10.3.2018

Kriitikon oksennus osa I (ei otsikkoa)



"Seisoin siellä suppilomaisen gallerian takaseinällä ja katsoin taas ihmistä. Sitä oli kymmenittäin. Yksikään ei ollut kääntänyt katsettaan kohti teosta. Suikkelehdin salin läpi ja seisoin nyt ikkunaseinällä, sisääntulossa ja katsoin sitä uudestaan. Näin sen saman. Ei katsettakaan teokselle. Olen inspiroitunut. Näyn vallassa. Se häiritsee keskittymistäni työhön. Sellaista on minun työni."  2012


Olen viettänyt useamman päivän pyjamahousuissani, yliannostellen kahvia ja kaivellen sanoja ja vähän tunkkaista päätäni joka niitä järjestelee riviin eteeni, kirjain kerrallaan. Se on tehnyt hyvää, vaikka samalla olen päässyt nauttimaan heti auringonlaskun jälkeen tapahtuvista äkillisistä masennuskausista. Aamuisin se masennus on taas poissa ja valon määrä säätelee vireystasoani aamuviidestä eteenpäin, kunnes taas säkki laskeutuu silmille ja lepäilen epävarmuudessa, itsesyytöksissä ja kaartelen merkkimääriä kuin kesy rotta. En edes tiedä mitä se tarkoittaa. Sinnikästä tuhoeläintä ainakin.

Kahtena iltana hoidan lamaannustani Alien-elokuvilla. Ensin Prometheus (2012) ja sitten Alien Covenant (2017). Niihin on helppo nukahtaa. Tieteiskauhu onkin tylsää tuutilullaa. Mietin ovatko nuo lauseet kritiikki? Analyyttinen ja oivaltava, sellainen joka välittää näkökulmani, rivien välit ja asettaa sanat asiantuntevasti historialliseen kontekstiin ja noudattaa siivosti ahdasta merkkimäärää?

(Ei se ole kritiikki, se on mielipide. Enkä aseta sitä mihinkään muuhun kontekstiin kuin ihmetykseeni ajoissa saapuvasta unesta, jonka aiheuttaa tieteiskauhu.) On minulla tähän toinenkin henkilökohtainen näkökulma ja historiallinen konteksti. Viimeksi katsoessani Alienia, sitä jossa Sigourney Weaver hikipäissään synnyttää uutta monsteria, pyörii ja potkii omassa kohdussani vimmoissaan poika, joka on nyt omilla teillään, katsomassa Suomen taiteen tarina -näyttelyä jossakin Etelä-Suomessa.




"Minua ei kasvatettu niin. En saanut yhdeksänvuotiaana kuunnella edes Abbaa. Koska se oli syntiä. Rakastan syntiä. Haluan lisää syntiä, kunnes kuolema meidät erottaa." 2015


En taida koskaan kirjoittaa kritiikistä täällä. Paitsi edellisessä postauksessani. Verhoan sen aina jonkin toisen sanan helmoihin. Puhun työstä, omakohtaisista tunteista, ilostani jonkin edessä, tylsistymisestäni, kauhusta ja rakkaudesta, joskus myös vihasta ihmistä ja taidetta kohtaan. Kuvaan sotkuista työpöytääni ja vähättelen sanoja ja lauseita vain peräkkäisiksi kirjaimiksi. Apinakin tämän oppii. Tämä johtuu eniten siitä, että kritisointi on työtä josta saan palkkaa ja noudatan vuosia sitten solmimaani kirjallista sopimusta olla kirjoittamatta muualla siitä mistä työkseni kirjoitan. Samasta syystä en linkittele tekosiani. Olen pyrkinyt siihen, etten kirjoita tai kritisoi huvikseni tai silkasta rakkaudesta sanoihin tai kuviin, koska rakkaudella ei osteta ruisnäkkäriä, vaikka se muutoin käypä valuutta onkin. 

Ja sitten tietenkin, olen rikkonut tuota sopimusta ja hypännyt vieraissa kuin kani. Huvikseni ja palkatta. Tosin olen perustellut sitä itselleni esimerkiksi sillä, että olen ainakin muutaman kerran saanut samalla nauttia apurahaa tai sen jälkisupistuksia. Se on pidemmän päälle paska perustelu, koska apuraha estää tekemästä täysipäiväistä palkkatyötä ja palkaksi apuraha on surkea, yhtä surkea kuin sieltä täältä haalimani korvaus työstäni, joka ei sekään ole pelkkää kirjoittamista.


"Viikon kruunaa yleisön ohjeistus siitä, kuinka minun tulisi työkseni kirjoittaa. Se ei käy, että kriitikko kritisoi. Sellainen ei tee hyvää bisnekselle. Oma syyni, jos maakunnassa ei enää ole taidenäyttelyitä. Taiteilijat eivät uskalla tulla tänne. Paikoitellen se on kyllä siunaus sekin. Itse luottaisin ammattitaiteilijoihin vähän enemmän ja jättäisin itseni kruunutta." 2013


Jokunen päivä sitten pysähdyin miettimään, että mitä mieltä tällaisessa elämisessä on? Osaan draamailla itseni henkihieveriin aika pienin panoksin. Mutta silti: Mitä järkeä on sulkeutua kammioonsa 1500 merkin vuoksi ja painiskella häpeän, rakkauden, vihan, itseinhon, epäuskon, historian ja näkökulmien parissa ja sitten laatia ne 1500 merkkiä, joiden ansiosta mikään ei muutu tai erityisemmin välity.

Onko se pelkkää ammattitaidottomuutta jos joudun kamppailemaan muutaman merkin kanssa ja samalla yritän noudattaa omaa sisäistä ohjeistustani? Nyt kuvittelen, ettei minulla mitään neutraalia ohjeistusta olekaan. En tiedä mitä on antautuminen, näkeminen, katsominen tai rehellisyys. En edes tiedä miten muistiinpanoja tulisi tehdä, jotta ne johdattaisivat edes itseni sellaiseen suoraselkäseen, aistikkaaseen ja kokemuspohjaiseen kirjoitukseen, jota itse arvostan ja jota itse lukisin. Normaalisti nautin älykkyydestä, asiantuntijuudesta, helppoudesta, monimutkaisuudesta, haastavuudesta ja rehellisyydestä. Juuri nyt en näe itsessäni häivääkään näistä. 

Olen ollut usein niin onnellinen siitä, että saan yrittää välittää. Että saan yrittää muovata lauseestani yksinkertaisen, sellaisen joka antaisi lukijalle vihjeen jota seurata ja sitten löytää jotakin kaunista tai rumaa tai jotakin ihan muuta. Se on varmasti joskus onnistunut. Hyvin usein se on mennyt myös täysin vituiksi. Ehkä tämä ajatus on johdattanut minut tähän terveen lamaantumiseen tilaan.
Tuntuu ettei minulla ole antaa yhtäkään vihjettä kenellekään. Luultavasti nytkin pelkään jääväni kiinni typeryydestä ja laiskuudesta. 



"Luulen että saan tehdä työtäni näin. Pääsemättä ytimeen. Lause kerrallaan, sävy kerrallaan, maailma kerrallaan." 2016


Alan purkaa lamaani ottamalla kameran käteen. Katson kotia, etsin merkkejä rakkaudesta. Ajattelen kameran eristävän minut sen verran ulkopuoliseksi, että näen edes jotakin. Yllättäen ne rakkaudet ovat kuvia. Kuvia jotka eivät arvotu taiteen säännöillä. Ne ovat itse tehtyjä, roskiksesta löydettyjä ja lapsen tekemiä. Ne liittyvät ihmisiin, tunteisiin ja historiaan, välillä myös ihmetykseen. Jos en olisi minä, niillä ei olisi mitään merkitystä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti