24.7.2017

Vähän kaikkea silputtuna







Rakastettavia ovat armottomat hetket ja surut, ainakin silloin kun ne kestävät yhä lyhyemmän aikaa kerrallaan. Yritän lisätä ilolle painoa, pitää siitä väkisin kiinni vähän pidempään. Päästän siitä kuitenkin nopeasti irti, ettei se vahingoitu tai ala pelätä. Kyllä se aina palaa.

Oma kamppailu näivettyy hetkeksi, kun katselee toisten pelkoja, häpeää, ja syyllisyyttä. Kuolemat, sairaudet, toipumiset, itsemurhat, vuosikymmenten takaisten asioiden uusiutuva paino ja siirtyminen sukupolvelta seuraavalle ja kaikki muu. Kesäyössä, kaksi savuvanaa kohtaa ja kaikki on hyvin tavallista. Mikään ei tee kipeää, ehkä vähän uuvuttaa ja väsyttää.

Yritän muistaa yhden asian. Mikään ei ole koskaan ohi. Se vain muovautuu, isien synnit vanhenenvat, äitien myötätunto ei riitä, suurin osa meistä on jo kuolleita ja perässämme puuskuttavat lapset, rakkaat, loukatut ja traumatisoituneet. Hoidamme heitä parhaamme mukaan, omia traumojamme vaalien. Meitä piinannut pahuus on lapsille kourallinen tarinoita ja lapsia piinannut pahuus, ei koskaan muutu meidän omaksi tarinaksemme. Jollakin lailla pidämme yhtä. Kunnes kuolema taas erottaa.

En pöyhkeile. Olen levännyt. Nytkin lepään, korvatulpat syvällä korvissani. Naapurin kesäloma aiheuttaa paiseruttoa ja puuskittaista pahaa tuulta. Viiden jälkeen aamulla luovutan. Keitän kahvit niin, että koko kylä kuulee.

Myöhemmin nukun silmäyksen ja marssin sisälle metsään, poluille kiemurtelemaan, tervehtimään liian pieniä kantarelleja ja villivehkaa. Sitten vielä vähän syvemmälle. Niin syvälle, että puhe loppuu ja voi vain rauhoittua hikoilemaan ja hörppäämään vähän lisää vettä. Metsän armo on aina valtava. Ei aina tarvitse erämaata, pieni pläntti havumetsävyöhykettä riittää. Istun sinne tupakalle ja käärin yhden kaverille, kohta sinne kasvaa karvalaukkuja, ennen sitä sataa vettä.

Kävelen lapsen kanssa Piirpauken keikalta yöllä kotiin. Kaupunki on hiljainen ja kolea. Ostamme suunnittelematonta pizzaa ja minä varastan matkan varrelta kukkia. Muutaman vain. Rakastan näitä maailman tavallisimpia kävelyitä. Lapsella on verissä yöjuoksut ja pienet seikkailut. Öisin maailma on niin erilainen. Maagisempi kaikessa tavallisuudessaan. Lapsi ei halua oppia huonoja tapojani. Se johdattaa minut oikopolkuja kotiin. Se paljastaa omat reittinsä, hämärät polut, autiot talot. Kuljemme hiljaa ja ajatuksissamme. Ympärillä leijuu pizzan ja pionin tuoksu.

Tätä iltaa kohti väsymys alkaa hälvetä. Useamman päivän ajan olen kohdannut mukavia ihmisiä, ollut pikkuisen auki, halannut, suudellut, sopinut uusia tapaamisia, kuunnellut tarinoita elämästä, katsonut tarinaksi muuttuvaa elämää, kunnellut kesäyössä kaikuvaa mylvintää, liikennevalojen harrasta piipitystä. Kääriytynyt peittooni parvekkeella ja herännyt monta kertaa liian aikaisin. Keittänyt kahdella pannulla kahvia ja ollut välillä vähän romahtamaisillani. Ojentanut kuppeja kohti käsiä ja ystävällisiä virnistyksiä.

Hetkittäin olen varma sitä, että saan, koska annan. Se on kaksisuuntaista kesämielialahäiriötä, joka hiipuu taas talvella. Yksi meistä sanoo, että kaupungilla on lonkerot jotka vetävät hänet aina takaisin tänne. Toinen on päättänyt, ettei ikinä halua joutua haudatuksi tähän kaupunkiin. Kolmas, Namusetä, soittaa ja haluaa leffaillan ja mässyä. Kyllä minäkin haluan. Se on ilahduttavan konkreettinen toive ja olen kieltäytynyt siitä säännöllisesti. Säännöllisesti tarjous on uusittu. Aina on muka elämä tiellä, suru ja kaipaus ja mitä niitä on, pelko ja talvi ja väsymys.

Kaikki lähelläni tuntuvat olevan vähän hajalla, paikattuja ja parsittuja, mutta jotenkin lämpimiä ja avoimia, surumielisen raukeita ja kuitenkin reippaita, jaksavia. Kaikilla on keinoja olla olemassa ihmisinä. Minäkin yritän. Eikä oikeastaan tarvitse edes yrittää. Riitän taas näin. On pakko uskaltaa ottaa vastaan. Muutakin kuin öisiä puheluita täynnä informaatiota järkähtämättömästä pahuudestani ja epäluotettavuudestani.

Aamupäivällä lajittelen siskon kanssa äidin kuvia ja papereita. Tuntuu hyvältä silputa roskiin iso kasa kaikkea. Nauramme albumia jonka kuvassa, keskellä pihaa seisoo jonkun auto. Hihitän kuvalle vielä itsekseni ja ääneen. Puolihysteerisenä mietin, josko säilyttäisin sen muistona tästä hetkestä. En säilytä. Kevyempi taakka on hyvä. Mutta nauru kuittaa monta puhetta menneisyydestä, painolastia puukotetuista ovista ja ihmisistä, pahoinpitelyistä ja paoista lumihankeen ja milloin mihinkin. En jaksa laskea, kuinka moni on kuollut. Sillä ei oikeastaan ole väliä nyt, kun olemme elävien kirjoissa ja kaikkialla tuoksuu varastetut pionit.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti