26.8.2014

Tämä saattaa olla muuten tappouhkaus



Olen ollut muutaman viikon koomassa. Minulta myös häviää sanojen keskeltä kirjaimia, joten en oikein viitsi kirjoittaa. Lisäksi tässä on ollut kaikenlaista, pommiuhkia, kyvyttömyyttä, vittuuntumista ja juoksukilpailuja. No, päänsärkyä, niskasärkyä on ollut.

Unissani tapahtuu arkisia asioita ilman kipua. Heti kun herään, lyö lieskat aivojen ja ohimon ja niskan kautta vasemman jalan jalkapohjaan. Sitten nukahdan taas. Unissani haravoin lehtiä ja väittelen tuntemattomien ihmisten kanssa mullan väristä ja kaivan kastematoja. Lapioin itseni hikeen. Jotkut kastemadoista ovat kyyn mittaisia perkeleitä. Sellaisiin uniin herään ja sitten keitän kahvia.

Jos nukun. Enimmäkseen en. Ja nukun kuitenkin. Päivällä kesken lauseen ja aaamulla kesken kahvin. Olen monena päivänä yrittänyt miettiä, olenko nukkunut ollenkaan tai tiedänkö mikä päivä on meneillään. Aika huonosti tiedän. Ahdistuksesta on kasvanut tukeva muuri kaiken ympärille. Jos jaksaisin, syyttäisin säätä. Tätä jatkuvaa sadetta ja kylmää. Mutta se on vain sää. Syytän itseäni.

Tänään katsoin bussin ikkunasta alkavan syksyn sävyjä ja ne tekivät minusta hetkeksi rauhallisen. Ajattelin vain kuinka kaunista kaikki on, kuinka elävää ja muuttuvaa ja sinnikästä ja vaihtelevaa. Tietoisuus taakse jäävästä kaupungista lisäsi helpotusta. Muistin silti millaisia hegitysvaikeuksia aiheutti lähteminen kaupungista joskus viime talvena. Ja saman aiheutti palaaminen. Kuinkakohan kauan tämä on jatkunut?

Toisessa kaupungissa odotti helpottava kahvihetki ihanan naisen kanssa. Kerroin palasen kesästä, tai keväästäkin, irrallisen palasen. Jonkun miespalasen. Ja syksystä, koulun alkamisen kauhusta, lapsesta joka on silitettävä uneen ja jonka jalkapohjia on hierottava. Se vähentää lapsen kauhua. Nainen kysyi kuka minun jalkapohjiani hieroo? Vasta palatessa, 80 kilometriä tunnissa, ajattelin minua. Ei kukaan. Eikä kukaan hiero jalkapohjiani.

Miksi minä olen olemassa vain hetkittäin, vain silloin kun en ole tässä. Olenko minä pakosalla sittenkin. Miten olenkin onnistunut nostamaan itseni tunteitteni yläpuolelle ja tallonut kokemani jonnekin syvyyksiin, mistä niillä ei ole paluuta. Puhun naiselle typistetyllä äänellä. Siitä miksi joku ei välitä ja siitä miten minä en välitä. Ehkä nyt on liian myöhäistä välittää. Olen opetellut jonkin oman muistisairauden ja se alkaa levitä. Sormenpäissä ei ole mitään tuntoa.

Syksy on tullut liian aikaisin tai alakulo on tullut. Aikaisemmin kuin koskaan. Edessä on niin pitkä matka mustaa, että luulen etukäteen, etten jaksa. Vaikka kuinka rakastaisi pimeyttä, siihen voi aina hukkua. Kaipaan metsään niin paljon, että alan itkeä.

Yritän muistaa miltä tuntuu olla rakastunut, mutta muistan että olen tehnyt itsestäni muistamattoman sen suhteen. Tai miltä tuntuu toinen ihminen iholla. Oikea ihminen. Sellainen jota varon automaattisesti, ettei sen iholle tarvitsisi joutua. Koska en halua muistaa, enkä aio muistaa. Ja silloin juuri muistan. Jotakin pientä. Niin pientä, että melkein sattuu. Hirveän raskasta olla kaiken yläpuolella ja ulottumattomissa. Ettei kukaan huomaisi.

Monen viikon seikkailut muuttuvat täysin merkityksettömiksi. En kerro kenellekään, miten olen tätä tunteellisuuttani ja herkkyyttäni ruoskinut. Tajuamatta paskaakaan siitä, mitä olen mennyt tekemään. Voi surku.

Kiitän myös asianosaisia. Tämä saattaa muuten olla tappouhkaus.









6.8.2014

Pimeys jää hämärän peittoon





Tällä viikolla olen enimmäkseen käynyt kirkossa, katsellut ja kuunnellut. Ja lukenut. Ja se taisi olla viime viikolla. 

Mulla on lapannut täällä vieraita (mehiä), joilta olen saanut kaikenlaista. Valkoviiniä, mansikoita ja sikaarin nyt ainakin. Ja tietenkin kaalia.
Monena päivän oon miettinyt, että pitäisi vähän ajatella mitä miettii. Ja sitten jättää asioita sanomatta ja kertomatta. Niinpä mulla on ollut tää ikkuna tässä viikon verran auki ja olen saanut sanottua ei mitään. Tämän hämärän peittoon jäävät hikiset ja auringolla vuoratut yöt ja päivät, turruttava maailmantuska, tukkoiset viemärit, ruusuvarkaudet, yökävelyt, päiväunet, tiskaamisen mahdottomuus, tapetut kissat ja koirat, kuolleet koirat ja niitten kaulapannat, avajaiset, kuiva rosee, kuuma punaviini, kaikki Mariat, parveketupakointi miesasioiden tiimoilta, olohuoneen käytön maksullisuus, unohtunut televisio, veden muuttaminen jääksi, hävyttömyys, siivoton helleseksi, huonosti kasvatetut lapset joita rakastaa silmittömästi, nurmikko, uskonnonopetus uskomattomalle, pannukahvittomuus, kirjallisuus ja ihan kaikki.
Sen minä vaan sanon, että paljon vähemmän pitäisi tinderöidä, koska kadulta ja viereisestä pöydästä pokaaminen on oikeesti kivempaa. Siihen tulee kaikki hajut ja maut päälle. Onhan siitä varmaan jo toista viikkoa kun lupasin itsekseni ja ehkä vähän sivulauseessa kaverillekin, että tää loppuu tähän nyt ja mä haluun jonkun tai jotain muuta. No en oo mitään luvannut ja jos oon niin perun sen tässä ja nyt. Helppoa kun heinänteko. Elonkorjuu. Mitä näitä nyt on.
Kirjoitin ensin, että kakki hajut maut päälle. Taidan tästä lähteä vähän kylille murjottamaan ääneen jollekin tielleni osuvalle raukalle.

26.7.2014

Jäät kilisee










Olen tinderöinyt suunnilleen 1000 kilometriä ja jokaisen kilometrin sisällä vielä 100 kilometrin säteellä. Mitä olen löytänyt? Älyttömän määrän tyyppejä! Olen livetinderöinyt myös yhden festarialueen ja pari rautatieasemaa, lippakioskin ja ainakin kaksi toria. Mitä on jäänyt käteen? Pilviltä saatu instant repair hiusnaamio. Kiva.

Yhden tinderin kanssa piti tehdä tuhmuuksia, mutta se jäi tuonne 450 kilometrin päähän, joten kovin äkillisiä treffejä ei tässä ole kehkeytymässä. Se näyttää smurffilta. Se on hyvä enne. Edellisten treffien aikaan olin kirjakerhon tapaamisessa. Ehkei ole tarkoitettu, että ehdin treffeille. Tein monta kärrynpyörää ja seisoin päälläni. Seisoin päälläni niin innoissani, että unohdin tissini, jotka sitten pääsivätkin livahtamaan vapauteen ja ilahduttivat koko maailmaa. Jotain kirjaa saatoin tavata ääneen muutaman rivin ja syödä liikaa sämpylöitä.

Jännää että uutta etsiessään löytää vain vanhaa. Ruissalossa pyörii samat savolaiset kuin Kuopion torilla. Tosin ilahduttavaa oli kohdata ihmisiä, joita en ole nähnyt ainakaan kymmeneen vuoteen. Pitkästi yli. Niitä samojakin, joista luin juuri vanhoista päiväkirjoistani.

Olen pukeutunut kylmässä vedessä läpikasteltuun keltavalkoruudulliseen keittiöpyyhkeeseen. Siirtelen sitä paikasta toiseen kehoni rajoissa. Välillä kastelen sen uudelleen. Rakastan tätä lämpöä. En halua tämän koskaan häviävän. Esimerkiksi marraskuulle. Jäät kilisee ja takoo pepsimaxia.

Tanssin Turussa monta päivää. Pilvi paistoi minulle bratwurstia ja minä laskin pihan juopot. Keitin joka aamu kahvia Pilville, vaikka tarkoitukseni oli joka aamu keitättää kahvia Pilvillä. Yöni nukuin fatboyhin kaivamassani ojassa. Voitte miettiä mitä se tarkoittaa. Huokailin onnesta ja kaivauduin. Haluan sellaisen ikiomaksi. En usko että saan.

Musiikki tekee minut onnelliseksi. Ja joskus vihaiseksi. Joskus saatan kuolla vähän, jos en saa annostani. Olen narkkari. Joskus mikään määrä ääntä ei riitä ja joskus haluaisin hiljentää kaiken.

Mustavalkoisuuteni taitaa olla harmaata. Tekee mieli saada orkkuja. Teen töitä väärällä kädellä ja mökötän lapselle. Se sanoo että nyt on osat vaihtuneet. Äiti kiukuttelee ja mököttää ja poika kokkailee myöhäistä lounasta tai aikaista illallista. Kysyn että kuka meillä oikein tiskaa. Poika sanoo etteivät ne osat nyt niin vaihtuneet ole.




16.7.2014

Mä tunnen hyviä tyyppejä


Pitkästä aikaa asiallinen alkuviikon kombo. Harhailupainotteinen, mutta sillä tavalla makoisa, että poikkesin hieman tavanomaisilta poluiltani ja löysin itselleni Konsultin. Nyt kun mulla on Vuori ja Muusa ja Konsultti ja Terapeutti, ja mitä niitä nyt onkaan, Ihania naisia kassillinen, alkaa elämä vihdoinkin olla kohdallaan. Tajuan että olen yksinäisempi kuin koskaan. Onneksi on pakkorakkaus ja lapsi. Ja tarpeeksi hiljaista yksinäisyyttä.

Ja kyky nauraa. Paitsi että lopetin nauramisen joskus eilen puolenpäivän jälkeen. Koska ei vaan naurata. Tippa linssissä yritin kertoa vitsejä Muusalle. Oltiin yhdessä niin alakuloisia, että ympärillemme muodostui kupla ja Muusa taisi muuttua siinä Jumalaksi. Itse vaan pysäytin katseeni johonkin harhaan ja sinne se jäi luimistelemaan. Eikä Muusa sitten ollutkaan kovin alakuloinen. Ja sitten minä olin vähän lisää alakuloinen. Muutuin kesäyön kanssa samanlämpöiseksi. Minusta tuli vähän kylmä, riitteinen. Onneksi on kuitenkin sellaisia ihmisiä, joille voi harjoitella sanomaan asioita ääneen. Tai suoraan. Mä olen epäsuorista epäsuorin ja joko-tai ja sekä-että-kyvyiltäni kestämätön. Myös hirvittävän suora. Myös itselleni. Ja aamulla mua alkoi naurattaa. Äh.

Puhua voi loputtomiin, analysoida ja hakea näkökulmaa millin tarkkuudella, pyörittää asioita aina uudelleen ja sanoa ja sanoa. Kuunnella muita samanlaisia analyysejä ja hymistä yhteisymmärrystä ja -ymmärtämättömyyttä. Ja yksinkertaisia asioita ei vaan tule sanottua. Sitten voikin olla hiljaa. Ja sulkea korvansa. Aika paljon olen pitänyt korvia kiinnikin. Se on ihan jees.

Konsultti onneksi konsultoi elämäni kuntoon. Ja ilmaiseksi. Se on maan kallein konsultti. Ei ehkä paras, mutta kallein. Olen nyt muutamana päivänä ohjannut itseäni konsultin levittämälle raiteelle ja hyvältä näyttää. Pienet mutkat tekee matkan. Se antoi mulle miesasioissa kolme hyvää neuvoa tai oikeastaan kohdettakin, mistä löytää mulle sopivaa matskua.

1. Tinder. (Äh, mä kokeilin jo, enkä mä jaksa vaan aina paneskella.)
2. Kirkko. (Huitovia vastalauseita)
3. Ortodoksikirkko. (Lisää huitovia vastalauseita.)

Jos haluu paneskella, on Tinder kuulemma ihan hyvä. Tosin Konsultilla ei ollut omakohtaista kokemusta, mutta olivat pojat kertoneet juttuja. Mä en jaksa selailla miehiä, enkä naisiakaan, jotka seisoo vuorella tai aalloissa ja istuvat kanootissa ja jonottavat hiihtohissiä. Kaikilla on joku koira. Mä en vaan jaksa. Tai siis jaksan. Viisi. Juuri ja juuri. Mä pidän sellaisista luonnollisista kohtaamisista, mutta se kirkko saa silti odottaa. Joku raja on epätoivolla. Ne muut neuvot olivat onneksi parempia. En kerro niitä kenellekään, koska ne ovat kallisarvoisia.

Mutta entäs sitten ne kaikki joille ei voi sanoa mitään ja joita ei voi oikein kuullakaan? Tätä mä aloin tänään miettiä kesken kaiken luuttuamisen. Kun kaikki on sanottu ja elekielikin on loppuun huidottu? Miten niille puhutaan? Se nähdään ihan kohta. Noin kolmen tunnin sisällä. Sitä ennen pakkaan hammasharjan ja sen jälkeen menen Turkuun. Hyvä on lähteä juuri nyt.

Hyvä mieli olla vaan.  Lämmön väsyttämä ja kahvin kuluttama. Mä tunnen hyviä tyyppejä. En oo ihan vireessä.

13.7.2014

Teen jotain pyörälle heti kun herään


Ei uskoisi, mutta unohdan joskus olla itsekäs. Syödä koko kakun kerralla. Unohdan myös olla iloinen. Vuori sanoi, että voisin olla iloisempi, koska olen ansainnut sen.

Minulle on turha jauhaa rehellisyydestä, jos kaksin käsin tekee muuta. On asioita joille en voi mitään, mutta ne eivät myöskään ole sellaisia asioita joille minun kuuluisi voida mitään tai auttaa jotakin pääsemään pälkähästä ja kuiville ja raiteilleen ja kaikkea sellaista. Siunaukseni on kertakaikkiaan riittämätön ja pätemätön. Eikä minua kiinnosta. On tarkoitettu niin, ettei minua kiinnosta. Heti kun minua ei kiinnosta, kaikki muuttuu yhtäkkiä kiinnostavaksi.

Olen varmaan viikon hokenut, että ei ole mun juttu. Ei kuulu mulle. Juossut pakoon lapsenmielistä selvitystä ja koiravauvan sameaa katseharhaa. Sellaista kahlitsevaa välinpitämättömyyttä, jonka naurettavuutta en osaa pukea sanoiksi. Ei oo mun juttu. Ja todellisuus on kuitenkin jotakin muuta. Aina. Huomaan, että torjuntavoitto ei ole torjunta eikä voitto, kun kiivaan torjumisen seurauksena jalkani ovat yhdessä solmussa miehen tuolin alla ja rummuttavat tahtia. Sata solmua tunnissa. Miten en muka itse huomaa sitä? Ei kiinnosta. Näen läpi enemmästä kuin on kerroksia. Olen nähnyt nämä kerrostumat aiemminkin ja ne ovat aina samat.

Mitä enemmän liukenen tapettiin, sitä lähemmäs mies tunkee. Kokeilee ne kaikki perinteiset. Puheet. Myötätunnot ja itsekehut. Että minä. Että minun munani. Että kaikki muut on paskoja ja minä olen jotain muuta. Ja naisia minulla on niin paljon ettette osaa edes tietää. Ja minä istun nyt tässä, koska kukaan muu ei saa istua tähän, vaikken oikeastaan aikonut enkä halunnut istua tähän, mutta istun, koska tämä on minun paikkani, vaikkei minulla kyllä ole mitään aikomusta lunastaa sitä, mutta silti, varmuuden vuoksi, koska, Sari, minä tiedän ihmisestä enemmän kuin mitä luulet. Ja. En pyydä, en halua, en tunnusta, mutta pidän huolta, varmuuden vuoksi, ettei kukaan muukaan istu tähän nyt ja kuunteletko sinä edes!

Ai jaa. Mitä siihen voi sanoa? Että hymhym. Olen kuuro?

Silti tapahtuu pieniä yhteentörmäyksiä. Että kyllä, kyllä tämä on näin. Yhdyn. Ymmärrän. Mutta sinä et ymmärrä mitä minä näen. Sinä et näe sinua jonka minä näen.

Mistä näitä tulee? Kuka helvetti näitä siittää maailmaan? Varmaan joku sama, joka minutkin? Ryhditön hauvankatse ja samat välimerkit puheessa. Pilkku, katse, nielaisu, piste, sana, huokaus, hauvavauvan katse, painokas ilmaisu ja piste. Huikka. Miten niiden korvat saisi auki? En minä vieläkään tiedä.

Täällä on liian vähän ihmisiä.

Minua väsyttää ja olen ylipirteä. Maleksin pyörän kanssa ja uin. Kahlaan kivikossa, varovasti, siellä sun täällä. Vesi on samettia iholle. Järveltä lammelle. Uin. Pyöräilen itseni hikeen ja istun huvimajaan käärimään sätkää. Hymyilen. Tunnen miten hiukset kihartuvat niputtain. Aurinko on melkein noussut. Älä kirjoita tästä mitään sinne, äläkä siitäkään.

Koko päivä luonnollista poissaoloa, hetketöntä olemista, sitä mistä ei jää muistiin mitään. Painavaa ylinopeutta ja hidas kotimatka. Muistista tipahtelee vanhoja sanoja. Aina uusia vanhoja. Kirjoitan niitä hätäillen uudellen muistiin ja pakenen. Kummallista, etten tunne ketään. Ja sitten on yö.

Täytyy odottaa melkein aamuun, jotta avaudun itselleni.

Kimitän. Pyöränikin kimittää. Minua ärsyttää pyöräni kimittäminen. Sinua ärsyttää minun kimittämiseni. Olemme sujut. Teen jotain pyörälle heti kun herään. Sinulle ei kannata.



12.7.2014

Viisaus asuu vanhojen naisten mustelmissa




Vanhemmalle naiselle parasta seuraa on vielä vanhempi nainen. Mustelmissa on tarpeeksi samoja sävyjä, jotta niiden todellisuudesta voi olla yhtä mieltä. Mustelmista, rakkaudesta, puhumisesta ja universumista voi puhua samalla keveydellä. Painon tunnistaa muutenkin.Vanhemmalla naisella on parempia tarinoita kuin nuorella miehellä. Naisen ei tarvitse madaltaa ääntään ja sanoa painokkaasti itsestäänselvyyksiä.

Nainen muistuttaa minua siitä, että universumi vastaa, kunhan siltä muistaa pyytää selkeästi. Ja tarvitaan myös tietoinen päätös, että nyt olen valmis tähän. Epäilen että universumi on sekopää friikki tai sitten siellä on pelkkiä kesätyöläisiä juuri nyt. Nainen epäilee, että todellisuudessa universumilla on erikoisosasto hälytysvalmiudessa meidän takia ja ne huokailee siellä, että eikö noita ämmiä saa millään hiljaiseksi?

Kyllä minä varmaankin pyydän jotakin, kunhan ehdin ja osaan muotoilla asian niin, että typerä universumin erikoisosastokin tajuaa mistä on kyse. Pilvin kanssa mietittiin, että universumihan toimii niin, että kun täsmäpyytää elämänsä rakkautta, niin se lähettää juopon ja erittäin mielisairaan ramman ja pienimunaisen urpon stalkkaamaan sua. Sitten joutuu taas väsäämään nopean reklamaation. Että en minä tätä tarkoittanut. Taaskaan. Kun niitä umpivammaisia munattomia urpoja alkaa olla piironginlootat pullollaan, niin alkaa vääjäämättä vituttaa.

Pilvi: Vain ne miehet lasketaan, jotka on sun sohvalla rakastamassa sua.
Sari: Niin. Mun sohvalla on aprikooseja.

Sari: Olenko mä ihan vammainen.
Pilvi: Voi olla. Mä joskus mietin ihan samaa.

Naispäivät tekee minusta kuitenkin aika iloisen. Naiset muistaa ruokkia toisensa, ihan konkreettisestikin. Siihen ei mitään ihmeitä ja universumia tarvita. Tai miehiä. Sen kun leikkaa tomaatista siivuja ja palan kalaa. Niitä saa kaupasta.

Mutta miehilläkin on hetkensä. Tapasin illalla mun Terapeutin, jolle huokailin kaikenlaista. Se sanoi että miehet on yksinkertaisia.

Terapeutti: Puhu tuolle. Mene luo. Nyt. Mä seuraan täältä kauempaa kuinka sä pärjäät ja jos et, niin suoritan sellaisen intervention, jota et todellakaan halua.
Sari: Okei. Kiitos.

Arvatkaa mitä tapahtuu kun tekee miesten neuvojen mukaan? Loput miehet juoksee sun perään. Kauppakadun amok saa aivan uudenlaisen luonteen. Suosittelen. Itse suosittelen myös pukeutumista pyjamahousuihin. Helppo juosta pakoon.