28.9.2017

Tilastoitua räkää ja vähän oksennusta





Räkätautini on tykästynyt sumuviikon kosteusprosenttiin. En ole lähipiirin ainoa räkänokka ja parasta vertaistukea saan lainalapsilta. Olemme tilastoineet käyttämämme nenäliinat ja keskimäärin tämä flunssa kestää kaksi isoa pakettia nenäliinoja, yhden pienen, kokonaisen vessapaperirullan ja korvatulehduksen. Omani alkaa olla kokonaista vessapaperirullaa vaille valmis. Tosin korvatulehduksesta ei ole tietoakaan ja tuskin tuleekaan, sillä muistan kärsineeni siitä aiemmin tasan kaksi kertaa elämässäni. Paranemisprosentti on sata, vaikken pahimpina öinä uskonutkaan siihen. Seuraava huoleni ovat yrjötaudissa luokkaan harhailevat lapset. Nuo pienet ja sinnikkät basillit.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmin muutun mielipuoleksi, heti kun valvottuja öitä on kaksi. Teini on kiristänyt aamuheräämiset pysyvästi kohtaan 6:15. On aamuja, jolloin olen saanut juuri toisen silmäni suljettua, mutten henno luopua aamuhetkistämme. Pidän teiniä poikkeuksellisena olentona aamuheräämisineen, en ole elämässäni tavannut toista samanlaista. Muistelen aikoja, jolloin lapsi heräili tyytyväisenä neljän ja viiden välillä, hiippaili keittiöön ja kiipesi syöttötuoliin. Aloin varautua näihin aamuihin rusinoilla ja pähkinöillä tai muilla yllätyksillä, saadakseni puoli tuntia lisäaikaa. Lapsen yksityisyyden ja oman ajan kaipuu ei ole koskaan ollut poikkeuksellista tai yllättävää. Kasvattiäiti muistutti viime viikolla puhelimessa, että olen itse tarvinnut aina paljon yksinoloa. Puhuimme varmaan joulusta, siitä miten se minulle on luonteva hetki olla yksin ja rauhassa.

Teinillä on toiveita isänsä ja joulun suhteen, mutta isän toiveet on toisaalla. Olemme yrittäneet vähän puhua siitä, kuinka sanattoman ja selittämättömän pahalta tuntuu, ettei mahdu omaan perheeseensä ja miten siitä voisi puhua, kun tunteelle ei ole sanoja. Teini nieleskelee hylätyksitulemisensa, kääntää pahan mielensä torjunnaksi ja ivalliseksi välinpitämättömyydeksi. Minä yritän pitää äitihahmoani kasassa. Mikään tarjoamani vaihtoehto ei ole mielekäs. Vaikka voisinkin suunnitella mitä monimutkaisimpia tapoja {kuten kuulento} ilahduttaa lasta, niin yksinkertainen toive viettää joulua isän kanssa ja suvun kesken pysyy. Lapsi ei halua kuuhun. Yleensä teinillä ei tällaista ääneen lausuttua halua hengata vanhempien kanssa ole, joten pidän toivetta poikkeuksellisen arvokkaana. On vaikea sietää oma kyvyttömyyteni vaikuttaa tilanteeseen, mutta pidän enimmät mölyt mahassani ja sihisen ne äidille puhelimessa. Saan lisäoppia omasta riittämättömyydestäni. Olen riittävä ja korvaamaton, korvaamattoman riittämätön. Mitä aikuisia ja vanhempia maa päällään kantaakaan. Epäpäteviä kaikki.

Vaikka räkä vielä painaa, olen koko viikon ihmetellyt keveyttä ja väljyyttä, jota myrkyllisestä suhteesta irtiriuhtominen tuottaa. Kauna ja viha saattavat vieläkin palata, ehkä pieni lämpö tai sääli, mutta ne kaikki ovat niin pieniä, että niitä tuskin huomaa. Olen kyennyt siirtämään jopa kaamosmanuaalin sivummalle ja alkanut epäillä, ettei sen tarvitsekaan olla tämän konkreettisempi. Keveyden tunne itää siitä, ettei kukaan juuri nyt häiritse sydäntäni. Olen onnistunut siivoamaan kaiken paskan ainakin vähäksi aikaa ja tunnen itseni pitkästä aikaa vahvaksi, hyväksi ja rakkaaksi.

Saan pieniä onnellisuuskohtauksia - humahduksia - joiden keskellä olen Liisa Ihmemaassa. Johnny Depp tarjoilee teetä ja tiet ovat auki kaikkiin suuntiin. Jos ei tiedä minne on menossa, on aivan sama mennä minne vaan. Minä menen tekemään kaalikääryleitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti