Potilas kertoo, että veri ollut punaista jo pari päivää*

Ai kun olen sairas. Omahoitajani terveyskeskuksessa alkaa olla jo vähän kypsä. Soittelen sinne pari kertaa päivässä ja kerron kuulumisiani. Aloitin jo viime viikolla.

Että sitä tässä vaan soittelen kun on aika korkeella kuume. Näin sellaisen näynkin, että niistin pitkiä ukkoetanoita. Se oli kyllä ällöä! Enkä jaksaisi millään lääkäriin lähteä, kun en pysy pystyssä ja keuhkot on tulessa. Mutta siis yleisvointi on oikein hyvä! Se passitti minut sairaalan päivystykseen ja laittoi niille etukäteen viestin, että se saattaa kerrankin ilmaantua vapaaehtoisesti ja ajoissa. Ottakaa koppi! Mun kohdallahan tiedoissa yleensä on maininta siitä, että potilas kieltäytyy hoidosta. Varsinkin jos on sellainen vaaratilanne, että joutuisin jotenkin jäämään sinne. Hoidettavaksi. Mulla on vaikka kuinka meheviä tarinoita kerrottavana tästä.

Esimerkiksi se, kuinka leikkauksen jälkeen esitin kykeneväni hallitsemaan kättäni, jonka puudutus ei meinannut millään lakata. Jos puudutus ei lakkaa, ei kotiudu. Hakkasin kädellä holtittomasti sinne ja tänne. Enimmäkseen omaan naamaani. Ei se käsi totellut, mutta olin päättänyt kotiutua. Kotiuduin ihan sinnillä, naama mustelmilla. No en ehkä ihan, mutta sinne päin.

Tämä koko blogikin on muuten saanut alkunsa aikana, jolloin kieltäydyin sairaalahoidosta. Kävin siellä sitten öisin hakemassa lääkkeitä ja myötätuntoa ja lisätutkimuksia. Minut oli silloinkin narutettu sinne huomaamattani. Omalääkäri tilasi taksin ja sanoi että hyvää matkaa. Onneksi on Pilvi ja Piia. Ne yleensä auttaa mut kuoleman porteilta pois, mutta kaikkeen nekään ei pysty. Pilvi pakotti mut Tyttöön ja Piia keksi Kuolleitten runoilijoitten runotyttöhommelit ja viinan.

Jo ennen sitäkin reissua jouduin kerran vahingossa eristykseen. Pahin sikainfluenssapaniikki oli päällä. Mulla ei sitä ollut, mutta sain maata yksin sairaalan ainoassa eristyssellissä, jossa kävi avaruuspukuihin pukeutuneita hoitajia tökkimässä ja mittailemassa. Lopulta ne heitti minut ulos sieltä, vaikken edes pyytänyt ja lähettivät yläkertaan, nuoren ja kovakouraisen tohtorin pökerryttävään punkteeraukseen. Poskiontelon. Se saatanan mengele jatkoi piikittämistä vaikka kuolin, tai siis pyörryin, siihen paikkaan. Silloin yleiskunto oli kohtuuttoman heikko. Silti Mengelekään ei pystynyt minuun. Joutui jättämään vuoteelle, josta heräsin lisähappimaski naamalla ja olin heti valmis kotimatkalle. Sellainen isohko hoitaja piti huolta etten lähtenyt. Mengeleä en enää nähnyt.

Mihin ihmeeseen mä jäin.

 Istuin päivystyksessä ja kuuntelin kahta mummoa. Ne oli iloisia siitä että istuivat siellä juuri silloin, eikä esimerkiksi seuraavana päivänä, kun joku pelaisi jääkiekkoa jotain vastaan. Tai joku hiihtäisi. En ole ihan varma. Toisella mummolla oli käsi poikki tai jotain. Luulin ensin, että olen vaan vähän pihalla, mutta niin ne vaan jauhoi jotain talvilajia. Yritin täsmäyskiä niihin päin ja korisin samalla. Ne oli vähän aikaa hiljaa ja saatoin nukahtaa. Meidän päivystyksessä hoitajat arvioi aina hoidon tarpeen ja se on tosi hyvä juttu. Ensimmäiseksi ne kysyy, että oletko nauttinut alkoholia. Nyt ei kysyneet sitä. Ilmeisesti se kampanja on jo ohi. Jostain syystä mua arvioi kolme hoitajaa. Ne kysyi että onko kuumetta. Sanoin että ei. Yksi otti rennon asennon ja sanoi että se on kyllä vaarallista jos ei rouvalle tupakka maistu. Toinen kaatoi suuhuni kourallisen lääkkeitä ja kolmas sanoi, että onhan sulla 39 astetta kuumetta. Lääkäri tutkii sut ihan pian. Odota. Yritin kertoa, ettei minulla ikinä nouse kuume.

Odotin. Lääkäri ei tullut.  Ilmeisesti minusta on tullut vanha ja lannistunut, koska menin koputtamaan hoitajien hätäovelle. Että kun en pysy pystyssä. Antakaa mulle sänky. En tajunnut kardinaalimokaani. Sen oven takana oli seurantaosasto! Ennen kuin tajusinkaan, makasin vuoteessa ja kimpussani oli kaksi viehättävää hoitajapoikaa, ellei jopa vartijaa tai lääkintävahtimestaria, ja yksi lääkäri, jonka sanavarastoon kuuluivat sanat "kyllä" ja "kylläkyllä". Kylläkyllä tuli nopeammin kuin kyllä. Mietin että sen on pakko olla ihan pihalla. Siellä makasin enkä muuta voinut. Seuranani mulla oli useampi influenssapotilas ja sekava mummeli. Lisäksi Jorma joka oli nisti ja Lauri joka oli alkoholisti. Lauria ei saatu hereille ja Jormalla oli niin paljon kamaa sisällä ja päällä, että sen purkamiseen tarvittiin vartijoita ja turvahanskoja. Ajattelin, että minulla on hyvät mahkut erottua edukseni tässä porukassa ja päästä vielä kotiin yöksi.

Kuuntelin kun lääkäri kotiutti vanhaa herrasmiestä ja se kuulosti kahden savolaisen loppumattomalta kalajutulta. Ne ei osanneet päättää. Jäädä vai lähteä, lähteä vai jäädä. Vaikka itse olen helvetin päättämätön, niin arvelin hoitavani lääkärin yhdellä iskulla. Se ei edes ehdi huomata katoamistani.  No niin rouva, kylläkyllä, olisiko tarpeen jäädä vielä yöksi tänne? No ei ole.

Sain kerran ahvenella hauen. Siinä kävi niin, että olin onkimassa lokkisaaren kupeessa ja sain pullean ahvenen. Sen perässä kuitenkin hyppäsi hauki, joka nappasi mun ahvenen! Lopulta mun saalis oli kuoliaaksi syöty ahven. Hinasin sen veneellä rantaan, kun pelkäsin että hauki pääsee irti. Oli siinä ahvenassakin ihmettelemistä kerrakseen.

Viikonlopun vietin yskien verta ja tehden henkilökohtaisia nukkumisennätyksiä. Aloitin viikon omahoitajan kanssa rupattelemalla. Olen aika reipas, mutta kun oon tuota verta yskinyt ja lämpö ei oo ihan laskenut vaikka on tää lääke, niin aattelin että pitäiskö....oon siis muuten ihan kunnossa. Omahoitaja sanoi että etkä ole. Nyt ootellaan vaan röngenlääkärin tuomiota. Omalääkärin tuomio oli että päätettyjä päiviä tulee nyt vähän lisää. Ne on syytä käyttää lepäämiseen.

Mulla on tosi tylsää. Heräsin kolmen maissa helvetinmoiseen yskään. Makasin vessan lattialla ja yskin lisää verta. Se saattoi olla myös kanakeitosta irronnutta paprikaa. Saattoi se olla myös sitä verta jota tulikin nenästä. Ota näistä nyt selvää tässä tilassa.



*http://www.jounipaakkinen.fi/laakari.html