Lasken tämän viikon yhdeksi nihkeimmistä mahdollisista elämässäni. No ainakin tänä vuonna. Kahden viikon kuluttua olen jo unohtanut kaiken. Aivan kaiken. Siihen tähtään. Kahdessa viikossa (tämän olen sanonut usein ennenkin ja viimeksi eilen) ihminen tottuu mihin vaan. Aion totutella nukkumaan. Odotan sitä aamua, etten herää kuudelta aivokääpiönä ja itseruoskittuna kimpaleena laajenevaa ja aina veristä lihaa. Itsesäälin rippeet rinnuksilla ja tukka sekaisin, pesemätön pyjamantapainen, aina väärinpäin päällä ja puolitajuttomana. Valmiina tekemään miljoona kiloa virheitä, epäonnistumaan kaikessa vähintään kolmesti ja nöyrtymään päiväunen edessä, joka muuttuu päivä päivältä raskaammaksi, kuolaisemmaksi ja painajaismaisemmaksi.
Lopetin itkemisen toissapäivänä. Se tapahtui huomaamatta. Sitä ennen heräsin yölläkin ulvomaan. Miehiä, naisia, ohareita, epätietoisuutta, paskaa ja väsymystä. Ja tämä on silkkaa itsesääliä, typeryyttä, pelkoa ja laiskuutta. Olen ihan varma. Odotan sitä hetkeä, etten enää muista ja alan sitten antaa itselleni anteeksi. Toteutumattomat aikataulut, osaamattomuuden, tylsyyden, rakkauden, odottelun, oharit, itsekkyyden, itkun, ihan kaiken annan anteeksi. Ja kun olen kaikkeni anteeksi antanut, annan myös muille.
Jos tämä plääni ei onnistu, alan tappaa. Joukkotappaa. Sinä oot eka.
Ai niin. Sairaintahan tässä on se, että minulla on ollut hirveän kivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti