8.2.2015

Heitä pois vaan




Voi kirous kuinka tykkäänkään näistä päivistä.

Pitää nähdä ja katsoa ja keskittyä ja luoda. Teoista sanoja. Toisten teoista. Vähän sanoja, muutama merkki. Kättelemme ystävän kanssa Siwan ja bensa-aseman välimaastossa ensi-illan jälkeen. Hyvää yötä rakas ystävä! Lyömme kättä päälle, koska menemme ystävänpäivänä ostamaan huulipunaa. Mitä siitä vaikka on se entinenkin vielä. Tai se kynsilakka, jolla olen lakannut kynteni vain kerran. Tai varsinkaan mitäpä siitä, ettei taida kummallakaan olla rahaa uuteen huulipunaan. Ainakin voimme leikkiä ostavamme uutta huulipunaa. Se on usein sama asia.

Kotona saan keskittyä rapsuttelemaan lasta ja hieromaan sen jalkoja. Ei tule tehtyä töitä kun vasta aamulla. Deadline ei odota, mutta olen silti ajoissa. Aina jää suurin osa sanomatta. Puhun siitä ääneen kaverin kanssa. Kävelemme auringonpaisteessa sen kotiin kahville ja matonkantoon. Koira nuolee croissantin jäänteet reisiltä. Ja päälakeni, kun kiipeän ylös vessasta. Pieniä asioita jotka jäävät mieleen. Täytyy muistaa pestä hiukset.

Mietin vielä itseksenikin, missä vaiheessa elämää tulisi ottaa vastuu omasta elämästään. Lakata syyttämästä esimerkiksi vanhempiaan, varsinkin äitiään, terapeuttiaan ja olosuhteita kaikesta. Tai ennemminkin lakata kantamasta mennyttä mukanaan. Sen voi joskus jättää sinne jonnekin. Ei sitä tarvitse hylätä, mutta sen voi haudata arvokkaasti. Ei kaikkea tarvitse kantaa, muuten voi huomata olevansa täysin kädetön juuri tässä kohtaa, kun on ojentamassa kättä kohti tarjottua kakkupalaa. Kokonaista kakkua. Vituttaa.

Menneisyys on puolimätä ruumis, jolle tekee hyvää joutua haudatuksi. Heitä pois vaan. Missä vaiheessa tulisi päätyä olemaan hautautumatta pimeään koppiin masennuksensa kanssa. Se on niin suuri turva, ettei sitä tajuakaan, kuin vasta joskus vuosien päästä. Ihana tuttu pimeä pesä, täynnä märkää ja puolikuivaa itkua, pelkkää hahmotonta minää miljoonan oman navan kanssa. Silkkaa autuutta ja käpertymistä omaan paskaansa. Pimeys tekee sokeaksi. Kun on otsalohkoa myöten paskassa, ei voi nähdä muuta kuin paskaa. Jos ovi ja ikkunat ovat sopivasti auki, pääsee ilma ja valo sisään. Ja ötökät. Mitä siitä jos on vähän kylmä välillä.

Otan täyden vastuun siitä, että määräsin lapsen eilen ulkoilemaan ja imuroimaan oman huoneensa. Itse ulkoilin avajaisiin nauttimaan punaviiniä. Kuuntelen koko viikonlopun Matti Johannes Koivua ja keittelen kahvia. Se ei ole kovin aktiivista toimintaa, mutta silti koti on kuin itsemurhan jäljiltä. Jos vielä vähän olisin tekemättä jotain ja sitten lopun aikaa ei mitään, niin ennen keskiyötä ehtisi tehdä aamun työt. Ikkunat auki tietenkin.

Matti Johannes Koivu – Lupaa ettet lähde koskaan


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti