Heräsin kuuden maissa painajaiseen. Sen siitä saa, kun menee keskiyöllä nukkumaan. Olin halausjuhlassa. Huone oli tummanvihreä ja harmaa, tunkkainen ja hikinen. Ihmisiä oli liikaa, eikä puistattavalta kosketukselta voinut välttyä. Pinnistelin ovelle, meinasin tukehtua, näin mustia pilkkuja, samanlaisia kuin Totorossa. Selvisin. Aamukahvin keittoon ja tuijottamaan ikkunasta. Uimahallissa on taas valot päällä.
Eilen aloin sammaltaa. Kesken lauseen. Muusa nauroi. Se kuulostaa aina yhtä kummalliselta. Änkytyksen ja mongerruksen sekamelska. Ehkä se on kielillä puhumista. Se on lahja. Puhe on yhden sanan verran holtitonta ja käyn siinä sen sanan kaikki muodot läpi, paitsi sitä oikea ja ymmärrettävää. Siihen ei voi vaikuttaa. Sitten palaan takaisin lauseeseen. Voihan se olla aivovammakin.
Sain rasiallisen konvehteja Tallinnasta. Annoin lapselle yhden ja söin loput itse. Siihen meni 24 tuntia. Osan tunneista olin poissa konvehtirasian välittömästä vaikutuspiiristä, osan unessa.
Ei uskoisi, että olen ollut niin paljon unessa. Pakko on uskoa, sillä niin paljon olen nähnyt unia.
Heräsin taas. Kahdeksalta aamulla. Sen siitä saa, kun menee kahdelta yöllä nukkumaan. Laitoin kumisaappaat jalkaan ja kävelin. Kävelin seitsemän kilometriä. Sitten annoin marsuille heinää ja kimitin niille rohkaisevasti. Ne pulputtivat takaisin. Luin manuaalisen sanomalehden ja kuuntelin kun se rapisi. Marsutkin rapisivat. Vuoropuheluni marsujen kanssa on kuin tanssi. Rapsutan varovasti marsua. Marsu pulppuaa. Marsu liikahtaa. Minä säikähdän. Marsu säikähtää. Teemme jokusen salamannopean liikkeen. Asetumme liikkumattomuuteen. Rapsutan varovasti masua. Marsu tanssii.
Menetin käsikirjoitukseni. Olin eilen lähettämässä sitä Vuorelle. En löytänyt sitä mistään. Tai tavallaan löysin, huhtikuisen version viime vuodelta. Se oli käyttökelvoton. Muistin pyyhkineeni tammikuussa c-aseman. Pakon edessä. Koska sillä asemalla ei ole mitään järin tärkeää ja ohjelmatkin ovat enimmäkseen pilvessä, tein ratkaisuni. Huonoista ratkaisuista tein vähiten huonon. Onnittelin itseäni.Viimeinen versio taisi olla työpöydällä. Luulen näkeväni sen nyt selvästi. Nyt tiedän miltä tuntuu saada oikea hysteerinen kohtaus. Sellainen jossa itketään ja nauretaan samalla. Jos ei ennestään ole väsynyt, sen jälkeen on. Uni maistuu taas, eikä uusien naapureiden öykkäröinti häiritse ollenkaan.
Ehkä se oli universumin hyvä neuvo. Kaivan käsialamuistiinpanojen pohjalta menettämäni luvut jostakin esiin ja kirjoitan uudelleen. Ilman mitään paineita. Sitten joskus. En voi enempää menettää. Ei mikään ole toivotonta. Silti heräsin ennen kahdeksaa aamulla ja aloin palauttaa tiedostoja. Sektorilla 95678410 näyttäisi olevan jotakin tarjolla. Työ on kesken, sillä jouduin muihin töihin tässä välillä.
Puhuin upouusien ihmisten kanssa työn menettämisestä ja tekemisestä, apurahasta luopumisesta, nimistä, mätäpaiseista, juopoista, sarjakuvasta, kuolleista, elävistä, häväistysjutuista, taiteesta, rajapinnoista, rahasta, rajoista, matkoista ja syömisestä, Siitäkin, kuinka erään henkilön koneelta hävinnyt tutkintotyö tuli uudelleen valmiiksi jo kahdessa vuodessa. Kahden vuoden kuluttua minäkin voin taas heittää työni roskakoriin.
Nyt keskityn miettimään kaikkea uutta, mikä päässä pyörähtelee. Olen samalla sekä virkistynyt että loppuun uupunut. Pohkeita pakottaa ja päätäkin vähän. Kaksi lausetta on viikolta jäänyt mieleen:
Tuossa on juuri sun perusongelmasi. Ei ole mitään väliä miten se stressaaminen vaikuttaa sun työn jälkeen. Sun pitää olla huolissasi siitä, miten se vaikuttaa sinuun.
Sinä riität.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti