Särinää

Aika on lainehtinut elämän elokuvakohtauksia analysoidessani ja raportoidessani niiden sujumisesta lähinaisille.

Melkein säälin mun naisia, jotka saattavat saada tekstiviestejä ja postia mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ja niissä voi lukea mitä vain. Läheisimmät kuitenkin pysyvät melkein aina kartalla, vaikka viestimiseni onkin hieman poukkoilevaa, järjetöntä ja sekavaa. Miehetkin pysyvät kartalla tai ainakin aanelkulla. Aanelkku jäi kesken, sillä masennuin seksikumppaneitteni vähäisestä määrästä. Tuskin niillä saisi täytettyä edes vuotta puolta vuotta elämästäni ja vaikka saisikin, ei määrällä paikata laadullisia puutteita.

Masennusta olen paikannut suklaalla, pullalla, järjettömällä määrällä unta järjettömiin aikoihin ja dokaamalla itseni henkihieveriin. Kahvia olen juonut. Luulen, että pienikin määrä punaviiniä johtaisi nyt itsemurhaan. Eikä tämä ole sarkasmia tai ironiaa, vaan ihan arkipäiväistä järkeilyä. Toisaalta mä olen alkanut uskoa kohtaloon. Seuraavaksi varmaan horoskoopeihin ja siihen, että elämästään voi tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaa. Eikä tarvitse nyt soittaa ensiapua tänne, mulla on melkein kaikki apu käsillä, minkä tarvitsenkin.

Tässä on pysähdys ja taitoskohta käsissäni, enkä tiedä mitä sille tekisin. Itken sen päälle. Tiesin että se on tulossa, hapuilin sitä ääneenkin, mutten uskaltanut uskoa. Se ei ole mikään räjähdys, mutta se saattaa johtaa räjähdykseen. Se on kuin tuuli höyhenessä, mutta pienempi, epäselvä ja melkein näkymätön liikahdus ja nielaisu.

Hirmuinen määrä kyllästymistä, väsymistä, unta, lisäsuklaata, kummia unia, kaipausta ja jotain särinää. Ja rakkautta.