Jonakin aamuna lasken veden mutteripannuun ja mittaan kahvin kuten aina ennenkin. Samaa kahvia, samaa vettä ja lopulta samaa kermaa. Lopputulos ei tyydytä eikä herätä. Lopputulos jäähtyy sinikukalliseen kuppiin, eikä kukaan koske siihen enää ikinä.
Jonakin aamuna annan kahvin jäähtyä sinikukalliseen kuppiin ja lasken jääveden aihion suoraa hanasta talon suurimpaan lasiin. Vain jääpalat puuttuvat.
Jonakin aamuna tiputan kissanruokaa varpaiden väliin, kylmää tai huoneenlämpöistä, kylmempää kuin minä ja annan sen olla siinä. Katson sitä suoraan silmiin, ylhäältä päin.
Jonakin aamuna päässä soi iskelmä ja Katri Helena ja Tapani Kansa ja kaikki elimeni ovat valmiina suoraan toimintaan vain itseni hyväksi. Sanoudun irti niitten toimista, pilkon lämpimän sydämeni palasiksi ja laitan sen kissanruokakuppiin. Kissaa ei kiinnosta. Se nukkuu tuolissani parvekkeella. Yön aikana se on saanut syötyä mangoldit. Eikä minulta mitään puutu. Paitsi mangoldi.
Jonakin aamuna ei ole aamu ollenkaan, on keskipäivä ja iltapäivä ja kiipeän pienelle vuorelle. Hitaasti ja epävarmasti. Hikoilen pääni märäksi ja annan yskäni karkottaa karhut ja sudet. Vuorelle kuulen vain lehmän ammumista ja kukon kiekaisun. Aurinko paistaa. Hirvikärpäset eivät ole tulleet ja maailma vuoren huipulla muuttuu vaaleanpunaiseksi. Se on mustanvaaleanpunaista koloissa, joihin mahtuu pienen eläimen pesä ja kaikki salaisuuteni.
Minulla on salaisuus. Se on rakkaus ja ikävä. Eikä se ole salaisuus. En vain tiedä mitä sillä kaikella täyttymättömyydellä tehdä. Nukahdan yöllä puhelimeen. Mies herättää minut mennäkseen nukkumaan ja herään moneksi tunniksi ajattelemaan nukkumista ja jääpaloja.
Tänäkin aamuna herään kivenkolosta ja vaaleanpunaiselta vuorelta. Kissa nukkuu yhä tuolissani, eikä suostu syömään mitään. Sitten tulee päivä ja valtaa koko talon. Naapuri on palannut kesälomalta imuroimaan vimmatusti. Sen eläimet pitävät ääntä ja lapsi hakkaa kantapäätä lattiaan. Arkeen on matkaa kymmenen tuntia ja vielä yksi uneton yö siihen päälle. Jostakin nousee lima, eikä siinä ole verta mukana ollenkaan, kun röhkin sitä vessanpyttyyn.
Jonakin aamuna, päivä kiertäytyy kerälle kohti iltaa ja nukahtaa tuoliini, omaan syliini. Yritän muistaa sanoja. Äänenlausuttuja, ohimennen, metsässä ja autossa. Uskaltamisesta ja kauhusta. Rakkaudesta. Alun ahdistuksesta. Ja varsinkin siitä menneisyydestä, joka kantautuu pitkälle tulevaisuuteemme. Hylkäämisen taakka ja arvottomuuden taakka, niiden vaihteleva paino, joka tekee rakkaudestakin epätasapainoista ja järjetöntä nuorallatanssia. On silti onni olla järjetön ja tasapainoilla.
Olen ollut valmis jo kauan. Tänäkin aamuna. En vain uskonut joutuvani sotaan itseni kanssa. Luulin että rakkaus olisi minua vahvempi ja suurempi, mutta se onkin vain itseni kokoinen ja puhuu useinmiten omalla suullani. Turha sille on sanoa että ole hiljaa. Se muuttuu raskaammaksi jos sille vittuilee. Rakennan siitä patsaan. Siihen tulee kolme tyynyä ja syyskauden avajaisia odottava ohut täkki. Suljen silmäni ja rakkauden syliini.
Sanon sille, etten vaihtaisi tätä pois mistään hinnasta. Voimme sotia, mutta eikö olisi paljon mukavampaa maata joka aamu näin. Herätä yhdessä makaamiseen ja varmuuteen siitä että tämäkin aamu, unohtuneine kahveineen ja ilman jääpaloja, on parasta mitä meille on koskaan tapahtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti