30.1.2016

Hakalan lista






Hakalan lista on jo kerran aiemminkin käyty läpi, mutta näitähän riittää. Tein naishurrikaanin taikomaan listaan lisäyksen. Punakynällä. P oli vähän sitä mieltä, että liian täydellinen ei toimi ja antoi siten aiheen varmistaa, että sairas narsismi on varmasti nyt poissuljettu. P edustaa elämässäni eräänlaista järjen ääntä ("voit syödä sipsejä leffateatterissa") ja tyyntä kesäöistä auringonnousua peilityynellä järvellä lammella, joten lisäsin listaan punaisella sanan epätäydellinen. Olisi hirvittävää joutua elämänmittaiseen suhteeseen sienihullun ja viisaan narsistin kanssa. Helpotuksen tunne lähes tuplaantui. Listan ympärillä pyörii nyt paljon hyvänlaatuista energiaa ja rakkautta. Lapsikin on sen hyväksynyt. Itse olen luvannut olla taas auki.

Sitten menin treffeille. Tai kai se jotakin sellaista oli. Vaikka olisi ihmiskunnasta - ei ainoastaan miehistä - vapaa viikko, en voi kieltäytyä kahvikutsusta ihmiseltä, joka on joskus ilahtunut kirjoituksestani, nähnyt minusta unta listan kirjoittamisen jälkeisenä yönä ja olettaa minun olevan Janis Joplinin ja Marjo Leinosen sekoitus (aika veikeä äpärä olisi tämä) ja asuvan Linnanpellolla. Paras tapa puuttua tällaiseen, on katkaista mielikuvilta kaula ja istua rauhassa saman pöydän ääreen. Silmät punaisina ja nenä räästä ruvella. Se on paitsi reilua, se myös säästää sieluja.

Illasta kehittyi kotoisan leppoisa. Olen niin kaulittu ja lanattu porukoissa, joissa saan aina olla yksi pojista, että meinaan tippua hirrestä, aina kun joku muistaa tuoda minulle pähkinöitä ja suklaata ja availla ovet ja kääriä tupakat ja kyllähän te tiedätte. Saattaa kotiovelle lumimyrskyssä, vaikka oma koti on päinvastaisessa suunnassa. Huutomerkki. Vaikka on jo etukäteen stalkkannut ja löytänyt jo kaiken mainittavan aineiston googlesta. Kyllä. Tämänkin.

Täytyy olla vähän nyt varpaisillaan tässä kertoilussa, mutta mulla oli lista, mukana käsilaukussa. Kun mies oli hakemassa niitä pähkinöitä, menin näyttämään listan Vuorelle. Olisiko siihen jotakin lisättävää? Vuori ja sen kaveri taipuivat kolme nojausta taaksepäin ja kävivät listaa läpi. Että aika vaativa meininki. Järjetönkin varmaan. Lueskelin elekieltä. Kiemurtelivat. Hikoilivat. Saivat komplikaatioita. Olivat kauhuissaan. Hyvä näin. Mennenin elekieli oli valmiiksi kohdallaan. Ainakin keksisormi ja vammaiset silmäniskut ja hipelöinti. Baarimikkona se menettelee, mutta kun se pääsee tiskin toiselle puolelle, siltä ei säästy kukaan eikä mikään. Ei miehet, ei (tyttö)lapset, ei Eppu Normaali, ei mikään. Ei edes lumihanki. Se oli valinnut livekaraokessa laulettavakseen kolme biisiä, vain minua varten. Tahroja paperilla, Itkisitkö onnesta ja Todella kaunis. Onneksi se sai laulaa vain yhden. Jos se olisi ehtinyt raiskata mun Mentorin, en puhuisi sille enää ikinä. Voi tietty olla etten puhu muutenkaan. Viittomakieltä vaan.

Aamulla rakas kollegani ilahdutti puhelinsoitolla. Että voisinko sitä ja tätä ja sitten vielä tehdä lisää taidetta, kun näyttää niin hyvältä. Niiskutin liikuttuneena ja huomasin että minusta ei irtoa enää kunnolla niiskutusta! Mitä mä nyt teen? Olenko terve? Ilmeisesti, sillä olen ollut koko päivän puuhakas. Niin puuhakas, että pyörittelin lihapullia teinille. Se karkasi kylille juuri kun vedin lihapullat uunista. Se palasi kolmen muun teinin kanssa ja haastattelin niitä ovella. Että onko teillä muilla tapana harjoittaa tällaista tointa kuin syöminen? Ei niillä kuulemma ole. Ottivat melodikan ja tyhjät pullot mukaansa ja hävisivät söpösti hymyillen ja vihellellen. Menin parvekkeelle tupakoimaan ja katsoin niitten valumista kaupoille päin. Tuli lämmin ja hymyilevä olo. Ihania nuoria ihmisiä. Täynnä jotakin tuoretta ja puhdasta, purkautumisherkkää ja sulkeutunutta. Tajutonta herkkyyttä ja haurautta ja kovaa ulkokuorta. Punaiset posket kaikilla. Melkein itketti. Täydellisiä. Ja yksi on ihan ite tehty.

Huomenna alan tehdä töitä. Ensin vähän ja sitten enemmän.




28.1.2016

MindMAP







Kuopio on liikennekulttuurin Syvä joki. Yrittävät aina tappaa.

Lasten kanssa kuva-analyysin alkeita, huomaamatta. Mona Lisan kulmakarvat. Pala-animaatioita ja hihitystä. Hinku ja Vinku. Suursyömäri. Ja ohimennen pelot, lasten ja lasten isovanhempien.

Räkää ja lämpöilyä. Pitkää aamua. Tuulihattuja pitää sulattaa. naisille jotka ovat luvanneet listata toiveitani. Rasvahumala tiedossa. Olen maannut sängyn pohjalla reilun vuorokauden ja olen oikeassa paniikissa. En minä halua mitään. En minä kaipaa. Silti minulla on jo ikävä. Mun miehellä on kiva ääni ja tätsit. En kyllä uskalla sanoa ääneen.

Tilasin naisjoukon tänne. Tekemään sitä toivemieslistaa, koska se listaaminen on juuri sopivaa miesvapaan viikon tointa. Meillä oli rajoitetusti aikaa, joten annoin tussit ja paperit naisille ja keitin kahvia. Tosipaikan tullen on turha väittää, etteikö minulta löydy ominaisuuksia kirjattavaksi. Löytyy paljon, kunhan vain kolme iloista naista hengitää niskaan. Olin ehkä vähän nöyrä ja tylsä, koska minua piti pari kertaa näpäyttää ja sanoa, että hei nyt saa toivoa mitä vaan! Toivoin sitten sienihullua miestä. Läskimahan jätin pois, vaikka ehdittiin vähän fiilistellä niitäkin.

Jäi helpottunut ja hiljainen olo. Aivan kuin päätäkin särkisi vähemmän ja räkä alkaisi vihdoinkin kovettua. Naiset - M, A ja P - lensivät pesästä takaisin tuiskuun ja omille teilleen ja minä jäin hypistelemään listaa. Tämä on nyt hoidettu. Etsintä päättyi juuri. Pala minua katosi jonnekin. Ihana mies. Rakastan sinua jo nyt aika paljon. Olet erityisen ihmeellinen.

Sinun kaltaisiasi ei ole maailmassa yhtään.






25.1.2016

Miesvapaa viikko



On varmaan turha valittaa räkää, kun näillä keleillä istuu partsilla kahvittelemassa. Paras lääke, mitä viikonloppuna löysin, oli Tarantinon Hateful Eight. En nähnyt ekaa kertaa elämässäni Tarantinon elokuvaa, mutta ekaa kertaa elämässäni söin elokuvateatterissa sipsejä. On kivaa, kun asioita tapahtuu ekaa kertaa elämässä. Silloinkin oli hauskaa kun näin ensimmäisen Tarantinon elokuvan, mutta nyt oli paljon hauskempaa. Nauroimme P:n kanssa samoissa kohdissa ja popsimme grillimaustettuja perunalastuja. Olen antanut periksi, eikä tunnu missään. Seuraavaksi hylkään tyhjät mustavalkoisia taide-elokuvia pullistelevat teatterit ja siirryn kuurouttaviin jättisaleihin, joissa äänentoisto rikkoo korvat, mutta hukuttaa sisäänsä sipsipussin rapinan. Elokuvasta minulla ei ole pahaa sanottavaa, se oli viihdyttävä, veikeä, verinen ja luminen. Vain kahvia kohdeltiin kaltoin. Joku myrkytti sen.

Jatkoin itsehoitoa kotona teellä ja villasekoitelangalla. Puoleltaöin tuli kotibaarista soitto. Että täällä me kaikki (en saanut selvää ketkä kaikki) ollaan, mutta missä sä olet? Täällä ei ole mitään ilman sinua! Sanoin että minä neulon tässä lapasta. Soittaja oli se ihana nainen ja minä selitin, että minun ei tarvitse enää käydä baarissa, kun olen ulkoistanut sen poikakaverinkin etsimisen hänelle. Että onko siellä mun uusi poikakaveri? Ei se ollut, koska ainoa listaamani vaatimus tai toive on se, että sillä täytyy olla kiva ääni. Se on vähän suhteellinen käsite, joten ei sen pohjalta voi oikein toimittaa mulle mitään. No hyvä muna piti myös olla, mutta tottahan se on, ettei noilla pitkälle pötkitä. Eli minun töytyy nyt ryhtyä listaamaan toiveitani. Siitä ei ikinä seuraa mitään hyvää. Paitsi se huomio, että sen täytyy sitten kohdella minua hyvin. Se kuulosti kyllä hyvältä lauseelta. Ehkä ulkoistan listan laatimisenkin naiselle. Todennäköisesti universumi taas innostuu ja laittaa harjoittelijansa asialle ja lähettää tänne jonkun puistattavan tekotaiteellisen militanttihipin, jolla on laajenevia mielenterveysongelmia ja mukanaan puu jota halaa. Tervetuloa etukäteen.

Unohdin sen panemisenkin perjantaina, heti kun astuin ulos ovesta ja pääsin raikkaaseen talvi-ilmaan. Ja varsinkin kun pääsin kotibaariin asti, sillä jotenkin on alkanut kaikkineen tuntua siltä, ettei kotipesää voi liata millään seksiorkkuorgioilla. En ole raahannut kotibaarista ketään mukaani, sitten vuoden...öööö....en muista. Voi tietty johtua siitäkin, etten mä itse ole varsinainen catch. Viime vuoden panotilastotkin on tekemättä, mutta koska edellisvuoden tilastot olivat niin masentavia, en aio niitä tehdäkään.

Johnny Depp teki minuun vaikutuksen, sillä hän oli ilmeisesti tehnyt kotitehtäviä ja käynyt sisäistämässä parit koodit. Yhden se tarkisti. Harvalla sytyttää yhtä hyvin kuin Johnny Deppillä. Se on kovin taitava. Ja tuoksuu niin hyvälle. Ei se ole pelkästään se pyykinpesuaine. Kävin Sokoksen ja Iisalmen Halpa-Hallin pesuainehyllyillä tarkistamassa. Mutta ei se kyllä ole Mennenkään. Työterveys vannotti minua olemaan kiltti Johnny Deppille. En tiedä miksi, koska minä en erityisesti ole mitään Johnny Deppille. En lisää tähän, että kukakohan vannottaa ketään koskaan olemaan kiltti minulle. Kesken kaiken. Kesken lauseen. Ole kiltti Sarille. Ei minulle tarvitse kenenkään erikseen tulla olemaan kiltti. Jos et ole, niin et ole.

Sunnuntaina jatkoin räkähommia. Yritin Tarantinoa, mutta ei toiminut. Seuraavaksi kokeilin González Iñárritun The Revenantia, sillä näkemäni trailerin perustella siinä esiintyy aikuiseksi kasvanut Leonardo DiCaprio. Taas oli valkokangas miesenergiaa pullollaan. Lunta, jäätä ja verta silmänkantamattomiin. Puolentoista tunnin kohdalla oli sellainen positiivinen kohta, jossa pari äijää pyydysti lunta kielensä päälle. Se oli kahden ja puolen tunnin mittaisessa elokuvassa sellainen seesteinen kohta, jossa kamppailu jonkun voiman kanssa oli seisahduksissa. Myöhemmin DiCaprio ratsasti (Peppi Pitkätossun) hevosella rotkoon, suolisti sen ja meni sen sisään nukkumaan. Siinä kohtaa ajattelin, että tämän voisi nyt jättää vaikka kesken, mutta en jättänyt. Koska räkä pysyi jotenkin aisoissa.

Myöhemmin juttelin P:n kanssa. Sanoin, että miesenergian suhteen alkaa olla aika täyteläinen olo. P kysyi että pitäisikö sitä käydä viikolla taidenäyttelyssä ja syömässä. Pitäisi kyllä, jos jaksaa herätä. Sitten sain hienon ajatuksen. Pidän miesvapaan viikon. Seesteinen kohta elämässä. Heti sen jälkeen voi pitää valtakunnallisen  kansainvälisen Ole kiltti Johnny Deppille Sarille -viikon.

Aamulla heräsin tukkoiseen nenään ja hirvittävään päänsärkyyn. Kahvi jäi kesken ja lämpö nousee. Voisi Miesvapaan viikon lisäksi pitää flunssavapaan viikon.






22.1.2016

Jonnekin panemaan

 


 
 

"Me tehtiin patonkia."
- Teinit

Ostin ulkolämpömittarin, kun somessa alkoi kiertää huhu, että pakkanen paukuttaa jatkuvasti kolmessakympissä. Mittarini näyttää sinnikkäästi kahtakymmentä astetta. Some näyttää kolmeakymmentä. Torilla paloi tiistaina kaksikymmentäkuusi kun hiippailin kotiin. Asemakadulla hengaili aistikkaana mieshenkilö teepaidassa. Melkein unohdin, miten paljon tykkään pysyä lämpimänä pakkasessa. Silmäripset jäätyy ja sulaa vuororäpsyin. Pukeudun ja riisuudun jään mukaan. Kävelen oman mieleni mukaan. Pummin Muusalta autokyydin kotiin. Flunssa kummittelee jossakin taustalla ja päätä särkee. Työnnän sarvikuonon nenääni ja keitän vettä rommitotiin. Netti pätkii ja aina kun alan muodostaa lausetta, yhteys katoaa. En ainakaan osallistu parisuhdekeskusteluun. Mietin kyllä.

Parisuhteesta tuli mieleen, että pyysin ihanaa naista etsimään minulle poikaystävän. Jonkun vaan. Luulen että se saattaisi löytääkin, sillä itse tutustuin naiseen siten, että se istui syliini ja sitten pussattiin. Jos se olisi mies, olisin jo mennyttä, mutta kun se on nainen, niin olen vaan. Se on sellainen ihana ja hymyilevä nainen, juuri sellainen kuin minäkin olisin, jos olisin.

Maailma on mennyt sekaisin väsyneistä naisista ja koiramiehistä. Miehistä joista nainen välittää koiraa vähemmän. Kotitöistä ja kaupassakäynneistä ja lasten harrastuksiin kuskaamisesta ja muusta sellaisesta tiskaamisesta. Kuka välittää vähiten ja kuka dissaa eniten. Ihmiset ovat kuulemma etääntyneet parisuhteissaan. Minä olen etääntynyt niin kauas, etten ole parisuhdetta vuosikausiin nähnytkään. Marsut ja tyttökaverit menevät miesten edelle. Minulla on paljon (ainakin kaksi) mieskavereita ja ehkä ne menevät parisuhteiden edelle. Varsin haastavia ihmissuhteita ne ovatkin. Ei käy aika pitkäksi, eikä ehdi syntyä varsinaista aukkoa parisuhteen tulla. Koiristakin tykkään koko ajan vähemmän, varsinkin sen syksyisen episodin jälkeen kun se hullu puudeli raapi ja puri. Vaikka siis tykkään ainakin kahdesta koirasta. Niitten nimet on Lola ja Villatakki. Villatakki on oikeasti Nelli, mutta se on gardigan.

Paras neuvo mitä olen lapselliseen parisuhteeseen saanut, oli neuvolantädiltä tai sitten kätilöltä. En muista enää kummalta. Se oli yksinkertainen. Se tietenkin koski sitä lasta, mutta koska se oli hyvä neuvo, annoin sen laajeta koskemaan isompaakin elämänaluetta. Mies ja nainen ovat ekan lapsen kanssa ihan samalla viivalla, ei naisen tarvitse vahtia sitä miten mies lasta hoitaa tai pukee. Ei ole tähtiin kirjoitettu, että naisen tapa hoitaa homma, olisi mitenkään ylivertainen tai oikea. Kun joku pukee sen toukan, niin pukekoot miten parhaaksi näkee. Kun joku ruokkii sen, niin ruokkikoon miten parhaaksi näkee. Alussa ruokinta oli tissivoittoista ja käytännön syistä minä tein sitä. Aika pitkään. Heti kun sain lapsen vieroitettua, hävisin viikoksi jonnekin Jurmalaan maalaamaan kanoottia ja juomaan joka päivä Riga Balsamia lounaaksi. Helvetillinen ikävä oli. Samalla oli omaa aikaa, usko siihen että toinen hoitaa hommat miten parhaaksi näkee, eikä minun tarvitse viestiä joka aamu millaiset vaatteet sille lapselle laitetaan päälle. Kannattaa jakaa vastuuta. Kannattaa olla mahdollisimman vähän marttyyri. Kenestä tahansa miehestä tulee kädetön ja munaton, jos nainen tekee siitä henkilökohtaisen missionsa. Toki niitä kädettömiä on liikkeellä aina, mutta kyllä naisen täytyy uskaltaa välillä luovuttaa. Mennä viikonlopuksi jonnekin spahan ja paskat välittää prisman tarjousjauhelihasta sun muusta. Kyllä ne miehet osaa. Oon monta kertaa huomannut.

Sitten se lapsi kasvaa ja alkaa tehdä kotona juttuja. Jäljet on yleensä sen mukaisia. Mutta miten sitä muuten oppii yhtään mitään? En vieläkään tiedä, mihin kumikäsineitä tarvittiin kun pojat teki täällä äsken keskenään patonkia, mutta mikä minä olen sanomaan? Minä en niitä olisi tarvinnut, mutta jokin funktio niillä oli. Olkoon niin.

Tässä kohtaa täytyy huomauttaa siitä, ettei minulla ole parisuhdetta. Eikä ehkä ikinä tule. Eli oikeastaan minua ei kannata uskoa. Se kannattaa uskoa, ettei se parisuhde ole mikään juttu, joka kruunaa elämän. Se on vähän kuin ei mitään, jos muuten on kaikki pulkassa. Miehet ja naiset ja lapset. Että se on tavallaan jo siinä. Aina voi kaivata, mutta miksi kaivata jotakin, joka on mallitaloelämistä ja sulautumista normiin. Miksei kaivata sitä mitä oikeasti kaipaa.

No en kyllä tiiä. Itsekin kaipaan kaikenlaista. Mutta en ole ikinä varsinaisesti kaivannut tähän jotakin tiettyä muuta lisäksi. Muuta kuin sitä mitä rakastan. Voi ihmiset meitä raukkoja.

Olen lukenut romaanin loppuun ja minulla on sitä ikävä. Harkitsen viimeistä Saramagoa. On kenties aika. Hirveesti alkoi tehdä mieli myös seksiä. Ekaa kertaa varmaan kasiin kuukauteen. No viikko sitten teki mieli myös. Täytyy tästä lähteä jonnekin panemaan. Tsau.







18.1.2016

Päätän että minä haluan asua kuilun reunalla





Huomasin sen ensin unistani. Näin jo yli viikko sitten riemastuttavia painajaisia. Oli tarkoitus kertoakin niitä, mutta heti kun sanoin Piialle, että kerron niistä kohta, unohdin ne. Se riitti sillä kertaa. Painajaisissani esiintyi erinäisiä henkilökemiallisia yhdisteitä, ehkä formaldehydiä ja karvaisia elukoita. Valoa kylläkin. Ei yhtäkään pimeässä henkäilevää petoa.

Sitten aloin huomaamattani piirtää. Seuraavaksi etsin sävellettäväksi kelpaavaa materiaalia ja löysin. Lähetin sen heti eteenpäin. Ajattelin, että näitä on jossakin lisää. Sitten unohdin hetkeksi ettei ole olemassa mitään eikä ketään. Ja samalla kaikki unohtuivat. Rakkaudet ja muut. Kaikki oli ja kaikki unohtui.

Silkkisen jäätyneet ja limaiset olemisen säikeet alkoivat muuttua näkyviksi. Yhdistyä ja verkottua. Kuin mustalle pohjalle ohuita haaleita viivoja, vähän kuin tussi leviää märälle paperille, huomaamatta, kauemmas ja syvemmälle kuin oma tajunta samassa ajassa ehtii. Lisää valoa.

Kävelin pakkasessa Vuoren kanssa. Parempaa reittiä torille. Olin jo sanonut ääneen, että minun on hyväksyttävä se, etten ole ihan parhaimmillani. Millään tavalla. Varsinkaan itselleni. Vähiten kenellekään muulle. Meitä kuitenkin nauratti. Vain me olemme enää jäljellä. Puhuimme miehistä, naisista, suhteista ja pizzasta. Siitäkin, ettei minua välttämättä ole niin helppoa lähestyä, kun kotibaarissakin molemmin puolin on 1-2 miestä ja takana seisoo neljä. Vartiokaarti. Vain umpihullut uskaltautuvat läpi. Enkä minä edes huomaa sitä, koska olen itsekin kaluste. Tuli hyvä mieli. Muistin, miten mainio olen. Vuori osaa muistuttaa ja maustaa sanomansa sopivalla sarkasmilla. Sellaisella, että minua samalla vähän oksettaa kun nauran.

Joitakin merkkejä on siitä, että on olemassa tuleva. Kuin huomaamatta on tulossa huominen ja ensi viikko ja viimeisen uneni perusteella myös kesä. Lapsenkaan mukaan minussa ei ole mitään epätavallista. Huolehdin hänen tarpeistaan kuten aina ennenkin, olen läsnä ja olemassa, enkä ollenkaan pihalla. Mistä se voisikaan tietää, ettei huominen koskaan tule, koska sille se tulee aina.

Olen nukkunut. Enemmän kuin koskaan. En osaa laskea, minkä osan viimeisistä vuorokausista olen ollut unessa. Kun olen herännyt, olen huomannut olevani väsynyt ja nukkunut lisää. Yön päälle viisi tuntia päiväunta, sitten muutama tunti hyräilevää ja kaunokirjallista hereilläoloa ja sitten uusi yö. Tunnit ovat vuosia, minuutit varttivuosia ja jokainen henkäys unien välissä on rento. Kohta kolmekymmentä astetta pakkasta ja minulla on lämmin. Hymyilen. Kauppojen uusille aukioloajoille. Sille että juna ei kulje. Hullua.

Vastuu alkaa unissa. (In dreams begin responsibilities.) Se on Yeatsia ja luen sen Murakamin Kafka rannalla romaanista. En malta lopettaa lukemista, joten nukahtelen kirja käsissäni ja koko yön palaa lukuvalo. Uneksin. Uni on väreiltään mustasininen ja maustettu valkoisella. Olen Espanjassa ja asun valkoisessa talossa. On lämmin, melkein niin lämmin kuin toivoisin ja seison taloni kuistilla, kylven auringossa ja juon tulikuumaa kahvia. Hengitän. Kuistilta aukeaa valtava monttu tai kuilu. Sellainen jonka pohjalle ei näy. Se hohkaa kylmää, se on musta ja sininen ja mutainen. Joku kertoo, etttä se on muotoutunut siihen vasta viime käyntini jälkeen ja tuottanut paljon tuhoa ympäristölle. Eikö minua pelota sen olemassaolo? Talonikin on nyt arvoton. Sanon etten ole menossa minnekään. Joku sanoo, että sinne on kuollut ihmisiä, pieniä lapsiakin. Syntyessään se nieli ihmiset mukaansa ja suurin osa alarinteen taloista on nyt tyhjillään. Juon kahvini loppuun ja löydän lähistöltä alaspäin vievän tunnelin ja ryömin sinne. Sitä pitkin pääsee kuilun pohjalle. Siellä on lämmintä mutaa ja luita. Siirtelen luita pois tieltäni. Jostakin kuuluu ihmisten ääniä ja sirkkojen siritystä. Nukuttaa. Vajoan syvälle ja yhtäkkiä tajuan hukkuvani. Paniikissa syljen mutaa suustani ja yritän saada otteen jostakin kiinteästä. Lopulta saankin. Minua alkaa paleltaa ja raavin puolikiinteää kovaa maata kynsilläni ja kampean itseäni ylöspäin. Kiipeän koko päivän. Pääsen takaisin kuistilleni. Mietin, haluanko todellakin asua kuilun reunalla? Pitäisikö tämä arvoton hökkeli myydä? Kuka haluaisi asua kuilun reunalla? Posti on tuonut apurahapäätöksen. Saan puolivuotisen apurahan. En tiedä mihin, koska en muista hakeneeni sellaista. Vaikuttaa tulevaisuudelta.

Päätän että minä haluan asua kuilun reunalla.



14.1.2016

Usko aina baarimikkoa ja muuta sälää






Baarimikko sanoi, että mulla on reikä perseessä. Farkuissa siis. Pyllistelin terassilla viimeistelemässä sydäntä. Sanoin ettei mulla voi olla perseessä reikää, koska olen paikannut nämä farkut tosi hyvin. Nämä on melkein kuin uudet, sillä varastin ne juuri lapsen kaapista. Myöhemmin huomasin, että farkuissa tosiaan on hienot paikat. Ja uusi reikä. Perseessä. Uskon tästä eteenpäin aina baarimikkoa. Baarimikkoja.

Verrattuna kaikkiin nykypäivän ihaniin naisiin, olen puuvillaa ja villaa. Tai villasekoitetta ja laardia. Mietin tätä, kun palvaan itseäni P:n maanantaisaunassa. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, mutta esimerkiksi tekoripset ovat enimmäkseen polyesteria. Ja kynnet. Muovinaiset ovat totta. Ne(kin) tuhoavat tämän maailman. Ja ne pienet muoviset rakeet kaikissa kuorinta-aineissa. Muovihelmiä. Kalat syövät niitä masun täyteen ja sitten kuolevat. Heitän lisää löylyä ja mietin kuinka paljon silikonia laitan kohta hiuksiini hoitaakseni niitä. Pidän pikkukoiraa sylissä ja se nuoleskelee hikeni parempiin suihin. Poltan tästä nämä koivupuut. Makaan varpaat katossa ja tuhoan maailman. Muutamassa varpaankynnessä on lakanjämiä. Muovia. Poltan maailman klapi klapilta. Kuka meistä on syytön?

Muistatteko sen haaveni siitä, että joku tulee asemalle vastaan? Minua oltiin tulossa asemalle vastaan tiistaina. Vaikka tiesin sen etukäteen, olin iloinen siitä, että toiveet toteutuvat joskus kuin itsestään. Juna pysähtyi Lapinlahdelle. Minua oltiin tulossa vastaan Kuopioon. Universumin ja vr:n yhteistyö on saumatonta.

Yhtenä yönä ajattelin, että on ehkä aika kastaa itseni koodinimeen. En osaa päättää Yksisarvisen ja Enkelin välillä. Yksisarvinen hoitaisi vuoden alussa alkaneen etsinnän loppuunsa tässä samalla, mutta Enkeli se vasta jotain olisikin. Voisin lähetellä enkeliviestejä ja järjestää omaa enkelikoulutusta. Ja hidastaa elämää ja mitä niitä nyt onkaan. Tämä nöyrä nimeämisajatus tuli mieleeni, kun pidin neljättä tuntia keittiöpsykiatrin vastaanottoa kotibaaritiskillä. Alunperin menin mittanauhan kanssa tarkistamaan baarimikkoni sormet, mutta jäin sille tielleni. Olen siinä onnettomassa asemassa, ettei minulle voi olla uskoutumatta, jakamatta ja kertomatta. Sitä tekevät nekin, joille olen opetellut sanomaan, että mene helvettiin siitä inisemästä. Teen sen nykyään niin korrektisti kaikkien katsomieni Downton Abbeyn jaksojen jälkeen, etten tajua edes itse kieltäytyväni istunnosta.

Enimmäkseen asiakkaani ovat mukavaa joukkoa. On myös totta, ettei kovin sairasta (tai tyhmää) olentoa voi terapoida. Se tarkoittaa, että asiakkaitteni äo on melkein ainakin sata. Ja se asiakkuus on usein monipuolista. Molemminpuolista. Illan viimeinen asiakas oli Mennen. Se kertoi, että on kysymys vain siitä, että kotibaarissa on niin pieni tiski. Olen baaritiskin enkeli, jollaisia on kai kaikkialla, mutta koska kotibaarin tiski on pieni, mahtuu sinne vain yksi enkeli. En ole ihan varma haluanko olla tämä enkeli, vai löytäisinkö vielä jostain jonkun korvaavan taruolennon tilalleni. Muusan mielestä en voi olla enkeli, mutta Muusa on oikeasti vain kateellinen, koska ei itse voi koskaan olla Yksisarvinen.

Muusan ja Vuoren kanssa istuttiin viime viikolla kokouksessa. Juotiin kahvia ja alkoholia. Kalsarikännejä aloiteltiin. Pitkästä aikaa kaikki yhdessä turvakodin lämmössä. Sitten mentiin joukolla huppeliin. Tapasimme jonkun randomnaisen, joka ei kai ollut täysin muovinen, mutta se huomasi Johnny Deppin. Että oot ihan Johnny Deppin näköinen! Johnny Depp huokasi. Me tehtiin sille kollektiivinen tunnustus, että kukaan ei enää edes tiedä sun oikeeta nimeä, kun oot niin Johnny Depp. Sille tuli ehkä vähän ärtymystä ilmeeseen. Seuraavana päivänä sain sellaisen viestin, että Johnny tässä vaan hei. Se kertoi, että jostakin kirjoituksestani on jäänyt sellainen mielikuva, että se on vetänyt minua oikeasti turpaan, mutta ettei se ikinä ole lyönyt naista, eikä ikinä lyö. Se pyysi lähettämään teille nämä terveiset. Lähetän ne nyt, koska unohdin koko viestin samantien. (Olen ennenkin sanonut, etten muista yhtäkään naista, joka olisi kertonut minulle mitä ja miten ja millä moodilla kirjoittaa, mutta Johnny Deppiäkin tuntemattomammat miehet kyllä kertovat. Hyvä niin, koska tänään luki Hesarissa, että parisuhteissa miehillä ei oo mitään tekoo tai sanomista. Olisi kamalaa yhtäkkiä joutua parisuhteeseen! Minusta tulisi kenraali ja joku kynnysmatto liikuskelisi täällä itsekseen. Minusta miehet ovat parhaimmillaan tosiaan kun ne ovat omilla teillään ja ilmaisevat itseään vapaasti. Ja noin kolmentuhannen kilometrin päässä ne ovat kaikista parhaita.)

Unohdus johtui siitä, että minulla nousi iso kuumehoure ja kipu ja keskityin näkemään unta pulleista raatokärpäsistä, jotkä hyörivät ympärilläni. Heräsin aina välillä niiden surinaan. Heti kun tämä kuumehommeli oli ohi ja sain palkkatyöt tehtyä, aloin oksentaa. Hyi. On silti jotenkin puhdistunut olo.

Nyt on kaikki paremmin. Katselin John Simmiä internetistä ja join aamukahvia kermalla. Sitten söin avokadon ja vähän juustoa. Kaikki pysyy sisällä, joten tästä on hyvä jatkaa käsitöihin, päiväkävelyihin, haaveisiin, rakkauteen ja muuhun sellaiseen. En kaipaa mitään, ja se vähän pakahduttaa. Mutta pysyy sisällä.