15.10.2017

Hyviä tai huonoja uutisia



On ihanaa olla riippuvainen toisista ihmisistä. Pidän erityisesti niistä päivistä kun uudelleenkytkennät tapahtuvat itsestään. Kohtaamiset tiivistyvät yhteen vuorokauteen jonka sisällä puhe leijuu taas kuin kuplassa. Ei ole erityisen hyvä olla, ei pahakaan, kaikki on normaalilla tavalla mukavaa ja se onkin yhtäkkiä ihmeellistä. Ihmiset liikkuvat, puhuvat, viittovat ja tanssivat, istuvat ja unohtuvat katsomaan, kuuntelevat ja istahtavat, halaavat, tervehtivät, kohtaavat uusia ihmisiä ja uppoutuvat toisiinsa, lähtevät kahville ja kaljalle, hotellille ja kauppaan.

Olen kuin jokin pullea pikkulintu talven kynnyksellä, katson pörheänä paksun kaulaliinan sisältä, kun ilo tapahtuu. Alan olla kylläinen ja livahdan tyytyväisenä pois, samaa matkaa Tekokuun kanssa ja pian yksin rantojen kautta. Kaikki hyvästit vielä lämmittää ihoa, poskea. Musta vesi on ystävällinen ja liikahtelee. Jään taas katsomaan sitä. Haistan Kummituksen vaatteissani ja alkuyöstä lopulta itsenikin. Kotona annan Kentin saatella minut uneen. Vaihdan vielä Kummituksen kanssa viestin, kerron etten osaa nukkua kun vain hymyilen täällä itsekseni. Olen niin rakas.

Aamu on valoisa ja helmeilevä, hidastettua kahvinjuontia ja venyttelyä kissan kanssa. Lapsi tuhisee keskipäivään vuoteessaan ja minä vaivaan pienen sämpylätaikinan. En huomaa ollenkaan, että universumi on päättänyt yhden luvun juuri tähän kohtaan.

Seuraava luku alkaa jotenkin huomaamatta. Ensin soittaa Vuori. Vähitellen kaikki alkaa jotenkin täristä, menettää muotoaan, raukea ja tuoreen leivän tuoksuinen aamupäivä muuttuu joksikin muuksi, valo varisee ja alkaa sataa vettä, aivoissa kytkennät värähtävät, toimivat väärin. Näennäisestä tyyneydestäni, ulkoisesta värähtämättömyydestäni huolimatta olen edesvastuuttomassa tilassa. Nostan kohoamassa olleen taikinan kuumalle levylle ja se sulaa siihen. Nostan kahvipannun kylmälle levylle. Katson tuotoksiani ja nauran hysteerisenä hetken. Lapsi tulee tyynenä ja isona, ohjaa käteni pois, auttaa taikinakulhon sivuun ja keittää kahvin. Lopulta lapsi on se, joka hoitaa päivän varsinaiset työt. Vasta illalla, pienten nokosten jälkeen olen valmis tarttumaan uuteen neuleeseen, lapsi on jo valinnut langat ja mallin.

Päivän istun paikallani ja sisälläni jokin räpiköi. Ehkä se on jokin shokkitila, jossa on tyyni ja rauhallinen, muttei silti toimi kuten pitäisi. Ensin täytyy muistella omaa nimeään ja sitten rauhassa odottaa, että se palautuu. Sitten voi vähän itkeä. Sitten voi vähän rukoilla ja lopulta vain odottaa ja toivoa parasta. Elämän pikkuruisuus on valtavana läsnä.

Sinä rakas ja ärsyttävä ystäväni, joka aina olet sanomassa tästä yli laidan menemisestä. Ei tämän näin pitänyt mennä, että sinä menet! Luulin että minä olen se etuoikeutettu. Nyt sinun pitää vain nukkua ja sitten herätä. Me muut odotamme.

Tänään menen sienimetsään odottamaan. Sitten joskus kun olet herännyt, teen sinulle niistä sienistä keittoa ja siitä tosi ison numeron.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti