Päivän saldo

Olen miettinyt tätä nyt jonkin aikaa.
Olen tehnyt tämän ennenkin.
Lopettanut ja sulkenut.

Kaikki mitä olen vuosien mittaan sanonut täällä ääneen, on ollut itselleni elintärkeää. On vieläkin. Tämä on isoin ja pakollisin henkireikä mitä minulla on. Joskus olen saanut kuulla, että tästä on ollut lohtua myös muille. Siitä on aina ollut lohtua minulle.

Ilman tätä rakasta Tyttöä olen hukassa, mutta olen sitä muutenkin. Ja juuri nyt, näinä viikkoina ja päivinä olen niin hukassa, etten enää tiedä mikä olisi armollisinta itselleni. Armomurha tai jälkiabortti kuulostavat aina hyvältä, joten päästän Tytön nyt päiviltä, pitkällisen rimpuilun jälkeen. Todellisuus on muuttunut sellaiseksi etten enää hallitse sen fiktiiviseksi luomista. Tai sitten olen onnistunut paremmin kuin koskaan. Vuori sanoi, että taso on ihmissuhteen myötä laskenut ja sekin on yksi hyvä syy abortoida. Tämä jälkeen ei ole mitään abortoitavaa. En kykene enää toistamaan kirjallisesti sitä minkä olen toistanut niin monta kertaa.

Mikään ei välttämättä ole lopullista, mutta kymmenen vuoden julkisen itsehäpäisyn ja ruoskinnan jälkeen uskon, että kykenen samaan paskaan vielä seuraavatkin kymmenen vuotta, joten yritän olla armelias ja pitää tällä kertaa lupaukseni. Olen kyllästynyt ja pettynyt. Enimmäkseen olen kuitenkin peloissani. Niin peloissani, että herään kesken uneni hengittämättömyyteen ja hapuilen yhä useammin paperia. Se lohduttaa minua.

Päivä ei ole edes puolessa, mutta uskon sen olevan aika lailla samanlainen kuin moni muukin kulunut päivä. Paistan lapselle pekonia ja munia viikonlopun kunniaksi ja itken vahingossa rasvan joukkoon. Olen huojuva tulipalovaara. Lapsi puhuu englanniksi jonnekin venäjälle. Minä juon vielä kupillisen kahvia ja menen sitten ostamaan uuden levyn.

Minulle jää vielä Nick Cave ja kahvi.