Antaa läikkyä

Sanat, rivit ja ajatukset ovat vähän sekaisin ja niiden alkuperäinen konteksti on hävinnyt. Se häivähtää taustalla ja luotaa muistista tallentamisen hetkiä: silmätippojen sisältö, lehtikuusen käpy keittiön pöydällä, iltapäivälehden kuvateksti, öiset puhelinkeskustelut, elokuvat, instatarinat, runous, musiikki, sanomalehti, päiväkirja, romaani, laulu, kansallispuistojen käyttöaste, lihaan kaivautunut punkki, aivokuume ja kuorsaava kissa muistiinpanojen päällä. Olen kirjoittanut sormet solmuun ja aivot narikkaan. Vihdoinkin. 

On musertavaa leipoa itsestään syyllistä lähes kaikkeen. Typerintä on velloa omissa tuntemuksissa ja analysoida ne tärviölle. Aivan kuin niistä sillä tavoin kehittyisi jotakin jaloa tai ne muuttuisivat joksikin muuksi. Joksikin yleväksi, ei ollenkaan etuoikeutetun ihmishiiren papanoiksi parketilla. Ja miksi oikeastaan nylkeä itseään, kun vähemmän sattuu kun ei heilu veitsi kädessä. Voisi joskus silittää hiuksia ja käsivartta ja sanoa että olet rakas. Voisi myös jossain välissä pestä ne hiukset. Ja antaa kaiken olla. Kaiken.

Elämä on kuitenkin kamppailulaji. Olkoot vaan. Yhdet ovat siinä kuin kotonaan ja toiset kuin jonkun toisen kotona. Minä olen parvekkeella. Eikä se ole mikään kuilun parras vaan se on ihan vaan parveke. Lasittamaton. Ei mikään vankila. Vankila on sisälläni. Siellä pillitän, että voi että kun mut on tänne heitetty (Heidegger).

Kirjoitin illalla listaa hyvistä pienistä asioista ja huomasin, että ne ovat oikeastaan suuria asioita. Tai ne ovat laajenevia ja kestäviä asioita, onnellisuuden hetkiä, hyviä sanoja ihmisiltä, hyviä tekoja, rakkaudellisiakin. Eli kaikki osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteeni ovat tavallaan turhia, ylimääräistä painolastia. Jos uskallan päästää niistä irti, ilman että kaipaan niiden kotoisuutta tai kaipaan niiden tuttuutta, olen melkein hyvinvoiva. Kaikki tosiaan muuttuu. Viikko sitten ja vuosia sitten. Eilen olin joku toinen. Tänään en ole vielä minä.

Tunne rakkaudettomuudesta ei ole muuta kuin tunne. Ei rakkaudettomuutta ollenkaan. Ja onko osaton silloin kun rakastaa? Onko silloin kun jää ilman rakkautta? 

Katselin viikonloppuna lastani ja hänen ystäviään. He ovat kaikki niin kauniita ja nuoria. Osa heistä on kohtuullisen kimeitä, mutta juuri sitä rakastan. Ja miten monta vuotta itkin, kun pelkäsin että kasvatan hirviötä. Ruokin sitä myrkyllisellä äidinmaidolla joka sisältää sokeria ja masennusta. Että kaikki mikä itsessäni on keskeneräistä, arveluttavaa ja rumaa periytyy suoraan. Ihmisyys ehkä periytyy, mutta nyt katson ihmistä, nuorta miestä joka tekee omat siirtonsa ja virheensä ja muutkin tekonsa. Ja parhaina hetkinä saan olla niissä mukana, imeä tuoretta energiaa ihmisistä myös hänen ympärillään. Ja sitten rakastan myös heitä. Ja tarkistan kaikkien hengityksen, kun tulen aamuyöllä baarista kotiin ja nuoret makaavat raajat solmussa ympäriinsä, kauniina, unensa ansainneina.

Kun elämä tuntuu liian läikkyvältä ja ylitsevuotavalta, saan kauhukohtauksia. Uneni heräävät ja menneisyys alkaa puhua, nimetä asioita ja tunteita ja nostaa muumioituneita muistoja. Hylkäämiset, kuolemat, erot ja kaltoinkohtelut nousevat rakkauden rinnalle rypemään. Ikuinen pelko ja menettämisen tunne suorastaan kuolaa päälleni. En ole aivan varma miten tämä pitäisi käsitellä. Ainakin se käsittelyvaihe on valovuosia nopeampaa kuin joitakin vuosia sitten. Ehkä se riittää. Antaa läikkyä.