22.9.2016

Menneisyyden paino



Pienet kirjaimet parahtelevat läpi yön. Neulon piposta liian pientä ja kädet hikoavat. Katson Deadwoodia ja pastoria runteleva kasvain itkettää. Tappakaa se jo. Vietän taas yöni lattialla ja tunnen kuinka jääpalat alkavat sulaa paljasta ihoani vasten. Kierryn kiinni minuun. Pitäisikö jo soittaa.

Miten kävi sille unelle joka jäi kesken. Mies sanoo, että hylkään sinut vasta sitten kun olet rauhassa ja. Unohdan loput. Ajattelen pieniä muurahaisia. Punaisia ja mustia. Auringon poltetta iholla ja muurahaisten poltetta säärellä. 72 silmukkaa ja silti liian pieni.

Miten kävi sille unelle joka ei koskan tullut. Ajattelen ylikasvaneita pin up -tyttöjä ja huoranpunaisia huulia, joiden ohi en pääse, vaikka huoraisin itseni kuoliaaksi. Jonotan vuoronumerolla 745. En uskalla vilkaista taakseni. Kukaan ei hengitä niskaani, vaikka tunnen hengityksen rytmin niskavilloissani.

Ajattelen niitä ihmisiä jotka vuosien jälkeen palaavat johonkin. Tulevat vaikka tähän liepeilleni, imaisevat osan heikkouteni voimasta ja kiittävät kauniisti. Kuinka paljon minua on jäljellä. Pitäisikö minun antaa pois tämä vuoronumero.

Jossakin menneisyydessä on mesimarjankukka, johon tartun nihkeillä lapsenkäsilläni ja survon pieneen maljakkoon. Isä on tarttumaisillaan minuun. Aurinko paistaa ja on niin kylmä, etten hallitse ruumistani. Minusta kasvaa vuosien mittaan yhä suurempi paleltuma.

Tässä se nyt on. Olenko vihdoinkin saanut menneisyyden painon päälleni. Sen jota olen ansiokkaasti ja epäansiokkaasti hoitanut, kieltänyt, väistänyt ja tappanut. Kaikki nämä vuodet.

En tiedä mihin minun pitäisi asemoida kysymysmerkki. En asemoi sitä mihinkään.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti