Joskus en vaan ymmärrä luovuttaa ajoissa. En suostu olemaan sairas. Sitten kun olen oksentanut kaikki napit moneen kertaan ulos ja vielä sappinesteet päälle, alan hiljalleen asettautua makuuasentoon ja hapuilen viimeisillä voimillani Doctor Whota. Että tähän voin nyt nukahtaa hetkeksi, Tardis laskeutuu ja vie minut uniin, olen ihan vähän sairas vähän aikaa. Sitten herään uudestaan, lopen kuivuneena ja kyvyttömänä käyttämään kramppaavia jalkojani. Soitan hätäpuhelun lapsen isälle. Auta. Kynnys soittaa sellainen puhelu on aika korkea, mutta raahaudun sen kynnyksen yli. Se auttaa. Tietenkin.
Jokainen liikahdus oksettaa lisää. Turha edes kuvitella itseään toimintakykyiseksi, kun on kertakaikkisen pihalla ja huonovointinen. Viimeisten voimien seassa on aina jokin ääni neuvomassa, ettei turhan päiten häiritä kanssaihmisiä ja kitistä pikkuvaivoista. Ne valittaa jotka jaksaa. Koska jaksan valittaa, on kaikki ihan hyvin.
Antakaa mulle kaikki. Täältä pesee.
Jokainen liikahdus oksettaa lisää. Turha edes kuvitella itseään toimintakykyiseksi, kun on kertakaikkisen pihalla ja huonovointinen. Viimeisten voimien seassa on aina jokin ääni neuvomassa, ettei turhan päiten häiritä kanssaihmisiä ja kitistä pikkuvaivoista. Ne valittaa jotka jaksaa. Koska jaksan valittaa, on kaikki ihan hyvin.
Antakaa mulle kaikki. Täältä pesee.
Pitäiskö toivottaa voimia vai vähemmän voimia, en ole varma.
VastaaPoista