Olen ollut heräämäisilläni jo muutaman päivän. Kalenterissa on valtava ruksi koko viikolle, mutta sen alle olen tehnyt muutaman merkinnän. Tänään lounastin pitkään ja hartaasti taiteilijaystäväni kanssa. Sain hyvän neuvon. Hän pyysi minua tuhoamaan urani ja ottamaan kaikkien mahdollisten tahojen vihat niskoilleni, jotta hän voisi säilyttää uransa ja uskottavuutensa. Aiheeksi sain kyseenalaistaa taidekoulutuksen tarpeellisuuden yliopistotasolla. No, kaikilla tasoilla. Sanoin, että voinhan minä sen tehdä, ei tässä muutenkaan ole mitään järkeä tai hävittävää.
Tajusin että olen yhä väsynyt. Ruoskin itseäni siinä samalla kun työnsin noutopöytäsushia naamaan. Puhuin ruoka suussa. Ystäväni kysyi olenko ollut ihan oikeilla treffeillä. No en. Sanoin, että voinhan minä sen tehdä, ei tässä muutenkaan ole mitään järkeä tai hävittävää. Eikä ole ollut aiemminkaan. En jaksanut siihen asti, missä kehun itseäni. Ei ole paljoa kehumista. Nieleskelin riisiä. Tajusin vielä tiukemmin olevani väsynyt. En minä normaalisti näin itsevihainen ole. Elämäni miehet vilistivät filminauhana ohi ja meinasin tukehtua.
Sovittiin että menen heinäkuussa Kuusamoon tai johonkin siinä välillä, road tripille, auringonlaskuun ajetaan yhdessä, samaa matkaa. Tai jotakin sellaista. Sain lahjan. Ihastelin sitä. Vieläkin ihastelen. Sain sen siksi, että se kuuluu minulle. Ja koska olen esimies. Ja lahjukseksikin. Aika pyyteetöntä antamista.
En saa unta enkä pääse kenenkään syliin piiloon. Ne on isoja asioita. Unohdan ne ja toivon jotain pientä. Että joku veisi minut jäätelölle. Eikä minun tarvitsisi edes tehdä siinä tilanteessa mitään valintaa. Se joku vaan sanoisi, että ota tämä mansikkaeskimo, koska olet niin kiva. Ja minä ottaisin. Sitten aurinko paistaisi, olisin paljain jaloin, eikä enää koskaan olisi kylmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti