Viikko sitten, puoli kahdelta yöllä, seisoin yläkerran naapurin eteisessä, pyjamassa ja villasukissa ja kiroilin ääneen. Naapurikin kiroili punaisessa paitulissaan ja sen mies kiroili jostakin makuuhuoneen uumenista käytyään ensin kiroilemassa hyvät yöt eteisessä. Ne kaappasivat minut kun yritin sisälle toiseen naapuriin. Siellä haukkui ja ulvoi ja tömisteli pitkin seiniä koira. Epäilemme että koiraperkele on hankittu minua varten. Koira parka. Ne pitävät sitä parvekkeella ja viskovat sen paskat pihalle tupakantumppiensa sekaan.

Siinä sivussa ne pilkkovat kaikki huonekalunsa säpäleiksi, juovat kuin pienet siat ja hakkavat toisiaan. Vielä vuosi sitten ne vain naivat, joivat ja lauloivat karaokea 24/7. Aamuyöstä pihasta lähti aina kaksi tilataksia kohti uusia seikailuja ja ne palasivat pian neljän jälkeen jatkamaan. Istuttiin tässä päiväkahvilla/iltakahvilla/aamukahvilla/yökahvilla ja mutusteltiin pullaa ja keskusteltiin säästä. (Oikeesti ei syöty pullaa, en syö ikinä pullaa.) Samalla kuunneltiin yläkerran ämmän uikutusta orkusta orkkuun. Nyt melkein kaipaan sitä positiivista sävyä, että sovussa pannaan ja ollaan onnellisia. Nykyään se ulvonta on lähinnä itkua. Sitten pitää taas imuroida ja siirrellä rikottuja huonekaluja ja nikkaroida kasaan uusia. Olen alkanut hetkittäin inhota musiikkia, sillä elän kotielämää aivan liikaa napit korvissa. Varsinkin John Gagea inhoan. Se ei peitä mitään.

Edellisyönä heräsin kahden maissa hihittelyyn. Sitten joku alkoi oksentaa. Sovimme jo päivällä naapurin kanssa, että ensimmäisestä inahduksesta soitetaan poliisit. Kaivoin jo puhelinta jostakin kirjahyllyn uumenista, kunnes tajusin, että hihittely ja oksentelu kuuluukin tällä kertaa meiltä! En sitten soittanut poliiseja, eikä ilmeisesti naapurikaan, sillä sain nukkua rauhassa aamuun asti. Aamulla haistoin vain vienon oksennuksen kylppärissä, tuuletin sen pois ja kurkistin myöhään kotiutuneitten yövieraitten residenssiin. Kysyin että kuulinko minä yöllä oksentelua? Kenellä on huonoin olo? Jääkaapissa olisi vissyä. Kalpeista nuorista miehistä kalpein ei tunnustanut. Hänen ei tarvinnut. Vehnäjauhon värinen naama paljasti kaiken.