17.11.2014

Ihminen johtaa sähköä muttei haista puhdasta vettä


Mustaherukkakuukausi 


Uusi pesä 
Kaikenlaista tulee mieleen yön päivän pimeinä tunteina. Olen käynyt marraksen mustanharmaan sävyasteikon niin useasti läpi, etten jaksa tukehtua siihen nyt. En jaksa käyttää aikaani tilastoidakseni marraskuun hulluutta, mutta jotenkin se on muuttunut tänä vuonna värikkääksi. Pelkkä veri ei selitä sen värinää. Tässä on arvokasta veitsenterähulluutta niin paljon mukana, että se kannattaa ehdottomasti katsoa rauhassa loppuun.

Viime viikon mustassa säkissä käynnin jälkeen en ole itkenyt. Olen liikuskellut varovasti ja arvannut että kyllä nämä jalat kantavat. Heikkouteni on vahvaa kuin jäätyvä vesi. Se lainehtii, liplattaa, pysähtyy ja antautuu. Lyö rantaan ja rannassa sitä vastaan lyö jo jää. Olen jäävettä.

Olen tehnyt sellaisia arkisia asioita kuten työ, pehmoisten ajattelu, lapaset, kuljeskelu, keskustelu, punaviini, hillitön repeily, lajittelu, leivonta, lääkitys ja uni. Silitellyt ja pussaillut melkein vastahakoista lasta ja olemme yhdessä myllänneet koko kämpän uuteen uskoon. En ole vieläkään mennyt treffeille, koska ajattelen etten halua antaa. Tai siis haluan antaa, mutten halua antaa turhaa toivoa. Se tuntuisi juuri nyt vähän raukkamaiselta. Niille olen antanut joita olen tarvinnut. Puheita ja ajatuksia. Ihmeitä. Samaa olen saanut takaisin. Lämpöä ja viisautta. En voi kuvitella onnekaampaa ihmistä kuin itseni. Enkä kuitenkaan ole onnekas. Kykenen vain nauttimaan lähestulkoon en mistään. Se mikä on todellista kommunikointia, jakamista ja läsnäoloa, on aina suurta.

Siivosin miehen rippeet pois. Hassun synttärilahjan tikkariosuuden syötin jo ajat sitten lapselle ja ristikkolehden heitin roskiin. Lopulta siirsin koko miehen yhdeksi panoksi panopäiväkirjaan. Kaksi ja puoli tähteä. Muistelen viime vuoden tilastoista todenneeni, että kolmen tähden panot ovat ne vaarallisimmat. Olen periaatteessa taas altis uusille houkutuksille. Tule tänne houkutus!

Yksi houkutus on ajatus siitä, että talviunta voi sittenkin nukkua. Kun rakentaa pesän. Ikioman. Viimeksi rakensin sellaisen,  joka öisin sortui päälleni. Nyt en mene samaan halpaan, vaan perustan pesäni kunnolla. Se tulee olemaan värillinen ja hengittävä. Kirjava. Huivikas. Mustalaisromanttinen. Ja se soi.

Paasilinnakin oli pitkästä aikaa kaupungissa ja me tehtiin pistokoe karaokebaariin ja käytiin nopeasti läpi ihmisuhdeasiat ja ihmissuhdeasiat. Kuolimme nauruun monta kertaa. Niin monta, että ihmettelin aamulla, kuinka koko kroppa voi olla ihan sekaisin. Ihan kun oltaisiin notkuttu punttisalilla ja vedetty kahdet treenit. Kohtasimme joukon ylialkoholisoituneita nuoria miehiä, jotka kiljuivat riemusta. Ai sä oot noin mature! Mature. Se meitä nauratti ja moni muu asia. Niin paljon, että unohdin aivan kaiken. Onneksi katkaisimme kemuilta siivet, ennen kuin ne kunnolla edes alkoivat. Olen silti vähän katkera, että Rekka-Sami löysi minuakin maturempaa seuraa. Pirkko oli ainakin 20 vuotta minua vanhempi. Jäin kuin nalli kalliolle ja sekös hävetti. Lohdutan itseäni sillä, että Rekka-Sami luuli minua 25-vuotiaaksi ja aivan selvästi piti itseään paljon vanhemmista naisista. Ei tässä silti vielä kannata heittää kirvestä nenään ja hernettä kaivoon.

Ja jos ihminen ei haista puhdasta vettä, niin likaisen se haistaa. Eikö silloin voisi sanoa, että se haistaa myös puhtaan? Ei kai. Ei se ole haistamista, se on tietoa. Pitäisi enemmän luottaa vaistoonsa. Miehestä tiesin heti, että siinä on jotain pahasti vialla. En vain keksinyt mitä ja ajattelin, että tämä täytyy tarkistaa. tämähän on jännä juttu. Puhuin asiantuntijan kanssa ja se alleviivasi epäilyni. Se oli hyvää ja rauhallista puhetta.

Millainen ihminen puhuu aina vain itsestään? Miksi kaikki on aina jonkun muun vika ja syy, mutta mies itse on ainutkertainen ja ainoa joka ymmärtää kaiken? Miksi kaikki ihmiset ovat idiootteja? Miksi mies puhuu kaikista entisistä naisistaan aina rumasti? Miksi sillä ei ole yhtään oikeaa ystävää? Miksi se puhuu rumasti kaikesta ja kaikista ja kun sille itselleen sanoo yhden poikkipuolisen sanan, se loukkaantuu joka kerta verisesti ja pakkaa kamansa. Mököttää ja puhisee kuin uhmaikäinen pikkuinen.

Tykkään näistä naistenvälisistä puheista, mutta tykkään myös Tekokuun tavasta ilmaista asioita. Se murahti että mies on paska. Kyllä. Tämäkin selitys kattaa kaiken. Onneksi mä haistan likaisen veden. Mutta tässä tapauksessa voisi ottaa sellaisenkin näkökulman, että vesi oli puhdasta. Siksi en haistanut sitä.

11.11.2014

Minuutissa ehtii tapahtua monta asiaa





VR on kyllä jännä. Mitä lie taas raiteilla ollu, ruumiita tai vesisadetta. Ei vaan onnistu se kiskoaminen. Mulla on aina tiistaina helvetillinen kiire junaan. Tänään meinasin myöhästyä, mutta olin neljä minuuttia ennen junan lähtöä asemalla. Ei olisi kannattanut kiirehtiä. Juna tuli 47 minuuttia mun jälkeen. Asemalla ei saa odotella, koska vartija käy sulkemassa ovet hyvissä ajoin ennen sulkemisaikaa ja kehtaa vielä lohduttaa, että nyt ei edes sada. Kyllä mun päälleni satoi. Puoli tuntia.

Junasta astui mun päälle joku korsto, joka paiskoi ovia nikotiinintuskassa niin, että multa meinasi irrota käsi jos toinenkin. En ole aikoihin nähnyt kenenkään silmissä tappamisen himoa, mutta nyt näin. Säikähdin ihan. Korsto tuijotti mua vielä junassa ja taas kerran toivoin, että joku olisi mua vastassa asemalla. Näytti että korsto kuvittelee junan tehneen pakkolaskun, vain noukkiakseen mut jostain Lostista.

Mua on muutoinkin kohdeltu vähän kaltoin. Perjantaina maksoin hirveen summan latesta. Lohtuna toki pöytiintarjoilu. Ja vitut. Se ei koskaan tullut. Tai se viipyi suunnilleen VR:n verran. Kävin sitten sanomassa, että ootte vissiin unohtaneet mun kahvin? Voisinko nyt saada sen? Sain sen ja kaveri sai lisäkahvin ja mä sain valtavan suklaahippukeksin. Siitä olisi riittänyt kolmelle. Siitä jäi hyvä mieli. VR:ltä en saanut mitään. Kuulutuksetkaan eivät antaneet mitään. Konnari kertoi, että nyt olemme jo niin ja niin paljon aikataulusta jäljessä. 37 minuuttia tai ihan mitä vaan. Hirveen tarkasti ne kuitenkin laskee. Skarppaavat. Arvioitu saapumisaika 19.06. Sitten ne laskee uudestaan. Arvioitu saapumisaika 19.17. Saapumisaika 19.19. Lähtöaika 19.21.  Koska korsto imee raivoissaan tupakkaa laiturilla, eikä konnari uskalla sanoa, että tää juna ois nyt ehkä lähdössä. Ei siltikään mitään suklaahippukeksejä tai anteeksipyyntöä.

Tosin kävi myös lauantaina baarissa. Mun nainen talutteli mut katsomaan Tuomari Nurmiota ja Spugeja ja mä tilasin ison juoman. Kohta se haettiin pois. Yritin haroa sen perään ja nyrpistellä nokkaani ja se toimi. Plokkaaja jaksoi pahoitella ja toi uuden kolan minuutissa. En alkanut itkeä, vaan sanoin kiitos paljon ja mietin kuinka saan vedettyä litran kolaa illassa. Hyvin se meni.

Milloin VR ryhtyy palvelemaan asiakkaitaan? Tai pyytämään anteeksi? Jakamaan ilmaislippuja seuravalle mahdolliselle matkalle, joka taittuu helvetin hitaasti, jos ollenkaan. Miten niillä voi olla varaa tähän joka toinen kerta kun tarviin niitä?

Kerron kaiken tämän, jottei tarvitsi kertoa mitään muuta.

Oikeasti jouduin viime yönä pimeään säkkiin. Olin siellä minuutin ja itkin yhden raivoisan nyyhkäyksen ja sitten unohdin hengittää. Sätkin ympäriinsä painottomassa pimeydessä, jossa kuului vain marsun zeniläinen puputus.

Ihme lause. Totuus on joskus ihmeellinen. Sätkin ympäriinsä painottomassa pimeydessä, jossa kuului vain marsun zeniläinen puputus.

Sitten raukenin ja lämpenin. Tein sitä tavallista, nukuin ja heräsin. Minuutissa ehtii tapahtua monta asiaa. Jos annan piemeyden tulla, se muuttuu joskus torkkupeitosta piikkimatoksi ja parivuoteesta universumiksi. Aina en tiedä miten päin olen, tai onko jalkojen alla maata. Olenko elävä tai kuollut. Jossakin siellä pimeyden ja minunkin syvyyksissäni on pelkkää paljasta lihaa ja mustunutta mätää. Sitä ei yleensä siedä minuuttia pidempään, mutta ei sekään kestä.


8.11.2014

Marrasarkkitehtuuria


Tarvitsen tukea. Puhuin siitä ääneen eilen. Pienikin tuki riittää. Se tulee selkärangasta. Ja rintaliiveistä ja alushousuista. Puin eilen automaattisesti molemmat. Olo on vähemmän hyytelöinen ne päällä. Aivan kuin joku pitäisi minusta kiinni. Sitten taivutin hiukseni, laitoin niin paljon huulipunaa kun häpeämättä pystyin ja peruin treffit. Kahdet. Hyvä tuli. Etäpuin myös Tekokuun. Laitoin sille farmarit jalkaan ja punavalkoraidallisen teepaidan. Hyvä tuli.

Menin juomaan kahvia ensin kahvilaan ja sitten Vuoren lattialle. Puhuin ihanan naisen kanssa kaikesta tästä. Siitä on alle kaksi viikkoa kun tapasimme ja maailma jota elämme, on nyt erilainen. Välimatka tuntuu viideltä viikolta tai kuukaudelta. Iso osa kaikesta tuntuu unelta. Epäilen eläväni jonkinlaista sokkivaihetta. Joskin tarkentaminen itse kriisiin on vaikeaa. Niitäkin tuntuu olevan useampi päällä. Universumi paukuttaa mua kuin räsymattoa kangaspuissa. Venyn ja paukun, mutta muutun samalla ehjemmäksi ja kokonaisemmaksi. Siltä tämä jollakin kierolla tavalla tuntuu. Tuntuu käsittämättömältä, että kestän kaiken. En tunne tarvetta taistella tai selviytyä tai olla reipas, mutta olen sitä kaikkea, turhia pohtimatta kuinka sen teen. Olen suorastaan välinpitämätön ja tyynen toteava, että ah ahaa, tällaista. Välillä tulee itkuakin, mutta se on sellaista pikaryöppäystä. Puolen minuutin masennusjaksoja. Voi tietenkin olla, että silkka väsymys on tehnyt minusta hetkeksi tällaisen. Rakentelen hiljalleen pesää vuoteeseeni. Marrasarkkitehtuuria.

Alistuminen on hyvällä tavalla taskulämmintä. Mitään ei tarvitse pidätellä. Olen turvassa monen ihmisen ajatuksissa ja teoissa. Oikea kosketus antaa voimaa ja vie voimaa. Ehkei se voima koskaan ole tasapainossa, mutta se on kuitenkin.

Tekee mieli nukkua jonkun kanssa, juoda kahvia ja pesiä. Seksiä, suklaata ja villasukkia. Yksinkertaisia ja painavia asioita. Ilman kipua. Olen koko aamun miettinyt, mitä haluaisin tai mitä haluaisin olla haluamatta. En ole keksinyt mitään tämän kummempaa. Paitsi itsestäänselvyyden päästä tästä kivusta eroon. Koska en juuri nyt voi sille mitään, annan sen olla ja kuvittelen meidät vanhaksi aviopariksi. Kuvittelen että kipu on jotakin määräämättömän kallisarvoista jota ilman en voi elää. Kuvittelen sen olevan mies joka on rakastunut minuun. Aika hyvin toimii.

7.11.2014

Miracle Skin Perfector ja Bright Now Visible Repair Day Cream



Kaksi päivää jatkunut "tänään lakkaan kynteni" -fantasia on nyt totta. Haaveista kannattaa yleensä tehdä totta. Sitten voi haaveilla lisää. Ja toteutella lisää.

Minulla ei ole puutetta kynsilakasta, mutta menin ja ostaa päräytin uuden. Sen nimi on Pink Diamond ja sen se on näköinenkin. Alennuksessa se maksoi 3,50 €. Mietin mitä parantumatonta pahaa teen ympäristölle lakatessani kynteni tällä kiiltäviä muovi- tai metallihippuja sisältävällä paskalla? (Milloin Lumene oikein alkaa sponsoroida minua?) Mistä kaikki tämä kynsilakka tulee ja minne se menee? (Onko tää Natural Code joku luomutuote, vähän kuin lähiliha? Onko lähiliha yhden yön pano, joka asuu kahden kilsan säteellä?)  Oikeesti, voiko olla mitään turhempaa maailmassa. Voi olla. Paljon on yhtä turhaa. Otetaan vaikka ripsentaivuttajat tähän viereen. Ja se valkaistu peräreikä. Kyllä. Maailma on räjähtämistään vaille valmis ja täynnä turhaa.

Tekeekö tämä Pink Diamond minusta timanttisen ja kauniin naisen, poistaako se kalpeuden kasvoiltani ja pysäyttääkö verenvuodon? Aika varmasti. Luulen näin. Mihin mä luottaisin, ellen plaseboon? Ja tämä on kyllä edullista plaseboa. Huomenna pitäisi jaksaa mennä treffeille. Ajattelin että maalaamalla kynteni, treffikaverin huomio kiinnittyy niihin ja maailman tilaan, ei ollenkaan harmaaseen naamaani ja vuotavaan kohtuuni. Pitää yrittää pitää myös suu supussa, etten paljasta kaikkia yksityiskohtia jännäelämästäni.

Tänään vein myös roskat ulos, silitin kissaa ja mietin samalla, että onko mulla tarpeeksi elinaikaa jäljellä pitää mitään suruaikaa näitten kaikken huonojen ja tyhmien ja tuhmien miesten välissä? Ei taida enää olla. Mutta tänään mä myös itkin hetken, ihan pienen hetken vaan. Sitä ajatusta ja muistoa, että mies makasi vielä hetki sitten takanani ja tarttui minuun kiinni ja. Se olikin sitten viimeinen kerta. Voiko ikävä räjäyttää kohdun tulvimaan verta ja kasvattaa sen kaiken paskan mitä se nyt hädissään vuotaa? Ei. Onneksi.

Naurettavaa miten epäreilua elämä joskus tuntuu olevan ja miten paljon se paskoo päälle yhdessä tai kahdessa viikossa. Voikohan omaan hengitykseensä tukehtua? Tai millaisiin kompromisseihin sitä suostuu varastoidakseen vähän läheisyyttä tai saadakseen jokapäiväisen orgasminsa. No, oikeestaan aika pieniin. Mulla on hieno muuri ympärilläni. Saa olla aikamoinen Ilmarinen, joka sen takoo nyt rikki.

Mä siellä kempparissa valitin iloiselle ja palvelualtiille myyjälle sen kynsilakkahommelin takia. Sanoin ettet sä oikeestaan voi mua auttaa, mä olen nimittäin sairas, mutta kyllä tässä jotain keksitään. Olin vähän niinku arpomassa huulipunan ja kynsilakan välillä. Sitten kun mä maksoin, se ilahtui kovasti, että löysin plaseboni. Aloin pelätä, että ehkä se sittenkin on nosebo. Luonto ja kaikki. Kaikki kuolee kun lakkaan kynteni. Kaikki lakkaa. Myyjä antoi minulle kaksi ilmaisnäytettä. Tuplana. Ne molemmat tekee mulle ihmeitä. Kysyin että näytänkö mä siltä että kaipaan ihmettä. Se sanoi että ei, näillä vaan usein on tämmönen nimi. Miracle Skin Perfector ja Bright Now Visible Repair Day Cream.

(Ja miehelle, joka ei lue näitä, mutta jos, niin selvennystä tuohon plasebo ja nosebo juttuun: http://fi.wikipedia.org/wiki/Lumel%C3%A4%C3%A4ke)



5.11.2014

Vitusti verta


Taidan olla iloinen tästä helvetinmoisesta reilusta viikosta universumin räsynukkena. Olen singottu jonnekin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Juuri nyt on pakko myöntää, etten edes tiedä minne. Myönnän senkin, etten ole edes huolissani. Vielä. Tai vähän olen, mutta samalla uteliaisuus kasvaa. Parina viime päivänä on myös uneliaisuus kasvanut ja tänään illalla aloin vihdoin nähdä unta.

Se olikin aikamoista mustaa mättöä se uni. Ryömin pimeässä ja märässä tunnelissa ja kerroin ääneen itselleni ja ehkä jollekin näkymättömälle mitä nyt tapahtuu. Aloitin miehestä, tietenkin. Unessa kaikki alkoi siitä kun mies lähti, se merkittäköön hänelle rastiksi seinään. Minulle merkittäköön rastiksi seinään se, että jaksan kontata pimeässä ja märässä ja puhua ääneen.

Nyt tuntuu, että viime lauantaista on ikuisuus. Siitä on tosiaan muutama päivä. Kummallista. Silloin lähti tekokuu, jauhelihakastiketta suupielissään. Minulla oli hyvä mieli ja vittuilun jälkeisiä voimavaroja. Jotain kuitenkin myllersi sisällä. Kivun ja veren sekavaa yhteistointa. Mietin, olisiko perjantain ja lauantain välisenä yönä esiintynyt voimattomuus sittenkin ruumiillista. Jotakin mistä pitäisi olla huolissaan. Väsymys jatkui, mutta ajattelin, että minulla on monta syytä olla väsynyt. Erittäin väsynyt. Ja voimia levätä.

Sunnuntaikin kului levon merkeissä. Aloin kuitenkin vuotaa enemmän verta. Sitten vähän enemmän. Sitten paljon. Ja sitten hyytynyttä verta ja tuoretta verta. Sitten tuli kipu. Sellainen pieni, joka kasvoi sunnuntain ja maanantain välissä valtavaksi viilloksi ja rampautti.  Säästän meidät kaikelta tältä vereltä. Omalääkärini jolle eriskummalliset selviytymisseikkailuni ja koepalainhoni alkavat olla jo tuttuja, torui minua reippaudesta ja passitti sairaalaan. Sairaala ei päästänyt minua ulos ollenkaan, vaan kaapi sisältäni näytteet verestä ja limasta ja lihasta ja kivusta. Se pakkasi minut sänkyyn, pumppasi täyteen kipulääkettä ja ojensi käsiini television kaukosäätimen ja voileivän. Sitten se sanoi, että lepää, jatketaan tätä huomenna.

Mun sisälmykset on sotkussa. Ihan veressä ja sairaat. Minulla on ehkäkasvain, ehkäjokumuukasvain, jotain ihmeröpelöö, ehkä jotainmuuta ja jossain ontelossa jotain nestettä ja kohta tiedetään enemmän. Seuraavan kolmen viikon projekti on saada verenvuoto tyrehtymään. Saan tyrehdyttää sitä kotona, koska enkeli tuli pelastamaan mut. Sillä oli kylkiluu murtunut ja se toi mulle kukan ja hali mua niin, että alkoi itkettää ja saattoi pois sairaalasta ja huolehti kaiken kohdalleen. Mä olen just niin vahva kuin läheiset naiseni on.

Universumi muistutti meidän leikistä aika hauskalla tavalla. Odotin enkeliä sairaalan pääovella ja polttelin siinä norttia. Jalat melkein kantoi jo. En heti tunnistanut Unelmieni Prinssiä joka tuli kohti. Voi johtua siitä, etten ole nähnyt sitä tai kuullut siitä pihaustakaan puoleentoista vuoteen. Yritin ihmetellä mitä se siinä tekee. Suklaarasia kainalossa. Saatoin kysyä, että onko se mulle. Se oli kuulemma jollekin kuolevalle. (Kuka vie kuolevalle suklaata?) Prinssi kysyi mitä mä teen siinä. Sanoin että mä kotiudun. Se kysyi mikä mulla on tai miksi. Vastasin että mä elän.

Nyt keitän vähän kaakaota ja syön suklaata. Teen siitä kaakaosta sellaista irstaan paksua velliä, koska eihän sitä milloinkaan tiiä milloin musta aika jättää. Oon ainakin juonut tarpeeksi kaakaota sitten.


1.11.2014

Kiitos kun vittuilit mulle yöllä


Jotkut päivät on ylipitkiä ja viikot venyvät vuosiksi. Jos lukisin taas ja vielä horoskooppeja, siellä varmaan lukisi, että energiatasosi on positiivisesti vituillaan ja ylikuumentunut, koska taivaankappaleista osa on kylmiä ja osa kuumia, mutta että onnistut kaikessa mitä tai ketä keksit säätää, joten anna mennä vaan. Ja että taivaankappaleet (ts. universumi) on ehkä viimeinen asia, joidenka varaan nyt laskea taakkansa. Taakka kannattaa viedä elävän lihan äärille, ihmisen jalkoihin. Mutta että jatka vaan, hyppimistä seinälle ja istu välillä itkemään jos itkettää.

"Tee jollain keinolla tästä päivästä tavallista löysempi ja anna itsellesi lupa nauttia vapautuneesta ajasta. Luvassa on mukavia pieniä yllätyksiä jokaiselle, joka pystyy seuraamaan hetkellisten haaveiden viitoittamaa tietä. Ole tänään Camel-boots nainen tai -mies joka kulkee ihan omia polkujaan ja nauttii siitä. " (astro.fi)

"Eräs ihminen kietoo sinut pikkusormensa ympärille. Ja miksipä sinä rupeaisit vastustelemaan, sillä harvoin kohtaat noin sinulle sopivaa henkilöä." (iltasanomat.fi)

Ei ole paljoa itkettänyt. Viime yönä neljän pintaan itketti. Vähän aikaa. Istuin perse jäätyneenä kävelykadun penkkiin, viitsimättä ottaa enää askeltakaan. Ajattelin että istun tässä polttamassa tupakkaa, kunnes kaikki voimani ovat palautuneet ja pääsen pahasta. Universumi puuttui peliin ja tiputti taivaalta saman lihaisan tekokuun, joka jo kerran tällä viikolla pelasti yöni.

(Oon pahoillani että joudun näin naamioimaan näitä ihmisparkaraunioita, mutta se ei saa tunnistaa tästä tekstistä itseään, koska se alkaa heti luulla olevansa sellainen tyyppi, että siitä kirjoitellaan kaiken maailman fiktiota blogeihin. Kenestäköhän mä nyt oikein puhun? Just aamulla mietin, että pitäisiköhän mun tästä lähin sanoa kaikista vaan, että mies tai nainen. Tai elukka. Uros tai naaras. Mulla on myös termistöä valmiina tietynlaisille naisille, mutta edes sitä termiä ei voi julkaista, koska se on liian osuva. Vuori sanoo että termin edustajat oksettavat sitä, mutta mä sanon, että ne lähinnä pelottaa tai saa mut varuilleni. Ja mähän en normaalisti pelkää mitään, paitsi tietenkin kaikkea. No pimeää en kovin paljoa. Pimeä on hyvä. Pelkään hetkeä jolloin alan avautua tietyn termistön edustajille ja se on sitten menoa.)

Tekokuu siis tipahti taivaalta mun viereen ja alkoi nauraa mulle päin naamaa. Sitten se poltti tupakkani ja sanoi, että älä saatana itke. Sitten se sanoi että no itke vaan. Mä sanoin että vittu mä tässä sun nähtes mitään ala itkeen. Sitten se kysyi että no mitä sä itket. Että jotain mitä tuolla. Mä että missä tuolla, saatana en. Sitten se otti mut kainaloon ja mä melkein menin. Kyllä oli helpottavaa keskustella syvällisesti jonkun kanssa joka todella ymmärtää mua. Ja joka ei välitä minusta yhtään tai jollain tavalla hyvin vähän. Niin vähän, ettei sitä huomaa.

Ilta ja edeltävä päiväkin oli ollut jotenkin raivostuttavan raskas ja samalla hauska. Ylenpalttista kaikkineen. Olen kuullut viime yönä niin monta kertaa sanan ihana tai rohkea tai kateellinen, etten oikein osaa suhtautua itseeni ilman, että pyydän ensin nimikirjoitukseni ja otan meistä vielä yhden selfien. Mutta siis mielelläni haudon jokaista halia ja silitystä loputtomiin, koska olen vaan ne ansainnut. Tai siis en ole. Ei niitä ansaita.

Joskus keskiyön jälkeen yritin muuttua zombiesta takaisin söpöksi normiprinsessaksi, koska mun kauhistuttavaksi tarkoitettu ulkomuotoni sai muutaman tyypin ihan sekaisin. Yksi seurasi mua bäkkärille asti ja ryhtyi innolla kiskomaan oluttani. Pahalta näyttävä fonisti teki siitä sanallista hakkelusta. Sillä aikaa yritin hipsiä kellarista takaisin valoon, mutta tyyppi ehti lähteä perään. Siellä se juoksi mun perässä käytävässä ja huusi että odota, odota! Menin vessaan piiloon ja luulen että mies eksyi kellariin. Se saattaa olla siellä vieläkin.

Ei se mitään, sillä seuraava polvistui eteeni. Kerroin sille kaiken. Ettei minusta ole nyt mihinkään, ei minua kannata yrittää, musta ei saa iloa yhdeksi yöksi, ei kahdeksikaan. Mä en jaksa, mua ei huvita ja mun päivä on hirmumyrsky. Sitäpaitsi sä et edes ala K:lla. Mies polvistui lisää. Sen mielestä kannatti silti yrittää. Koska olen vaan niin kaunis. Ja nainen. Ja koska mun huulet. Silmät. Poskipäät. Ja veri. Koska olen niin verinen. Se ei ollut mitään runoutta, minä olin oikeasti veressä. Sanoin että laita tuo kirjallisena mun sähköpostiin, niin luen sen sitten aamulla. Ja tosiaan, aamulla luin sen sähköpostistani. Ja ehkä mä jo keskiviikkona jaksan mennä sen kanssa kahville. Ajattelen yhä, että positiivisen kautta. Mä en menetä mitään, jos saan hyvää kahvia.

Tyhmää vaan jotenkin, että tällainen käsittämätön kiinnostus lihaani ja vertani kohtaan tapahtuu juuri nyt, kun se kiinnostaa itseäni niin häviävän vähän. Meneekö multa kaikki mahdollinen huippumuna ja rakkaus ja ihan kaikki tässä rytäkässä ohi suun? Ei varmasti mene, jos en asennoidu siihen menetyksenä.

Aamuyöllä mietin, kuinka hiljaa mun iho onkaan. Nukuin rauhassa tekokuun lähellä. Se nukkuu aina hiljaa. Jos se kuorsaa, se kuorsaa tosi hiljaa. Senkin iho oli hiljaa. Mietin että miten voisi sanoa kivasti, että tykkään tällaisesta arkisesta haluttomuudesta. Viileät ja nihkeät ihot saattaa hipaista toisiaan, mutta kukaan ei reagoi niitten nihkeilyyn. Mikään ei syki tai herää. Sitten ajattelin, että tässä on kaunista se, että me oikeesti levätään. Ja mä saan olla rauhassa ja silti melkein kuulen jonkun hengityksen.  En sanonut mitään.

Kävin kaupassa ja tein sille jauhelihakastiketta. Se sanoi että kiitos, oli tosi hyvää ruokaa. Minä sanoin että kiitos kun vittuilit minulle yöllä.