Olen kieriskellyt Eeva-Liisa Mannerin kanssa terassilla ja vuoteessa. Hirttosilmukka hänelle, joka keskeyttää vanhan vahinkoni ja unohdukseni. Tosin se on ohi nyt. Kukaan ei kuollut. Nielin kaiken parilla suupalalla. Myös virtahevon. Tähdet ja avaruus kirskuivat.
Samanlaisia virtahevon kaltaisia olentoja liikkuu joskus täällä. Olen niin yksin, että kuulen puhetta ja askareita. Joku on aina kuolemaisillaan, kun näen eteisnaulakossa roikkuvan haamun. Siristän unta silmiäni. Kahtena yönä se on käynyt. Olisi kiva päättää sen puolesta kuka kuolee. Viimeksi vieraillessaan se ei osannut itse päättää. Kukaan ei kuollut. Siitä on tullut vanha ja epäluotettava, repaleinen haamu. Kohta on aamu ja ajattelin siivota sen naulakon. Voisin laittaa vaikka lapaset, pipot, kaulaliinat ja haamut kesäksi varastoon. Ja hankkia jostakin sateenvarjoja. Ja krimiturkin.
Naapurissa osataan elää villasukitta, varsinkin viikonloppuisin. Jokin on hiljalleen horjuttanut talon tasapainoa. Vanhimmat kuolevat pois ja nuorimmat saavat häätöjä, mutta ehtivät ennen sitä elämöidä. Illanvietot alkavat kahden jälkeen yöllä ja jatkuvat niin kauan, että joku sammuu tai tekee sovinnon. Joskus menee aamuun asti. Välissä on yökkärit, ne ovat vastakohta päikkäreille. Se joka on raskaana, kirkuu ja oksentaa. Tapelkaa rauhassa. Niin kauan kun lapsi nukkuu heräämättä, saatte vaikka tappaa toisenne ja täyttää pyykkituvan pesukoneet huumeruiskuilla. Ei se minua häiritse. Unista tulee jänniä. Herääminen katkeaa uuteen uneen. Hysteria on livenä kuultuna huomattavasti aidomman tuntuista kuin elokuvissa. Katto melkein antaa periksi.
Olen harjoitellut sosiaalisuutta viikon ja se toimii vähän rykimällä. Olen muistellut miksi ihmisten kanssa kannattaa olla tekemisissä ja miksi ei. Muistan myös miksi en halua olla krapulassa, enkä humalassa enkä aina edes olemassa. Se ei sovi minulle. Olemassaolo. Nyt säädän happamuuteni tasapainoa juomalla sitruunaa ja limeä.
Säädän ihmisiä. Parhaita ovat ne, jotka paikkaavat käsin mekkoni helman kahvinjuonnin lomassa. Se on sellaista pyyteetöntä ponnistelua ihmisyyttä kohti. Ja ne joiden kanssa voi istua terassilla pelaamassa tuntikausia kusipeliä. Ja ne joiden naamasta voi nuolla kermavaahtoa. Ja ne maan hiljaiset, joille ei tarvitse sanoa sanaakaan. Parhaita ovat myös ne toisten elämää manipuloivat pienriistanmetsästäjät, joille mikään ei riitä. Niiden rinnalla vähän keskinkertainenkin ihmisraunio näyttää minun parhaalta kaverilta. Ja onkin.
Olisin todella jännittävä ihminen, jos kaikki huhut pitäisivät paikkansa. Olen hetken harkinnut, että ryhtyisin järjestelmällisesti elämään kuulopuheitten mukaan. En kyllä jaksa. Aika paljon olen myös painottanut sitä, etten halua kuulla niitä puheita. Tiedän että kiusaus kasvaisi liian suureksi. Siitä tulisi aikamoinen sotku. Ja millaisiksi ne kuulopuheet sitten muuttuisivat?
Ehkä on ihmisiä, joilla on elämätöntä elämää ja tarve kanavoida pahaa oloaan hämmentävillä keinoilla. Saatan olla itse siitä hyvä esimerkki. Onneksi häpeän, syyllisyyden ja todellisuuden tunne on vankka ja tukijoukot samalla tavalla sekavia. On turvallista seota kerran kahdessa vuodessa, tehdä hyppyitsemurhia ja ampua itseään päähän. Suosittelen tätä metodia kaikille. Samalla, pitäkää kiinni heistä, jotka paikkaavat mekkonne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti