Unohdan usein olevani parisuhteessa. Itken lammella yksinäisyyttä ja osattomuutta, kunnes muistan kävellä asemalle miestä vastaan.
(Yllä oleviin lauseisiin muuten kiteytyy lähes kaiken kirjoitukseni totuudellisuuden ydin. Tämä saattaa olla hyvä kohta valottaa sitä, kuinka asiat oikeasti aikajanalla tapahtuvat: Unohdan joskus olevani parisuhteessa. Useinmiten silloin, kun toinen osapuoli ei osaa päättää onko suhteessa eli ei ja itse olen varma etten ole. Parisuhde on väritön termi tälle kehittelemällemme liittoumalle. Itken tosiaan lammella, mutta vasta sitten kun Joonas on tullut ja mennyt. Siinä välissä on viisi yötä ja melkein päivääkin. Niinä päivinä tapahtuu kaikenlaista. Neulon lapasta, maalaan sormiharjoituksia ja pakotan Joonaksenkin niihin, juon punaviiniä Snellun puistossa ja kuuntelen Aavikon soundchekin uunituore viinilasi kädessä. Siinä on viiniä. Mies on siinä mukana. Sen lasissa on viilto ja se on kotoisin Anttilan kuolinpesästä. Lapseni isä kävelee luo ja vaihdamme sanoja. Ensimmäiset yhteiset lasit ja kolmen hengen bileet. Sanapelit. Kaalipata ja pinaatti. Pidän siitä miten mies pitää ystävistäni. Murramme maalaisleipää. Miten tässä on ehtinyt käydä niinkin, että olemme viettäneet vaput ja muut yhdessä, kuin ohimennen, siellä tai täällä, yhdessä ystävieni kanssa. Ja kun menen vastaan asemalle, menen suoraan baarista, istumasta Vuorta vastapäätä, eikä minua itketä yhtään. Vuortakin on melkein aina ikävä, sillä mikään ei ole niin kuin ennen. Raahaan miehenkin baariin. Keskellä arkea, nopea keikautus Mara Ballsia, ystäviä ja iloa. Mikään ei ole niin pateettista kuin marttyyrin blogimerkinnät.)
Etäsuhde on silti törpöintä urpoilua mitä maa päällään kantaa. Puhun jo puhelimessa, mies on mennyt ja minä olen nukkunut huonosti, valvonut huonosti. Työt jumittavat tai etenevät normaalisti, mutta sairastamisen vuoksi kuukauden jäljessä elämää. Ennen kun mies lähtee, makaan hiljaa sen sylissä ja haistelen kauluspaitaa, jossa on ohuita vaaleansinisiä raitoja. Silitän raitoja, suoristelen niitä ja partakarvoja. Kiinnityn. Hetki syöpyy aivoihin ja olen ehkä taas mennyttä. Yhtenä iltana on täysikuu ja minä heitän talviturkin järveen. Yhtenä yönä puhumme neljään asti ja joskus aamuun. Vaikka arki on ja huudan tietokoneen virustorjunnan äärellä vittua, se tuntuu vähän joululta ja vapulta.
Ja eilen on taas mikä tahansa päivä. Et ole enää täällä vaan poissa. Sata kilometriä tunnissa ja kohta pimeys syö tämän kaiken ja välimatka on entistä raskaampi kauhoa umpeen. Kolmen kaupungin rumba, vaikka haaveilen ääneen siitä, miten herään vierestäsi universumin jokaisena aamuna, niinäkin joista on jo miljoona vuotta aikaa. Lohdutan itseäni sillä, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua se on tylsintä mitä tiedän. Haaveilen silti ja lohdutan taas.
Etäsuhde on ihan paskaa. Jatkuvaa puhetta ja puheen väärinymmärtämistä, ilman ilmeitä, tunnistettavaa ruumiinlämpöä ja silityksiä. Yli-intensiivistä selkokieltä, ikävää ja tiuskimista. Marttyyrin monologeja kuudelta aamulla ja puhelimen akku aina tyhjillään. Ikuista lippukassalla seisomista, loputonta maisemaa ja suuria odotuksia jotka hapertuvat tomuksi aina jomman kumman kynnysmatolle. Asemalta asemalle ja taas takaisin. Koko ajan jäähyväisiä. Tottumattomuutta arkeen, lähtemisen ja tulemisen odottamista ja jotakin suuhunpantavaa. Miten kahdesta ilmeisen fiksusta ihmisestä voi kehkeytyä tällainen idioottikimppu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti