17.10.2017



Tällaisen päivän laittoi universumi, kiiltävän ja kirkkaan.

En saanut yöllä unta, vaikka päivä oli uuvuttava, täynnä sadetta. Nyt aamulla tunsin torstain luissani, mutta tänään on vasta tiistai. Tällainen kaunis ja lämmin. Minulla on lämmin. Kyselen varovasti lapsen vointia, teen minkä voin ja siivoan keittiötä, joka on ollut muutaman päivän vapaalla ja täydessä kaaoksessa. Aurinko ei anna sille armoa, lika pinttyy, muovi on yhä kovettuneena hellaan ja minä raivaan vain välttämättömän, mustan läikän kahvipannuille. Molemmat ovat nyt käytössä. Kahviketju ei saa katketa. Kannan sitä parvekkeelle, istun tuoliin ja ahmin aurinkoa. Se kuivattaa pöydäntäyden sieniä. Niistä ei nyt ollut apua, paitsi itselleni. Sorminäppäryyttä ja sienikeittoa kookosmaidossa. Pitää muistaa syödä ja hengittää.

Ajattelen rakkaita, joiden kanssa saan olla eilisen ja tämän päivän. Ajattelen ihmisten moninaisia reaktioita suruun. Kaikille tunteille on sijaa, kaikille on omansa ja kaikki ne ovat normaaleja reaktioita, osa arvattavia ja osa ahdistavia. Inhimillisiä. Alkuyöstä en enää jaksa reagoida muuhun, kuin oman teinin pienentyneisiin ja varovaisiin tarpeisiin.

Olen niin uupunut, että hetkittäin huokaaminen tuntuu vaivalloiselta. Toisena hetkenä hymyilen ja aloitan pizzataikinan, tajuamatta, ettei minulla ole enää sitä kulhoa. Tajuamatta että onhan täällä kattiloita. Hitaalla käyminen on jotenkin hysteerisen koomista. Nauran, koska saan nauraa ja sitten rääkäisen pienen itkunpoikasen siihen perään. Lapsi hiippailee.

Istun vähäksi aikaa ja suljen silmäni, aurinko lämmittää kättäni ja vaikka kuulostaakin lällyltä, tunnen ystäväni kylmenneet sormenpäät kädessäni. Ne ovat jo vaalenneet. Silitän haurastunutta kehoa, suukotan kättä ja sanon että olen valmis.

Kaikki on niin hyvin, pizzakin, että itkettää.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti