. En myöskään keksi, mitä hyvää olisin viime aikoina tehnyt. No, olen kyllä soittanut poliisit ja pari muutakin puhelua. Ne on kuitenkin niin intiimejä ja yksityisiä tekoja, että niitä on turha levitellä. Eipä niistä oma hyvä olo ole varsinaisesti lisääntynyt. En kyllä tajua, miksi pitäisi jatkuvasti olla onnellinen ja hyvillään.

Ai niin! Maksoin jonkun nuoren naisen bussimatkan Iisalmesta eteenpäin. Oli kylmä, bussikin taisi olla viimeinen ja kuski murisi tytölle, jolla ei ollut tarpeeksi rahaa kotimatkaan. Vitutti se tapa, jolla kuski nöyryytti rahatonta. Sinun pitäisi tietää, että pikavuoromaksu ja niin edelleen. Sitäpaitsi oli kylmä ja minä olin siinä kylmän ja lämpimän rajalla. Tein hyvän teon itselleni. Keskeytin bussikuskin ystävällisesti ja kysyin, että paljonko tämä neidin matka maksaa? Kuski sanoi summan ja minä maksoin sen. Neiti sanoi kiitos ja minä sanoin ole hyvä. Korutonta. Kukaan ei reagoinut somessa, eikä järjestänyt ilotulitusta. Pääsin lämpimään bussiin, mutten kahteen päivään megalatelle kahvilaan. Tyttö pääsi kotiin.

Tänään raivokas mummeli mäkättää ja tuhisee pienelle, joka pyöräilee kävelytiellä. Minua alkaa heti vituttaa. Pienelle tulee paha mieli. Menen mummon kylkeen kiinni suojatiellä ja irvistän ystävällisesti. Sanon, että alle kaksitoistavuotias saa pyöräillä tässä. Ei kannata suotta pahoittaa mieltään. Tekee mieli myös sanoa vittu ja saatana, senkin puiseva noita.

Pankkiautomaatilla jonotan vartin. Ei hätää. Käytän vanhaa hyväksi havaittua jouluruuhkametodia. Hyräilen Oi Jouluyötä ja toimitan kaikki asiani hidastetusti. Siitä tulee itselle hyvä mieli. Edessäni on kaksi nuorta miestä, jotka kisailevat ja kutittelevat toisiaan. Hymyilen niille. Takanani ärisee savolainen karvalakki. Sitä vituttaa jonottaminen ja iloiset pojat. Se komentaa niitä olemaan kunnolla ja hoitamaan oman asiansa. Ennen poikia on mummeli, joka raakkuu, että pysykää kauempana. Tuossa on merkki!

Olen itse tuijottanut merkkiä, sitä perinteistä "odota tässä" -tekstiä, joka on maalattu lattiaan. Siinä on paksu keltainen viiva ja musta teksti. Varoitus. Olen aina ihaillut sitä, kuinka säntillisesti suomalainen asettelee varpaansa viivalle ja odottaa. Mummokin on odottanut siinä vuoroaan. Varpaat viivalla. Sen maailma menee rikki, kun pojat keikkuvat oikealle ja vasemmalle ja ylittävät pyhän viivan. Omalla vuorollani hidastan itseni kaksinkertaisesti. Teen lyöntivirheitä. Joudun aloittamaan alusta. En muista heti numeroani. Hymyilen hyvää joulua takanani tuhisevalle karvalakille ja näytän silmilläni kieltä. Ovatko nämä hyviä tekoja?

Muutkin tekee näitä. Joulupukki kävi eilen ja toi kaksi pulloa viiniä. Sain syödä yhden namun lapsen kalenterista. 1/24. Hitaasti hyvä tulee.

Vielä pitää mennä postiin jonottamaan. Sairasta. En jaksa enää hyräillä Jouluyötä. Otan käsityön mukaan ja palkitsen sitten itseni rommitotilla. Jos selviän postista ennen valomerkkiä.


18.12.2014

Asteikolla yhdestä viiteen...



...kuinka tyhmä on perheenisä, joka kaupittelee minua jatkoilla ystävälleni? Että ota siitä! Omassa baarissani? Ja kertoo, ettei itse kestäisi minua tuntia kauempaa. Tai päivää. Viisi potenssiin kaksi kredittiä tai jotain ansaitsee hän. Jos potenssia löytyy. Todistettavasti ei hirveesti löydy, mutta vähän kuitenkin. Sen verran, että suun saa auki, mutta kieli sitten käykin löyhästi, kuin vienossa yläsavolaisessa tuulessa ikään. Eikä ole ensimmäinen kerta.

Ystävälläni oli herännyt epäilys. Kuinka joku voi olla niin naurettavan kiinnostunut minun naittamisestani, ellei hänellä ole oma lehmä ojassa?  Miksi joku on niin pröystäilevän kiinnostunut pariutumisestani? Yleensähän ketään ei oikeasti kiinnosta. Jos on omaa elämää, ei ehdi. On tähdellistä tekemistä muutoinkin. Ystävänikin oli unohtanut koko episodin, vaikka olikin ollut tuohtunut. Kuulin juorut ihan toisaalta. Ah, kun mä rakastan juoruja.

Kerroin sitten kaikenlaisia anekdootteja menneisyydestä. Tuoreimpana tietenkin se, että aikaisemmin samana iltana perheenisä riensi hipelöimään minua naulakolle, jättäessäni juhlat ajoissa. Varmaan sillä tavalla sietämätön olen, etten pannut sitä siinä. Saatanan pihtari. Rouvakin oli varmaan kahdeksan metrin päässä, että ihan hyvin olisin voinut vähän antaa. Toisaalta olin ollut paikalla jo toista tuntia, että se saattoi olla lääppimiseksi naamioitu riemunkirahdus. Sen kunniaksi, että vihdoinkin tajuan poistua.

Hihittelimme ystäväni kanssa ajatukselle hieman hitaalla käyvästä savolaisesta. Sellaisesta joka ei vaan ehdi mukaan. Se varmasti turhauttaa. Usko omaan nokkeluuteen ei aina riitä. Iisalmen maalaiskunnan kasvatti. Humisevien kallojen suoraselkäinen kansa. Uteliaisuudessaan ja kaksinaamaisuudessaan voittamaton. Perhearvot kunniaan ja Sarikin äkkiä avioon jonkun kanssa. Se syntinen ja sietämätön olento tarvitsee miehen! Kunnon miehen! Tai ihan kenet vaan! Nyt heti! Kun minä niin sanon!

Ei minua haittaa naittaminen tai arviot sietämättömyydestäni. Käärmeily haittaa. Se että puhuu paskaa selän takana ja tekee sen niin huonosti.

Ei ole fiksuinta mennä markkinoimaan minua ja sietämättömyyttäni ystävilleni, kantapaikkaani, jossa minua ei edes enää pidetä asiakkaana, vaan kalustona. Silloin myös seinillä ja tuoleilla on korvat. Se on vähän sama kuin ampuisi itseään haulikolla päähän. Monta kertaa. Eikä ikinä oikein osuisi.

Suosittelen taas kerran kääntymistä vaimon puoleen. Hyvä perheenisä, me ei ikinä kerrota sulle mikä meidän löyhän piirimme salaisuus, suhde ja liima on. Arvaa miksi? Koska et ikinä tajuaisi. Yhden asian voin paljastaa.

No vitut paljasta.


14.12.2014

Ilmaisjakelujuhlia ja muita kohtaamisia




Mun kanssa deittailu on välillä tosi vaikeaa. Varsinkin jos on mies. Tai ihminen.

Jatkoimme sankarittareni kanssa tunnollisesti festareita. Melkein myöhästyttiin perjantaina Joose Keskitalon keikalta, kun mun piti laittaa liikaa meikkiä ja tukka huonosti. Ei myöhästytty, mutta joku oli ehtinyt istua paikalleni. Kysyin voisiko henkilökunnan edustaja vierittää sen tyypin siitä mäkeen? Se ei enää onnistunut niillä rauhanomaisilla keinoilla, joita on käytössä. Tyyppi lunasti paikkani rahalla.

Huonot feng shui -virrat vaan risteili koko illan. Vaikka oikeesti ei, sillä Keskitalo veti erinomaisen lämminhenkisen ja kalmasta pehmeän uskonhenkisen istunnon. Baari oli tavallaan jakautunut kahtia, sillä pikkujouluseurue mölisi selkämme takana ja veti jotain tipa tap tiepetappia ja hihkui. Humppakansakin löysi paikkansa, noin yksi pari uunista ulos kerrallaan se humppasi Keskitalon tahdissa. Jotenkin odotin sitä hetkeä, jolloin joku simmut ummessa ja hartaudesta rohkeana hyppää ylös pallilta ja huutaa jotakin tunnelmallista. Vaikka että hän elää tai minä näen tai mitä niitä nyt onkaan, Jeesus elää ja minä näen sen. Sitä ei tapahtunut.

Deiteille tunkeutui myös eräs mies. Hän muisti kysyä onko hänellä tukka hyvin. Koska mulla ei näköjään ole. Sanoin, että mulla menee koko ilta aina siihen, että saan tukan laitettua huonosti. Mitä siitä tulisi, jos laittaisin sen hyvin? Tyypillä on lämpöisiä tunteita mua kohtaan, ollut jo varmaan viikon. Ei se mua haittaa, mutta se haittaa, kun se räppää puhuessaan ja nimittää mua leidiksi. Oon jotenkin niin vanhanaikainen, että se tuntuu hirveen teenäiseltä, jou, eikä ollenkaan runolliselta. (Ei muuten ehkä kannata kokeilla muhun runoakaan, ainakaan kovin keskinkertaista, voin vannoa että ne on nähty ja kuultu jo.)

Mies myös kokee asiakseen laitella tekstareita yötä päivää:

4.47 Makkari
4.52 vuode.
4.52 yritän kohta alkaa nukkii.
4.52 Tosin kuuntelen musaa.
4.53 So soita kun tuntuu siltä.
4.59 Ai niin et soittele miesten perään.
5.00. Se on oikein.

Mitä tuohon nyt voisi sanoa. Rakkaat miehet. Skarpatkaa. Jos ei oo mitään, niin mitään sanottavaa, niin olkaa hiljaa. Älkää myöskään räpätkö.

Mutta siis mihin me jäätiin. Sinne keikalle. Mä sain jostain syystä lahjoja! Siis jo ennen keikkaa ja keikalle toisen. Sain hirveän pienen kirjan, jossa oli mietelauseita esimerkiksi miehistä.

"Hauskempia ihmisiä kuin miehet, ei ole monta maanpäällä."  Maria Jotuni.

Hyvin tyhjentävä arvio. Minä tykkään miehistä. Oikeasti. Ystäväni toi paketillisen kleenexejä ihan mua varten. Jos itkettää tai pitää käydä runkkaamassa. Ihanan pehmeitä. Mä liikutuin ja runkkasin. Eiku liikutuin, mutten itkenyt. Nyt ne on tehokäytössä lapsella, joka on muuttunut rääksi.

Vielä yöllä me fiilisteltiin paikallisessa pizzeriassa. Vuori, M, A ja minä. Ainoana naisena kannoin kohteliaasti puolet tavaroista paikasta P paikkaan C. Jos joku tarvii roudaria niin mulle ei kannata ehkä soittaa. Tepsuttelin yöllä hymyilevänä kotiin. Loska tuntui kivalta. Kivoja ovat puoli-ilmaisenkin viinan illat ja Jeesus. Kuolema, rakkaus, musiikki ja yö. Lämpö ja ystävyys ovat aina hyvä yhdistelmä.

Jouduin melkein roudariksi taas lauantaina, mutta en kuitenkaan. Olin sellainen kiila joka laitetaan oven väliin pitämään sitä auki, kun joku muu roudaa. Osallistuin melkein vahingossa juhlagaalaan, johon minulla ei ollut varaa osallistua. Seuralaiseni sairastui räkään ja kuumeeseen, joten naamioin itseni gaalakelpoiseksi ja kuokin sydämeni kyllyydestä. Jaksoin pitää korkokenkiäkin jalassa ainakin vartin ja juoda kaiken mitä käsiini sain ja tanssahdella itkussa suin.

Minulle oli etukäteen vannottu, ettei punaviini lopu kesken. Miehet aina lupaa kaikenlaista. Niihin juttuihin ei kannata uskoa. Sitten kannattaa uskoa, kun se punaviini on lasissa, vaikkei kukaan ole luvannut yhtään mitään. Punaviini oli siis loppu. Kokeilin valkoviiniä. Ei se kummoista ollut, mutta keskustelin siinä pöytäseuralaiseni kanssa, että kyllähän tätä juo. Koska tämä on ilmaista, niin juon kaiken, vaikka oksentaisin lasiin. Tavallaan oli onni, että punaviini oli loppu, sillä pääsin omin korkokengin kotiin, hyvissä ajoin ennen Tuhkimoa. Cavaa en edes maistanut. Sain taas uuden lupauksen vaikka mistä. Siihen liittyi punaviini. Voihan se olla niinkin, että ilmaiseenkin viinaan kyllästyy. Ei sitten jaksa juoda sitä mistään hinnasta.

Olen kyllä mahdottoman epäkiitollinen kuokkavieras. Käyn myös varastamassa keittiöstä ruokaa ja kun mua pyydetään tanssimaan, sanon että nyt ei voi, mulla on hirvi suussa. Heti perään poltan sisällä tupakkaa. Saatan silti joskus olla ihan mukava. Hämmästyttävää muuten, kuinka kauniita kaikki naiset olivat. Varmaan viikon paras kattaus. Onneksi en lähtenyt sen tuntemattoman puuman matkaan, joka yritti pokata mut kadulta, syömään kanssaan etanoita.

Seuraavaksi piparkakkutalo. Käytetään räkää liimana.