Luulen, että muutos jota aiemmin jo hehkutin, on tehnyt työtään sittenkin pitkään, hiljaa ja vakavissaan. En huomaa eläväni maailmanloppua vaikka elän varmaan sitäkin. Omassa kuplassa lilluminen on sellaista ihmisen kokoista räpiköintiä. Kuolen näköalattomana, sulkeutuneena ja tyhmänä, tuskin edes kovin vanhana. Jokainen ihminen edistää maailmanloppua, kukin voimavarojensa mukaan. Siitä tietää, että ihminen on luomakunnan kusipää. En ymmärrä, miksi näin vaarallisen lajin on annettu kukoistaa. Jos tätä nyt kukoistukseksi saa sanoa.
Onhan meillä puolemme, sanat ja laulut, jokunen kuva. Järjettömiä arkkitehtoonisia pömpeleitä ja neljä reikää ydinvoimalan katossa. Voi näitä aamuja, jotka alkavat heti kolmen jälkeen yöllä.
Olen jatkuvasti liian hereillä, en malta nukkua. Aamussa odottaa aina jotakin niin mielenkiintoista, että on pakko nousta ja tehdä. Olen virkeä, maailma nukkuu ja olen vastatusten itseni kanssa. Välillä uskon että uuden itseni kanssa ja välillä luulen että vanhan. Mikä lie, hybridimöykky. Ilmassa rohisee vain yksi hengitys. Ehkä jossain kaukaisuudessa kissa.
Tänä aamuna parvekkeen betoni on kylmää, melkein jäistä ja kun seison siinä aikani tuijottamassa aamutaivasta silmiin, alkaa suonenveto ja päänsärky. En tavoita niistä yhtäkään kunnolla. Olen sumuisen väsähtänyt, pilvessä ja selkärangaton. Tarkennan kipua, venyttelen nilkkoja ja pohkeita, lasken arpia, laskeudun niihin ja yhtäkkiä haluaisin pukeutua saappaisiin, että pysyisin paremmin kasassa, ei kumisaappaisiin, vaan sellaisiin mustiin pitkävartisiin, ehkä korollisiin naisten saappaisiin, joihin pukeuduin aina ennen. Ennen kuin minusta tuli se mitä ei ole ja mitä en ole. Puen jalkaan tohvelit. Osa minusta huojuu.
Kuuntelen Anna Järvistä. Ja luen. En tiedä mihin hän joskus hävisi elämästäni, mutta viikonloppuna ja varsinkin nyt vapaapäivinä hän saa olla kumppanini melankoliassa ja surussa. Se jonka avulla kalibroin vaa'an. Hän(kin) lajittelee vanhoja muistoja, mutta miksi? Ne ovat aina jälkiselityksiä ja ne voi asetella mihin tahansa järjestykseen haluaa. Nähdä punaisen langan, yhteyksiä ja logiikkaa. Kaikki riippuu siitä miten milloinkin lajittelee. (Anna Järvinen, Uni viime yönä:, Teos&Förlaget, 2020.)
Väsymykseni huutelee pimeään, päänsärky komppaa. Kukkalipaston reunalla makaa pizzanraato. Lihanhimo kasvaa. Pölöttävä naapuri on palannut ja imuroi, kolisee pitkin seiniä. Minunkin pitäisi. Imuroida. Lahdata tuo pizzanraato. Tiskata kaikki tiskit. Lajitella vanhat muistot ja roskat. Pakata taulu. Makaan matolla ja puhaltelen kissankarvoja leijumaan. Ikkunasta virtaa vastaleikatun ruohon tuoksu. Luulen että on ilta, mutta hädintuskin on. Puolipäivä.
Saan ehkä myöhemmin vainun itsestäni. Ruoho on hyvä, mutta ruohonleikkuri ei. Heräsin aikaisin, koska näin unta. En ehkä avainunta, mutta sama asematon juna-asema ja metroasema siinä oli kuin ennenkin. Olen ollut niillä asemilla usein, olen joskus melkein paikantanutkin ne, mutten enää. Yleensä olen aina myöhässä, juna on myöhässä tai mennyt ja joskus olen nousemassa bussiin, joka menee jonnekin minne minun ei pitäisi ja matka kestää vähintään 6 tuntia. Ei tästä tosiaan ole avainuneksi. Tällä kertaa seisoin kahden raiteen välissä ja tiesin että jos oikaisen vähän, ehdin junaan. Oikaisin, mutta ratojen väliin avautui tulviva kuilu. Katsoin kuinka vesi alkoi nousta ja pari särkeä vilahti karkuun. Ei ollut junia eikä raiteita, oli vain särjenväristä hopeanharmata vettä. Nousin ja keitin kahvit. Ennen puoltapäivää kahvi alkoi maistua ja haista paskalta, mutta join sen silti pois, ainakin kahdesti.
Yritän nukahtaa matolle. Puhelin alkaa puhua. Unohdin sen taas päälle. Ranteet kipeytyvät näpyttelystä. Tiskit makaavat yhä paljussaan. Toivon että ne liukenevat sinne. Otan paremman asennon matolla, nyt selin mattoon, etten tukehdu kissankarvoihin ja tuijotan hartaana kattoon. Olen vähän lajitellut, siivonnut ylimääräistä painolastia. Unohdin, että linnoituksen muurien murentuessa, kaiken tuoreen ja terveen perässä alkaa sisään hivuttautua taas kaikenlaista muuta paskaa, ihmissuhteita, rakastumisia, eroja, ahdistusta, kummallisia viestejä ja kannanottoja. Olen kateellinen kaikille eläville jotka kestävät sen. Kaikille joilla on jotain, rohkeutta, tiskikone, kumppani ja pitkävartiset saappaat. Minä eksyn syvemmälle metsään. Kahlaan hirvenpaskassa ja kiroan metsän. Sitten sanon sille kiitos ja lisään, että sinulla on hienoja hyönteisiä täällä, vähän kuin lepytelläkseni, niin kuin onkin, mitäpä tätä kiroilemaan.
Väsymys alkaa puhua kangerrellen, se unohti jo sen kohdan unesta, jossa mies tuli taakseni hiljaa, laski kätensä olkapäälleni ja sitten sitoi bassonkielen (kiitos mielikuvitus) kaulani ympärille ja kuristi. Sellainen viesti menneisyydestä. Lajittelen sen tästä hevonvittuun ja sitten nukun. Valmistelen uneni nyt paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti