Olisi mentävä tielle

Niin meitä, vaikkei mitään pohjaa,
ja koskei mitään pohjaa,
ohjaa jokin tiellä olemattomalla.
Sanoo: Tie on siksi,
että eksyisit, jaksaisit
ja käyttäytyisit ihmisisksi.

Ja sydän huusi: Hienoa! Tie
on että eksyisit. Niitty,
että tanssisit, meri, että hukkuisit,
tie on, että harhaan kulkisit.

Siis tie on tehty siksi,
että osaisit puhua ja kysyä
ja pysyä tieltä poissa.

Ja sydän huutaa!
on varmaan jokin pohja, vaikkei
pohjaa näy ja jokin meitä ohjaa
tiellä olemattomalla.

- Risto Ahti, Ja niin rakentuu jokin silta, WSOY, 1981



Syksy värisee iholla, keuhkoparantolat, runot, rakkaus ja kirosanat sekoittuvat haalean laten väreihin. Mo(u)kkamainen vivahde kaikessa. Tummimmat pavut. Bensaa vesilätäköissä. Valkoinen vaahto.

Olisi mentävä tielle, mutten halua avata ovea ja astua. Jokin väsymysraivo, itkupillitys, estää selkää olemasta hyvin suora ja loukkaamaton. Kaikki väsyttää. Taistelen harmaata vastaan vihreällä takilla ja toivon salaa, että kaikki lakkaisi.

Lakkaamaton toive tulla lakkautetuksi on varmasti sama kuin masennus. Otan yliannostuksen d-vitamiinia, joka päivä ja yliannostuksen kahvia joka päivä. Ja kaipuu soi päässä, sanana vain. Tulevat ja menevät vedet ja hiekat ja kaipuu. Kohina.

Joka päivä jotakin katkeaa, olen yhä liian väsynyt olemaan katkeamatta. Astun sisäistä jääkenttää rikki.

Olen parhaimmillani vaipuessani rohkeasti unta päin, tiettömille teille, taivaaseen menevillä puolapuilla varpaatkin lämpenevät ja pääsen valkoiseen pumpulitaloon, joka on vanhoista unista tuttu.  Pelkään sen talon huoneita, sillä on paljon tutkimatonta, sillä hiljaisuus avaa aina uusia ovia, uusia kerroksia ja uusia tuntoja siitä, kuinka joku on salaa käynyt täällä, ollut olemattomassani kuin kotonaan. Toivottavasti se ei ole rikkonut mitään.