Olen joskus vähän onnellinen. Joistakin sanoista, joistakin kohtaamisista. Ne kuristavat tärkeydellään. (6.8.2008)

Sellaista mietin tänään aamulla viideltä, että joskus kirjaan tarttuu kuin ihmiseen. Mietin näköjään samaa jo kahdeksan vuotta sitten. Mikään ei muutu, mutta se saa hiljalleen uuden ja hapertuvan tuoksun. Katseen jälki ja kosketuksen jälki jää. Minusta kasvaa jälkeen jäänyt. Mitä tekisin tällä paperin ja sanojen määrättömyydellä, määrällä joka lisääntyy?

Hypistelen. Taittelen kirjekuoria. Odotan vastauksia kaikenlaisiin kysymyksiin. Kuka milloinkin vastaa. Ihminen ei vastaa. Ehkä se ei ole paperia ja tuhkaa. Kysyn väärältä kirjekuorelta.

Lapset vastaavat. Uusien kanssa ollaan vielä hiljaa ja vahat muistelevat ääneen yhteistyömme huippukohtia. Sitä kun joku sai kaikki viralliset paperini kasteltua avatessaan suihkun. Sitä kun piilotin jonkin kammottavan lelun. Sitä kun luimme runoja ääneen. Sitä kun meillä on aina hauskaa. Oi niitä aikoja. Muistelevat kuin vanhukset. Pitävät minua lapsellisen hölmönä. En kysy, mutta salakuuntelen vastauksia. Milloin noista kasvoi tuollaisia rentoja älykköjä?

Odotan pimeyttä. Sormia paleltaa ihan pikkuisen, kun en illalla jaksa kävellä eteenpäin. Unohdan avaimet toiseen kaupunkiin. En osaa päättää mihin kaupunkiin seuraavaksi mennä. Menen sinne missä en ole. Menen aikaisin nukkumaan, kuvittelen että makaan lusikassa jonkun kanssa, joka pitää kiinni väsyneestä rinnastani. Sydämen kohdalta. En kuule sen lyövän.