Jos silmät on sielun peili

Kuopio juhli. Asiakaspalaute: Kyllähän tuota kuuntelemmaan jäi. 

Lahja Pekalta! 

Mun sielu on tulehtunut pahasti, eikä se meinaa millään parantua. Takana on reilun kahden vuorokauden sessio, jonka aikana olen enimmillään nukkunut tunnin putkeen. Tunnin välein mun on täytynyt lääkitä sairasta silmää. Välillä olen herännyt tippapullo kädessä ja vain huitaissut sitä sinne päin. Yleensä olen unohtanut tunnin sisällä, olenko tiputtanut vai en, ja olen sitten ihan varmuuden vuoksi tiputtanut taas.

Onneksi näitä päiviä edelsi yö, jolloin nukuin melkein kaksi ja puoli tuntia putkeen. En edes tajunnut kysyä, että miten se yönsä nukkuva nuori silmälääkäri ajatteli mun hoitavan tämän ja lapsen siinä sivussa. En edes ajatellut ettenkö jaksaisi.

Yritin eilen käydä kävelyllä ja kahvilla, mutta retki aiheutti helvetillisen päänsäryn. Aivan uudenlaisen kivun. En osaa kuvailla sitä, koska se ei oikeastaan enää satuttanut. Se laukaisi pakenemisreaktion. Miten paeta keskellä toria, joka kylpee auringossa? Se sattui koko kehoon ja meinasin itkeä paniikissa. Puolessa minuutissa pääsin varjoon, mutta se tuntui tunnin harhailulta kohti pimeää. Näin sen kivun pääni sisäpuolella, mädäntyneitä soluja sarveiskalvolla ja tunsin miten silmä repeää valon voimasta. Herkkyyteni valon sietämisen suhteen taitaa olla nyt aikalailla koettu. Vihaan valoa. Olen alkanut epäillä, että siedän sittenkin kipua, mutta rajansa kaikella.

Sorruin myös hälyttämään lapsen isän apuun. Sanoin etten jaksa. Se oli ilmeinen virhe, jota sain itkeä tuskissani viime yön. Mutta siitä on apua. Kannatti ottaa torut jatkuvasta bilettämisestäni vastaan. Tänään olen oikeasti saanut levättyä useammankin tunnin putkeen, eikä mikään tunnu aivan mahdottomalta. Mitään ruokahuoltoa tai muuta maallista en jaksa järjestää edes itselleni. Sillä ei nyt ole vakavasti mitään väliäkään.

Tänään sain tehdä rytmiini muutoksen ja kolmen tunnin yhtäjaksoinen uni oli mieletöntä luksusta. Nukuin muutenkin pätkissä koko päivän. Ulkona on ollut harmaata ja illasta asti on satanut. Nyt on pimeää. Kaikki kaihtimet ja verhot ovat kiinni ja laitteitten valot himmenetty. Torkkujen välissä olen katsonut ainakin kaksi romanttista komediaa tai draamaa. Turha yrittää kysyä niitten nimiä tai juonikuvioita. En muista mitään.

En muista paljon mitään mistään. Valvomista rakastavana olentona on todettava, että omaehtoinen valvominen on karkkia, mutta oman sokeutumisensa kanssa valvominen lääkekuurilla, joka muistuttaa kiinalaista kidutusta, on vähän perseestä. Huonomminkin voisi kyllä olla.

No ei saatana voisi!

Keskiviikkona nähdään, onko kidutuksesta ollut mitään hyötyä, vai siirrynkö suosiolla taas johonkin uuteen systeemiin. Sairaalahoitoon ja leikkaukseen ja muuhun sellaiseen. En aio ajatella sitä, sillä mä elelen nyt kolmen tunnin pätkissä. Kolmen tunnin pätkissä elävälle keskiviikko on kovin kaukana.

Onneksi kipu on saanut mut kuitenkin pysähdyksiin. Ei ole mihinkään kiire. Se kiire on omassa päässä. Vaikka ihan kaikki on levällään, työt tekemättä ja elämä pätkitty, olen aina hetkittäin tyyni ja iloinenkin.

No en kyllä ole. Olen ihan loppu.