Olen lähes huomaamattani käpertynyt itseni sisään ja pelkäämään pimeää. En sitä kivaa hämäränhyssyä jonka alkava syksy loihtii suojakseni, vaan sitä käsitteellisempää pimeää, nielevää ja ahdistavan uuvuttavaa. Taisin viettää viime syksyn ihmetellen sitä, miksi kaamos ei napautakaan jäistä luunappia otsaan. Se oli turhaa. Nyt se pyrkii peittoni alle ennen aikojaan. Kissa viihtyy sen kainalossa ja yhdessä ne ovat vallanneet vuoteeni. Olen siirtynyt nukkumaan takaisin ulos tai sohvalle. Sohvalla tunnen olevani jonkinlaisessa turvakapselissa ja nukahdan siihen helposti. Viime yönä suunnittelin siirtäväni sohvan ulos ja jatkavani sillä nukkumista läpi syksyn ja talven. Se voisi olla uutta täsmälääkettä kaamokseen. Tarvitsen kuitenkin apua sohvan liikutteluun ja neljältä yöllä olen hyvin yksin. Keitän aamukahvit.
Aamulla ennen kahdeksaa alkaa puhelin soida. Laitoin sen illalla värisemään, koska odotin puhelua. Maailma soittaa ja sanoo, että onpa kiva kuulla äänesi! En tiedä onko juuri se ollut huolissaan. Itse en ole ollut, sillä minulta on vain mennyt ohi noin 48 whatsappviestiä, joista osa käsittelee tavoitettavuuttani ja osa mahdollista kunnossa olemistani. Muistan hämärästi estäneeni kaikenlaisen pikaviestiliikenteen muutama viikko sitten, kun olin kipeä ja halusin nukkua keskellä päivää niin monta tuntia kun ikinä jaksan. Keskipäivän megaunet ovat venyneet tänne asti. Tunnen melkein huonoa omaatuntoa.
Haluan olla olemassa. Se on joskus niin rasittavaa, että pidän mielelläni muutaman päivän taukoja ja kokoan itseäni jonkun kannon nokassa ja isolla kivellä, kelopuilla ratsastaen ja pylly tiukasti kiinni sammaleessa. Olen silloin todella olemassa, tosin tavoittamattomissa. Viimeksi sunnuntaina jäin istumaan metsään, vaikka tiesin, että minun pitäisi lähteä heti kohta auringon laskun jälkeen, jotten eksy tai loukkaa itseäni pimeässä juurikimppuihin. En vain osannut lähteä, koska siinä kaatuneen ja sammaloituneen puun päällä oli paikka juuri minulle.
Ajattelin metsää, sitä miten turvallista sen sylissä on olla. Siihen tuli myös pupu. Oltiin molemmat liikkumatta pitkään. Minä hymyilin, mutta pupu ei säikähtänyt tai paennut. Hämärä kävi hämärämmäksi. Lukinseitit naamalla tuntuivat paksummilta. Mietin, miten metsästä on hiljalleen tullut niin trendikäs. Jonkinlainen elämyspuisto, jonne ei voi mennä ellei samalla joogaa, harjoita jotakin enkeleihin/keijuihin/maahisin/jumaliin ja yksisarvisiin liittyvää, halaile puita tai virittele jotakin muuta maagista meininkiä, vähintäänkin työntämällä varpaat sammaleeseen ja saamalla siitä orkut (tämä ohjattuna toimintona tietenkin). Ja miten sen metsän täytyy itsessään jotenkin ryhdistäytyä olemaan satumaisen sammaleinen, sellainen ihana ja hieno new age -metsä, sopivan tasainen ja kutsuva, ei mikään ryteikkö jossa vaanii hirvikärpäsiä ja suonsilmiä ja vaikeakulkuisuutta joka eksyttää ja pahimmassa tapauksessa tappaa.
Saa kai sitä verhota metsänsä ja metsäsuhteensa millaiseen viittaan tahtoo. Mikä on itselle hyväksi. Minulle on hyväksi ottaa metsä sellaisenaan. Nyt se tekee esisurutyötä kanssani. Ottaa vastaan kiroilut ja pienet itkut. Ei siihen mitään maahisia tarvita. Se näyttäytyy joogaamattomana itsenään ja työntää tielleni kehnäsieniä. Huokaaminen siellä yksin pimeässä on lohdullista ja ilmavaa. Yöllä kävelen kahdeksan kilometrin lenkin kotiin ja juon lasillisen ananasmehua. Metsälle tämä kaikki on se ja sama.
Minusta on mukavaa kun perääni soitetaan. Metsät ja maailmat kohtaavat pehmeästi yhteen, keinahdan tähän hetkeen, kerään tavarani ja lähden taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti